TÖRMÄLEHTO, TERHI: Taavi

Kustantaja: Otava 2021

Terhi Törmälehdon romaani Taavi perustuu hänen isoisänsä Taavi Törmälehdon (1922–2007) elämään, mutta on kuitenkin monelta osin fiktiota. Useimmat henkilöistä ovat ainakin osittain sepitettä ja jotkut tilanteetkin keksittyjä – kuitenkin niin, että ne olemassa olevien tietojen perusteella saattaisivat olla myös totta. Todellisia ja oikeilla nimillä mainittuja hahmoja ovat Taavin lisäksi hänen äitinsä Ruusa ja pikkuveljensä Veikko.

Haapaveteläinen suurperheen poika Taavi on levoton sielu, joka kaipaa elämäänsä säpinää ja vieroksuu kurinalaisuutta. Vain pari kuukautta talvisodan syttymisen jälkeen tämä seitsemäntoistavuotias nuorukainen lähtee perheeltä salaa täydennysmieheksi armeijaan ja valitsee aseekseen konepistoolin, koska pääsee silloin lähelle vihollista. Hänestä tulee Hiipijä.

He seisovat rivissä, hiihtävät jonossa, makaavat kerroksissa. Kaikilla kylmä ja hiki yhtä aikaa, kaikilla nälkä ja halu halata jotakuta, ja olla sitten edes hetki yksin. Kaikki yhtä ja samaa, massauhria, uhrimassaa, materiaalia niin kuin on hiekka korsujen seinissä, maan kerroksia niin kuin graniitti. Kivi, ja sen päällä jäkälä, ja sen päällä lumi, ja pinnalla he… Paitsi että Taavista alkaa nyt tuntua, että hän on vähän eri.

Nopeasti Taavi saavuttaa mainetta kylmähermoisena ampujana, joka järjestelmällisesti tappaa vihollisen toisensa jälkeen. Kotona Ruusa-äiti, harras uskovainen, vetää virsikirjaansa vastaavan määrän viivoja ja rukoilee palavasti näiden miesten puolesta, joiden kuoleman hänen oma poikansa on aiheuttanut. Välillä tuska käy niin suureksi, että Ruusan on mentävä maakellariin huutamaan se ilmoille.

Enkä saa tietää, millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut kasvaa ihmiseksi ilman tätä sotaa. Sotanäyttämö, niin kuin herrat sanovat, on hänen nuoruutensa näyttämö, ja minä luulen, että sille näyttämölle hän jää. Sanotaan että sota muuttaa miehiä. Mutta Taavi on sama. Sama villi lapsi, kouhottaja, ensinmenijä. Pitelemätön hyvässä ja pahassa.

Taavi on 19-vuotias, kun hänestä tulee Mannerheim-ristin ritari urotekojensa ansiosta: omien haavoittuneiden evakuoinnin suojaaminen konepistoolitulella, panssaritorjuntatykin valtaus ja vihollisen konekivääripesäkkeiden tuhoaminen suomalaisten hyökätessä voimalaitokselle Syvärillä. Hänestä tulee kaikkien tuntema sankari. Hänestä tulee kateuden kohde – onhan hän pelkkä sotamies ja silti saanut korkeimman mahdollisen huomionosoituksen. Kotona Ruusa kestitsee läheltä ja kaukaa saapuvia uteliaita, vaikka pulaa alkaa olla lähes kaikesta.

Ilman muuta kuuluisuus vaikuttaa Taavin käyttäytymiseen. Hän ei kunnioita ketään, vaan letkauttelee näsäviisaasti ylemmilleen ja yksinkertaisesti kieltäytyy turhina pitämistään töistä. Kotona hän vierailee harvoin ja malttaa viipyä vain hetken. Tuskinpa hän itse tajuaa, miten loukkaavalta hänen välinpitämättömyytensä tuntuu etenkin äidistä ja aikuistuvasta pikkuveljestä.

Tiedustelupartion johtajana Taavi kantaa syyllisyyttä jokaisesta kaatuneesta joukkuetoveristaan, mutta mikään taho ei auta häntä tässä henkisessä kriisissä. ”Sodassa sattuu”, kuittaa komentaja. Toki sattuu Taavillekin, vaikka sodan lopulla jotkut jo ihmettelevät, miksi hän ei kuole. Sirpaleita jää haavoittumisien seurauksena eri puolille kehoa: käsivarteen, selkään ja päähän.

Herkän ja taiteellisen pikkuveljensä Veikon Taavi ei soisi koskaan joutuvan sotaan, mutta anomuksista huolimatta kutsu käy. Veikon kuoleman olosuhteet alokasleirillä jäävät epäselviksi, mutta jotain kertonee se, ettei hänelle suoda sankarihautaa. Mitä ajattelee siitä isoveli, jolle siviiliin joutuminen on pelottavampaa kuin sotiminen?

Sota on ainoa mitä minulla on. Sota on ainoa mitä minä olen, hän ajattelee.

Taavin talvi- ja jatkosodan vaiheisiin limittyy vuosi 1967 Göteborgissa, jonne Taavi on tullut avioeronsa jälkeen työskentelemään telakalla levyseppänä. Sota-ajan hän yrittää tietoisesti unohtaa, vaikka loukkaantunut jalka ja kehossa liikkuvat sirpaleet siitä muistuttavatkin, mutta tappamisen taito on hänellä yhä selkärangassa. Taavin ja hänen ryyppykaverinsa hakannut ruotsalaismies kuolee puukotuksen uhrina ja kunnian sijasta Taaville lankeaa vankilatuomio.

Terhi Törmälehto kertoo Taavin tarinan kauniisti ja jopa runollisesti. Välillä hän puhuttelee Taavia miltei hellästi, kannustaa ja kehottelee, mutta myös paheksuu. Kirja on yritys ymmärtää sitä, miten sota muuttaa nuorta miestä ja vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä vielä rauhankin aikana. Siksi on ollut tärkeää kertoa myös Göteborgin tapahtumista, joista tähän asti on vaiettu. Yhtä tärkeää on ollut kertoa kahdesta veljeksestä, joista toinen on elämänsä loppuun saakka sankari ja toinen kaikkien muiden paitsi veljensä unohtama.

Tässä on erilainen sotakirja, kiehtova kerroksellisuudessaan.