Kustantaja: Tammi 2021
Kolmekymppinen näyttelijä Olivia kertoilee vauvalleen tämän
suvusta, etenkin äidistään Tuijasta ja äidinäidistään Kertusta. Puhuessaan hän
tuntee solahtavansa paikalleen sukupolvien ketjuun, mutta miettii samalla
tarinoidensa totuuspohjaa. Onko hänellä oikeus puhua ikään kuin tietäisi
kaiken? Millaista valtaa hän käyttää siirtäessään eteenpäin tietoja suvustaan,
tehdessään valintoja siitä mitä kertoo ja mitä ei?
Missä määrin todellisuutta on lupa muovata tarinaksi?
Onko minulla oikeutta kertoa tätä hajanaista sukusaagaa? Tarinoida tapahtumista
niin kuin ne olisivat totta, vaikka en voi mitenkään tietää, miten kaikki
oikeasti meni – ja vielä vähemmän siitä, mitä joku ajatteli tai tunsi… Epäilyni
vaientaa vain haparoiva vastakysymys: onko minulla oikeus olla kertomatta?
Kertun tarina alkaa vuodesta 1956. Hän on Taideakatemian
lupaavimpia opiskelijoita ja saanut parikin apurahaa Pariisiin matkustamista
varten. Yksi yö muuttaa kaiken. Kerttu viettää kiihkeitä hetkiä nuoren
asianajajan Toivon kanssa ja tulee raskaaksi. Terveydenhuollossa ei panna
painoa urahaaveiden romahtamiselle, vaan Kerttua kehotetaan vain kantamaan
”löyhämoraalisen käytöksen” seuraukset. Kertun omat yritykset keskeyttää
raskaus eivät onnistu, mutta myöhemmin hän silti pitää toisen lapsensa kuolemaa
rangaistuksena niistä.
Toivo menee ilomielin naimisiin Kerttunsa kansa ja Tuija-tytärtä
hän suorastaan palvoo. Kerttu sen sijaan masentuu pitkäksi aikaa eikä suostu tarttumaan
pensseliin, vaikka on selvästi tyytymätön ja pitkästynyt. Luovuutta ei
kuitenkaan voi padota loputtomiin. Alkaa syntyä aivan uudenlaisia taideteoksia,
joille myöhemmin löytyy hieno nimikin – arte povera. Itse avioliitto on silti vaakalaudalla.
Tuija puolestaan alkaa varttuessaan etsiä omaa
elämänkatsomustaan. Kodin jäykän ilmapiirin vastapainona häntä viehättää
yhteiskunnan säännöistä irtaantuminen, kerskakulutuksesta luopuminen ja tukea
tarvitsevien auttaminen. Oikean yhteisön löytäminen on kuitenkin vaikeaa, jos
lapsuudesta asti on tuntenut olevansa ulkopuolinen ja turha.
Kaikki tuoksuu lumelta -teoksessa paljastuvat elämän
sattumanvaraisuus ja monimuotoisuus. Suhteet risteilevät. Puheilla ja teoilla
on seurauksensa niin hyvässä kuin pahassa. Tehtyjen valintojen lopullinen
merkitys saattaa paljastua vuosikymmenten kuluttua – ehkä vasta kuoleman
jälkeen.
Mutta välillä elämä vaan kulkee mutkien kautta eikä se
välttämättä ole paha asia. Samaan päämäärään voi päästä useampaa tietä.
Olivian kertoma tarina kattaa ajan 1950-luvulta nykyaikaan.
Tuona aikana asenteissa tapahtuu suuria muutoksia. Suomen sisällissodan
aiheuttamat traumat tasoittuvat, samoin luokkaerot. Naisen asema paranee ja
sukupuoliroolit alkavat muuttua. On mahdollisuus muodostaa erilaisia
parisuhteita. Homoseksuaalisuutta ei enää luokitella taudiksi tai synniksi.
Perheväkivaltaan ja raiskauksiin puututaan ja #metoo-kampanja tarttuu
sukupuoliseen häirintään.
Cantell on tehnyt kirjaansa varten paljon taustatyötä. Hän
on selvittänyt eri aikakausilta ravintoloiden ruokalistoja ja
teatteriohjelmistoja, jopa Helsingin raitiovaunulinjojen reittejä. Tiettyihin
ajankohtiin teosta kiinnittävät maininnat kuulennoista, Chilen vallankumouksesta
ja sen seurauksena Suomeen saapuneista pakolaisista, Lapuan patruunatehtaan
räjähdyksestä ja nykyhetken koronapandemiasta.
Kaikki kirjan naiset ovat omalla tavallaan tarinankertojia: Kerttu maalaustensa avulla, Tuija tutkimalla kansantarinoita ja Olivia näyttelemällä. Heitä yhdistää toisiinsa myös se, että tärkeiden tapahtumien ja päätösten hetkellä tuntuu aina satavan lunta. Jonkin muinoin leijailleen lumihiutaleen vastinpari saattaa joskus osua myös Olivian lapsen kielelle.
… sen häivähtävän hetken kun lumihiutaleet tanssivat
villinä tuulenpyörteiden mukana, ne ovat omalaatuisuudessaan täydellisiä.
Vähän niin kuin mekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti