PERRIN, VALÉRIE: Vettä kukille

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Changer l’eau des fleures (2018)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Violette Trenet’n elämä alkoi takkuisesti, sillä hän syntyi hengettömänä. Tässä vaiheessa äitinsä jo hylkäämälle vauvalle antoi nimen synnytyksessä avustanut kätilö: etunimen ihonvärin mukaan ja sukunimen luultavasti laulaja Charles Trenet’n inspiroimana. Lapsi koki kyllä kohta ihmevirkoamisen, mutta nimet saivat silti jäädä.

Kun lomaketta täyttävän kätilön piti kiireessä keksiä minulle nimi, hän kirjoitti ruutuun Violette… Minä arvatenkin sinersin kiireestä kantapäähän… Vaikka minä sitten vaihdoin väriä, vaikka ihoni muuttui vaaleanpunaiseksi ja kätilön pitikin kuolintodistuksen sijaan täyttää syntymätodistus, hän piti etunimen ennallaan.

Violetten lapsuus ja nuoruus kuluivat vaihtuvissa sijoitusperheissä ja alati uusissa kouluissa. Luku- ja kirjoitustaito jäi vähäiseksi, mutta laskea Violette kyllä osasi. Ja hänellä oli hienot, valkeat hampaat! Vuonna 1985 seitsemäntoistavuotias Violette työskenteli väärennetyillä papereilla yökerhossa ja pohdiskeli mahdollisuutta oman vuokra-asunnon hankkimiseen ja pääsyyn pois nuorisoasuntolasta.

Sitten yökerhon asiakkaaksi saapui enkelimäisen kaunis Philippe Toussaint. Violette rakastui oitis ja mies puolestaan halusi neitosen omakseen. Varakkaan perheen jälkeläisenä Philippe Toussaint oli tottunut laiskotteluun, joten isän järjestettyä pariskunnalle työtä tasoristeyspuomin vartijoina Violette oli se, joka hoiti kaiken. Philippe sen sijaan ajeli ympäriinsä moottoripyörällään, lojui sohvalla pelailemassa ja tapaili muita naisia.

… minulla oli työpaikka, avaimet, talo maalattavaksi, lapsi vatsassa, kokolattiamatto poistettavaksi, heikko mies jolle piti muistaa palauttaa vaihtorahat ostoksista, sanakirja, musiikkia ja Oman onnensa sankari luettavaksi.

Vuosi tapaamisen jälkeen syntyi Violetten ja Philippen tytär Léonine. Tyttö lumosi täysin äitinsä, jonka mielestä vauva näytti taivaalta ja maailmankaikkeudelta ja hirviöltä. Oli myös pelkoja: osaisiko Violette hoitaa lastaan, joutuisiko hän jostain syystä eroon tyttärestään, oppisiko hän lukemaan lapselleen iltasatuja… Philippe taas ei osoittanut juurikaan kiinnostusta tytärtään kohtaan – hän oli toivonut poikaa.

Violette oli melko tyytyväinen elämäänsä, vaikka rakkaus Philippeen olikin laimentunut ja yhteiset puheenaiheet kadonneet. Vuonna 1993 tapahtui kuitenkin hirveä tragedia, joka oli musertaa Violetten kokonaan, mutta josta hän lopulta toipui parin ystävänsä ja oman päättäväisyytensä ansiosta: suru ei ole koskaan ollut minun makuuni, joten päätin, ettei tila jää pysyväksi. Surunkin pitää päättyä aikanaan.

Kun Violetten vartioima tasoristeys automatisoitiin, löytyi uusi työpaikka hautausmaan hoitajana. Violette viihtyi työssään heti ja viihtyy yhä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin. Hän tuntee hautausmaan jokaisen haudan ja pitää niistä huolta kuin hyvistä naapureista. Hänellä on portin kupeessa oma pieni asunto ja satoisa puutarha. Hänellä on ystävinään hautausmaalla työskentelevät ihmiset ja siellä asustavat kissat ja koirat. Philippe puolestaan inhosi kaikkea eikä kestänytkään kauan, kun hän katosi enää palaamatta. Violette ei häntä etsinyt.

Nautin elämästä, siemailen sitä pieninä kulauksina kuin hunajalla höystettyä jasmiiniteetä. Ja iltaisin, kun hautausmaani portit on lukittu ja avain roikkuu naulassaan kylpyhuoneen ovessa, olen kuin taivaassa. En toki samassa taivaassa kuin naapurini. Ehei.

Uusi vaihe alkaa Violetten elämässä, kun eräänä aamuna ennen porttien avaamista hänen oveensa kolkutetaan. Siellä on Julien Seul, jonka äiti on testamentissaan ilmoittanut haluavansa tulla haudatuksi juuri tälle hautausmaalle ja vieläpä erään tietyn miehen viereen. Vähän kerrassaan Julien kertoo Violettelle äitinsä epäsovinnaista rakkaustarinaa ja samalla alkaa rakentua myös Violetten ja Julienin oma tarina.

Kirjan alussa näkökulma on Violetten, minkä perusteella Philippe ei saa juurikaan sympatiaa osakseen. Lopulta mies pääsee kuitenkin itse ääneen ja silloin häneen alkaa suhtautua hieman myötämielisemmin. Häntä korventavat syyllisyys, kaipaus ja viha, jonka koettu tragedia on hänessä herättänyt, mutta hänellä on kerrottavanaan myös rakkaustarina.

Tarinoita, huumoria ja viisaita lauseita Vettä kukille -teoksessa on paljon. Kirja sulkee lukijan syliinsä kuin auringon valaisema ja leudon tuulen tuudittama vehreä puutarha, täynnä tyyntä hiljaisuutta. Ja puutarhassa käyskentelee kukkia kastelemassa kirjan suloinen sankaritar Violette, joka vähitellen oppii luottamaan itseensä ja rakkauden voimaan.

Missä minun sydämeni asustaa, siellä sinun sydämesi lyö edelleen.