ERNAUX, ANNIE: Isästä / Äidistä

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: La Place / Une femme (1984 / 1987)

Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Annie Ernaux syntyi vuonna 1940 ja varttui työväenluokkaisessa perheessä Normandiassa. Hän opiskeli yliopistossa kasvatustiedettä ja modernia kirjallisuutta ja toimi 1970-luvulla opettajana. Ernauxin lähes kahdestakymmenestä teoksesta on suomennettu kaunokirjalliset teokset Puhdas intohimo (1996) ja Isästä / Äidistä (2022) sekä hänen pääteoksenaan pidetty muistelmateos Vuodet (2021). Ernaux sai vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Annie Ernauxin teoksille on tyypillistä, että hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta kuvaa samalla myös yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Vuonna 1983 Ernaux kirjoitti pienoisromaanin isäsuhteestaan, lapsuudenkokemuksistaan pienessä normandialaiskaupungissa ja aikuistumisestaan. Tästä teoksesta hän sai arvostetun Renaudot-palkinnon vuonna 1984. Vuonna 1987 Ernauxilta ilmestyi pienoisromaani, jossa hän käsitteli vanhempiensa sosiaalista etenemistä, äitinsä Alzheimerin tautia ja kuolemaa sekä omaa avioliittoaan.

Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.

Kumpikin pienoisromaani noudattaa samanlaista kaavaa. Aluksi tieto: isän on kuollut, äiti on kuollut. Kerrotaan hieman kummankin vanhemman lapsuudenkodista ja syvennytään sitten isän ja äidin elämänkulkuun. Kumpikin joutui jättämään koulunkäynnin noin kaksitoistavuotiaana ja menemään töihin tehtaaseen. Työ tyydytti heitä – olihan se siistimpää kuin puurtaminen maatilalla.

Isän kohdalla kirjailija tuntee koko ajan taiteilevansa liiallisen pelkistämisen ja liiallisen muistikuvien vyöryn välillä. Mitä tosiasioita hän tietää isästään? Isä oli iloinen ja mukava mies, siisti ja kunnollinen. Kotikaupungistaan hän pääsi pois vain armeija-aikanaan eikä sen jälkeen uskaltautunut kokeilemaan elämää toisaalla, vaikka sellaisesta unelmoikin.

Isä kuului työväestöön, joten siirtyminen vaimon kehotuksesta kuppilan omistajaksi ei käynyt häneltä luonnostaan. Hän oli opetellut puhumaan lähes murteetonta ranskaa, mutta oli silti vaitonainen tärkeinä pitämiensä ihmisten seurassa, jottei paljastaisi ”alempiarvoisuuttaan”.Tyttärelle isä merkitsi hauskanpitoa, käyntejä tivolissa ja sirkuksessa.

Kertojan pääsy yliopistoon ja opettajankoulutukseen merkitsi etääntymistä isästä; eräänlaista luokkaetäisyyttä, jota hän kirjassa kuvaa halkaistuksi rakkaudeksi. Isä ei täysin ymmärtänyt tyttärensä opiskelua, vaan häpesi joutuessaan paljastamaan tuttavilleen, että tyttö ei ollut vielä seitsemäntoistavuotiaana töissä eikä kaksikymppisenä naimisissa! Onneksi opiskelu takasi sen, ettei tytär joutunut naimisiin työläisen kanssa, vaan sai puolisokseen koulutetun miehen. Isä tuskin tajusi, että vävyn vähäiset vierailut johtuivat siitä, ettei appivanhempien luona voinut keskustella henkevästi

Hänen ehkä suurin ylpeydenaiheensa tai jopa elämänsä oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.

Isän äkillinen kuolema herätti tietenkin surua, mutta äidin tyyni ja asiallinen suhtautuminen piti tytärtäkin pystyssä. Äidin kuolema sen sijaan oli kertojalle tyrmäävä: kuinka ihmiset voivat valita paistia lihatiskillä ikään kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut? Hän itse tunsi olevansa orpo ja tyhjän päällä.

 En enää saa kuulla äidin ääntä. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.

Miehestään poiketen äiti oli aina rohkea ja uhmakas. Nuorena hän sai naapuruston epäilemään kunniallisuuttaan leikkauttamalla tukkansa muodikkaan lyhyeksi ja käyttämällä lyhyitä hameita. Äidin perhe oli kokonaisuudessaan äänekäs ja ronski ja riehakkain kaikista oli kertojan äiti. Hän tiedosti kyllä perheensä alempiarvoisen yhteiskunnallisen aseman, mutta ei suostunut kenenkään arvioitavaksi yksinomaan sen perusteella.

Äiti tiesi, että nuoren naisen oli mentävä naimisiin, mutta puolison hän valitsi huolella – jyväjemmari ei kelvannut, mutta komea ja siivo tehdastyöläinen vastasi vaatimuksia. Äiti halusi myös pyrkiä eteenpäin elämässä vaikka riskejäkin ottaen, joten oman asunnon ja melko huonosti tuottavan kuppilan omistaminen merkitsi hänelle erottautumista rahvaasta.

Äiti harrasti lukemista ja sivisti tytärtään viemällä tämän museoihin ja elokuviin. Äiti omaksui halukkaasti tyttären käyttämiä sanoja ja tapoja, mutta tunsi välillä katkeruutta siitä, miten erilaisia mahdollisuuksia tälle avautui. Joskus hän suorastaan näki tyttäressään luokkavihollisen. Äiti myös iskosti tyttäreen syvän arvottomuuden tunteen suhtautumisessaan naisen asemaan. Siitä esimerkkinä äidin lause häiden aattona: ”Yritä hoitaa huusholli kunnolla, ettei mies anna sinulle lähtöpasseja”.

Äidin viimeisiä vuosia varjosti Alzheimerin tauti, mikä sai kirjailijan pohtimaan äitinsä elämänkaarta rahvaanalueella syntyneestä vahvasta ja säteilevästä naisesta siksi höperöksi naiseksi, joka kuoli Pariisin lähiösairaalan kroonikko-osastolla. Tytär oli sinä aikana pystynyt tekemään äidin toiveiden mukaisen nousun porvariluokkaan.

Äidin, joka syntyi alistettuun asemaan mutta pyristeli siitä pois, oli muututtava tarinaksi, jotta minä en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi ja keinotekoiseksi tässä sanoilla ja ajattelulla meitä alistavassa maailmassa, johon olen hänen toiveidensa mukaisesti siirtynyt.

Ernaux kirjoittaa toteavaa ja asiallista tekstiä, joka kuitenkin sisältää runsaasti yksityiskohtia ja tarkkoja havaintoja, joskus hieman ironisia piikkejäkin. Hän myös selittää aina välillä kirjoittamisprosessiaan ja sitä, mitä yrittää sanoillaan tavoittaa: totuutta vanhemmistaan.