ALEKSIJEVITŠ, SVETLANA: Sinkkipojat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Tsinkovyje maltšiki (1991, 2013)

Suomennos: Pauli Tapio

Vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) päätyi erilaisten tyylilajikokeilujen jälkeen laatimaan sitaattitekniikkaa hyödyntäviä reportaasikirjoja, jollainen on myös kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja satoihin Afganistanin sotaan osallistuneiden tai heidän omaistensa haastatteluihin perustuva Sinkkipojat. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, mutta 2013 Aleksijevitš kirjoitti siihen lisäluvun kuvatakseen, millaisen vainon kohteeksi joutui teoksensa ilmestymisen jälkeen.

Joulukuussa 1975 neuvostojohto päättää joukkojen siirtämisestä Afganistaniin, koska ensinnäkin pelkää Iranissa alkaneen islamilaisen vallankumouksen leviämistä ja toisekseen estääkseen Yhdysvaltoja saamasta Afganistanissa jalansijaa. Tehtävää luonnehditaan maan eteläisen rajan turvaamiseksi ja poikien pyhäksi tehtäväksi. Joka tapauksessa helpoksi ja nopeasti hoidetuksi operaatioksi.

Moni nuori innostuukin ilmoittautumaan ”rajattuihin erityisjoukkoihin” joko ainutkertaisen seikkailun toivossa tai nähdäkseen ensi kertaa elämässään maailmaa kotiseudun ulkopuolella. Omaiset ovat ylpeitä lähtijöistä ja joissakin tapauksissa äiti jopa yllyttää poikaansa matkaan siinä toivossa, että tämä hieman miehistyisi. Miten lohduton onkaan sitten äitien suru siinä vaiheessa, kun rakas ihminen palaakin kotiin sinkkiarkussa!

Moni lähtee Afganistaniin aatteellisista syistä, koska tehtävää kuvaillaan valtion taholta valheellisesti. Nuoret lähtevät suorittamaan ”kansainvälistä velvollisuuttaan”, koska luulevat auttavansa Afganistanin kansaa irtautumaan feodalismista ja rakentamaan valoisaa sosialistista tulevaisuutta. He lähtevät rakentamaan veljeskansalle lastentarhoja, auttamaan sadonkorjuussa ja istuttamaan puita. Naisia lähtee toimimaan lääkäreinä, sairaanhoitajina tai siviilivirkailijoina, mutta moni heistä päätyy miesten viihdyttäjäksi.

Sotatilanne osoittautuu aivan muuksi kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Vaikeudet alkavat jo omassa leirissä, missä taudit riehuvat ja ihmiset kärsivät nälkää. Sotaa jo kokeneet ”papat” simputtavat uusia tulokkaita, vievät heiltä kaiken viemisen arvoisen, nöyryyttävät ja hyvin usein käyttävät jopa väkivaltaa. Kaiketikin vain siksi, että heillä on siihen mahdollisuus. Julkisuudessa nämä miehet kuvataan aina sankareina, ”internationalistisotureina”, jotka toistavat Suuren isänmaallisen sodan urotekoja.

Tuossa makaa ”pappa”, hän on palvellut puoli vuotta, pötsi ylöspäin ja saappaat jalassa, ja hän kutsuu minut: ”Nuole minun saappaat, nuole ne puhtaiksi. Viisi minuuttia aikaa.”

Kaikki komentajista rivimiehiin käyvät kauppaa omilla ja varastetuilla tavaroilla ensinnäkin voidakseen hankkia ruokaa tai huumeita ja toisekseen ostaakseen kotiin tuomisina tavaroita, joita Neuvostoliitosta ei saa: kelsiturkkeja, farkkuja, kasettinauhureita. Äidille huivi, tyttöystävälle meikkejä, itselle uimahousut. Kaupaksi menee kaikki ravintolan aterimista sairaalatarvikkeisiin ja kunniamerkkeihin asti.

Ja aseetkin he möivät, patruunat, jotta heidät sitten myöhemmin tapettaisiin niillä samoilla aseilla ja patruunoilla. Ostivat sillä rahalla suklaata… piirakoita…

Jotkut sotilaista nauttivat taistelun tiimellyksessä ja varsin moni ainakin turtuu ensijärkytyksen jälkeen. Toverin kaatuminen tai loukkaantuminen kostetaan hävittämällä kokonaisia afgaanikyliä eikä juuri kukaan haastatelluista tunnu ajattelevan, että afgaanit taistelevat puolustaakseen isänmaataan, kun neuvostosotilaat puolestaan ovat toisten maille tunkeutuneita miehittäjiä. On helpointa olla ajattelematta ja tehdä, mitä käsketään.

Kertaakaan ei sanottu, ettei sodassa saa tappaa. Ne tuomitaan, jotka tappavat rauhan aikana. He ovat murhaajia, mutta sodassa siitä käytetään toista nimitystä: ”poikien velka synnyinmaalle”, ”pyhä miehinen työ” ”isänmaan puolustaminen”.

Sodasta palaa kotiin monella tavoin rikkoontuneita ihmisiä. He lähtivät Afganistaniin sankareina, mutta palatessaan kuulevatkin osallistuneensa häpeälliseen sotaan, jonka kunniamerkeillä ei ole mitään arvoa. Kokemuksista on vaiettava. Vammautuneet eivät voi odottaa myötätuntoa eivätkä toverinsa menettäneet osoittaa surua. Tappelun rytmiin tottuneilla turhautuminen saattaa purkautua väkivallantekoina tai itsemurhina. Omaiset surevat taas.

Ei ihminen sodassa muutu vaan vasta sodan jälkeen. Hän muuttuu, kun katsoo täkäläistä elämää niillä samoilla silmillä, joilla on nähnyt, millaista oli sodassa.

Kirjan tietojen mukaan vuodesta 1979 vuoteen 1989 kestäneessä sodassa Afganistanissa kävi yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta, joista 15051 kuoli ja 417 katosi tietymättömiin tai jäi vangiksi. Afganistanilaisia miehiä, naisia ja lapsia puolestaan tapettiin toista miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakenemaan maasta. Myöhemmin neuvostojohto kuittaa sodan ”laskuvirheeksi”.

Sinkkipojat-teoksen teksteissä veteraanit ja äidit puhuvat varmastikin niin kuin haastatteluhetkellä oikeasti ovat ajatelleet, mistä todistaa sanojen hapuilua merkitsevien kolmen pisteen suuri määräkin. Vuonna 1992 Minskin kansantuomioistuimeen jätetään kuitenkin kannekirjelmän, jossa Svetlana Aleksijevitšia syytetään Afganistanissa kaatuneiden sotilaiden maineen likaamisesta. Kaatuneista pitää kirjoittaa kauniisti – muuten he ovat kuolleet turhaan.

Kirjailija hyödyntää jälleen sitaattitekniikkaa kuvatessaan oikeudenkäyntiä. Selostuksen lomaan on liitetty sanomalehtiartikkeleita, sanomalehdissä julkaistuja mielipidekirjoituksia ja lukijoiden kirjeitä sekä erilaisten kirjailijaliittojen kannanottoja. Niissä pohditaan muun muassa sitä, onko kirjailijalla oikeus editoida haastattelutekstejä eli muuttaa ja tavallaan tulkita niitä.

Oikeudenkäynti lähentelee farssia. Kanteissa ei ole päiväyksiä eikä allekirjoituksia, todistajat väittävät ensin yhtä ja sitten toista. Monia tuntuu karvastelevan ennen kaikkea se, että Sinkkipojat on julkaistu myös sellaisissa länsimaissa kuin Ranska ja Yhdysvallat - kirjailija on siis ansainnut rahaa haastateltaviensa kustannuksella samaan aikaan kun he itse ovat joutuneet taistelemaan toimeentulostaan. Huhun mukaanhan kirjailijalla on kaksi Mersuakin!

Tuomioistuin lopulta hylkää kaikki Aleksijevitšia koskeva kanteet aiheettomina, mutta kirjailija joutuu silti maksamaan eräälle asianomistajalle korvausta kunnianloukkauksesta. Voi vain kysyä kuten eräs kirjailijaa puolustaneista henkilöistä: ”En ymmärrä, mistä hänet halutaan nyt tuomita. Totuudestako?”

Sinkkipojat tuntuu ajankohtaiselta nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut lähes vuosi. Sotia ei tietenkään voi verrata toisiinsa, mutta ahdistavalta tuntuu se, miten samanlaisin sanankääntein niitä viralliselta taholta puolustellaan ja miten totuutta pimitetään maan kansalaisilta. Maan nimi ja johtajat vaihtuvat, mikään muu ei.

PS. Kiitos Pauli Tapiolle hienosta ja sujuvasta suomennoksesta!