KEKKONEN, HELMI: Tämän naisen elämä

Kustantaja: Siltala 2021

Viisitoistavuotias Helena pukee äitinsä hautajaisiin ylleen punaisen mekon, koska tietää tämän pitäneen siitä aivan erityisesti. Ja ajattelee kulmakarvoja, tissejä ja poikaystäväänsä Johannesta, koska äidin ajatteleminen tekee liian kipeää. Äiti on tehnyt itsemurhan ja Helena tuntee syyllisyyttä: hän olisi ehkä voinut estää äidin kuoleman, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja.

Kotona Helena ja isä keskittyvät arkisiin asioihin. Äidistä, äidin kuolemasta ja sen syistä ei puhuta, koska isä ajattelee niin vaimentavansa tyttären surua, mutta vaikutus on juuri päinvastainen: purkautumatta jäävät tunteet pakkautuvat Helenan mielen pohjalle ja pitävät surun elossa. Tytär puolestaan vaikenaa, koska haluaa olla isälle mieliksi.

Isällä ja minulla menee ihan hyvin ja silti me elämme puristuksissa näiden menneisyydestä kantautuvien äänien, kuvien ja tuoksujen alla vaikka kuinka yrittäisimme jotain muuta, olla jotenkin toisin. Olemme yhä aavistuksen kaikelta piilossa, emme vieläkään tiedä mikä on normaalia ja mikä ei, ei ole mitään mihin verrata, ainakaan minulla ei ole, emmekä me pysty puhumaan tapahtuneesta, palaamaan siihen päivään, emme sitä edeltäviin viikkoihin ja kuukausiin, emme äitiin ollenkaan, emme ikinä.

Kronologisesti etenevään nykyhetkeen limittyy kursiivilla kirjoitettua tekstiä, joka kertoo ajasta, jolloin äiti oli vielä elossa. Pieni Helena ei ymmärrä, mikä äidin sairaus oikein on, mutta huomaa tämän kyllä poikkeavan muista äideistä. Naapurit puhuvat saamattomuudesta, koulutoverit nimittelevät hulluksi ja isäkin vaatii äitiä yrittämään enemmän. Äiti on arvaamaton: välillä riehakas ja sitten taas lamaannuttavan väsymyksen kourissa.

Aikuisena Helena ihmettelee, miksei äiti mennyt hoitoon aikaisemmin. Yksi syy saattoi olla se, että äiti halusi olla läsnä tyttärensä elämässä, vaikka ei sitten jaksanutkaan tarjota tälle lämpöä ja hoivaa. Todennäköisempi syy oli kuitenkin häpeä. Menneillä vuosikymmenillä mielenterveyden ongelmat pidettiin salassa eikä niistä puhuttu edes kotona. Isäkin vain kuiskutti, että äiti on väsynyt; ei häiritä häntä, ollaan hissuksiin.

Aivan kuin olisi olemassa jokin sopimus. Aivan kuin me kaikki kolme olisimme jossain vaiheessa yhdessä päättäneet, että tämä tämmöinen on ihan normaalia ja sopivaa. Niin kuin me olisimme ihan tavallinen perhe.

Vuodet vierivät. Helena työskentelee lastensuojelussa, mutta kokee huostaanottotilanteet liian läheisiksi ja alkaa uupua. Yhä useammat asiat rupeavat ärsyttämään: isän kömpelöt yritykset puhella menneestä, aviopuolison huolestuneisuus, oma pohdiskelu lapsen hankkimisesta. Äiti tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Järjellä Helena tietää äidin tehneen itse ratkaisunsa, mutta silti voimalla pintaan nousseet suru ja syyllisyydentunne väsyttävät hänet täysin. Toistuuko äidin kohtalo?

Minä en ymmärrä, mikä minulla on. Mikä minulla on? Olen vihainen koko ajan, ihan joka hetki, silloinkin kun olen niin väsynyt että pystyn vain makaamaan, kuin olisi jotain paksua liejua rinnan alla eikä se kuitenkaan tunnu olevan minussa tai tulevan minusta, se on jotain ympärilläni ja ylläni, kaikkialla, minä hautaudun sen alle.

Luulisi, että näin musertavasta surusta ja syyllisyydestä kertova kirja olisi raskasta luettavaa, mutta niin ei ole. Kekkonen kuvaa Helenan kasvavaa ahdistusta hienovireisesti, lempeästi ja välillä jopa huumorilla, joten lukija ei imeydy mihinkään synkkään kurimukseen. Ymmärrystä psyykkisestä sairaudesta kärsivää ihmistä kohtaan kirja kuitenkin kasvattaa. Siksi se on tärkeä.

 

KÄRKI, KATJA: Eeled

Kustantaja: Bazar 2021

Eeled oli metsänpentu, peikko ja piruemon vaihdokas, jonka vanha äkka otti kuolleen naisen rinnoilta mukaansa. Tyttö kasvoi saamelaisten parissa erilaisena ja erikoisia taitoja omaavana, rakastui sinisiin silmiin ja joutui naimisiin ruskeasilmäisen miehen kanssa. Rakkauden ja velvollisuuden välissä Eeledin oli parhaansa mukaan elettävä, hoidettava vaimon ja äidin tehtävät. Kaikkitietävä kertoja seuraa myötäeläen Eeledin elämää ja kuvailee samalla kiinnostavasti vanhoja saamelaisia tapoja ja uskomuksia.

Kirjan toinen päähenkilö on Kristiina, joka minämuodossa kertoo elämänsä eri vaiheista. Lapsuutensa hän – Kultastiina - viettää Itä-Lapissa yhdessä äitinsä ja isoisänsä eli Kainuun papan kanssa. Erityisesti tyttöä kiehtoo naapurissa asuva kala-Maija; vanha nainen, joka sanoo olevansa shamaani ja joka ei hämmästy yhtään, jos Kristiina kertoo kuuntelevansa kiviä. Papan mielestä sen paremmin Kristiinan kuin hänen äitinsäkään ei pitäisi olla tekemisissä alkoholisoituneen vanhuksen kanssa.

Nuori Kristiina lähtee opiskelemaan Tukholmaan ja tapaa siellä komean rastatukkaisen Torvaldin. Mies keskittyy capoeiran (brasilialaisen kamppailulajin) harjoitteluun ja elää köyhäillen kuin hippi, mutta saa tosiasiassa avokätistä avustusta varakkailta vanhemmiltaan. Myös Kristiina hyötyy rahoista: hän pääsee matkustamaan ruotsalaisten capoeiristojen kanssa Brasiliaan, missä tapaa kiehtovan luonnonlapsen Bambin. Tämä nuori nainen on vapaa sielu, jota kukaan ei voi omistaa ja joka itse ei pyri omistamaan ketään.

Bambi oli tulta ja valoa. Hän oli rakkauden jumalatar, joka kylvi ympärilleen onnea. Seurasin häntä, hänen askeliaan ja lantionsa ja käsiensä liikkeitä, hänen katsettaan ja ihmisiä, joita hän kohtasi ja tervehti suutelemalla poskelle, jonkun kaulaan hän heittäytyi pidemmäksi aikaa ja se tuntui liialta, ja minä kuvittelin, miltä tuntui rakastaa ja olla yhtä rakastettu kuin hän.

Ruotsiin palattuaan Torvald ja Kristiina asettuvat asumaan Tukholman lähellä sijaitsevaan Auringontaloon, josta suunnitellaan eräänlaista omavaraista kommuunia (jos edelleenkin unohdetaan vanhempien rahallinen tuki). Myöhemmin joukkoon liittyy myös Bambi. Ennen pitkää molemmat naiset ovat raskaina. Kristiina on mustasukkainen, mutta epäselvää on, kumpaa hän silloin oikeastaan ajattelee: Torvaldia vai Bambia. Torvald vakuuttelee, että nimenomaan Kristiina on hänen Luz de sol.

Sä olet mun aurinko, olet mun shakti… Sä olet Jumalatar. Sen energia. Mun virtalähde. Ilman sua mä en toimi.

Nuoret äidit hoitavat lapsiaan sopuisasti yhdessä: Bambi imettää ja Kristiina hoitaa kylvetyksiä ja vaipanvaihtoja. Pidättäytymään joutuva Torvald sen sijaan on turhautunut. Vähitellen tunteet alkavat kiristyä puolin ja toisin. Syttyy riitoja turhanaikaisista asioista. Loukkauksia heitellään. Alitajuisesti jokainen tietää olevansa valmis lähtemään, vaikka uhraustenkin hinnalla.

Eeled-romaanissa toistuvat mielenkiintoisesti tietyt kuviot sukupolvesta toiseen. Ensinnäkin kolmiodraamat erilaisine variaatioineen. Toiseksi naisten rohkeus etsiä ratkaisua musertavissakin tilanteissa verrattuna miesten itsekeskeisyyteen ja vastuunpakoiluun. Kolmanneksi äitiyden kaikki laidasta laitaan vaihtelevat tunteet ja kypsyys tehdä tarvittaessa se kaikkein riipaisevin ja epäitsekkäin ratkaisu: luopua omasta lapsesta.

Kirjassa ei missään vaiheessa kerrota suoraan, mikä yhteys Eeledillä ja Kristiinalla on, mutta joidenkin yksittäisten lauseiden perusteella voi ainakin arvuutella. Näiden kahden naisen tarinat kulkevat mielenkiintoisesti rinnakkain ja saavat lukijan jännittämään etenkin Kristiinan puolesta. Välillä tuntuu, että menneisyydestä kantautuu jonkinlainen kaiku: hiljainen itku, matala hyminä. Näin kirja saa viehättävästi mystistäkin ulottuvuutta. Naisten muodostama ketju jatkuu.

Minun pitäisi kertoa, että olemme saman veriolennon eri muotoja, alkumetsän sienirihmastoa, ja että katsoessamme itseämme ja toisiamme on silmien takana välähdys menneestä maailmasta, ikiaikaisista toiveista, haluista, peloista. Nälästä, naurusta, noituudesta. Me olemme äitiemme tyttäriä, emmekä saa valita, missä ja milloin synnymme, kenen tyttäriksi ja kenen kotiin. Me voimme pitää huolta toisistamme, niin meidän kaikkien pitää tehdä.

Eeled on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa kaunis kieli, taidokas rakenne, oivaltava henkilökuvaus ja iättömyyden tuntu yhdistyvät. Vuoden merkkiteoksia!

SUSILUOTO, SAILA: Kehrä

Kustantaja: Otava 2021

Saila Susiluoto (s. 1971) on palkittu runoilija, jolta 2021 ilmestyi ensimmäinen romaani nimeltä Kehrä. Tosin tämäkin teos muistuttaa enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teksti on hienostunutta ja moniulotteista, mutta kiinnostavasti myös pikkuisen rosoista. Toistuvana symbolina on kehrä: antiikin maailman napa, aurinko, mehiläispesä, koko elämä.

Mazzano Romano on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki, jota ympäröi ihmeellinen luonto. Trejan laakson vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat, tämä on näkymä parvekkeen aitiolta. Ensimmäisenä yönä laakson yllä näkyvät tähdet, lehtipöllö laulaa, putouksen kuohu. On niin hiljaista että taivaalle miltei repeytyy linnunradan kumea ääni.

Suomalainen kirjailijapariskunta viettää neljä viikkoa Mazzanon kylän linnakkeessa eli borgossa sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä. Asunto on kostea ja kylmä, mutta etenkin ensi päivinä sieltä avautuvat hurmaavat maisemat korvaavat epämukavuudet. Vähitellen kuitenkin jopa kauneuteen tottuu ja huomio kiinnittyy enemmän kylän rähjäisyyteen ja likaisuuteen.

… seinillä ryöpsähtelevät villiviinit, ruukuissa kasvaa milloin mitäkin mutta aina jotain, sinisiä kukkia, pieniä tomaatteja, vaaleanpunaisia pelargonioita, basilikaa, tunnistamattomia rönsyjä, kadun yllä roikkuu erivärisiä vaatteita tai räsyjä, pimeässä ja kosteassa, eivät ne siinä kuivu, tuolla on rikkinäisiä ämpäreitä, jalan edestä talon koloihin luikahtavia takkuisia kissoja…

Nainen kirjaa päivittäin muistiin kokemuksiaan, kun residenssin asukkaat tutkivat kylän ympäristöä, luontoa ja ikivanhoja muistomerkkejä tai matkustelevat suurempiin kaupunkeihin. Paikat, tapahtumat ja kokemukset löytävät yllättäviä yhtymäkohtia antiikin myyteihin, Egyptin jumaliin, satuihin ja naisen näkemiin mystisiin uniin.

Päiväkirjanomaisten merkintöjen lomaan nainen sirottelee eri suuntiin harhailevia mietteitään. Hän ajattelee esimerkiksi monin tavoin lahjakasta isäänsä, jonka elämää lukuisat pelot rajoittavat. Tytär puolestaan saa äidin miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Tyttö suree lajikatoa, luonnon kuormittumista ja saastumista eikä halua tehdä tai omistaa mitään turhaa. Hän ei usko, että sanat riittävät enää pelastamaan kaunista maailmaamme.

Miksi surra kirjoituksen katoamista, runojen, lauseiden ja tarinoiden häviämistä, merkityksen vähenemistä, oman ruumiin vanhenemista ja hajoamista, kun luonto, koko sen avara ja loistavan kukoistava elonkirjo on vähä vähältä katoamassa? Meidän maailmamme joka ei ole ihmiskunnan kaaren säkenöivä kulissi, silti se on ainut joka olemassaolomme kerran todisti, Maa.

Eniten nainen kuitenkin pohtii omaa kirjailijantyötään ja omaa luovuuttaan. Hän oli suunnitellut aloittavansa Italiassa seuraavaa teostaan ja kokeilevansa runojen jälkeen jotain ihan uutta. Mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän. Novelleihin olisi ideoita, mutta teksti ei lähde vetämään. Romaanimuoto taas ei tunnu omalta. Nainen haluaisi luoda taivaanrannan kultaisesta kehrästä siistin kerän, mutta tulos saattaakin olla sotku!

Tuntuu kuin olisin kävellyt runosta kauas, kuin olisin katkaissut taustalla alati jylläävän metaforakoneiston, ikään kuin metafora itsessään olisi liikaa tai ei riittäisi, kuin se olisi liian kaukana, ei enää tavoittaisi mitään. Vielä kauempana on romaanimuoto jota olen hakenut, johon olen kyllästynyt heti, muotoon tai omaan ääneeni muodon sisällä, olen lakannut kirjoittamasta ja vaiennut. Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo josta elämä on lopullisesti kadonnut.

Kehrä on kaunis ja monikerroksinen teos, joka tarjoaa loputtomasti oivallettavaa ja nautiskeltavaa. Se on yhtä aikaa haikea hyvästijättö entiselle maailmallemme ja toiveikas katse tulevaisuuteen. Ehkäpä sanoissa sittenkin on voimaa.

JÄRVELÄ, JARI: Aino A.

Kustantaja: Tammi 2021

Tumma, kookas nainen, jota Italiassa luultiin venäläiseksi aristokraatiksi. Lahjakas nainen, jonka ansiosta Alvar Aallosta tuli kuuluisa. Nainen, joka jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta. Rouva Alvar Aalto. Aino A.

Ai kyllä kannatti saada syöpä ja kuolla, kun sai elää sellaisen miehen rinnalla. Tai jos ei rinnalla niin ainakin samassa talossa, siinä jonka minä suunnittelin… Anteeksi, nyt lipsahti. Talossa jonka Hän suunnitteli. Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa.

Aino Marsio (1894–19949) osoitti melkoista rohkeutta lähtiessään opiskelemaan arkkitehdiksi, sillä ammattia ei 1900-luvun alussa pidetty naiselle ollenkaan sopivana. Professorikin varoitti: miesarkkitehdit tulisivat saamaan useimmat merkittävät suunnittelutyöt, vaikka heidän suunnitelmansa olisivat kuinka epäkäytännöllisiä ja hengettömiä rumiluksia tahansa. Samaa sanoi myöhemmin Suomen ensimmäinen oman toimistonsa perustanut naisarkkitehti Wivi Lönn:

… mitä tahansa naisarkkitehtina teetkin, sinulle annetaan kunniaa vain sisustajana, koristelijana, ornamenttien tekijänä, lautasliinan taittelijana.

Ainon avioliitto Jyväskylään toimistonsa perustaneen Alvar Aallon (1898–1976) kanssa tuskin perustui suureen rakkauteen. Ennemminkin taisi olla kyse yhteisen ammatin luomasta ymmärtämyksestä ja yhteistyön tarjoamista mahdollisuuksista. Alvar ideoi ja Aino piirsi hänen lennokkaat suunnitelmansa ymmärrettävään muotoon. Ainolla olivat etunaan epätavalliset taidot: kokemus puusepän ja muurarin töistä.

Järvelä ei Alvarin maineelle kumartele. Mies on äärettömän huomionhakuinen – aina esiintymässä kuin näyttelijä yleisölleen. Itsetunto on suunnaton. Toisaalta Alvar on kuin lapsi, jonka on aina voitettava kilpailut, joita muut eivät ehkä tiedä olevan käynnissäkään, ja joka siksi kieltäytyy nostamasta Ainoakaan tasavertaiseksi rinnalleen.

Alvarin päässä suunnitelmat sinkoilevat. Aino oppii pian, että vaikeneminen on viisautta toteutuskelvottomien ideoiden kohdalla – tällä tavalla ne unohtuvat Alvarilta nopeasti ja tekevät tilaa uusille suunnitelmille. Syntyneistä raakileista kehittyy sitten Ainon ansiosta uutta suomalaista arkkitehtuuria, kunhan Alvar vain ei pääse tekemään piirustuksiin muutoksia.

Alvar ei ole helppo työtoveri eikä myöskään helppo puoliso. Naissuhteita hänellä riittää, oonhan Alvaillar hurmaamisen lahja. Hurmaamistaidollaan hän onnistuu hankkimaan myös tukijoita, mutta tolkku rahankäytössä puuttuu kokonaan ja vie perheen välillä pahaan ahdinkoon. Kauniita lupauksia mies suoltaa keveästi, mutta unohtaa ne hetkessä.

Alvar on sinitiainen. Kaikille rintahöyheniään pörhistelevä ja ympäriinsä äkeilevä, reviiristään tietoinen. Tiainen, joka matkustaa lastulla soljuvan virtani päällä ja tiitittää jokaisen joenmutkan jälkeen, että tsii-tsii, minä voitin, olen ensimmäinen… Minä ole Aino. Minä olen tuli ja vesi ja maa ja ilma. Ja niiden kaikkien kultainen leikkaus. Ainakin olen kaikkea tuota enemmän kuin herra Tsii-tsii.

Aino on eittämättä luova ja lahjakas ja omaa myös pelisilmää. Yksi Ainon lempi-ideoista on tehdä kodista rajaton eli yhdistää sisätilat suurilla ikkunoilla ja liukuovilla ulkotilaan. Kaarevat muodot ovat toinen hänen kehittelemänsä oivallus: aaltoilevat sisäkatot, aaltoilevat seinät ja kaartuvajalkaiset tuolit. Kaikkea tätä palvotaan yhä Alvar Aallon nerokkuuden tuloksena.

Tätä on arkkitehtuuri. Toisten ideoiden varastamista ja uudelleen keksimistä ominaan. Jos haluaa olla suuri arkkitehti, pitää olla myös suuresti huonomuistinen, jotta voi vakuuttavasti kieltää napanneensa ideansa muilta.

Ilmeisesti Jari Järvelän tympeytyminen Alvar Aaltoa kohtaan on alkanut Jyväskylän yliopiston päärakennuksen käyttökelvottomista vessoista ja johtanut aiheeseen perehtymisen jälkeen lopulta Aino Aallon jäljille. Taustatyön määrä on jälkisanojen perusteella ollut suunnaton, mutta sen tuloksena on syntynyt teos, jossa yhdistyvät hyvä ajankuva ja hykerryttävän satiirinen henkilökuvaus.

Ainon jääminen miehensä varjoon ja vaille tunnustusta tuntuu pahalta. Toisaalta vaikuttaa siltä, ettei Aino tehnyt työtään maineen vuoksi, vaan ihmisläheisen arkkitehtuurin ja käytännöllisten tavaroiden luomiseksi. Järvelälle kiitos siitä, että tämä lahjakas, ahkera ja järkevä nainen pääsee nyt viimeinkin esiin!

JÄRVIKALLAS, MARKO: Sano jotakin kaunista

Kustantaja: Siltala 2021

Kirjailija ja dramaturgi Mikko Järvikallaksen toinen novellikokoelma Sano jotakin kaunista sisältää kymmenen lyhyehköä novellia. Ne alkavat yleensä arkisesta tilanteesta, mutta rupeavat jossain vaiheessa viemään hyvinkin kummallisille ja ennalta arvaamattomille teille. Tunnelma on epätodellinen: mikä on totta ja mikä unta tai ylikiihottuneen mielikuvituksen tuotetta?  

Todellisuuteen voi luottaa. / Todellisuuteen täytyy voida luottaa. / Mitä järkeä tässä muuten on?  

Tapahtumiin saadaan yhden henkilön näkökulma, mutta muidenkin mielipiteet saattavat paljastua esimerkiksi käytyjen keskustelujen välityksellä. Kertojan sukupuoli vaihtelee, samoin ikä ja asema, mutta kertojan ääni pysyy melko samanlaisena novellista toiseen. Joissakin tapauksissa novellia joutuu lukemaan pitkälle ennen kuin selviää edes kertojan sukupuoli, mutta toisaalta Järvikallas onnistuu lyhyenkin tarinan puitteissa paljastamaan henkilöistään yllättävän paljon.

Ihmisten väliset suhteet ovat novelleissa aika outoja ja mutkikkaita. Suhde ei aina ole tasapainossa, vaan yksi osapuolista saattaa olla selvästi hallitseva ja toinen hänen varjoonsa jäävä. Silloin heikompi voi toimia eri tavoin: alistua osaansa, repiä itsensä irti suhteesta tai yrittää muuntautua esikuvansa kaltaiseksi. Nuori nainen alkaa novellissa Kaikki on taas hyvin esiintyä ulkomailla äkillisesti kuolleena kaksossiskonaan ja omia vähän kerrassaan tämän elämää itselleen. Menettääkö hän samalla jo ennestään hauraan identiteettinsä?

Olen repäissyt itseni irti. / Se joka olin, on käymässä vieraaksi, katoamassa. / Mutta kuka on tullut tilalle?  

Vanhempien ja lasten välinen suhde pulpahtaa novelleissa usein esiin. Lapsuus muistetaan harvoin turvallisena ja välit vanhempiin hyvinä, vaan pikemminkin muistetaan pelot, riidat ja ilkeät sanat. Etenkin pojat saattavat tuntea olevansa vanhempien mielestä liian herkkiä ja epämiehekkäitä eivätkä pääse sinuiksi itsensä kanssa aikuisinakaan. Esimerkiksi novellissa Eksyneet nuori poika oivaltaa yhtäkkiä, että hänen kaikkitietävä isänsä onkin pohjimmiltaan heikko ja tarvitsee huolenpitoa.

Kirjan tyyli on näennäisen asiallinen, mutta pinnan alla aistii salaperäistä imua, mitä vaihtelevan pituiset lauseetkin vahvistavat. Ihmisissä tapahtuvaa kehitystä ja muutosta Järvikallas kuvaa milloin lempeän humoristisesti, milloin dramaattista symboliikkaa viljellen. Mitä tarkoittaa peuranpää? Mitä Hindenburg-ilmalaivan tuho? Onko muutos hyvä vai ollaanko lähellä romahdusta?

Huuhtelen kasvot. / En päästä irti. / En ole vajoamassa mihinkään. / Olen tukevasti tässä, seison jaloillani kuin kuka tahansa ihminen. Raajat, rintakehä, selkäranka ja niska, sisäelimet, iho, kaikki minun käytössäni. Olen vahva.

MYLLYMÄKI, MAISKU: Holly

Kustantaja: WSOY 2021

Ihmisen luonto -lehti saa yhteydenoton kuuluisalta näyttelijältä Holly Öltä. Nainen on nähnyt saarellaan linnun, joka saattaa olla Suomessa harvoin nähty vihermehiläissyöjä. Päätoimittaja Helene Greve päättää lähettää linnuista kiinnostuneen tyttärensä Evan haastattelemaan näyttelijää; tietenkin hieman vihermehiläissyöjästäkin, mutta ennen kaikkea siitä, miksi upea näyttelijä on jättänyt työnsä ja eristäytynyt mökilleen.

Tapahtumat saarella nähdään Evan silmin. Ensi alkuun hän suhtautuu kuuluisaan näyttelijään ujosti, mutta vähän kerrassaan yhä kriittisemmin. Viisikymppinen Holly on hänen mielestään epäsiisti ja räävitön nainen, joka iltaisin viiniä juotuaan jutustelee loputtomiin menneistä saavutuksistaan ja miehistään. Evalle Hollyn vanheneminen ja kauneuden katoaminen tuottaa tyydytystä, mutta monet asiat herättävät myös kateutta.

Eva itse on siisti ja järjestelmällinen nuorehko nainen, joka on elänyt siistiä ja tapauksetonta elämään hallitsevan äitinsä kanssa. Evalla on traumansa, jotka vähitellen hienovaraisesti paljastuvat, mutta Hollyn kanssa viettämänsä viikon aikana hän muuttuu yhä voimakkaammaksi ja uhmakkaammaksi, valmiiksi irtiottoon ja päätöksentekoon jopa ”pirteän kohtunsa” suhteen.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella.

Linnut ovat tarinassa suuressa roolissa. Vihermehiläissyöjää Eva ei viikon aikana näe eikä oikeastaan sen olemassaoloon saarella uskokaan, mutta muuten saaristoluonto kuhisee siivekkäistä asujista. Evan silmissä myös ihmiset kävisivät linnuista: laiha ja pitkäkaulainen Holly lumihaikarasta, vierailulla käyvä keikarimainen Robert(o) tilhestä ja Eva itse sihteerilinnusta. Sen lisäksi lintuja näkyy tauluissa ja kaftaanien kankaissa. Myös täytettyinä, mutta sitä Eva ei suvaitse: lintuja ei saa vangita eikä tappaa. Hän suree jopa merimetsojen pesien hävittämistä.

Sitä paitsi: maailma ja maailman linnut pärjäävät todennäköisesti paremmin ilman uutta ihmistä. Suokukot, haahkat, hömötiaiset, kuukkelit, lusikkasirrit ja tukkasotkat. Ihminen valtaa lintujen elintilan, kaataa metsät, ryöstökalastaa meret, ampuu uhanalaisen linnun omaksi huvikseen. Voi olla, että sellaisia lintulajeja katoaa, joita ei ole vielä edes löydetty.

Kirja kuvaa oivaltavasti ja hieman ironisesti kahden eri-ikäisen ja luonteeltaan erilaisen naisen välistä osittain tiedostamatonta kilpailuasetelmaa ja muusta maailmasta erillään olevan saaren jännittävää tunnelmaa. Kirjassa kursiivilla kirjoitetut tekstit antavat viitteitä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta silti loppu on hieman yllättävä. Miksi näin kävi?

Maisku Myllymäen teos on saanut inspiraatiota Iris Murdochin romaanista Meri, meri, jossa teatterimies Charles Arrowby vetäytyy merenrantataloonsa kirjoittamaan muistelmiaan. Holly ei kuitenkaan ole päivitetty versio klassikosta, vaan omaleimainen ja omilla avuillaan puhutteleva teos. Tyyli vaihtelee koko ajan mielenkiintoisesti ja kielikuvat ovat kerrassaan hykerryttäviä.

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.

Naisten reidet: kuin veneeseen sievästi vierekkäin asetellut puuairot. Miehen reidet: kuin airot, jotka on heitetty rehvakkaasti veneen laitojen yli.

Maisku Myllymäki (s. 1982) työskentelee kirjastonhoitajana Lahdessa, suhtautuu intohimoisesti kieleen ja kirjallisuuteen ja harrastaa juoksemista ja lintujen tarkkailua. Holly on hänen esikoisteoksensa. Toivottavasti seuraava romaani on jo suunnitteilla.