OIKARINEN, RISTO: Piispa

Kustantaja: Otava 2021

Piispa-romaanin kertoja on pian eläköityvä Suomen ja koko Pohjoismaiden ensimmäinen naispiispa. Hän oli 1990-luvulla yllätysvalinta Helsingin piispaksi, iältäänkin vain kolmekymppinen, ja herätti monien mielessä toivoa kirkon muuttumisesta modernimmaksi ja vapaammaksi. Sitähän ihmiset eivät tienneet, että nainen oli varta vasten muokannut itseään oikeanlaiseksi ilmeitä myöten…

Surfasin uuden aallon ja suosioni harjalla piispaehdokkaaksi, ja yllätysvalintani jälkeen joka puolella puhuttiin, että ei vain kirkolle, vaan koko kristinuskolle oli koittanut kevät. Mutta kirkon kevät oli ollut harhaa. Kirkko eli loputonta talvea, eikä aika parantanut mitään.

Liberaali ja yhteiskunnallisesti kantaaottava nuori piispa tarttuu energisesti kirkon rakenteissa piilevään naissukupuolen ja homoseksuaalien syrjintään, mutta saa osakseen ”henkisen Dresdenin pommituksen”: vainoamisen, nimittelyn, erottamista vaativat adressit ja poliisille toimitetut tutkintapyynnöt. Pari vuotta tätä kestettyään hän vetäytyy taka-alalle ympäripyöreyksiä puhumaan. Uskonkriisiä hän ei tässäkään tilanteessa sentään koe, koska ei ole koskaan Jumalaan uskonut.

Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat vielä uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä.

Vertaistuki, tähtien tutkiminen ja laadukas punaviini kannattelevat naista eteenpäin, kunnes hän oivaltaa, millaista strategiaa ruveta jatkossa käyttämään. Helsingin piispasta tulee kameleontti, jonka toimet ja puheet vaihtuvat aina sen mukaan, mitä ihmiset kulloisissakin ympyröissä häneltä odottavat ja haluavat kuulla. Liian pieneksi ja nöyräksi hän ei kylläkään rupea, mutta näinkin arvostelu lakkaa ja arvostus kasvaa.

Evankeliumin julistaja ei saanut olla mielistelijä eikä tuuliviiri, vaan ystävällinen, kärsivällinen, karismaattinen kameleontti, tai pikemminkin hybridi, jossa yhdistyivät satakielen laulutaito ja kameleontin kyky mukautua vallitseviin oloihin. Piispan piti olla matelijan ja linnun khimaira, joka ei koskaan höllännyt otetta omasta missiostaan eri muotojen takana.

Oikarinen käsittelee kirjassaan monenlaisia aihepiirejä kaljurotista piispan tunnuksiin. Naisen asema kirkon ympyröissä saa luonnollisesti suuren roolin, samaten uskon ja uskomisen merkitys. Erityisen mielenkiintoinen on tutkielma siitä, miten eroottissävyinen Laulujen kirja on aikoinaan päätynyt Raamattuun ja siitä vanhoihin virsiin. Kukapa voisi olla riemastumatta piispan vanhempien nokkelasta tavasta käyttää veisaamista esileikkinä! Tähän liittynee kirjan melko hämmentävä loppukin (ja kansi).

Piispa on oivaltava ja kärkevän ironinen teos, jonka esittämään kuvaa naispiispasta ei kannata ottaa liian tosissaan. Kyllähän aikamääreetkin paljastavat sen, ettei tässä pureuduta historialliseen totuuteen eikä käytetä esikuvana todellista henkilöä. Teos sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan.