TYLER, ANNE: Palmikko

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The French Braid

Suomennos: Markku Päkkilä

Garrettien suku ei ole erityisen suuri, mutta sen jäsenet eivät toden totta pidä yhteyttä toisiinsa eivätkä ole toisilleen läheisiä! Tästä kertoo esimerkiksi serkusten Serenan ja Nicholasin keskustelu, kun he sattumalta tapaavat toisensa rautatieasemalla,

”Äidilläkin on lonkkavaivoja”, Serena sanoi Nicholasille. ”Ehkä se on geneettistä.”

”Sinun äitisi on…Alice?”

”Ei, vaan Lily.”

”Aivan. Anteeksi. Mutta minä istuin sinun vieressäsi isoisä Garrettin hautajaisissa, jos oikein muistan.”

”Ei, se oli Candle.”

”Onko minulla serkku nimeltä Candle?”

Baltimoreen sijoittuva sukutarina jakaantuu seitsemään osaan, joissa kussakin tarkastellaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta jotain koko suvun kannalta merkittävää tapahtumaa. Kyseessä voi olla lomamatka, kultahääpäivä, tulevan puolison esittely suvulle tai tutustuminen lapsenlapseen, mutta myös yllättävä kuolemantapaus. Tapahtumien aikaväli on noin kymmenen vuotta alkaen kesästä vuonna 1959 ja päättyen koronakesään 2020, mutta ihmisten muisteluiden välityksellä käydään kauempanakin menneessä.

Kesällä 1959 Garrettien perhe lähtee ensimmäistä - ja ainoata - kertaa kesälomalle. Viikko pienessä järvenrantakylässä paljastaa lukijalle, millaista roolia kukin perheenjäsenistä vetää ja tulee myöhemminkin vetämään suvun yhteisissä kokoontumisissa. Tässä vaiheessa esikoinen Alice on seitsemäntoistavuotias, pikkusisko Lily uhmakas viisitoistavuotias ja seitsenvuotias David mielikuvitusleikkiensä parissa viihtyvä kuopus.

Isä Robin Garrett on kätevä käsistään ja ahkera – hän tuskin malttaa pysyä poissa putkitavaraliikkeestä, jota hoitaa appensa jälkeen. Hän on kömpelö puheissaan ja teoissaan eikä hänen hyviä tarkoitusperiään aina ymmärretä. Hänen suuri rakkautensa on Mercy-vaimo, jota ilman hän ei pystyisi elämään, ja sopuisan kiintymyksensä kohteina tyttäret Alice ja Lily. Ainoa poika David kuitenkin etääntyy vähitellen isästään, kun tämä yrittää ”miehistää” herkkää kuopustaan.

Mercy puolestaan opiskeli nuorena taidetta ja alkaa nyt yhä enenevässä määrin omistautua maalaamiselle ja tekemiensä ”talomuotokuvien” markkinoinnille.  Kodinhoito ei häntä kiinnosta eivätkä oikeastaan lapsetkaan, joihin hän suhtautuu lähinnä huvittuneen etäisesti. Mercy kaipaa ennen kaikkea itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä; vapautumista aikansa naisiin kohdistuvista odotuksista. Kirjan hauskimpia lukuja on kuvaus siitä, miten Mercy valmistautuu vähän kerrassaan irtiottoonsa.

Vanhin tytär Alice on jo varhain ottanut kodinhoidon vastuulleen ja kasvanut kaikkitietäväksi komentelijaksi, joka haluaisi perheensä toimivan perheen ihannekuvan mukaisesti. Lilyn kanssa hänellä tulee usein riitaa, koska tunteisiinsa täysillä heittäytyvä pikkusisko rikkoo naisiin kohdistuvia odotuksia ja saa aika ajoin elämänsä pahasti sotkuun. Oikea ”Martta ja Maria” -asetelma!

David kykeni jo lapsena tulkitsemaan ihmisiä, havaitsemaan heidän pienimpiäkin reaktioitaan ja erottamaan muutoksia äänensävyissä. Isän varautuneisuus paljastaa hänelle tosiasian: isä kyllä rakastaa poikaansa, mutta ei pidä hänestä. Niinpä David aikuisena vetäytyy eroon perheestään ja katkaisee lähes kaiken yhteydenpidon. Siksi onkin outoa, että juuri David on keskeinen tekijä sille, että suku ylipäätään kokoontuu.

Tyler kuvaa lempeästi, miten pienilläkin tapahtumilla saattaa olla arvaamattoman suuret vaikutukset suvun jäsenten välisille suhteille ja miten viattomistakin lausahduksista saatetaan vainuta arvostelua tai aliarviointia. Ihmiset eivät kerro toisilleen tärkeistäkään asioista, mutta toisaalta monet näistä asioista ovat silti sukulaisten tiedossa; he vain eivät ota niitä puheeksi joko hienotunteisuuttaan tai pelkuruuttaan.

”Näin perheenjäsenet tekevät – vaikenevat ikävistä tosiasioista, sallivat pienen itsepetoksen. Sellaisia pieniä ystävyydenosoituksia.”

”Ja pieniä julmuuksia”, David sanoi.

Palmikko-romaanissa osa lapsenlapsista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, joten on hieman hankala muistaa, kuka serkuksista on kenenkin lapsi – etenkin, kun on olemassa sekä Robby-tyttö että Robby-poika. Tällä kirjailija ehkä haluaa kuvata suvun hajaantumista, vaikka toisaalta toteaakin Davidin suulla, miten perheet ovat kuin palmikolta purettu tukka: ”Niistä voi kuvitella irtaantuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”  

Kirja on arkisuudessaan miellyttävä ja henkilökuvaukseltaan kiinnostava. Se ei ole raskas eikä toivoton, vaikka kuvaakin toisistaan etääntyviä perheenjäseniä, sillä loppuun syttyy ihastuttava toivon kipinä.