Kustantaja: Minerva 2022
Alkuteos: Nämn inte de döda
Suomennos: Jänis Louhivuori
Ruotsalainen kirjailija ja journalisti Christina Wahldén (s.
1965) rakastui Australiaan opiskellessaan Sydneyn yliopistossa dramaturgiaa ja
matkustellessaan ympäri maata. Toimiessaan Svenska Dagbladetin
rikostoimittajana hän raportoi ennen kaikkea naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta
rikollisuudesta, parisuhde- ja kunniaväkivallasta sekä ihmiskaupasta.
Australiaan sijoittuvassa Darwin-sarjassa nämä kaksi asiaa yhdistyvät.
Älä puhu kuolleista -dekkarin tapahtumat sijoittuvat
Australian Pohjoisterritorion pääkaupunkiin Darwiniin. Territorio poikkeaa vapaamielisyydessään muusta Australiasta jopa oikeuskäytännöissä. Tämä saattaa
houkuttaa vapaudenkaipuisia muuttamaan alueelle, mutta trooppisen kostea
ilmanala sopii harvalle. Pysyvästi paikalle jäävät lopulta vain aidot
territorion asukkaan, joista kaksikymmentäviisi prosenttia on aboriginaaleja.
Tähän aikaan vuodesta, ennen sadekautta, ihmiset
ajautuvat mangohulluuden valtaan, sekoavat tropiikin kuumuudesta.
Väkivaltarikokset lisääntyvät. Ihmiset menevät järjiltään kuumuudesta ja
kosteudesta, sateesta jota ei kuulu.
Rikoskomisario Patrick O’Boyle on isokokoinen ja
punatukkainen, joten hänen lempinimensä on aussilogiikan mukaan tietenkin
Bluey. Bluey rakastaa Abbaa ja etenkin Agnetha Fältskogia. Hän unelmoi
naisystävästä ja on viimeisimmän eron jälkeen lopettanut alkoholinkäytön. Hän
on myös lempeä karskista ulkomuodostaan huolimatta ja ottaa hoiviinsa orvoksi
jääneen wallabinpoikasen, jonka nimeää Mangoksi.
Darwinin rikospoliisin työ koostuu lähinnä
pyromaaniepäillyistä, autovarkauksista, murroista ja kadonneista turisteista,
mutta eräänä maanantaina ruotsalainen reppureissaaja, traumojaan Australiaan
paennut Greta, löytää merenrannalta pahoin runnellun ruumiin. Ensi silmäyksellä
kuolema vaikuttaa krokotiilin aiheuttamalta, mutta ruumiinavaus paljastaa sen
murhaksi. Suurta poliisioperaatiota tästä ei kuitenkaan seuraa, koska uhri kuuluu
alkuperäisväestöön.
Kukaan ei tiedä, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt
mitään. Osa ei ole ollut selvin päin, osa ei ole ollut paikalla. Osa ehkä oli
paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä
poliisista.
Uhrin henkilöllisyys selviää nopeasti, sillä aboriginaalitaustainen poliisiharjoittelija Jess tietää pienessä yhteisössä vain yhden tuntomerkkeihin sopivan naisen. Bluey puolestaan on varma murhaajasta, koska tilastojen mukaan se on miltei aina poikaystävä. Jess ei ole vakuuttunut, mutta kukapa kuuntelisi nuorta harjoittelijaa, joka on muista poikkeava sekä sukupuolensa että taustansa vuoksi?
Ei Jessiin luoteta alkuperäisväestön keskuudessakaan, mutta
lopulta hän saa yhden naisen puhumaan. On kuulemma eräs mies, joka houkuttelee aboriginaalinaisia taloonsa luvaten heille mahdollisuuden käydä suihkussa ja saada puhtaita
vaatteita. Nainen osaa valitettavasti kertoa miehestä vain sen, että tällä on
oudot silmät, sininen aita puutarhan ympärillä ja ovissa paljon lukkoja.
Sinisen aidan etsintä keskeytyy, kun Banksia House
-nimisestä laitoksesta tulee tieto itsemurhan tehneestä teinitytöstä. Vankilamainen
laitos on tarkoitettu kymmenen-kuusitoistavuotiaille huostaanotetuille ja
rikoksista tuomituille tytöille, joista lähes kaikki kuuluvat
alkuperäisväestöön. Bluey ja Jess aistivat oitis, että jokin on pahasti
vinossa, mutta Greta on se, joka löytää tärkeän johtolangan. Paljastuneet asiat
ovat kammottavia.
Juoni on taitava ja sisältää yllätyksiäkin. Yksi
yllätyksistä on ”poika varjoissa”, jonka kertomukset omista elämänvaiheista ja kieroutuneen maailmankatsomuksen muotoutumisesta limittyvät
murhatutkimuksen lomaan. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan hyvää, mutta
erityiskiitos mielenkiintoisesta aisaparista eli oikeudenmukaisesta (joskin
valkoisen miehen asenteeseen kasvaneesta) Blueysta ja kansansa aseman
parantamista tavoittelevasta Jessistä.
Parasta antia Wahldénin teoksessa on monipuolinen tietopaketti
Australian alkuperäisväestöstä. Lumoavan henkistyneen ajatusmaailman ja hienon
kulttuurin luoneet aboriginaalit ovat valkoisten saapumisen jälkeen vajonneet
alennustilaan; alkoholin suurkuluttajiksi, köyhiksi, syrjityiksi ja
syrjäytyneiksi. Valtion asettamat tavoitteet alkuperäisväestön elinolojen
parantamiseksi ovat jääneet totuttamatta ja etenkin naisten asema on surkea.
Vanhat tavat elävät silti yhä, mihin viittaa kirjan nimikin:
Vastikään kuolleen henkilön valokuvan esillä pitäminen on
tabu. Suruaika voi vaihdella parista kuukaudesta useaan vuoteen riippuen siitä,
miten merkittävä henkilö vainaja oli, eikä sen aikana saa mainita kuolleen
nimeä. Jos jollakulla muulla sattuu olemaan sama nimi, sitäkään ei saa sanoa
ääneen, kuten ei myöskään sanoja, jotka muistuttavat kyseistä nimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti