Kustantaja: Tammi 2024
Hyeenan päivät -romaanin kertoja on lähes
nelikymppinen nainen, ammatiltaan kirjailija. Hän ei ole aiemmin pitänyt lapsen
saamista mitenkään tärkeänä – päinvastoin lapsiaan hoitavat ystävät ovat vaikuttaneet
hänestä jotenkin seonneilta. Nyt hän kuitenkin kokee, että jokin ovi on häneltä
sulkeutumassa ja jokin tärkeä asia jäämässä toteutumatta. Adoptiota nainen ei
harkitse.
En tarvitse lasta täyttääkseni päiväni, mutta silti minua
riivaa jokin. Halua on vaikea pukea sanoiksi, siinä on jotain mykkää ja
alkukantaista. Toivon, että minulla olisi jotakin sen sijaan että se puuttuu.
Nainen asuu ja työskentelee Suomessa ja hänen katalonialainen
miehensä Barcelonassa. Tässä tilanteessa pariskunta arvioi parhaaksi
vaihtoehdoksi sen, että hedelmöityshoidot tehdään miehen kotimaassa, mutta
yhtäkkiä tielle nousee ennen kokematon este: koronapandemia sulkee rajat
Euroopassa. Kukaan ei osaa ennustaa sulkutilan pituutta. Nainen hermoilee, mies
rauhoittelee.
Rajojen taas auettua ryhdytään kiireesti toimeen.
Barcelonalaiselle yksityisklinikalle pääsee nopeasti hoitoihin, tilat ovat
miellyttävät ja hoitajat lempeitä, mutta tämä vaatii pariskunnalta suurta
rahallista satsausta. Yleensä rennosti elämään suhtautuva mies on huolissaan
luottokorttivelasta, mutta yrittää silti tukea itkuista ja kiukuttelevaa pulisoa.
Hoito ei kuitenkaan valitettavasti onnistu.
On merkillistä, että olen tullut tänne tätä samaa
reittiä, toiveikkaana ja uuden edessä ja nyt palaan takaisin tyhjin käsin.
Mitään ei ole lisää, mutta jotain on vähemmän kuin ennen.
Välillä naiseen iskee epävarmuus. Haluaako hän lasta vain,
koska yhteiskunta tuntuu sitä naisilta odottavan? Pystyykö hän jatkamaan
kirjailijantyötä lapsen syntymän jälkeenkin vai onko hänen omistauduttava
täysin lastenhoidolle? Hapertuvatko hänen aivonsa niin, ettei niihin mahdu enää
muuta kuin vaipat ja Tutteli? Joutuuko lapsi jatkamaan naisen suvun
rikkinäisyyden ja puhumattomuuden ketjua?
Suomeen palattuaan nainen ottaa yhteyttä julkisen
terveydenhuollon lapsettomuusklinikkaan, vaikka mahdollisuus päästä hoitoihin
ennen nelikymmenvuotispäivää käykin yhä epätodennäköisemmäksi. Selvitettäviä
asioita riittää. Aikataulutus miehen työvaatimusten kanssa tökkii. Palvelu on
muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta töykeää ja vähättelevää. Kaikki sujuu
kuitenkin yllättävän hyvin ja toimenpide onnistuu.
Olen alkanut aavistaa, miksi vanhemmat rakastavat noita
räkänokkaisia olentoja, joilla on ruma pipo ja jotka karjuvat hiekkalaatikon
reunalla.
Naisen äiti sekaantuu tyttärensä elämääni painostaen tätä koronarokotuksiin,
raskaudessa ilmenee ongelmia ja synnytyskin pelottaa. Naista pelottaa kipu, kontrollin menetys
ja se, että hän näyttäisi ja kuulostaisi synnyttäessään niin hirveältä, että
miehen rakkaus haihtuisi tykkänään. Mies kuitenkin pitää kiinni uskostaan, että synnytys tulee olemaan taianomainen tapahtuma.
Kyllähän nainen sen ymmärtää, että on valmistautumassa
yhteen maailman tavallisimmista asioista. Suuressa mittakaavassa syntymä on
varsin arkipäiväinen tapahtuma ja kuuluu elämään siinä, missä kuolemakin.
Naiselle lapsen odottaminen ja synnyttäminen ovat kuitenkin jotain järisyttävää,
jonka rinnalla esimerkiksi teatteriesityksen rakentelu tuntuu varsin
mitättömältä.
Itse synnytystä nainen kuvailee raa’an kehollisena kokemuksena.
Ruumis ja vaistot ottavat vallan ja nainen tuntee olevansa kuin luontodokumentissa
näytetty uliseva hyeenanaaras. Saatuaan viimein pienokaisen syliinsä nainen kuitenkin
kokee rakkautta, josta on kuullut muiden puhuvan, mutta jota ei olisi uskonut pystyvänsä
itse tuntemaan. Lapsettomat ihmiset ovatkin hänestä nyt säälittäviä!
Kaikki ei ole sentään auvoa. Imettäminen ei onnistu naiselta
kovasta yrittämisestä huolimatta. Meneekö lapsen tulevaisuus pilalle jo tässä
vaiheessa, kun hän joutuu nauttimaan äidinmaidon sijasta vastiketta? Entä miksi
lapsi rauhoittuu kaikkien muiden sylissä vaan ei äitinsä? Pieni
identiteettikriisikin naisella on, kun vanha minä haluaisi juhlia ja uusi olla
kotona vauvan luona.
Kaikki on silti hyvin. Lapsi kehittyy täysin kasvukäyrän
mukaisesti. Nainen on päässyt sopuun äitinsä kanssa ja ymmärtää tämän huolia
paremmin nyt kun on itsekin äiti. Tällä hetkellä hän on vauvaa tarkasti
vartioiva hyeenaemo, jonka kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina. Elämä
tuntuu valoisammalta kuin koskaan ennen.
Saara Turunen kertoo hyvin henkilökohtaiseen sävyyn halusta saada lapsi, hedelmöityshoidoista, raskausajasta, synnytyksestä
ja vauva-arjesta. Samalla hän tuttuun tapaansa pohtii asioita myös laajemmin:
naiseutta, yhteiskunnan vaatimuksia, somemaailmaa. Teksti etenee näennäisen arkisena, mutta sisältää hykerryttävästi kuivaa huumoria ja
yllättäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi kuvauksen pariskunnan hoivaamasta Louise Bourgeois -nimisestä
ristilukista.
Turunen tarjoaa myös selityksen siihen, miksi hänen
teoksensa ovat niin autofiktiivisiä:
Toivon kai, että teokseni ymmärrettäisiin
kirjallisuudeksi, sellaiseksi, joka on tehty muistakin syistä kuin siksi, että
voisin kertoa oman elämäni asioita. Todellisuudessa en haluaisi kertoa mitään
yksityistä, minua hävettää katseiden kohteeksi joutuminen. En kuitenkaan osaa
keksiä tarinoita avaruusolioista tai menneiden aikojen kuninkaista ja siksi
joudun etsimään materiaalia omien kokemusteni kaivosta. Mutta ehkä kirjoitankin
juuri voittaakseni häpeän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti