KINNUNEN, TOMMI: Kaarna

Kustantaja: WSOY 2024

Tommi Kinnunen käsittelee Kaarna-romaanissa elinikäistä traumaa, joka sai alkunsa eräästä neuvostopartisaanien tekemästä iskusta Suomen itärajan tuntumassa jatkosodan aikana. Sodan jälkeen Suomen viranomaiset jättivät rajaseudun tapahtumat tutkimatta, koska Neuvostoliitto ei myöntänyt tehneensä sodan aikana partisaanihyökkäyksiä siviilikohteisiin. Asiaan puututtiin vasta 1990-luvun lopulla.

Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-luvun alkupuolta. Martti on lääkärin kehotuksesta ilmoittanut Etelä-Suomessa asuville siskolleen, että heidän pitäisi tulla mahdollisimman pikaisesti käymään Kuusamossa; äiti on nyt hyvin lähellä kuolemaa. Kaksoset Marja ja Eeva eivät ole juuri vierailleet entisellä kotiseudullaan lähdettyään sieltä opiskelemaan eivätkä ole nytkään paikalla kuin velvollisuudentunnosta.

Sairaalavuoteelle käpertynyt tiedoton vanhus ei herätä kuusikymppisissä tyttärissä myötätuntoa. Päinvastoin – toinen on välinpitämätön ja toinen huutaa: ”Kuole jo, että sinusta päästään”. He muistavat äitinsä joko raivoavana hirviönä tai täysin lamaantuneena, mutta kotikylään jääneen ja siskoja muutaman vuoden vanhemman Martin mielestä Laina oli onneton ja tarvitsi suojelua. Vaikuttaisivatkohan siihen jotkut kaukaiset muistot?

Ikään kuin äidin sielusta olisi puuttunut pala, jota se koko ikänsä täytti perunankuorimisella, huudolla ja karkuunjuoksemisella.

Laina tiesi toki itsekin olevansa tyttäriään kohtaan ankara, mutta oli kuin hän ei osaisi enää mitään muuta kuin huutaa ja kirota. Osa esityksestä oli myös tarkoituksellista: Laina halusi Marjan ja Eevan vihaavan kotiaan ja rajaseutua niin paljon etteivät he koskaan enää haluaisi muuttaa sinne takaisin. Silloin he olisivat äidin mielestä turvassa, vaan turvassa miltä?

Selitys Lainan käytökselle löytyy hänen menneisyydestään, jota nykyhetkeen limitettynä kuoritaan esiin edeten ajassa taaksepäin aina kohtalokkaisiin päiviin heinäkuussa 1944. Sota-aikana vain parin kilometrin päässä Suomen itärajasta sijaitsevassa kylässä asukkaat olivat valppaina partisaanien varalta, mutta läheisessä sotilasosastossa ei asukkaiden pelkoja otettu todesta. Sen seuraukset olivat hirveät: moni kuoli, moni raiskattiin, moni katosi.

Kaksikymmentäneljävuotias Laina oli tapahtumien aikaan jo leski ja äiti. Kun itäisen Lapin alueet myöhemmin hyökkäyksen pelossa evakuoitiin ja lapset aiottiin viedä Ruotsin puolelle turvaan, rauhoitti matkustajien joukossa ollut nuori sotilas paniikkikohtauksen saanutta Lainaa niin ymmärtäväisesti, että myöhemmin seurasi avioliitto ja yhteisen kodin rakentaminen. Kaikki olisi ehkä mennytkin hyvin, jos ehjä Laina olisi tavannut rikkoutumattoman Antin.

Kuten niin monet sodasta enemmän tai vähemmän särkyneinä palanneet miehet, helpottaa myös Antti oloaan runsaalla alkoholinkäytöllä. Joskus Lainaan iskee katkeruus: kyllähän sota jätti jälkensä naisiin ja lapsiinkin, mutta muistaako sitä kukaan? Kotirintamalla naiset pelkäsivät, kärsivät nälkää, menettivät lapsiaan, olivat turvattomia, mutta sankarihaudoissa heille ei silti ollut sijaa.

Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mitä rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.

Martin toivomaa sovinnon ja yhteisen surun hetkeä ei Lainan kuolinvuoteen äärellä tule. Marja ja Eeva eivät jää odottamaan viimeistä henkäystä, vaan palaavat alustavien hautajaisvalmistelujen jälkeen koteihinsa etelään. Martti uumoilee, että siskot tulevat hautajaisten jälkeen hiljalleen katkaisemaan yhteyden häneenkin – onhan hän aina ollut jotenkin muusta perheestä erillinen. Onneksi hautaustoimistoa hoitavan Tertun hymy lupailee jotain hyvää.

Kaarna-romaanin rakenne on taidokas, sillä vasta kirjan loppuun päästyään lukija saa tietoonsa kaikki vaietut salaisuudet. Osan niistä on matkan varrella pystynyt jo arvaamaan ja osan olisi ehkä voinut oivaltaa tarkkaan harkituista sanamuodoista, mutta jotkut asiat tulevat kyllä täytenä yllätyksenä. Myös siirtymät eri aikatasojen välillä ovat tehokkaita.

Tommi Kinnunen kyky ymmärtää ihmisiä ja heidän heikkouksiaan kuvastuu Kaarna-romaanissa kauniisti. Laina ei pystynyt pukemaan kokemaansa sanoiksi eikä kukaan osannut häneltä siitä kysyä, joten hänen sielunsa ympärille kasvoi lopulta kova ja hiertävä kaarna. Tyttäret puolestaan rakensivat hatarista muistoistaan heille sopivan tarinan, jota pitivät totuutena.

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, miten sota voi ulottaa varjonsa vielä seuraavienkin sukupolvien ylle. On hyvä, että tämä ihan liian pitkään salattu ja Suomen rajaseutujen asukkaita satuttanut historian vaihe on vihdoinkin puettu hienoon kaunokirjalliseen muotoon!

Vielä yksi esimerkki Kinnusen oivaltavasta tekstistä:

… kun äiti kuolee, ei maailmasta katoa yksi ihminen, vaan monta erilaista: Sairaalavuoteessa makaava, pelkäävä vanhus. Yksinään pöydän ääressä istuva vanha nainen. Kyläkoulua siivoava leski. Sammuneelta mieheltä ulosteen tahrimia housuja riisuva vaimo. Tyttäriään avokämmenellä lyövä äiti. Rakennuslautaa kantava tuore morsian… Entä millainen pienenä, tyttärenä lapsuudenkodissaan tai leikkikaverina kavereittensa kanssa?