PHILLIPS, JULIA; Katoava maa

Kustantaja: Siltala 2021

Alkuteos: Disappearing Earth

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Ollaan Petropavlovskin kaupungissa Kamtšatkan niemimaalla. Yksitoistavuotias Aljona ja kahdeksanvuotias Sofia ovat viettäneet elokuista päivää kaksistaan rannalla äidin ollessa töissä ja paluumatkalla keskikaupungille auttaneet jalkansa loukannutta nuorehkoa miestä. Kiitoksena avusta tämä on tarjoutunut viemään tytöt autollaan kotiin. Vain yksi ihminen on ohimennen pannut merkille kiiltävän puhtaan katumaasturin, isokokoisen valkoihoisen miehen ja kaksi keijukaiskasvoista tyttöstä arvaamatta, että se on viimeinen elonmerkki Golosovskajan sisaruksista.

Tämän jälkeen tarina etenee kuukausi kerrallaan lähes vuoden mittaisen jakson ja esittelee miltei joka kuukausi uusia ihmisiä elämäntarinoineen, näkökulmineen ja kumppaneineen. Useimmiten näkökulma on naisen. Naiset kuvaavat parisuhdeongelmiaan, kokemaansa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alistamista ja syrjimistä, mutta myös läheisyyden ja seksin kaipuutaan. Porukkaa riittää ja venäläiset nimet eri muodoissaan aiheuttavat hämmennystä, mutta onneksi kirjan alussa on luettelo keskeisimmistä henkilöistä.

Katoamisen jälkeen kuukaudet kuluvat ja ihmisten mielipiteet vaihtelevat: tytöt on siepattu, tytön on murhattu, tytöt ovat hukkuneet, tytöt on viety pois niemimaalta… Poliisin toimet tuntuvat jotenkin sattumanvaraisilta ja väärin suunnatuilta, kun kaikista oleellisista yksityiskohdista ei tiedoteta ollenkaan Petropavloskin alueen ulkopuolella. Aljonan ja Sofian äiti Marina yrittää hyödyntää kokemustaan tutkivana toimittajana, mutta silti toivo tyttöjen löytymisestä elossa hiipuu.

Marina oli kävellyt ympäri kaupunkia huudellen tyttäriään. Hän oli jyskyttänyt naapureiden ovia. Hän oli värvännyt kirjastonhoitajia etsimään arkistoista tietoja aikaisemmin kadonneista lapsista. Neljän hedelmättömän kuukauden ajan hän oli soitellut Moskovan sisäasiainministeriöön, huohottanut puhelimessa alempien virkamiesten kanssa puhuessaan ja kirjoitellut muistiin nimiä ja puhelin numeroita, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään.

Aljona ja Sofia eivät kuitenkaan ole ainoat kadonneet Kamtšatkan niemimaalla. Kolme vuotta aikaisemmin sisämaan vuoristossa sijaitsevasta Essosta katosi Lilia-niminen tyttö, mutta poliisi ei vaivautunut tutkimaan hänen tapaustaan edes muodon vuoksi. Ensinnäkin Lilia oli jo kahdeksantoistavuotias, epäilyttävä maineeltaan ja lisäksi syntyperältään eveeni eli alkuperäiskansoihin kuuluva. Yksioikoisesti hänen pääteltiin vain karanneen.

… ne kaksi tyttöä, jotka katosivat kesällä… Tiedotusvälineissä kohutaan heistä herkeämättä. Näytetään poliiseja ja tyttöjen äitiä, niin että tunnen heidän kasvonsa paremmin kuin omien naapureiden kasvot pikkulapsena. Mutta miten on eveenitytön laita, joka katosi kolme vuotta sitten? Kuka siitä kohusi? Kuka edes muistaa häntä enää?

Katoava maa -teoksessa tulevat selvästi esiin venäläisten asuttajien ja alkuperäiskansojen väliset erot yhteiskunnallisessa asemassa ja kytevät ennakkoluulot toisiaan kohtaan. Alkuperäiskansoilla ovat omat kielensä ja omat kulttuurinsa ja monet saavat vielä elantonsa perinteisiltä aloilta kuten poronhoidosta. Venäläisten silmissä he ovat vitsailun kohteeksi sopivia takapajuisia juntteja, joiden on turha odottaa tasapuolista kohtelua.

Kamtšatkan eristäytyneisyys muusta maailmasta luo tapahtumiin oman leimansa. Niemimaalle pääsee vain meritse tai lentoteitse, sillä tulivuoret, tundrat ja vuoristot estävät pääsyn Venäjän mantereelle maata pitkin, ja lisäksi tiet eri alueiden välillä ovat muutenkin osan vuotta kulkukelvottomia. Niitäkin on, jotka yhä kaipailevat neuvostojärjestelmää.

Revmira oli kasvatettu turvallisessa kodissa, idyllisessä kyläyhteisössä, keskellä periaatteita noudattavaa kansaa, elävää eveenikulttuuria, suuria aikaan saaneessa sosialistisessa kansakunnassa. Se kansakunta oli romahtanut. Mitään ei ollut tullut sen tilalle.

Katoava maa on varmaotteisesti rakennettu esikoisteos. Phillips paljastaa jo alussa tärkeitä yksityiskohtia ja ujuttaa niitä mukaan jatkossakin. Jotkut satunnaiset tapaamiset saattavat olla hyvinkin merkityksellisiä juonen kannalta, mutta lukija sitä tuskin havaitsee ennen kuin kirjan lopussa viimein paljastuu tapahtumien koko kuvio. Symboliikkaakin teokseen varmaan sisältyy. Miten tulkita esimerkiksi kirjan alussa ja lopussa kerrottu tarina maa-alueesta, joka katoaa valtavan tsunamin iskiessä?

Julia Phillips (s. 1989) vietti vuoden Kamtšatkan niemimaalla saatuaan Fulbrightin apurahan vuonna 2011. Tuona aikana hän pyrki selvittämään, missä määrin ulkomaiset investoinnit ja turismi olivat vaikuttaneet aiemmin suljettuna sotilasalueena olleeseen niemimaahan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tietoa alueesta hänellä siis on, mutta jossain määrin amerikkalainen ajattelutapa paistaa läpi. Silti ilahduttavaa tutustua romaanin välityksellä entisestään vieraaseen seutuun!

WELLS, RACHEL: Kissa kynnyksellä

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: Alfie the Doorstep Cat

Suomennos: Elina Lustig

Alfie-kissan elämä on mennyt raiteiltaan: ensi hän menetti parhaan ystävänsä, kissavanhus Agneksen, ja sitten rakkaan omistajansa Margaretin. Nyt hänet aiotaan siirtää löytöeläintaloon, jota kissayhteisössä pidetään ”kuoleman esikartanona”. Mieluummin Alfie sentään heittäytyy kohtalon armoille ja etsii itse itselleen uuden kodin. Myötätuntoinen kollega kehottaa häntä vaeltamaan niin kauan ja niin kauas, että jokin paikka tuntuu välittömästi oikealta.

Yritin olla urhea. Vaikka olin kokematon, siitä olin varma, että en koskaan enää halunnut olla yksin. Tämän kissan oli välttämättä löydettävä syli, tai jopa monta syliä, joissa istua. Tiedostin tavoitteeni ja kasasin rohkeuteni rippeet. Toivoin ja rukoilin, että kanttini kestäisi.

Alfien vaellus on pitkä ja vaarallinen, ja komea kolli laiha ja takkuinen ennen kuin oikealta tuntuva katu tulee vastaan. Kadun muut kissat eivät ota ruoasta ja huomiosta kilpailevaa uutta tyyppiä ihan ilman mielenilmauksia vastaan, mutta laiskanpulskea ja lihava Tiikeri ottaa Alfien ystäväkseen.

Tiikerin neuvosta Alfie keskittyy tarkkailemaan juuri myytyjä taloja ja vastikään vuokrattuja asuntoja. Alfie on jo itsekin kokenut, että ei voi turvautua yhteen ainoaan omistajaan, ja kollega vahvistaa näkemyksen:

… elät enimmän osan aikaa jossain tietyssä paikassa mutta käyt myös muiden talojen ovensuussa, kunnes he päästävät sinut sisään… kynnykseltä toiselle kiertävä kissa sai moninkertaiset ruoat, kun monta eri perhettä ruokki sitä, ja sitä hyväiltiin ja hemmoteltiin ja sen elämä oli erittäin turvallista.

Kotien etsiminen ei käy ihan kädenkäänteessä. Joiltakin kynnyksiltä Alfie ajetaan inhoten heti pois, joissakin paikoissa häntä suorataan pelätään, mutta joissakin tapauksissa sinnikkyys palkitaan ja ihmisen ärtyisän pinnan alta voikin paljastua todellinen pehmo. Alfiella on lopulta neljä tukikohtaa: kaksi omakotitaloa kissanluukkuineen ja paritalon kaksi vuokra-asuntoa.

Paljastuu, että kaikilla Alfien valitsemilla ihmisillä on jokin ongelma. Claire on surullinen ja katkera, koska aviomies on lähtenyt toisen naisen matkaan ja koska uuden kumppanin löytyminen vaikuttaa toivottomalta. Jonathan puolestaan on menettänyt hyvän työpaikan Aasiassa ja harmittelee suuren talonsa yksinäisyydessä epävarmaa tulevaisuuttaan Lontoossa. Kissan läsnäolo ja kehräys lohduttaa heitä kumpaakin ja Alfie puolestaan saa nauttia herkuista (Jonathanin luona katkaravuista!).

Paritalon vuokra-asunnossa asustavat pienen vauvan vanhemmat Polly ja Matt. Polly on kestämisensä äärirajoilla hoitaessaan lakkaamatta itkeskelevää vauvaansa ja pelkää tekevänsä lapselle tai itselleen jotain pahaa. Ehkä hän ei sovi lainkaan äidiksi! Paritalon toisessa puolikkaassa asustelevat puolestaan puolalaiset Thomasz ja Franceska kahden poikansa kanssa. Franceska näyttelee urheaa ja vain Alfie tietää, miten suunnattomasti tämä kaipaa kotimaataan ja etenkin äitiään.

Alfien on nyt pantava toimeksi ja ruvettava järjestelemään ihmistensä asioita, jotka tuntuvat olevan pahasti sotkussa. Se vaatii juoksentelua tassut kipeinä paikasta toiseen ja ehkä muutakin kärsimystä, mutta sylien sopiva määrä on nyt kerta kaikkiaan turvattava!

Kissa kynnyksellä -teos kuuluu feel good -kirjallisuuteen. Kissahan hellyttää pelkällä läsnäolollaankin, mutta Alfie on lisäksi viisas, myötätuntoinen ja rohkea toimija, koska on saanut alkuperäisessä kodissa osakseen paljon rakkautta ja koska on joutunut kokemaan myös ikäviä asioita. Kirja ei ole liian imelä, vaan juuri sopiva hyvää mieltä tuottamaan.

GRIMALDI, VIRGINIE: Suloisimmat hetket

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: Et que ne durent que les moments doux

Suomennos: Cristina Sandu

Virginie Grimaldia (s. 1977) kutsutaan Ranskassa feel good -kirjallisuuden kuningattareksi, jonka lämminhenkiset romaanit ovat jatkuvasti myyntimenestyksiä. Ensimmäisen teoksensa Grimaldi kirjoitti kahdeksanvuotiaana. Se oli rakkaustarina, joka sisälsi 30-sivuisen kuvauksen auringonlaskusta.

Suloisimmat hetket -teoksessa vuorottelee kaksi kertojaääntä. Toinen äänistä on viisikymppisen Élisen, joka lastensa lennettyä maailmalle asuu yksinään ainoana seuralaisenaan Édouard, maailman rumin koira. Tässä uudessa tilanteessa Élise tuntee elämänsä tylsäksi ja itsensä aivan turhaksi, mutta löytää ensin työtoverinsa avustuksella afrotanssin ja seuraavaksi tanssikurssin vetäjän ansiosta vapaaehtoistyön vastasyntyneiden osastolla, missä keskoset tai muuten erityishoitoa tarvitsevat vauvat kaipaavat lämmintä syliä ja viihdyttelyä.

Miten ironista, että olen haaveillut omasta ajasta viimeiset 23 vuotta… Ottaisin mielihyvin takaisin kaikki vaikeat hetket, joista on tullut suloisia nyt, kun ne ovat jäljellä vain muistoissani.

Toinen äänistä on nuoren Lilin, jonka rutiininomaiseksi luultu lääkärintarkastus kääntyy kiidätykseksi leikkaussaliin ja lapsen syntymään pari kuukautta liian aikaisin. Pikkuinen vauva ei pysty hengittämään itse eikä imemään. Lili voi päivien kuluessa vain toivoa, että lapsi sentään selviäisi. Hän rupeaa kirjaamaan muistikirjaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan toivoen, että lapsi – muistiinpanojen ”sinä” - joskus voisi ne lukea.

Sinulla oli vain vaippa ylläsi. Löysit heti asentosi, kerällä vatsaani vasten, pikkuiset kasvosi rinnallani. En nähnyt maskia, en tuntenut letkuja. En kuullut enää piipityksiä… Jalkani tärisivät ja ylempänä, rintakehäni alla, kohdassa jota kutsutaan sydämeksi, tapahtui räjähdys.

Samankaltaiset tuntemukset sivuavat toisiaan, kun puheenvuoro vaihtuu naiselta toiselle. Kun Lili tuskailee leikkaushaavojensa kanssa, kärsii Élise afrotanssitunnin jälkeisistä säryistä. Kun Lili tuudittelee pienokaistaan rintaansa vasten, silittelee Élise koiraa, joka ikävöi oikeaa isäntäänsä eli Élisen poikaa.

Suloisimmat hetket -romaani kuvaa herkkävaistoisesti ja ymmärtäen niitä erilaisia tunteita, joita naisten mielissä liikkuu. Élise kokee lasten itsenäistymisen vaikeaksi, suree vähentyneitä kontakteja ja iloitsee, kun yhteys kuitenkin yhä on. Lilin tunteet puolestaan heittelevät laidasta laitaan. Itku on herkässä. Syyllisyys painaa: johtuiko lapsen ennenaikainen syntymä jostakin Lilin tekemästä virheestä?

Löydätte kyllä selityksiä muiden puolesta, mutta mitä itseenne tulee, olette säälimättömiä. Syyllisyys on itsensä kaltoinkohtelua. Meillä on kaikilla tapana käyttäytyä ankarimmin itseämme kohtaan, vaikka sitä pitäisi olla lempein. Antakaa itsellenne anteeksi, hyvät ihmiset. Kuunnelkaa sisintänne. Se mitä tapahtui ei ole teidän syytänne.

Kirja kannustaa ottamaan kontakteja ihmisiin ja olemaan arvioimatta ketään ensivaikutelman perusteella. Sekä Élise että Lili ovat syrjään vetäytyviä, mutta onneksi heidän kohdalleen osuu sosiaalisia ja myötätuntoisia ihmisiä. Etenkin Lilille merkitsee paljon samassa tilanteessa olevien ryhmä, jossa tuetaan murheen hetkellä ja iloitaan jokaisesta hyvästä uutisesta.

BENNETT, BRIT: Mikä meidät erottaa

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: The Vanishing Half

Suomennos: Maria Lyytinen

Louisianalainen Mallardin pikkukaupunki ei näy kartoissa, mutta paikkana se on erikoinen: alun alkuaan vaaleaihoisille värillisille perustettu ja yhä edelleen vaaleaihoisten ja vaaleatukkaisten ihmisten asuttama. Vierailija ei siellä erota ulkonäön perusteella mustaa valkoisesta, mutta tosiasiassa ihmiset ovat kyllä samalla tavoin eriarvoisia kuin muualla Yhdysvalloissa. Esimerkiksi kirjan päähenkilöiden Desireen ja Stellan isä tulee 1940-luvulla valkoisten miesten lynkkaamaksi, koska on polkenut hintoja.

Mutta keitä nuo kylällä käyskentelevät ihmiset sitten olivat? Nuo vaaleaihoiset ja vaaleatukkaiset ja punapäät, tummimmatkin korkeintaan kreikkalaista muistuttavia? Tällaiset ihmisetkö laskettiin Amerikassa mustiksi, heidätkö valkoiset halusivat pitää kaukana? Mutta miten he edes erottivat nämä ihmiset omistaan?

Kermanvaaleat Desiree ja Stella ovat identtiset kaksoset. Vallattomampi ja levottomampi Desiree suunnittelee pitkään lähtöä pois tylsästä Mallardista ja ryhtymistä näyttelijäksi. Stella taas on järkevä ja fiksu. Hänen halunsa lähteä kotikaupungista herää vasta sitten, kun perheen huonon rahatilanteen takia jatko-opiskelu ja haave opettajan urasta osoittautuu mahdottomaksi. Kaksoset katoavat Mallardista New Orleansiin 16-vuotiaina vuonna 1954. Heidän uskotaan palaavan pian takaisin äidin luo, mutta… 

…eivät he palanneet. Vuoden kuluttua kaksoset sen sijaan erkanivat eri teille, jakautuivat kahtia kuin yhteinen munasolunsa aikoinaan. Stellasta tuli valkoinen ja Desiree nai tummimman miehen, jonka löysi.

Kuluu neljätoista vuotta ja sitten Desiree saapuu kotikaupunkiin taluttaen noin seitsemänvuotiasta pikimustaa tyttöä. Hämmentyneet ja suivaantuneet kaupunkilaiset eivät ole ennen nähneet keskuudessaan mustaa lasta eivätkä ole uskoa, että vaalea Desiree olisi voinut saada aikaiseksi jotain niin outoa. Jude onkin tullut isäänsä, joka osoittaa todeksi Mallardissa kulkevan uskomuksen: tummasta miehestä ei koidu mitään hyvää. Perheväkivalta on yksi syy, joka on saanut Desireen palaamaan, mutta toinen syy on Stella-siskon yhtäkkinen katoaminen jäljettömiin.

Jude on hiljainen ja yksinäinen tyttö, joka koulunsa ainoana mustana oppilaana on aina hyvin tietoinen erilaisuudestaan. Vahva ja älykäs Jude sivuuttaa kuitenkin kiusanteon, opiskelee ja muovaa itselleen sopivan elämän. Yksi asia häntä kuitenkin vaivaa: mitä tapahtui äidin kaksossiskolle? Missä on Stella, jota ilman Desiree tuntuu jotenkin kodittomalta?

Häntä nimiteltiin Tervapöpöksi. Yönmustaksi. Mokkakorvaksi. Mutiaiseksi. Sanottiin: Hymyile, muuten me ei nähdä sua. Sanottiin: Sä olet niin musta ettet erotu liitutaulusta. Sanottiin: Sä voisit taatusti mennä vaikka alasti hautajaisiin… Hän oli musta. Pikimusta. Tai ei, vaan niin musta, että näytti violetilta. Musta kuin kahvi, asfaltti, ulkoavaruus, musta kuin maailman loppu ja alku.

Stellan vaiheisiin päästään vasta kirjan puolivälissä. Käy ilmi, että hän oli jo koululaisena kokeillut valkoisena esiintymistä ja selviytynyt paljastumatta. Niinpä Stella tarttuu tilaisuuteen, kun sellainen tarjoutuu ja muuttuu valkoiseksi naiseksi, joka nai valkoisen miehen ja saa valkoisen orvokkisilmäisen Kennedy-tyttären. Hauras rakennelma saattaisi kuitenkin helposti sortua, joten yhteydet sukulaisiin on katkaistava täysin, varottava jokaista kielen lipsahdusta ja torjuttava jopa värillinen perhe naapurustosta.

Hän oli astellut taloon mustana tyttönä ja poistunut sieltä valkoisena. Hänestä oli tullut valkoinen vain siksi, että kaikki luulivat hänen olevan valkoinen.

Kohtalolla lienee sormensa pelissä, kun Jude tapaa Kennedyn ihan sattumalta ja oivaltaa tämän olevan serkkunsa. Eletään jo 1980-lukua, joten huoleton nautiskelija ja pintaliitäjä Kennedy ei hätkähdä niinkään siitä tiedosta, että on äitinsä puolelta värillinen, vaan siitä, että äiti on valehdellut taustastaan. Rotuasiat alkavat kuitenkin kiinnostaa sen verran, että Kennedy kokeilee mustaa rakastajaa, mutta tuntee silloin itsensä vain entistäkin valkoisemmaksi.

Mikä meidät erottaa on rakenteensa ja juonenkehittelynsä suhteen perinteinen romaani, mutta ajatusleikki sisarusten ja heidän tyttäriensä erilaisista kohtaloista tutustuttaa lukijan kuin huomaamatta siihen, miten ihonväri on vaikuttanut ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan Yhdysvalloissa 1940-luvulta 1990-luvulle osuvan viidenkymmenen vuoden aikana. Hieman sivutaan myös sukupuolirooleja, kun Stella siirtyy hienostorouvasta ammatinharjoittajaksi, ja sukupuoli-identiteettiä, kun Juden poikaystävä Reese osoittautuu vähitellen mieheksi muuntautuvaksi Therese. Kirja valittiin Goodreads-sivustolla vuoden 2020 parhaaksi historialliseksi romaaniksi.

 

KUISMA, HANNA-RIIKKA: #Syyllinen

Kustantaja: Like 2021

Olen kiistänyt koko ikäni, puolustellut ja selitellyt. Nyt myönnän. Olen syyllinen. Mistä aloittaisin?

#Syyllinen-romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan syyskuussa 2020. Nelikymppinen nainen istuu pidätyssellissä henkirikoksesta epäiltynä. Vastoin odotuksia hän tuntee itsensä rauhalliseksi: enää ei tarvitse kuunnella kännykän kilahduksia eikä huolehtia postauksiin kohdistuvien tykkäysten määrästä. #vapaus #omassarauhassa

Roikun sängyllä ja huomaan jonkun riipustaneen lattianrajaan ihan pienellä nobody. Pidän siitä. Sivullisuus on minulle ennestään tuttua, mutta tekoni jälkeen en ole enää edes ihminen. Olen korkeintaan paperinuken ihmisenmuotoiset reunat. Katkoviivoin osoitettu leikkauspiste, jossa sakset ja paperi kohtaavat, mutta siinä ei ole mitään. Ei edes tyhjää. Luulen, että se sopii minulle.

Nykyhetkeen limittyy aika tammikuusta 2020 lähtien. Tämä osuus selittää vähän kerrassaan, mikä on johtanut naisen tekemään rikoksensa. Ensi silmäyksellä hänen elämänsä vaikuttaa oikein mukavalta. Hän on muuttanut takaisin kotipaikkakunnalleen ja asuu miehensä kanssa ilmaiseksi äidin omistamassa vuokra-asunnossa. Nainen ei ole töissä, joten aikaa riittää somettamiseen, päivän tapahtumien taltioimiseen videoille ja kuviin sekä taiteellisten otosten kuvaamiseen luonnosta ja kodista. #selkeäkevät #spontaanielämä #bosslady

Vähitellen paljastuu, että nainen on ajanut itsensä pahaan ahdinkoon. Hän on lähtenyt Felodese-lisäravinteiden edustajaksi suurella mittakaavalla, mutta ei ole kuitenkaan myynyt tuotteita eteenpäin. Kasautuvat maksut nainen on hoitanut pikavipeillä. Itse hän kyllä on käyttänyt tunnollisesti saamiaan tuotteita ja jakanut tästä somessa videoita. Mies (naisen puhuttelema sinä) ei tiedä kumppaninsa touhuista mitään, joten hänen jäämisensä kotiin etätöihin koronapandemian vuoksi aiheuttaa naiselle todellisen ongelman. #hidasaamu #salaisuus

Sitten naisella todetaan terveystarkastuksessa maksavaurioita, joiden syynä todennäköisesti ovat runsain määrin käytetyt ”luontaistuotteet”. Nainen syyttää somessa Felodesea terveysongelmistaan ja joutuu niin hillittömän vihapuheen ja parjauskampanjan kohteeksi, että tuskin uskaltaa poistua kotoaan. Ulosottokin häämöttää, mutta firmasta paljastuvat epäselvyydet pelastavat naisen. #pyramidihuijaus

Miksi nainen on ollut niin helppo huijauksen uhri? Syyt lähtevät kaukaa lapsuudesta, jota paljastetaan takaumina. Elämää ovat hallinneet sotkuiset ja turvattomat ihmissuhteet, kiusaaminen sekä fyysinen ja psyykkinen oirehtiminen syömishäiriöistä viiltelyyn. Nainen on ollut kovin yksinäinen ja Felodesen edustajana hän on tuntenut kuuluvansa johonkin joukkoon ja olevansa hyväksytty. #raiskaus #paniikkihäiriö

Ajattelen liikaa, mutta koska en saa oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä suustani ulos niin, että ymmärtäisin edes itse itseäni, pääni demonit sikiävät sisälläni keskenään sukuaan kasvattaen. Eikä ulos vuoda mitään.

#Syyllinen kuvaa hyvin sitä, millaista tosimielellä somessa toimivan henkilön arki on: vaativaa ja tietoisesti kaunisteltua. Kävijämäärät ja tykkäykset voivat hetkessä laskea, jos postaukset eivät miellytä, ja samalla vähenee myös yhteistyökumppanien tuki. Tämä taas voi vaikuttaa todella rankasti henkilön itsetuntoon ja minäkuvaan. Kovin synkkä on tämä keinotekoinen maailma, jossa huumorikin on pelkästään mustaa, mutta Hanna-Riikka Kuisman taito kertoa tarinaa kannattelee lukijaa. #hyväkirja

LIFLÄNDER, TIINA: Hyvä yö

Kustantaja: Atena 2021

Kolmivuorotyössä vanhusten hoivakoti Kultarinteessä työskentelevä Nanna on väsynyt. Töissä on niukan miehityksen vuoksi jatkuvasti kiire ja Nannan unirytmi vaihtelevien työvuorojen vuoksi aivan sekaisin. Unilääkkeet auttaisivat, mutta lääkäri kieltäytyy uusimasta reseptiä, koska hänen mielestään Nannan on löydettävä nukahtamiseen luonnolliset keinot: monipuolinen ravinto, liikunta, viileä makuuhuone, iltamaito… Ikään kuin Nanna ei olisi kaikkea jo kokeillut!

Yöllä valvominen on helppoa, mutta päivällä vaikeaa.

Jatkuva väsymys kiristää Nannan hermoja ja panee kotona välit koetukselle. Nannan avokumppani Eero tekstailee ex-vaimonsa kanssa kiukuttavan usein ja Nanna alkaa epäillä, että vanha suola janottaa. Tai ehkä joku uusi nainen on jo kierroksessa – voihan yhtä naista pettänyt mies pettää toistakin. Lukijan näkökulmasta Eero kyllä vaikuttaa aidosti huolehtivaiselta ja uskomattoman kärsivälliseltä mieheltä. Nannaa ei kuitenkaan tällä hetkellä ilahduta mikään muu kuin Nysä-koira, jota Nanna saa hoitaa anopin ollessa talvisin etelässä.

Tahdon olla iloinen ja suoraselkäinen kumppani, mutta en osaa. En jaksa, jos en nuku.

Kun kirjailija tarjoaa pilkahduksen Nannan taustoista, selviää syy joihinkin ongelmiin: Nanna ei ole koskaan saanut vanhemmiltaan osakseen arvostusta ja hyväksyntää. Kuitenkin hän on juuri isänsä vuoksi valinnut ammatin, joka ei ole hänelle mieluinen, mutta jossa pääsee nopeasti tienaamaan.

Työnsä hoivakodissa Nanna pystyy vielä suurimman osan aikaa hoitamaan ammattitaitoisesti ja luotettavasti, mutta itsehillintä rakoilee yhä huolestuttavammin. Asukkaista nousee etualalle Tyyne, jonka unitabletteja Nanna alkaa varastella omiin tarpeisiinsa. Tyynehän on oikea kiusankappale; mölisevä ja huitova vanhus, joka kaatelee ruoka-astioita ja likaa itsensä. Siinä ei enää tarvittaisi Tyynen tyttärentytärtä vahtimaan ja arvostelemaan!

Miksi vika on aina minussa, miksi minä olen se hullu eikä kukaan muu, miksi minun pitää hoitaa aina kaikki, vaihtaa vaipat, suihkuttaa roikkuvat nahat, syöttää, työntää supot, olla sanomatta, ymmärtää eikä minulla silti ole vaikutusta kehenkään. en aiheuta mitään. Kenenkään elämä ei muutu, kaikki, mitä teen, on turhaa. Kukaan ei välitä miltä minusta tuntuu.

Tyyne ei kuitenkaan ole tyhjäpää, vaikka ei ajatuksiaan pysty muille ilmaisemaankaan. Muistot vievät häntä nuoruuden aikoihin, avioliittoon rakkaan Martin kanssa ja tyttärien lapsuuteen. Muistoissa elää tuoreena myös sota-aika pommituksineen ja Martin kellariin rakentama pelottava pommisuoja sekä ihmisten ilkeät letkaukset, kun Martti ei rampuutensa vuoksi joudu heti sotimaan. Ja hirveä tilanne, kun Martti lopulta lähtee.

Kyllä Tyyne muistojensa ohella elää ajoittain myös nykyhetkessä, vaikka ei täysin ymmärräkään, missä on ja mitä hänelle tehdään. Parhaansa mukaan hän yrittää avustaa hoitotoimenpiteissä, mutta sekin tuntuu menevän jotenkin väärin. Kuka on tuo mustasilmä, joka kohtelee Tyyneä välillä niin kovin ottein ilman että Tyyne pystyy puolustautumaan?

Sen suu liikkuu ja se toruu häntä. Hän peittää korvat. Mustasilmäisellä ei ole korvia, se ei kuule, kun hän sanoo, vaikka hän sanoo monta kertaa, ettei hän tahallaan. Paksu tukka, mutta ei korvia. Hän sanoo, hän sanoo, ja nainen suuttuu lisää, vaikka hän ei tahallaan.

Kirjan nimi Hyvä yö voisi viitata rauhalliseen yöhön hoivakodissa, mutta Nannan kohdalla se kuitenkin merkitsee ennen kaikkea sellaista harvinaista yötä, jolloin hän on saanut ihan oikeasti nukutuksi. Viisi tuntia on jo hyvä saavutus, seitsemän tuntia taivas. Lukija ei voi kuin jännittää, miten tilanne lopulta tulee ratkeamaan. Tapahtuuko jotain kamalaa?

Lifländerin romaani kuvaa hoivakodin arkea hyvin uskottavasti monelta eri kantilta. Kiire, stressi ja riittämättömyyden tunne kuuluvat nykyään varmasti monen hoitajan arkipäivään ja niiden seurauksena kansantaudiksi noussut vaikea unettomuus. Pehmeät keinot eivät tosiaankaan auta, jos nukkumattomuus pääsee pitkittymään - syyllistämisestä puhumattakaan!

TUOMINEN, ILONA: Ja jollen sinua saa

Kustantaja: Bazar 2021

Turussa asuva kaksikymmentäyhdeksänvuotias Riia (oikealta nimeltään Aada Maria) on ainoana jäljellä Haapakorpien naisista. Muistisairaudesta kärsinyt Aada-mamma on juuri kuollut hoitokodissa epäselvissä olosuhteissa ja jo aiemmin ovat menehtyneet traagisesti Riian äiti ja Aada-mamman sisko. Riian perheen muodostavat isä, Arto-veli perheineen, pikkuveli Nikke ja paras ystävä Selleri eli miljonääriperijä Selene Rojas.

Pian mamman hautajaisten jälkeen Riia löytää puistosta ikäisensä naisen paloitellun ruumiin. Lisää ruumiinosia ja uusia ruumiita löytyy kohta eri puolilta kaupunkia ja jotain karmeaa murhaaja toimittaa tervehdyksenä Riiallekin. Naisen oma tulkinta on, että hän on herättänyt murhaajan huomiota löytäessään ensimmäisen ruumiin ja kyse on pelkästä sattumasta. Rikosylikonstaapeli Lauri Vilks ja rikoskomisario Leeni Poikela sen sijaan päättelevät Riian olevan koko tapahtumaketjun keskiössä.

Kassi oli auki, ja hän erotti hiuksia sen vetoketjussa. Yksi kassin muhkuroista oli terävä kuin kyynärpää. Riia pujotti kepin kassin reunan alle ja nosti kangasta. Sen alla naisen avonaiset silmät tuijottivat kauhistuneina kohti taivasta.

Koko suku asettuu määrätietoisesti suojelemaan Riiaa ja Selleri puolestaan asennuttaa nopsasti Riian asuntoon hälytyslaitteet ja hankkii ympärivuorokautiset vartijat. Murhaajan suunnitelma on kuitenkin tarkka ja monimutkainen ja joskus puhdas sattumakin voi muuttaa tilanteita. Jännitys kiristyy.

Riia on mielenkiintoinen sankaritar. Hän on toisaalta rohkea ja sisukas ja toisaalta kärsii valtavasta syyllisyydentunteesta, joka rajoittaa koko elämää. Jostain syystä Riia uskoo olevansa syyllinen kaikkiin kuolemiin, olipa kyseessä sitten äiti, mamma tai paloittelumurhien uhrit. Sellerinkin suhteen hän potee huonoa omaatuntoa. Vain tarkat rutiinit tuovat turvaa Riian elämään.

Hän kävi salilla maanantaisin, aina samaan kellonaikaan, samoin keskiviikkoisin ja lauantaisin. Torstaisin hän lenkkeili Arton kanssa ja kävi sunnuntaisin katsomassa isää. Tiistait hän oli aiemmin käyttänyt mamman hoitamiseen, nykyään ne oli varattu nyrkkeilylle. Hän meni aina töihin kahdeksaksi, vaikka oppilaat saapuisivat vasta yhdeksältä, ja sammutti illalla sängyssä valot puoli yhdeltätoista.

Kirjassa käsitellään ihmisen henkistä terveyttä monella tavalla. On ennen niin rohkean mamman minuuden hävittävä Alzheimer, Sellerin pelkotilat, Riian syyllisyydentunnot ja ennen kaikkea murhaajan sairas maailma. Nämä kaikki liittyvät tarinaan jollakin tapaa, mutta onneksi vastapainona on vahvaa rakkautta ja ystävyyttä.

Ilona Tuominen (s. 1985) työskentelee englannin ja ranskan kielen opettajana ja harrastaa potkunyrkkeilyä. Hän voitti Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun vuonna 2019 ja trilleri Ja jollen sinua saa on hänen esikoisteoksensa. Kirjan juoni on kaikessa synkkyydessään taidokas ja pitää yksityiskohdat hyvin hallinnassa.