LIPASTI, ROOPE: Mikaelin kirja

Kustantaja: Atena 2021

Humoristina tunnettu sanataituri Roope Lipasti on nyt kirjoittanut Suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa (n. 1510–1557) käsittelevän historiallisen romaanin. Agricolan elämänvaiheista ei ole paljon tietoa ja vielä vähemmän hänen persoonastaan, mutta Lipastin luoma kuva työstään innostuneesta miehestä on kuitenkin ihan uskottava.

… kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes oli mahdollista, sillä tyhjä sivu oli kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

25. marraskuuta 1556 Turusta lähtee arvovaltainen valtuuskunta kohti Moskovaa hieromaan sopua Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan tiimoilla ilmenneiden levottomuuksien vuoksi. Mukana ovat kuningatar Margareetan veli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika, Upsalan arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricola sekä toistasataa henkilöä saattoväkenä.

Mikael aikoo matkan aikana kirjoittaa uutta kirjaansa ja tilaisuuden tullen kerätä lisää aineistoa sitä varten. Hän on kiinnostunut kansanparannustaidoista, lääkekasveista ja vanhoista loitsuista, joita ei koe Pyhän sanan vastaisiksi, vaan hyödyntämisen arvoisiksi viisauksiksi. Onhan hän jo julkaissut selittävän luettelon Suomen kansan vanhoista jumalistakin.

Ei riittänyt, että hän oli luonut kirjoitetun kielen, sillä kieli oli vasta lähtökohta. Se, mitä kielellä taottiin, oli päämäärä. Nyt kielellä oli taottu jo Pyhä sana, mutta vaikka tärkein oli saatu valmiiksi, ei se tarkoittanut, että siihen pysähdyttäisiin.

Matkaa taitetaan ankarassa talvisäässä ja tilanne muuttuu sitä epämukavammaksi, mitä pidemmälle Venäjällä edetään. Venäläiset nöyryyttävät mailleen saapuneita ruotsalaisia eivätkä aina tarjoa kunnon majoitusta tai edes ruokaa. Mikael alkaa sairastella, mutta juuri hänen diplomatiantajunsa ja sanataituruutensa ansiosta rauhansopimuksesta tulee lopulta siedettävä. Paluumatkalla Mikael Agricola menehtyy ankaraan sairauskohtaukseen 9. huhtikuuta 1557.

Rinnakkain Mikaelin matkan kanssa kerrotaan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Birgitta on Mikaelin toinen vaimo, miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja ehkä hieman epävarma piispan rouvan mahtavassa asemassa. Mikaelin ollessa poissa kaikki piispan talouteen liittyvät asiat kaatuvat hänen niskaansa, lampuotien toimien valvonta mukaan luettuna.

Huolta Birgitalle aiheuttaa myös äidin sairastuminen. Vanha rouva on loukkaantunut pahasti pudottuaan tikkailta omistamassaan kauppahuoneessa eikä palaa tajuihinsa. Viimeisenä keinonaan tytär turvautuu Mikaelin käsikirjoituksesta löytämäänsä loitsuun, mutta tapauksella on valitettavasti silminnäkijä. Birgitta joutuu oikeuteen noituudesta epäiltynä onnistuen kuitenkin nokkelasti kääntämään tilanteen edukseen. Silti hänen tulevaisuutensa leskenä ja viisivuotiaan Kristian-pojan yksinhuoltajana voi olla vaikea.

Se, että kertomus vuorottelee Mikael Agricolan ja Birgitan välillä, tarjoaa lukijalle laajan näkymän 1500-lvun tapoihin ja ajatusmaailmaan. Sekä Mikael että Birgitta törmäävät ihmisten pikkumaisuuteen, kateuteen ja ahneuteen ja joutuvat puolustautumaan uhkia vastaan. Toisaalta tarinaa keventää monimuotoinen huumori, jota löytää niin hauskoista lauseenkäänteistä kuin keskenään kilpailevien herrojen välisistä piikikkäistä keskusteluista. Mikaelin kirja on mukaansa tempaava ja tunnelmaltaan kiehtova romaani.