Varjele varjoani. Äläkä pyyhi tätä kirjoitusta. / En
kuitenkaan tule tänne kuolemaan. / Etkä sinä pyydä minua palaamaan / Jos joku
toinen painautuu sinuun, rakas seinä, hymyile. (Joseph Brodsky)
Leningrad 1980-luvulla. Nuoret opiskelijat Vera ja Georgi
tapaavat vuonna 1981 ja seuraavana vuonna menevät naimisiin. Asunnokseen he
saavat Georgin äidin huoneen vanhasta arvotalosta, joka on jaettu seitsemään
huoneistoon. Nuorenparin ikioma maailma on seitsemän neliömetrin kokoinen huone,
jonka käpykahvan koristeleman ovi sulkee ulkopuolelle talon äänet, riidat ja
murheet. Silti apua löytyy tarvittaessa.
Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko
ajan uusi kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia.
Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli
tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille.
Paikka oli torakoita yhteiskeittiön seinillä, kylpyhuoneen vateja ja rättejä
sekä pinttyneitä tahroja ja hiushalkeamaseittejä ammeessa.
Perheonni kukoistaa, kun Veran ja Gerogin tytär Nina syntyy,
mutta kuin huomaamatta pariskunnan välit alkavat etääntyä Georgin joutuessa
matkustelemaan pitkin Venäjää maaperää tutkimassa. Omaan äitiin Veralla on
kireät välit, sillä mikään tyttäressä ei tyydytä äitiä: ei työ museon
valvojana, ei vähätuloinen aviomies, ei epänaisellinen ulkonäkö. Veraa eivät kuitenkaan
häneltä odotetut roolit innosta, hän kaipaa tasa-arvoa ja vapautta. Hän haluaa
pois rumuudesta ja köyhyydestä.
Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi
tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä
hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa
erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa
asiapapereita, joilla saisi lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin
muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.
Sitten Neuvostoliitto hajoaa pala palalta ja Vera alkaa
kysellä inkeriläisestä taustastaan, joka mahdollistaisi muuton Suomeen. Äiti ei
halua puhua asiasta sanaakaan ja syyttää Veraa ja Georgia maanpetturuudesta,
kun nämä muuttavat heti saatuaan asiakirjat kuntoon. Perheelle osoitetaan koti Turun
Varissuolla, missä yhteen huoneeseen tottuneille valoisa kolmio varusteltuine
keittiöineen ja kylpyhuoneineen sekä lukuisine kaappeineen on häkellyttävä.
Kaupan tavaroita pursuavien hyllyjen välissä Vera jo melkein pyörtyy.
Onhan suomalaisessa yhteiskunnassa paljon outoa ja
opeteltavaa. Ninan käymän koulun epämuodollinen ja salliva ilmapiiri. Ihmisten
mutkaton suhteutuminen ruumiin toimintoihin. Byrokratia, joka toisaalta tuntuu
turvalliselta ja toisaalta alentavalta. Olo on avuton, kun ei osaa kunnolla
suomea eikä englantiakaan. Nopeasti suomen kielen omaksunut Nina joutuu
hoitelemaan vanhempiensa asioita. Vera jaksaa uskoa tulevaan, mutta Georgi vetäytyy
kuoreensa.
Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti
esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan,
sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi.
Seuraavaksi kertojan paikalle siirtyy aikuistuva Nina. Myös
mummu ja vaari ovat muuttaneet Suomeen, koska uusi periaatteista vapaa venäläinen
yhteiskunta ei sovi heille, mutta eivät he kotiudu Suomeenkaan. He pysyttelevät
samanmielisten seurassa, kritisoivat kaikkea suomalaista ja pitävät yllä omaa
kulttuuriaan. He eivät puhu suomea, vaan vaativat nuorisoa opiskelemaan
venäjää. Nina ei tunne kuuluvansa mihinkään ryhmään, ei sen paremmin venäläistaustaisiin
kuin suomalaisiin ikätovereihinsa. Vera lohduttaa: ”erilaisuus on itsenäisyyttä,
ei yksinäisyyttä”, mutta löytääkö Nina koskaan paikkaansa?
Kirjassa näkökulmat ovat naisten ja siksi esille nousevat luontevasti
naisiin kohdistuvat asenteen niin Neuvostoliitossa kuin Suomessa ja myös naisten
oma suhde naiseuteen – alistuuko rooliodotuksiin vai kapinoiko niitä vastaan.
Tähän kytkeytyvät myös äitien ja tytärten väliset suhteet ja odotukset sekä alitajunnassa
kulkeva tieto kuulumisesta sukupolvet kattavaan naisten ketjuun.
”Äiti” ja ”МaМa”, miten valtava, avaruuden
äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti
vain ”МaМa”, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin,
ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein ”äidiksi”,
ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan
tosissaan. ”Äitinä” hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin – sana roikkuu
hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko.
Varjele varjoani -romaani jakaantuu kronologisesti
neljään osaan, joissa kussakin on jokin ”nykyhetkeen” sijoittuva merkittävä
tapahtuma ja lisäksi takaumia muutamalta edeltävältä vuodelta syvyyttä tuomassa.
Historiallinen kattavuus ulottuu Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja
Venäjän Ukrainaan kohdistuvaan hyökkäykseen saakka. Henkilöiden taustat ja
kehityskaaret selviävät. Jotain salaistakin väreilee pinnan alla. Soudakovan
teos on taitavasti rakennettu, monipuolinen ja kiinnostava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti