GURNAH, ABDULRAZAK: Paratiisi

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Paradise (1994)

Suomennos: Einari Aaltonen

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 saanut Abdulrazak Gurnah syntyi 1948 Sansibarin sulttaanikunnassa, joka nykyisin on osa Tansaniaa. Maassa tapahtui vuonna 1964 vallankumous ja arabitaustainen Gurnah joutui kahdeksantoistavuotiaana pakenemaan vainoja Britanniaan, missä suoritti yliopistossa tohtorintutkinnon. Hän toimi Kentin yliopiston professorina eläköitymiseensä saakka, mutta on akateemisen uran rinnalla ollut myös tuottelias kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Englanninkielisen maailman tietoisuuteen hän tuli vuonna 1994 ollessaan ehdolla Booker- ja Whitbread-palkintoihin teoksellaan Paratiisi.

Paratiisi-romaani sijoittuu Itä-Afrikkaan juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Alueesta kilvoittelivat silloin niin arabit ja intialaiset kuin saksalaiset ja englantilaisetkin. Lukija tietää hyvin, mitä tulee tapahtumaan, mutta kirjan henkilöt eivät vielä tiedä elävänsä maanosan tulevaisuuden kannalta merkittävässä taitekohdassa.

Näkökulma teoksessa on swahilipoika Yusufin, joka tarinan alkaessa on kaksitoistavuotias. Hänen kotonaan on usein puutetta ruoasta, mutta poika tietää kuitenkin olevansa rakastettu. Hänen ihailunsa kohde on hienostunut Aziz-setä, joka käy vierailulla harvakseltaan, mutta muistaa aina antaa pojalle lähtiessään kolikon. Yusuf ei vielä tajua, ettei Aziz ole suinkaan sukulainen, vaan kiertävä kauppias ja koronkiskuri, jota pitäisi kutsua arvonimellä sayyid.

Hänen matkantekoaan säestivät usein rummut, tamburit, pikkutorvet ja siwatorvi, ja kun hänen matkaseurueensa marssi kaupunkiin, eläimet pakenivat paikalta ja lapset villiintyivät.

Tällä kertaa Azizin vierailu muuttaa Yusufin koko elämän, sillä mies ottaa hänet mukaansa rannikolle. Vasta myöhemmin Yusuf ymmärtää olevansa pantti, joka voi palata kotiin vasta, kun isän velat kauppiaalle on kuitattu. Hänen paikkansa on Azizin talon etupuolella sijaitseva puoti, missä hallitsee muutamaa vuotta vanhempi Khalil, isänsä velkojen pantti hänkin.   

Khalil kiusoittelee apulaistaan ja kutsuu tätä kifa urongoksi eli eläväksi kuolemaksi, mutta osaa myös lohduttaa. Kaunispiirteisestä Yusufista tulee pian etenkin naisasiakkaiden suosikki, vaikka hän yrittääkin kiusaantuneena torjua lähentelyjä. Mieluiten poika auttelisi vaiteliasta vanhaa puutarhuria, sillä kauppiaan rehevä puutarha suihkulähteineen ja peileineen on hänestä paratiisin veroinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Aziz ottaa Yusufin mukaansa sisämaahan suuntautuvalle kaupparetkelleen. Retkeen on panostettu paljon, mutta se osoittautuu tuskien tieksi. Luonto kurittaa matkalaisia, tauteja leviää ja ihmisiä kuolee. Kylissä seuruetta ei enää oteta avosylin vastaan, vaan Azizin on maksettava runsaasti lahjuksia voidakseen ylipäätään liikkua alueella. Välillä näyttää siltä, että matkalaiset menettävät tavaroiden lisäksi henkiriepunsakin.

Pitkän ja raskaan matkan aikana Yusufista varttuu komea ja vahva nuori mies, joka herättää tunteita niin miehissä kuin naisissa. Eniten hän kehittyy kuitenkin henkisesti. Hän oppii lukemaan ja alkaa ottaa enemmän vastuuta tapahtumista. Hän rakastuu. Kirjan loppu jättää kuitenkin Yusufin valintojen suunnan täysin avoimeksi: karkaako hän vapauteen vai valitseeko itselleen uuden isännän? 

Paratiisi-teos paljastaa sen, miten epäyhtenäinen Afrikka oli jo ennen eurooppalaisten saapumista. Keskenään nahistelevia heimoja oli lukuisia ja jokaista kylää hallitsi oma sulttaaninsa. Joka heimolla oli omat tapansa ja uskomuksensa, jotka aiheuttivat toisissa ennakkoluuloja ja joita pilkattiin. Rannikon asukkaiden mielestä sisämaassa asuvat olivat villejä, siis alempiarvoisia. Maahan rantautuvia eurooppalaisia vastaan ei käyty yhteisenä rintamana, vaikka joku ehkä tajusikin, mihin oltiin ajautumassa.

Eurooppalaiset ovat hyvin päättäväisiä, ja kun he alkavat taistella maan rikkauksista, he murskaavat meidät kaikki. Olisi typerää kuvitella, että he ovat täällä tekemässä jotain hyvää. Heitä ei kiinnosta kaupankäynti vaan itse maa. Ja kaikki, mikä siihen kuuluu… eli me.

Gurnahin kirjoitustyyli on tasaista ja kiihkotonta. Hän kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kaihtamatta vaikeitakaan asioita, mutta liittää mukaan surumielistä hellyyttä ja yllättävää huumoria. Luontokuvaukset ovat upeita; miltei näkee silmissään majesteettisen vesiputouksen tai tuntee ihollaan oksien raapaisut ja hyönteisten puremat. Silmiä avaava lukuelämys!

SCHULMAN, ALEX: Kiirehdi rakkain

Kustantaja: Nemo 2023

Alkuteos: Skynda att älska (2009)

Suomennos: Jaana Nikula

Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teoksista monet ovat selkeästi autofiktiivisiä. Suomeksi ovat ilmestyneet isovanhempien salattua kolmiodraamaa käsittelevä teos Polta nämä kirjeet, äidin alkoholismista puhuva Unohda minut ja hieman fiktiivisempi kolmen veljeksen lapsuudenmuistoihin perustuva Eloonjääneet.

Isästä kertova Kiirehdi rakkain on Alex Schulmanin esikoisromaani ja ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 2009. Vanhaan aatelissukuun kuuluva suomenruotsalainen Allan Schulman (1919–2003) muutti Ruotsiin vuonna 1953 ja teki siellä merkittävän uran radio- ja tv-tuottajana. Hänellä on ensimmäisestä avioliitosta neljä lasta ja liitosta kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Lisette Schulmanin (1951–2015) kanssa kolme poikaa. Alexin syntyessä isä oli jo 57-vuotias.

Kesät kuusivuotiaasta kahdeksantoista ikäiseksi ovat jääneet Alexin mieleen, sillä ne vietettiin koko perheen voimin mökillä Värmlannissa. Kaipa joskus satoikin, mutta enimmän aikaa mökki tuntui kylpevän auringossa. Nuo päivät vaikuttavat jälkikäteen yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta. Käydään kalastamassa ja saunomassa. Uidaan ja pelataan. Syödään rapuja.

Isä järjestää lapsille hauskutusta, esimerkiksi juhannusaattoisin pelattavan Coca-Cola Cupin, jossa isä toimii maalivahtina ja pojat saavat kukin ampua viisi laukausta. Jokaisesta osumasta saa palkinnoksi kokistölkin. Isä on olevinaan katkera osumista, mutta merkitsee tulokset tarkkaan ylös muistikirjaansa. Viimeinen kisa käydään vähän ennen isän kuolemaa sisätiloissa kotona.

Sekä isä että pojat yrittävät kaiken aikaa herättää äidin huomiota ja kertoa saavutuksistaan, mutta saavat sanaristikkoon syventyneeltä äidiltä usein vastaukseksi vain hajamielisen ”hienoa” tai ”ihanaa”. Alexia isän ja äidin välit hieman askarruttavat, koska äiti ei sano isälle koskaan rakastavansa tätä eikä suutelekaan, vaan korkeintaan tokaisee ”pusu”. Huumoria ei perheestä kuitenkaan puutu.

Vaikka Alex haluaakin korostaa isänsä kykyä rakastaa, ei hän voi jättää huomiotta tämän tapaa raivostua aivan suunnattomasti jostakin vastoinkäymisestä ja käyttäytyä jopa väkivaltaisesti. Puuska menee yleensä nopeasti ohi ja isä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapset häpeävät julkisia raivokohtauksia, vaikka jossain vaiheessa päättävätkin asettua vanhenevan isänsä rinnalle

Isälle on kova paikka jäädä eläkkeelle 65-vuotiaana. Tässä vaiheessa seitsemänvuotias Alex ottaa vastuulleen isän suojelun ja tukemisen. Hän ei esimerkiksi paljasta joutuneensa koulussa kiusatuksi isän iäkkyyden vuoksi, koska ei halua tuottaa pahaa mieltä. Aikuiseksi varttuneen ja kiireisen Alexin on vaikea torjua yksinäisyydestä kärsivän isänsä tiheästi toistuvia kontaktiyrityksiä.

Isän kuolema vaikuttaa voimakkaasti etenkin Alexiin. Hän ei missään nimessä halua romahtaa, vaan keskittyy hautajaisissakin ajattelemaan muita asioita. Silloinkin, kun pieni Linda laulaa Tove Janssonin sanoittaman Syyslaulun, josta isä kerran sanoi Alexille: Meidän on kiirehdittävä rakastamaan toisiamme, sillä meidänkään päivämme hetket eivät ole pitkät.

Vuosien mittaan Alex onnistuu yhä paremmin olemaan ajattelematta isää. Hän ymmärtää, että jotain on vialla siinä vaiheessa, kun ei edes pysty astumaan isän huoneen kynnyksen yli joutumatta paniikkiin. Vasta viisi vuotta isän kuoleman jälkeen hän antaa periksi surulleen, kun saa tietää olevansa itse tulossa isäksi.

Ja kun ajattelin itseäni isänä, koko julkisivu romahti. Isä oli jälleen lähellä. Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Alex Schulman osaa rakentaa teoksiinsa lukemaan houkuttelevan kaaren. Kiirehdi rakkain -teoksessa vierailu mökillä nostaa kertojan mieleen muiston toisensa perään ja jokaisesta muistosta puolestaan purkautuu kokonainen tarina. Schulman on omimmillaan kuvatessaan maailmaa lapsen näkökulmasta; nähden mutta ei aina ymmärtäen. Päällimmäiseksi mieleen jää lämpö ja hellyys.

HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.

SCHLINK, BERNHARD: Jäähyväisvärit

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Abschiedsfarben

Suomennos: Oili Suominen

Bernhard Schlinkin Jäähyväisvärit–kokoelman yhdeksän novellia kertovat ihmisistä tilanteissa, jotka ovat pakottaneet heidät pysähtymään ja pohtimaan elämänsä aikana tehtyjä valintoja. Näkökulma on yhtä tapausta lukuun ottamatta miehen ja tarkemmin sanottuna ikääntyneen miehen. Tapahtumapaikkana on enimmäkseen Saksa, mutta joskus myös Amerikka. Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä novellit ovat aikaa ja paikkaan sitoutumattomia.

Läheisen ihmisen kuollessa jäähyväiset ovat lopulliset ja tunteet saattavat silloin olla hyvin sekalaiset. Joissakin tapauksissa tutun ihmisen vakava sairastuminen tai kuolema saa kertojan tuntemaan suorastaan vahingoniloa ikään kuin olisi saanut kohtalolta hyvityksen jostakin. Toisinaan taas päällimmäiseksi tunteeksi jää sovinnollisuus, vapautuminen vanhasta painolastista.

Kirjan ensimmäisessä novellissa Tekoäly mies tuntee ensisijaisesti helpotusta kuullessaan pitkäaikaisen ystävänsä kuolemasta. Hän on vuosia kantanut syyllisyyttä siitä, että petti DDR:ssä asuessaan ystävänsä täysin itsekkäistä syistä, vaikka uskottelikin itselleen toimineensa vain tämän parhaaksi. Samalla mies on koko ajan pelännyt tekonsa paljastuvan. Nyt vaara tuntuu olevan ohi, jollei kohtalo sitten vielä puutu peliin…

Novellissa Daniel, my Brother kahdeksankymppinen mies tekee vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan ja jättää pikkuveljensä syvän surun ja hämmennyksen valtaan. Miksi veljekset jäivät niin etäisiksi toisilleen? Miksi isoveli tuntui suorastaan etsivän tapoja pilkata ja nöyryyttää? Ennen haikeaa tilanteeseen alistumista pikkuveli ennättää kokea polttavaa vihaakin.

Nöyryytykset, torjunta, pettymykset, veljesten läheisyys, kaikki se mitä olisi voinut olla mutta ei koskaan ollut, se mikä läheisissä suhteissa olisi voinut kukoistaa mutta ei ollut puhjennut kukkaan, oli viime päivinä usein surettanut häntä, mutta nyt se suututti, pelkästään suututti. Viha täytti hänen päänsä ja sisuskalunsa, se puistatti häntä. 

Joissakin kirjan novelleissa palataan johonkin kauniiseen hetkeen elämän varrella. Saaren kesä -novellissa kuvataan nuoren pojan kokemia raukeita ja aistillisia kesäpäiviä, joiden muisto ulottaa vaikutuksensa koko loppuelämään. Novellissa Vuosipäivä vanha mies tietää haikeana, että lempeä aika nuoren rakastetun kanssa lähenee jo loppuaan. Kummassakin tapauksessa epäsovinnaista suhdetta puolustellaan sanoilla: jos todella rakastaa, ei voi tehdä mitään väärin.

Jäähyväisiä voi heittää myös toteutumatta jäävälle roolille. Novellissa Sisarusmusiikkia mies kieltäytyy vastapuolen halveksunnasta huolimatta sitoutumasta suhteeseen, joka todennäköisesti veisi häneltä itsenäisyyden. Jäntevässä Rakas tytär -novellissa mies joutuu yleisen hyvän vuoksi tyytymään vaarin rooliin, vaikka arveleekin olevansa tosiasiassa lapsen isä.

Schlink kirjoittaa näennäisen asiallisesti ja hillitysti, mutta lauseissa on silti merkityksellisyyttä ja monikerroksellisuutta. Ulkonaisia tapahtumia ei ole paljonkaan, mutta ihmisen sisimmässä myllertää sitäkin enemmän – ja ne pienet nyanssit kirjailija onnistuu poimimaan ja tuomaan lukijan tietoisuuteen.

Suru leviää kaikkialle, väsyttää minua, se on kuin mustaa vettä, musta meri, johon minä hukun, vääjäämättä. (Amuletti)

Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille. (Daniel, my Brother)

Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on kuvannut kirjoissaan Saksan historian kipupisteitä, kuten kansallissosialismia ja 1970-luvun terrorismia. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1995 ilmestynyt Lukija, josta tehtiin myös Oscar-palkittu elokuva.