Annelin lukuvinkit

DONOGHUE, EMMA: Huone

2012-02-13T12:19:00.000+02:00

Huoneen pinta-ala on yksitoista neliömetriä ja siellä asuvat viisivuotias Jack ja hänen Äitinsä. Jack on syntynyt tuossa Huoneessa ja Huone on hänen koko maailmansa. Kaikki muu on Ulkoavaruutta eli Jackin käsityksen mukaan kuvitteellista ja olemassa vain Televisiossa. Päivät täyttyvät toistuvista rutiineista, leikeistä, tarinoista, ruokailuista, hygienian hoidosta ja Television (tarkkaan rajoitetusta ja kontrolloidusta) katselusta. Hetkeäkään ei Jackin tarvitse olla erossa Äidistään, vaan hän saa tämän jakamattoman huomion ja hellyyden. Se on turvallista ja riittää Jackille. Äidille sen sijaan Huone on ahdas vankila ja samojen asioiden tekeminen yhä uudestaan masentavaa ja toisinaan jopa raivostuttavaa. Lapsi on hänelle kuitenkin tärkein ja lasta suojellakseen hän on valmis nöyristelemään ja mielistelemään kidnappaajaansa, jota kutsuu Vanhaksi Kehnoksi. Vanha Kehno vierailee Huoneessa öisin, tuo Sunnuntaituomisia ja narisuttaa Äidin Sänkyä. Toive pakenemisesta kytee Äidin mielessä, mutta Jackpa ei suhtaudukaan asiaan myötämielisesti!

Irlantilaissyntyisen ja Kanadassa asuvan Emma Donoghuen teos Huone oli vuonna 2010 Man Booker-palkintoehdokkaana ja menestyi kaupallisestikin erittäin hyvin etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Suosioon on vaikuttanut ensinnäkin aihe eli nuoren tytön kidnappaaminen ja pitäminen vuosikausia vankeudessa. Donoghuen kertoman mukaan hän sai idean kirjaansa kuultuaan itävaltalaisen Elisabeth Fritzlin kohtalosta. Häntä alkoi kiinnostaa etenkin Elisabethin vankeudessa syntyneiden lasten elämä, mikä puolestaan johti siihen, että Huone-teoksessa näkökulma on viisivuotiaan Jackin. Ratkaisu on hyvä, sillä tapahtumien ahdistavuus vähenee hieman, kun niitä katsotaan lapsen viattomin silmin. Letkeä tyyli onkin toinen kirjan suosioon vaikuttanut tekijä.

Aikuiselle viisivuotiaan lapsen ajatusmaailmaan sukeltaminen on vaikeaa eikä Donoghue siinä täysin onnistukaan. Epäloogisuuksia löytyy, vaikka hyväksyisikin epätavallisissa oloissa epätavallisen kasvatuksen saaneen lapsen erikoislaatuisuuden. Silti kirjassa on hyviä ja oikeaan osuneita oivalluksia. Etenkin sanoilla leikittely viehättää. Esimerkiksi: Jack on peloissaan, mutta toimii rohkeasti – hän on pohkea. Nukahtaessaan hän menee pois päältä. Täysi kiitos suomentajalle Sari Karhulahdelle!

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on juonellisesti jännittävämpi, koska äidin ja lapsen tulevaisuudesta ei ole vielä mitään tietoa. Tosin toistuvia päivärutiineja selostetaan hieman liian pitkästi, mutta kirjailijalla tässä lienee oma tarkoituksensa. Toinen osa on psykologinen kuvaus siitä, miten vaikeaa on sopeutua vapauteen pitkällisen vankeuden jälkeen. Jack joutuu pelkkää tietämättömyyttään melko koomisiin tilanteisiin, mutta tottuu yllättävän pian valoon, meluun, kosketukseen ja jopa eroon äidistä. Äidillä sen sijaan on vaikeuksia. On katkeraa hyväksyä sitä, että elämä on jatkunut hänen poissaolonsa aikana ja perheyhteisö muotoutunut uudeksi. Perheen turvaa kuitenkin tarvittaisiin julkisuuden pyörityksessä ja sensaatioita ahnehtivan median kourissa. Miten selvitään?

GALGUT, DAMON: Vieraassa huoneessa

2012-02-06T13:07:00.000+02:00

Damon Galgut (s. 1963) on yksi tämän hetken tunnetuimmista eteläafrikkalaisista kirjailijoista. Hän alkoi harjoitella tarinoiden kertomista jo kuusivuotiaana toipuessaan syövästä, esikoisteoksensa hän julkaisi 17-vuotiaana ja maailmanmainetta hän saavutti vuonna 2003 teoksellaan The Good Doctor. Sekä The Good Doctor että vuonna 2010 ilmestynyt Vieraassa huoneessa ovat tavoitelleet arvostettua Booker-kirjallisuuspalkintoa.

Vieraassa huoneessa – teoksessa eteläafrikkalainen nuori mies, Damon, kiertelee maailmaa ja etsii kiintopistettä elämäänsä. Hän on ahdistunut ja kyllästynyt, mutta pakeneminen paikasta toiseen ei auta mitään. Hän tapaa ihmisiä – jopa etsii näiden seuraa, mutta ei kykene muodostamaan pysyvää ja merkityksellistä suhdetta. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa Damon ajautuu matkakumppaniensa suhteen johonkin rooliin. Ensimmäisessä hän on kylmän ja itsekeskeisen miehen nöyrä kanssakulkija. Toisessa osassa hän haluaisi olla nuoren miehen rakastaja, mutta yhteinen kieli puuttuu. Kolmannessa hän toimii itsetuhoisen neurootikon suojelijana, paljolti vastoin omaa tahtoaan. Jokaisessa roolissa Damon epäonnistuu. Jokainen suhde päättyy tavalla tai toisella eroon. Onko se kuitenkaan Damonin vika?

Kirja toimii sielunkuvauksen lisäksi myös matkakertomuksena. Esille tulevat niin maalaukselliset maisemat kuin turismin aiheuttamat tuhot, niin korruptio kuin yllättävä avuliaisuus. Ensimmäinen tarina alkaa kohtaamisella 1990-luvun alkupuolella Kreikassa ja jatkuu myöhemmin rankkana patikkamatkana Lesothossa. Toinen tarina tapahtuu pari vuotta myöhemmin. Tällöin Damon ryntää hetken mielijohteesta Zimbabween, lyöttäytyy reppureissaajien ryhmään ja kiertelee pitkin Keski-Afrikkaa vailla päämäärää ja siteitä. Syntyneitä kontakteja yritetään lämmittää vielä Euroopassa, mutta kohtalo päättää toisin. Kolmannessa tarinassa keski-ikäinen Damon matkustaa Intiaan 2000-luvun alussa.

Miksi Galgut on nimennyt kirjansa kertojan Damoniksi – omaelämäkerrasta tuskin kuitenkaan on kysymys? Hämmennystä lisää sekin, että kertoja puhuu itsestään useimmiten hän-muodossa, mutta toisinaan myös minä-muodossa (ja joskus molemmissa muodoissa yhdessä ja samassa lauseessa!). Pilkkujen sijoittelu on aika vapaamuotoista ja kysymysmerkkiä ei käytetä laisinkaan. Se alleviivaa sitä, että kaikki kirjassa kerrottu on suodattunut Damonin muistin läpi. Ehkä väärin muistettuna, hämärtyneenä, merkityksensä menettäneenä.

Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet… Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa.

CUNNINGHAM, MICHAEL: Illan tullen

2012-01-30T10:19:00.000+02:00

Michael Cunninghamin Illan tullen – teoksen näkijä ja kokija on suomalaisen isän ja ruotsalaisen äidin jälkeläinen Peter Harris. Nelikymppisen Peterin asema taidepiireissä on vakaa, sillä hänen omistamansa galleria edustaa muutamaa merkittävää nykytaiteilijaa ja on kohtuullisen tuottoisa. Rebecca-vaimo sen sijaan kamppailee huonosti menestyvän taidelehden toimittajana. Tämä ei voi olla vaikuttamatta avioparin yhteiseloon, jota värittää kohtelias ärtyneisyys ja kyllästynyt rutiini. Ammattiensa vuoksi Peter ja Rebecca liikkuvat rikkaiden ja kuuluisien taiteenharrastajien parissa, mutta sisäpiiriin he eivät kuitenkaan kuulu. Tästä johtuva hienoinen alemmuudentunne heijastuu perheen elämään ja vaikuttaa tuhoisasti suhteessa aikuistuneeseen tyttäreen. Tämä on muuttanut pois kotoa ja suhtautuu etenkin isäänsä kalseasti.

Kaikki alkaa muuttua, kun perheen vieraaksi saapuu vaimon parikymppinen pikkuveli Mizzy (= Mistake = Vahinko). Mizzy on kaunis ja hurmaava, kaikkien rakastama ja hemmottelema. Mizzy sanoo etsivänsä suuntaa elämäänsä, mutta toistaiseksi vain ajelehtii tilanteesta ja paikasta toiseen. Hän on ollut huumeiden takia hoidossa, mutta onko hän oikeasti kuivilla? Yllättäen itseään täysin heterona pitänyt Peter huomaa rakastuneensa Mizzyyn ja saavansa vastarakkautta. Onkohan nuori hurmuri kuitenkaan täysin vilpitön? Ja onko Peterkään oikeasti rakastunut Mizzyyn vai siihen, että Mizzy tuo mieleen sekä nuoren Rebeccan että Peterin nuorena kuolleen veljen?

Cunninghamin tasoinen ihmisen sielunliikkeiden kuvaaja saa Peter Harrisin hitaan ja vastahakoisen myöntymisen tunteidensa vietäväksi vaikuttamaan uskottavalta. Peter tuntuu kaiken aikaa olevan kuin näyttämöllä ja ottavan tietoisesti erilaisia asenteita ja asentoja. Onko hän kuitenkaan pinnallinen? Taidegallerian omistajana Peter joutuu joskus vaikean arvoasetelman eteen: asettaako etusijalle ostajiin vetoava taiteilija vai taiteilija, jonka tuotantoa voi hyvällä omallatunnolla sanoa laadukkaaksi. Taidemaailmaa ja etenkin nykytaidetta käsitellessään Illan tullen – teos tuo eittämättä mieleen Siri Hustvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin.

Ihan samalle tasolle Illan tullen – teos ei yllä kuin Cunninghamin vuonna 1999 ilmestynyt läpimurtoteos Tunnit. Tarina on hieman liian verkkainen ja yksityiskohtiin takertuva, hieman laimeakin. Silti siinä on paljon nautittavaa. Cunninghamin lauseet ovat tiiviitä ja ilmaisuvoimaisia ja suomentaja Laura Jänisniemi on tavoittanut niiden tyylin ja hengen loistavasti

COBEN, HARLAN: Loukussa

2012-01-23T09:07:00.000+02:00

Harlan Cobenin trillerit alkavat usein siitä, että aivan tavallinen ja kunniallinen ihminen on yhtäkkiä syytteessä rikoksesta. Loukussa – teoksessa näin käy Dan Mercerille. Dan on sosiaalityöntekijä, joka on saanut tunnustusta toiminnastaan syrjäytymisvaarassa olevien nuorten parissa. Miinuksena on avioero, mutta toisaalta suhteet ex-vaimoon ja teini-ikäiseen tyttäreen vaikuttavat tasapainoisilta. Danin jääminen kiinni pedofiliasta on yllätys ja samalla mehevä uutinen. Hänet houkuttelee ansaan ”Itse teossa”-nimistä televisio-ohjelmaa vetävä Wendy Tynes, jonka missiona on paljastaa Internetissä toimivat seksuaalirikolliset. Sydämensä sopukoissa Wendy ei kuitenkaan täysin usko Danin syyllisyyteen, vaan alkaa oikeudenkäynnistä huolimatta tutkia jutun taustoja omin päin. Sitten Dan surmataan hänen silmiensä edessä…

Danin tarina tuntuu kietoutuvan kadonneen koulutytön tapaukseen, mutta miten? Wendyn tutkimukset paljastavat myös hämmentävän asian: kaikki Danin collegeaikaiset huonetoverit ovat sekaantuneet sellaiseen skandaaliin, että maine ja ura ovat tuhoutuneet. Voiko sellainen olla pelkkää sattumaa?

Cobenin trillereille tyypilliseen tapaan juoni tekee niin monta käännettä, että perässä on vaikea pysyä. Joitakin asioita saattaa arvata, mutta yhtä usein arvaus menee täysin metsään. Loukussa – teos on ajan hermolla, sillä siinä Internet on keskeisessä roolissa niin rikollisten toiminnassa kuin rikosten ratkaisemisessa. Television kohuohjelmat ja skandaalilehdistö ovat myös merkittävässä osassa kaikessa häikäilemättömyydessään ja laskelmoinnissaan: totuus ja inhimillisyys eivät merkitse mitään sen rinnalla että saadaan myyvä juttu. Cobenin teokset eivät tuo mitään uutta trillerimaailmaan, mutta ovat jännittäviä ja hyvin kirjoitettuja.

SEPETYS, RUTA: Harmaata valoa

2012-01-16T12:18:00.000+02:00

Yhdysvaltalaisen Ruta Sepetyksen esikoisromaani Harmaata valoa perustuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Vuonna 1939 neuvostojoukot miehittivät Baltian maat ja rupesivat välittömästi laatimaan listoja ihmisistä, jotka mahdollisesti olisivat neuvostovastaisia. Tällaisia olivat pelkästään ammattinsa perusteella lääkärit, juristit, opettajat, sotilaat, kirjastovirkailijat, yrittäjät, kirjailijat, muusikot ja taiteilijat. Heitä murhattiin, vietiin vankiloihin ja lähetettiin pakkotyöhön Siperiaan, minkä seurauksena Baltian maat menettivät yli kolmasosan väestöstään.

Kirjan kertoja on 15-vuotias liettualainen Lina, jonka huoletonta elämää synkistävät oikeastaan vain sydänsurut. Rahaa on riittävästi ja perheyhteisö on kiinteä - tosin Linalle kaikkia muita rakkaampi on ihana isä, yliopiston opettaja. Linan unelma taiteilijan urasta on myös toteutumassa, sillä kutsu taidekouluun on saapunut. Sitten koittaa kesäkuun 14. päivä vuonna 1941 ja Liettuassa alkavat järjestelmälliset kyyditykset. Lina, pikkuveli Jonas ja Jelena-äiti joutuvat satojen muiden tavoin lähtemään kotoaan keskellä yötä ja nousemaan junaan, jonka määränpää on tuntematon. Lahjontaan joudutaan turvautumaan jo nyt: Jonaksen henki lunastetaan taskukellolla. Isä viedään vankilaan toisella junalla ja perheenjäsenten rohkeutta pitää yllä vain toive uudelleen tapaamisesta.

Olot täyteen ahdetussa junassa ovat hirveät ja ihmisiä kuolee. Se ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siperialaisiin pakkotyöleireihin, joilla ihmiset joutuvat raatamaan mitättömän leipäannoksen voimin ja pelkäämään vartioivien sotilaiden kammottavia oikkuja ja päähänpistoja. Nälkä ja taudit tekevät tuhojaan ja monen henkinen kantti pettää. Sotilaat eivät näe vankejaan ihmisinä, vaan eläimen asteella olevina rikollisina, jolle raaka kohtelu on vain oikein. Silti inhimillisyyttä saattaa pilkahtaa yllättäviltä tahoilta.

Monista kirjan henkilöistä mainitaan vain jokin ominaisuus: pahansisuinen nainen, kelloa vetävä mies, nukkea pitelevä tyttö. Jelena-äiti kuvataan enkelimäisen hyvänä ja rohkeana naisena, joka tuntee myötätuntoa jopa kiduttajiaan kohtaan. Lina itse on voimakastahtoinen ja kiivas nuori nainen, joka toisaalta joutuu vaaratilanteisiin jääräpäisyytensä vuoksi, mutta toisaalta pysyy hengissä sisunsa ansiosta. Hän taltioi salaa matkan vaiheita piirroksiinsa, vaikka paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Rakkaus on toinen apukeino taistelussa ihmisarvoisen elämän puolesta. Mutta milloin siihen on mahdollisuus – vai onko koskaan?

Harmaata valoa – kirja ahdistaa ja järkyttää, mutta tempaa myös mukaansa. Sepetys kuvaa taitavasti, miten terveet, toiveikkaat ja päättäväiset ihmiset vähitellen muuttuvat pelokkaiksi ja apaattisiksi haamuiksi. Onko koko maailma unohtanut ja hylännyt heidät?

PERSSON, LEIF G. W.: Matkan pää

2012-01-09T11:41:00.000+02:00

Ruotsalainen Leif GW Persson on entinen poliisi, joka työn ohella väitteli tohtoriksi aiheenaan piilorikollisuus. Hän on toiminut opettajana Ruotsin poliisikorkeakoulussa, kriminologian professorina Tukholman yliopistossa ja televisio-ohjelmissa erityisasiantuntijana. Kolmesti hänen teoksensa on valittu Ruotsissa vuoden parhaaksi rikosromaaniksi, viimeisimpänä Matkan pää vuonna 2010. Perssonia on kiitetty vankasta asiantuntijataustasta ja siitä, miten hän yhdistää teoksissaan todellisia ja keksittyjä henkilöitä ja tapahtumia lukijaa kutkuttavalla tavalla.

Matkan pää – teoksen alussa eläkkeelle jäänyt keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson saa makkarakioskilla sairauskohtauksen ja herää Karoliinisen sairaalan teho-osastolla. Aivoveritulpan seurauksena muistista on suuria paloja poissa, oikea käsi ja jalka ovat hervottomat, päätä särkee ja rintaa puristaa. Sitten hoitava lääkäri kertoo hänelle kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin tapahtuneesta yhdeksänvuotiaan Yasminen raiskauksesta ja murhasta, joka on yhä selvittämättä. Ja joka on juuri vanhentunut niukalla kolmen viikon marginaalilla. Johansson tarttuu asiaan enemmän ajankuluna kuin oikeasti tapauksen ratkaisemiseen uskoen. Hitaasti edeten ja sekalaisen avustajajoukon tukemana Johansson kuitenkin alkaa ”nähdä kulman taakse”.

Kirjassa pohditaan ennen kaikkea oikeuden toteutumista. Pääseekö murhaaja kuin koira veräjästä, kun hänen tekemänsä rikos vanhenee? Persson kirjoittaa asiantuntevasti, värikkäästi ja eläytyen. Huumoria tekstiin tulee Perssonin tavasta liittää henkilöiden vuorosanojen perään heidän todellisia ajatuksiaan – toisinaan aika epäkohteliaita ja suorasukaisia. Tosin tämä piirre alkaa toistuessaan hieman ärsyttää. Tarina säilyy jännittävänä loppuun saakka: millaisesta matkan päästä on kyse ja seuraako rikosta edes tässä tapauksessa rangaistus?

OVALDÉ, VÉRONIQUE: Mitä tiedän Vera Candidasta

2012-01-02T13:20:00.000+02:00

Ranskalaisen Véronique Ovaldén (s. 1972) romaanissa Mitä tiedän Vera Candidasta on piirteitä, jotka on tottunut yhdistämään ennen kaikkea latinalaisamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Esimerkiksi ripaus yliluonnollisuutta aivan realististen ja arkipäiväisten tapahtumien keskellä. Tai teoksen tyyli: pitkiä villisti rönsyileviä lauseita, joita rytmittävät pilkut ja satunnaiset isot kirjaimet. Tekstin hahmottaminen käy tässä tapauksessa kuitenkin vaivatta, mistä kiitos suomentajalle (Ville Keynäs). Lukujen otsikoihin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä ne kuvaavat ytimekkäästi luvun sisältöä ja ovat samalla humoristisia: Jaguaarinaisen paluu, Lurjuksen vihjailut, Kengistä jotka natisevat kuin pajukori, Neitsyen lievä kierosilmäisyys. Ohessa näytteenä yksi luvuista – tässä on siis todella koko luku!

Aritmetiikkaa

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.

Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.

Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

Neljän sukupolven naisista kertovaan tarinaan liittyy kuvitteellinen Vatapunan saari, jonka ominaispiirteet viittaavat jonnekin Väli-Amerikan alueelle. Myös tapahtumien ajankohta jää tarkoituksella melko epämääräiseksi. Tarina alkaa Rosesta, joka on nuorena ”Vatapunan kaunein huora” ja myöhemmin mitä taitavin lentokalanpyytäjä. Hän kantaa pystypäin tekojensa seuraukset, myös aviottoman tyttärensä syntymän – ja kuoleman. Tyttärentytär Vera Candida jää Rosen hoiviin, mutta pakenee 14-vuotiaana saarelta mantereelle suurkaupunkiin. Hän on raskaana, mutta liittyykö lapsen isään jotain synkkää ja katalaa?

Sekä Rose että Vera Candida kokevat miesten hallitseman maailman nurjat puolet, mutta ovat riittävän itsenäisiä ja vahvoja rakentamaan oman elämänsä. He eivät jää murehtimaan ja epäröimään, vaan tarttuvat toimeen ja taistelevat niin itsensä kuin muidenkin naisten puolesta. Ei siis ole ihme, että Vera Candida vastustelee pitkään, ennen kuin uskaltaa ottaa vastaan tarjolla olevan pyyteettömän rakkauden. Lopullisesti hän vapautuu menneisyyden painolastista, kun palaa Vatapunan saarelle.

Kirja etenee ilman dramaattisia eleitä ja on joissain kohdin vaarassa muuttua jopa hieman pitkäveteiseksi. Ovaldén tarinassa pääpaino on ihmisissä, joita hän kuvaa heidän tekojensa ja puheittensa kautta. Paljon piilee pienissä yksityiskohdissa, joita kaikkia ei yhdellä lukemiskerralla pysty havaitsemaankaan. Huumori ei ole päällekäyvää, vaan yhtä lämmintä kuin tarina kokonaisuudessaan.

ULITSKAJA, LJUDMILA: Naisten valheet

2011-12-27T10:20:00.000+02:00

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on sekä kriitikoiden ylistämä että lukijoiden suosima venäläinen kirjailija, joka on voittanut mm. venäläisen Booker-palkinnon ja ranskalaisen Médicis-palkinnon. Hän on koulutukseltaan biologi, erikoisalanaan perinnöllisyystiede. Hän työskenteli genetiikan ja biokemian opettajana Moskovan yliopistossa, mutta joutui eroamaan virasta kopioituaan ja levitettyään Aleksandr Solženitsynin teoksia. Sen jälkeen hän on ollut juutalaisessa teatterissa kirjallisena neuvonantajana ja päätoimisena kirjailijana 1990-luvulta lähtien.

Naisten valheet -teoksen esipuheessa Ljudmila Ulitskaja mietiskelee miesten ja naisten valheiden välistä eroa. Miesten valheet ovat päämäärätietoisia kun taas naiset valehtelevat ” ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä. … Naisen valhe on samanlainen luonnonilmiö kuin koivu, maito tai kimalainen.”.

Kirjassa on kuusi novellia, joista kussakin esiintyy joku valehteleva nainen. Naisten ikähaarukka ulottuu pikkutytöstä vanhukseen ja sosiaalinen asema prostituoidusta professoriin. Heikkoa itsetuntoa pönkittääkseen he värittävät elämäänsä ja toivovat näin saavansa muilta myötätuntoa tai ihailua. Vahinkoa he eivät aiheuta kenellekään, korkeintaan harmistusta tai pettymystä kun totuus väistämättä aikanaan paljastuu. Joitakin valehtelijoita pystyy jopa ymmärtämään, esimerkiksi elämäänsä kaunistelevia ilotyttöjä. Joidenkin valheet ovat kuitenkin täysin turhia ja käsittämättömiä.

Novelleja yhdistää muiden tarinoita kuunteleva Ženja. Hän on koulutettu ja älykäs nainen, mutta toisinaan hieman liian hyväuskoinen ja liiallisesti toisten elämänkohtaloihin eläytyvä. Kukaan ei turhaan käänny Ženjan puoleen, vaan ärsyttävinkin naapuri ja fanaattisin höyrypää saa neuvoja, rahaa tai käytännön apua. Mikään pyhimys Ženja ei silti ole, vaan ihan tavallinen puuhakas ja hyväsydäminen ihminen. Ženjan elämä muuttuu lapsien ja erojen myötä ja hyväuskoisuuteen sekoittuu enenevässä määrin varautuneisuutta. Viimeisessä luvussa Ženja on vammautuneena pyörätuolissa ja suorastaan itsemurhan partaalla, mutta nyt avuksi rientävät ne, jotka tähän asti ovat olleet autettavina. Hyvyys palkitaan!

Taustana Ulitskajan novelleissa on ensin 1980- luvun Neuvostoliitto juuri ennen perestroikaa ja sitten 1990-luvun sekasortoinen uusi Venäjä, missä eri kansallisuuksien edustajat yrittävät löytää paikkaansa. Ulitskaja kuvaa olosuhteita ja ihmisiä tarkkanäköisesti ja humoristisesti, kuitenkin ilman ilkeyttä.

ATKINSON, KATE: Ihan tavallisena päivänä

2011-12-19T13:36:00.000+02:00

Ihan tavallisena päivänä – teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka siinä tutkitaankin kolmea eri tapausta, joihin saattaa liittyä rikos. Pikemminkin se on tutkielma siitä, miten ihan tavallisena arkisena päivänä voi tapahtua pahoja asioita ihan tavallisille ihmisille. Mikä laukaisee rikokset? Miten ne vaikuttavat tapahtumaan osallistuneiden ihmisten elämään? Atkinson paljastaa ihmiselämän pimeitä puolia satiirin keinoin, mutta sallii myös toivon ja hellyyden.

Ensimmäinen tapaus vuodelta 1970: kaikkien rakastama kolmivuotias Olivia katoaa jäljettömiin. Hänen pehmolelunsa löytyy 34 vuotta myöhemmin isän jäämistöstä. Onko isä pedofiili, joka jollakin lailla on aiheuttanut lapsensa kuoleman? Hassahtaviksi ja vauhkoiksi kuvatut nyt jo keski-ikäiset sisaret palkkaavat yksityisetsivä Jackson Brodien tutkimaan tapausta.

Toinen tapaus vuodelta 1994: Theon lempitytär Laura suostuu kesäharjoittelijaksi isänsä firmaan. Eräänä päivänä hupun suojaama mies tunkeutuu työtiloihin, uhkailee ihmisiä veitsellä, tappaa Lauran ja katoaa. Onko kyseessä vain epäonnekas sattuma vai onko Laura murhaajan todellinen kohde? Suruaan kymmenen vuotta kantanut Theo palkkaa Jacksonin etsimään viimeinkin tyttärensä murhaajan.

Kolmas tapaus vuodelta 1979: nuori äiti kärsii ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän hyökkää kirves kädessä miehensä kimppuun ja odottaa sitten apaattisena poliiseja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää – miksi se on kuitenkin mukana tapauskertomuksissa?

Kirjassa on useita näkökulmia ja kertojia. Eniten äänessä on yksityisetsivä Jackson, joka on vallan sympaattinen hahmo. Lapsuudessa koettu murhenäytelmä on valmistanut hänet suhtautumaan kärsivällisesti ja myötätuntoisesti hankaliakin asiakkaita kohtaan. Tarina etenee verkkaisesti ja uusia johtolankoja saadaan harvakseltaan. Vähitellen henkilöiden välisiä suhteita alkaa aavistaa, vaikka ne joissakin tapauksissa ylittävät sukupolvien väliset rajat. Juonen käänteitäkin voi arvuutella, mutta loppuratkaisut yllättävät silti. Henkilöistä herkullisin on 90-vuotias Binky Rain, kopean aristokraattinen siirtomaa-ajan kasvatti. Hän on palkannut Jacksonin, koska uskoo jonkun varastavan kissojaan (joita hänellä tuntuu olevan satoja). Jackson ei voi aavistaakaan, miten paljon Binky vielä vaikuttaa hänen elämäänsä!

PETTERSON, PER: Kirottu ajan katoava virta

2011-12-12T12:50:00.000+02:00

Norjalaisen Per Pettersonin romaani Kirottu ajan katoava virta voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Kirjan hieman mutkikas nimi perustuu puhemies Maon runoon:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Runon haikeankatkera tunnelma toistuu Pettersonin teoksessa. Perheen äiti tietää kuolevansa pian syöpään ja lähtee viimeisen kerran matkalle Tanskaan, elämänsä tärkeille tapahtumapaikoille. Äitiinsä syvästi kiintynyt poika seuraa pian perässä, mutta mitkä ovat hänen motiivinsa? Odottaako hän lohdutusta ja tukea omiin ongelmiinsa? Pojan mieleen tulvii muistoja, jotka lukijan kannalta jäävät usein ärsyttävän epämääräisiksi ja katkelmallisiksi. Se tulee selväksi, että poika on koko ikänsä yrittänyt kaikin mahdollisin keinoin saavuttaa äitinsä huomion ja hyväksynnän, mutta turhautunut pahasti yrityksessään. Äiti suhtautuu lapseensa hämmästyttävän koleasti ja vähätellen, vaikka on antanut ymmärtää, että kolmesta pojasta ainoastaan tämä Arvid on ollut suunniteltu ja toivottu. Kenties äitiä ärsyttää jälkeläisensä saamattomuus ja epäitsenäisyys? Äiti tuntee poikansa liian hyvin, mutta poika ei tunne äitiään ollenkaan. Miksi muuten poika uskoisi äitinsä ilahtuvan siitä, että hän opiskelun sijasta meneekin kirjapainoon töihin? Yksi syy äidin ynseyteen saattaa piillä hänen taustassaan, vaikka kirjailija jättää siitä paljon arvailujen ja mielikuvien varaan. Äiti on todennäköisesti kouluja käynyt tanskalainen nainen, joka (raiskauksen seurauksena?) on synnyttänyt salassa esikoisensa ja joutunut sitten naimisiin Norjaan työläisperheeseen. Hänen elämänsä on auttamatta ajautunut täysin väärään suuntaan – kirottu ajan virta!

Tyyliltään Pettersonin romaani on ilmava ja kaunis. Se kiehtoo ehkä juuri siksi, että jättää niin paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. Huumoria ei ole unohdettu, etenkin Arvidin kohellukset ovat melkoista tilannekomiikkaa.

LIKSOM, ROSA: Hytti nro 6

2011-12-05T11:56:00.000+02:00

Rosa Liksom (oik. Anni Ylävaara) on aiemmin kieltäytynyt asettamasta teoksiaan ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Nyt hän viimein suostui osallistumaan kertomuksella Hytti nro 6 - ja voitti.

Ensivaikutelma Hytti nro 6 – teoksesta on, että se etenee tasaisesti kuin juna: mitään ei tapahdu, maisemat vain vaihtuvat. Tosiasiassa teoksessa on kyllä paljonkin kerroksellisuutta, kehityskaarta ja symboliikkaa. Parasta antia on Liksomin aisteihin vetoava ja vivahteikas kieli, mistä saanee kiittää hänen uraansa kuvataiteilijana. Liksom on oikea mestari löytämään yllätyksellisiä adjektiiveja:

Haaleaksi hiljennyt aurinko kierähti horisontissa. Hämyinen metsä kohosi hymisten kohti harmaiden pilvien kirjomaa, huteraa taivasta.

Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin kolkuttelevassa junassa matkustaa hytissä numero kuusi suomalainen opiskelijatyttö ja keski-ikäinen venäläinen mies. Mies syö, juo ja puhuu taukoamatta, mutta kaikkia hänen juttujaan ei suinkaan tarvitse ottaa todesta. Hän saattaa olla murhamies, vankikarkuri, nyrkkisankari, alkoholisti, sovinisti, rasisti, keinottelija… Tyttöä hän kohtelee toisinaan härskisti ja uhkaavasti ja toisinaan miltei hellästi hoivaten, kulloisestakin juopumuksen asteesta ja vaiheesta riippuen. Tyttö ei paljon puhu ja taipumaton hiljaisuus tuntuukin olevan hänen aseensa hyttikumppania vastaan. Hän seuraa näennäisen nöyrästi miestä retkille rähjäisiin kyliin ja kaupunkeihin outojen ihmisten pariin ja alkaa jopa kiintyä mieheen. Tämä on kaikesta uhoamisestaan ja rivoudestaan huolimatta aika hellyttävä!

Kirjan henkilöt tuntuvat olevan pakomatkalla. Mies pakenee riitaisaa suhdetta, vaikka toisaalta palvookin Katinkaansa. Tytön taakkana on sotkuinen rakkauselämä. Hänen tunteidensa kohteena on toisaalta heiveröinen nuori Mitka, joka valitsee mieluummin mielisairaalan kuin sotimisen Afganistanissa ja toisaalta Mitkan äiti. Niin vain kuitenkin on, että muistot kulkevat mukana, vaikka kuinka kauas matkustaisi. Paljon ilmaisee tytön ainoa repliikki, joka myös päättää kirjan: Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui, Vadim Nikolajevits.

Kirjassa on paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, etenkin henkistä sairautta ja terveyttä kyseenalaistaviin teoksiin. Sen nimi viittaa Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Siinä suljettu sairaalahuone edustaa ainoaa paikkaa, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Liksom tuntee hyvin aihealueensa, onhan hän asunut ja matkustellut Neuvostoliitossa ja tehnyt vuonna 1986 junamatkan Siperian halki. Kirjan matkustaja kohtaa saastuneet maisemat, lahoavat tehtaat, tyhjät kaupat, keskeneräiset projektit, likaiset asunnot ja työttömät ihmiset. Kaikkea hallitsee outo nurinkurisuus, jossa ihmiset silti elävät ja toimivat. Baarin ovella vakuutetaan monen kyltin voimin, että suljettu on – ja oven avannut tyttö törmää täpötäyteen huoneeseen! Ihmiset pilkkaavat auktoriteetteja, mutta tuntevat silti isänmaataan kohtaan valtavaa ylpeyttä ja rakkautta. Hytti nro 6 on oikeastaan hyvin nostalginen kirja.

FORSSTRÖM, RIIKKA: Kaunis turhuus : ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa

2011-11-28T17:40:00.000+02:00

Riikka Forsström on kulttuurihistorian tohtori, jolta on aiemmin ilmestynyt kaksi lastenkirjaa. Monelle hän saattaa olla tuttu naistenlehtiin kirjoittamistaan asiantuntija-artikkeleista.

Kaunis turhuus on monipuolinen teos 1600- ja 1700-lukujen Ranskasta, missä elettiin todellista kulutusjuhlaa – tosin vain ylhäisön keskuudessa. Köyhät kärsivät nälkää samaan aikaan kun aatelisten peruukit tupsutettiin valkoisiksi jauholla ja naiset kylpivät parfymoidussa maidossa. Työntekijät kuolivat elohopeamyrkytykseen, kun palatseihin valmistettiin aina vain suurempia peilejä. Se kuului yhteiskuntajärjestelmään: jokaisen kuului elää ja kuluttaa säätynsä mukaan. Jotta alemmat luokat eivät rupeaisi matkimaan ylempiään, laadittiin ylellisyyslakeja, joilla säädeltiin niin vaatetusta, sisustusta kuin nautintoaineita. Loputtomiin ei tällaisia lakeja tietenkään voitu pitää yllä, kun aatelisto köyhtyi ja porvaristo rikastui. Vallankumous 1789 merkitsi lopullista niittiä ylellisyyden aikakaudelle.

Naiset olivat kulutusjuhlan kuningattaria, olivatpa he sitten kurtisaaneja tai Versaillesin valtiattaria. Tuhlaamisen katsottiin sujuvan kevytmieliseltä ja tyhjäpäiseltä olennolta luonnostaan. Naiset olivat kuitenkin tärkeitä myös kulttuurin saralla: he pitivät kirjallisia salonkeja ja kirjasivat muistiin ajan ilmiöitä henkevissä kirjeissä ja päiväkirjoissa. Naisia toimi myös keksijöinä ja muotisalonkien johtajina, vaikka heitä yleisesti pidettiinkin lähinnä miesten omaisuutena.

Riikka Forsström tietää aiheestaan paljon ja osaa ilmaista tietonsa kansanomaisessa muodossa, humoristisestikin. Teos koostuu paljolti peräperää ladelluista faktoista, mutta ne on solmittu toisiinsa sujuvasti. Jos haluaa jotain kritisoida, niin hieman liikaa teoksessa on toistoa ja (kenties alkuperäisistä teksteistä johtuen) paatosta. Kirjan runsas kuvitus tukee hyvin tekstiä.

BOYNE, JOHN: Tarkoin vartioitu talo

2011-11-23T11:15:00.001+02:00

Tarkoin vartioitu talo -romaanissa on niin tunnelmallinen kansi, että se houkuttelee tarttumaan teokseen. Itse tarina on pettymys, jos odottaa historiallisesti luotettavaa ja kaikin puolin uskottavaa kuvausta Romanovien viimeisistä vaiheista. Romanttisena kertomuksena se on kuitenkin ihan mukava ja näppärästi rakennettu, vaikka loppuratkaisusta ei muodostu niin suurta yllätystä kuin kirjailija ehkä toivoisi.

Vuonna 1915 maalaispoika Georgi Daniilovitš pelastaa Venäjän suurruhtinaan hengen ja saa välittömästi paikan tsaari Nikolai II:n hovissa, missä hänet määrätään tsarevitš Aleksein henkivartijaksi. Oppimaton nuori mies loksahtaa hämmästyttävän helposti tsaarin luottomieheksi ja suurruhtinatar Anastasian rakastetuksi. Hän näkee käsittämätöntä loistoa ja ylellisyyttä, mutta myös rakastavaa perhe-elämää. Boyne on onnistunut luomaan tsaariperheen jäsenistä eläviä olentoja: hyväntahtoinen ja huolestunut Nikolai, jäykkä ja yksioikoinen Aleksandra, veijarimainen Aleksei ja unelmiensa parissa huokailevat tytöt. Heidän huoletonta elämäänsä varjostaa jo synkkä pilvi, mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä.

Toisessa aikatasossa teos sijoittuu vuoteen 1981. Iäkäs Georgi elää vaimonsa Zojan kanssa Lontoossa. Zojan sairastuminen syöpään vauhdittaa unelmien toteuttamista ja pariskunta matkustaa Suomen kautta Pietariin kokemaan vielä kerran rakkaiden muistojen tapahtumapaikat. Nykyhetkeen lomittuvat monet muistot: Pariisi maailmansotien välissä, sota-ajan Lontoo muukalaisvihoineen, perheen kokemat ilot ja surut. Kaikkea tätä Boyne kuvaa monipuolisesti ja elävästi.
Boyne on perehtynyt Venäjän historiaan ja Romanovien elämään perusteellisesti ja onnistunut siirtämään tietonsa sujuvaan kaunokirjalliseen muotoon. Kenties hänen olisi pitänyt perehtyä hieman paremmin 1980-luvun Suomeen, nyt kuvaus ei vaikuta oikein tutulta…

Annelin tekstin julkaisi Maria

HJORTH, MICHAEL & ROSENFELDT, HANS: Mies joka ei ollut murhaaja

2011-11-14T13:25:00.000+02:00

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat monien ruotsalaisten tv-käsikirjoitusten takana, esimerkiksi Henning Mankellin teoksiin perustuvan Wallander-sarjan. Jotain Mankellin maailmasta tuntuukin siirtyneen parivaljakon esikoisdekkariin Mies joka ei ollut murhaaja: idyllinen pikkukaupunki salaisuuksineen, rikostutkimuksen psykologinen ote, henkilöiden väliset suhteet. Teoksesta on jo tehty tv-elokuva, jonka pääroolissa on – mielenkiintoista kyllä - Kurt Wallanderia esittänyt Rolf Lassgård.

Mies ei ollut mikään murhaaja.

En minä mikään murhaaja ole, hän tolkutti itselleen raahatessaan kuollutta poikaa rinnettä alas.

Jo alkulause tempaa mukaansa ja teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kirja on rakennettu näppärästi, vaikka samanlaisia juonikuvioita on toki käytetty ennenkin. Ilahduttavaa on se, ettei tässä kirjassa mässäillä väkivallalla eikä muilla hirveyksillä, vaan panostetaan henkilökuvaukseen. Syyllistä etsiessään poliisi kaivaa ihmisten elämästä salaisuuden toisensa jälkeen, mutta ovatko kaikki salaisuudet silti yhteydessä rikokseen? Ja onko mies murhaaja vai ei?

Kirjan päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on älykäs, mutta täysin itsekeskeinen ja tunnekylmä. Kerran hänellä oli mahdollisuus parempaan, mutta tsunami pyyhkäisi onnen mennessään. Sebastian hukuttaa ahdistustaan seksiin, alkoholiin ja heikompien kiusaamiseen. Hän on todella ärsyttävä: äksyilevä, provosoiva, ilkeilevä ja nälvivä. Fyysisesti Sebastian on jo pahasti rappiolla, kun Vesteråsissa murhataan lukiolaispoika ja Ruotsin keskusrikospoliisin henkirikososaston päällikkö järjestää vanhalle ystävälleen paikan tutkijatiimissä. Sebastianin kyvyille on käyttöä viimeistään siinä vaiheessa, kun murhia alkaa tulla lisää. Hänellä on hyvät edellytykset rikollisten profiloinnissa, koska hän tunnistaa näissä itsensä – vain tapa tyydyttää tarpeita on erilainen. Sebastianin elämään liittyy myös mielenkiintoinen sivujuoni. Hänellä saattaa olla jossain aikuinen lapsi yhden yön suhteen seurauksena, mutta onko oikein ketään kohtaan ruveta etsimään tarkempia tietoja tai jopa ottaa yhteyttä?

Sebastianin lisäksi kirjassa on muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Esimerkiksi poliisikomisario Thomas Haraldsson, jonka yritteliäisyys ei tunnu millään tuottavan toivottua tulosta eikä kiitosta. Ja vielä pitäisi jaksaa kaiken aikaa harrastaa seksiä vaimon kanssa (jotta saataisiin lapsi)! Häntä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Mukavaa on sekin, että monet kirjan naisista ovat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä – Sebastianin sanoin kasvajia.

BYATT, A. S.: Lasten kirja

2011-11-07T13:23:00.000+02:00

Dame A.S. Byattin romaani Lasten kirja on liki tuhatsivuinen järkäle. Se suorastaan pursuaa yksityiskohtia ja polveilevia juonenkäänteitä, historiallisia faktoja ja satujen symboliikkaa. Ensimmäiset sivut menevät laajan henkilögallerian opetteluun, mutta siinä auttaa onneksi kirjan alussa oleva luettelo. Kirja etenee hitaasti ja syventyy joskus poliittisiin ja historiallisiin tapahtumiin liian pitkästi, mutta silti se kiehtoo ja vetää taikamaailmaansa.

Lasten kirja sijoittuu Englantiin 1800–1900-lukujen taitteeseen. Viktoriaaninen aikakausi loppuu. Monenlaiset aatteet keräävät kannattajia: anarkismi, naisasialiike, sosialismi. Työläiset osoittavat mieltään. Maailmansota puhkeaa ja jättää jälkensä kaikkiin ihmisiin. Kuumeinen kiihko taittuu luopumiseen ja suruun. Kirja käy Englannin historian oppitunnista kertoessaan tapahtumista ja henkilöistä, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle melko vieraita. Tutuksi tulee vaikkapa Fabian-yhdistys eli maltillinen sosialistinen sivistyneistöjärjestö, johon kirjan henkilöistä varsin moni kuuluu. Fiktiivisten hahmojen rinnalla tavataan niin Oscar Wilde kuin Emmeline Pankhurst, niin William Morris kuin Bernard Shaw.

Aikuiset tuntuvat Byattin kirjassa usein melko vastuuttomilta ja kypsymättömiltä. Arkielämän ongelmien unohtamiseen ja välttämiseen he käyttävät monenlaisia pakokeinoja, joista yleisin taitaa olla erotiikka. Joillekin kirjan henkilöistä seksi on elämän sulostuttaja. Joillekin se on pakkomielle, jopa perverssiyteen asti. Joillekin se on vallan ja koston väline. Joillekin se on häpeän aihe. Joillekin se on tyydyttämätön kaipuu. Suhteiden seurauksena syntyneillä lapsilla riittää aikanaan ihmeteltävää ja identiteettikriisejä. Seksikuvauksilla ei kirjassa suinkaan mässäillä, vaan kaikki kuvataan hienovaraisesti ja usein vain viitteellisesti.

Kertomuksessa seurataan muutaman yläluokkaisen perheen elämää. Keskeisin henkilö on seitsenlapsisen perheen äiti ja kirjailijatar Olive Wellwood, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän monta arkaa asiaa. Hän on uppoutunut satujen maailmaan – ehkäpä hän pystyy käsittelemään ahdistustaan vain satujen sisältämän symboliikan avulla? Hän kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satukirjaa, joka etenee ja muuttuu elämäntilanteiden mukaan. Jonkun lapsen kohdalla ei satu etene ollenkaan, johtuen äidin ja lapsen välille kasvaneesta kuilusta. Jonkun satu paisuu kehyksistään ulos ja julkiseksi omaisuudeksi. Romaaniin on otettu näytteitä Oliven kirjoittamista saduista; monikerroksisia, painajaismaisia ja miltei raakoja.

Henkilöistä miellyttävin on Philip Warren, joka jättää taakseen köyhän työläisperheensä ja pyrkii määrätietoisesti keramiikkataiteilijaksi. Häntä on siunattu tarkalla silmällä ja piirtäjän lahjoilla ja onneksi hän pääsee niitä myös kehittämään. Hän elää vain työlleen eikä kaipaa ihmiskosketusta. Keramiikkataiteella onkin kirjassa suuri osuus. Sekä museon esineitä että Philipin ja hänen oppimestarinsa Benedict Fluddin töitä kuvataan sellaisella tarkkuudella, että ne miltei näkee silmissään; groteskit tai hienostuneet muodot, luonnosta poimitut kuviot ja taitavat lasitukset värivivahteineen. Yhtä tarkkaan kerrotaan teatteriesityksistä, puvustuksesta ja marionettien teosta. Mitä tämä kaikki mahdollisesti symboloi? Tosielämästä irtaantumista?

Kirjailija on romaaniaan varten tehnyt valtavasti pohjatyötä, käytännön keramiikanteosta lähtien. Töitä on joutunut tekemään myös kirjan suomentaja Kersti Juva. Pystyäkseen tuomaan oikeutta kirjan kuvaamille esineille Juva on vieraillut museoissa ja käyttänyt Internetin kuvahakua, haastatellut asiantuntijoita, selvitellyt termistöä ja kirjallisia viittauksia. Yksi hauskimmista tutkimuskohteista hänellä oli kuulemma naisten vaatetus moninaisine yksityiskohtineen. Eikä muuta voi sanoa kuin sen, että teoksen kieli on täydellistä, puhdasta ja soljuvaa suomenkieltä.

TERVO, JARI: Layla

2011-10-31T10:06:00.000+02:00

Teoksessa Layla Jari Tervo kertoo karun tarinan siitä, miten nuori istanbulilainen kurdityttö päätyy prostituoiduksi Suomeen. Aihe on mielenkiintoinen ja Tervo tuntuu tietävän siitä paljon. Hän on kuitenkin yrittänyt ottaa mukaan niin monta näkökulmaa moraalisäännöistä, maahanmuuttajuudesta ja naiskaupasta, että henkilömäärä on paisunut turhan suureksi ja jotkut tilanteet ovat jääneet hieman irrallisiksi. Sanoma ei olisi pienestä karsimisesta kärsinyt – ja sanomahan on se, että naiset ovat alistetussa asemassa, olipa yhteiskunta mikä tahansa. Tervon kieli on niin lakonista, että välillä melkein ärsyttää, mutta toisaalta se saattaa helpottaa väkivaltaisista tapahtumista lukemista. Kaiken kaikkiaan Layla on Jari Tervon parhaita teoksia.

Layla kihlataan jo neljä tuntia syntymänsä jälkeen ja vihitään avioliittoon 15-vuotiaana. Hääyön jälkeen ei lakanoissa näy verta, mikä merkitsee perheelle täydellistä kunnian menetystä. Lisäksi Layla on eräänä päivänä keskustellut nuoren turkkilaismiehen kanssa ja antanut tämän koskettaa pikkusormeaan. Tämä riittää: kuolemantuomio odottaa sekä miestä että Laylaa. Layla kuitenkin pääsee pakoon ja salakuljettajien avulla ensin Kreikkaan, sitten Berliiniin ja lopulta puhdashenkisyyden ihmemaahan Finlandiyaan (tieto puhdashenkisyydestä on peräisin Grigori Petrovin kirjasta Valkoliljojen maa). Tytön perässä kiiruhtavat painajaismaisina hänen isänsä ja isoveljensä, joiden tehtävänä on panna kunniamurha täytäntöön. Mutta kuka Laylan perheessä ajaa voimakkaimmin tytön surmaa – ja miksi? Käsitys siitä, kuka on paha ja kuka hyvä, saattaa hyvinkin vaihtua kertomuksen mittaan. Ainakin yllätyskäänteitä on tiedossa.

Prostituoitunakin Layla säilyttää sisäisen viattomuutensa ja hyvän kurditytön maailmankatsomuksen. Hän on ahdingossaan yksin, mutta henkisesti vahvana kenties sittenkin selviää. Toinen selviytyjä on Laylan turkkilainen ystävätär ja kohtalotoveri Tamara, mutta hänen selviytymiskeinonsa ovat huomattavasti järeämpiä. Kirjan kolmas naishahmo on suomalainen Helena, joka on avioerossa menettänyt poikansa huoltajuuden ja alkoholismin takia jopa oikeuden tavata tätä. Helena ryhtyy prostituoiduksi ansaitakseen nopeasti rahaa ja saadakseen siten mahdollisuuden lapsensa yksinhuoltajuuteen. Tässä romaanissa naiset ovat voimakkaita, mutta lähes kaikki miehet epämiellyttäviä ja epärehellisiä niljakkeita.

Kirja on surullinen ja ahdistava, mutta silti sen loppu lupailee hitusen toivoa.

KYRÖ, TUOMAS: Kerjäläinen ja jänis

2011-10-24T15:36:00.000+03:00

Kerjäläinen ja jänis on muokattu romaaniksi kuunnelmasta, minkä huomaa kirjan rakenteesta. Lauseet ovat varmasti edukseen nimenomaan ääneen luettuina, sillä ne ovat hyvin lyhyitä ja nasevia ja samalla soljuvia. Päähenkilön ajatukset on kirjassa täytynyt jotenkin erottaa muusta tekstistä, mikä on ratkaistu kirjoittamalla ne kursiivilla. Ensi alkuun kirja vaikuttaa hieman näsäviisaalta ja huumorin tekeminen ihmisen hädästä ja köyhyydestä arveluttavalta, mutta lopulta tarina on aika viehättävä. Juoni on sadunomainen ja täynnä absurdeja käänteitä, mutta tekstiin on upotettu myös monenlaista viisautta ja terävää huomiota. Esimerkiksi

Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää.

Humoristinen ote ulottuu henkilöiden nimiin asti, esimerkiksi Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri on Simo Pahvi (kuka mahtaakaan olla esikuvana?).

Päähenkilö on romanialainen Vatanescu, joka myy työvoimansa kansainväliselle rikollisliigalle voidakseen ostaa pojalleen nappulakengät. Jalkapalloilijana pojalla olisi mahdollisuus saavuttaa mainetta ja vaurautta ja avustaa perhettään. Herra Vatanescu päätyy Suomeen, missä hänet määrätään kerjäämään. Kerjäläisten toiminta on organisoitua, tulosvastuullista ja valvottua ja kaikkea johtaa Suomessa kovaotteinen venäläinen Jegor Kugar. Vatanescu ei kauan kestä tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, vaan nostattaa muut kerjäläiset kapinaan Kugaria vastaan. On pakko paeta. Kumppaninaan Vatanesculla on citykani, jonka hän on pelastanut joutumasta eläintarhaan tiikerin ruoaksi.

Matkallaan Helsingistä pohjoisen hillasoille Vatanescu tapaa monenlaisia ihmisiä. Osa on ennakkoluuloisia ja töykeitä, mutta paljon on myös auttavaisia ja sydämellisiä henkilöitä. Jänis toimii eräänlaisena mittarina: kuka hyväksyy jäniksen, se on hyvä ihminen. Byrokratia saattaa olla kylmä ja kova vähäosaista kohtaan, mutta yksilöt lämminsydämisiä. Yhteistä kieltäkään ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Erilaisten sattumien ansiosta myös media tulee ennen pitkää tietoiseksi Vatanescun olemassaolosta ja se puolestaan kiinnittää poliitikkojen huomiota. Vatanescun tie vie huikeisiin korkeuksiin – ja takaa pojalle hienoakin hienommat nappulakengät.

Kerjäläinen ja jänis on aivan avoimesti versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi –teoksesta. Toki kirjailijat eroavat tyyliltään, mutta hengeltään he ovat lähellä toisiaan.

WATERS, SARAH: Vieras kartanossa

2011-10-17T16:36:00.000+03:00

Sarah Waters (s. 1966) on saanut tuotannostaan lukuisia palkintoja. Britannian kirjakauppiaiden liitto on nimennyt hänet kahdesti vuoden kirjailijaksi ja kolmesti hänen teoksensa ovat olleet Man Booker – palkintoehdokkaina. Vuonna 2009 Man Booker – ehdokkaana oli Watersin historiallinen romaani Vieras kartanossa. Teos sijoittuu 1940-luvun loppupuolelle, jolloin sodan haavat ovat vielä tuoreita ja kaikesta on pulaa. Englannin yläluokka on köyhtynyt, kartanot ja maatilat ovat rapistuneet. Watersin aiemmista kirjoista poiketen Vieras kartanossa – teoksessa ei lesbolaisuudella ole suurta sijaa (jollei sitten rivien välistä päättele jotain).

Työväenluokasta lähtöisin oleva herra Faraday on kouluttautunut lääkäriksi eli hänen yhteiskunnallinen statuksensa on noussut roimasti. Tämä ei kuitenkaan miestä tyydytä, vaan häntä vaivaa nälkäinen kiinnostus äitinsä vanhaa työpaikkaa eli Hundreds Hallin kartanoa ja sen asukkaita kohtaan. Hän ei ole milloinkaan unohtanut niitä vilauksia kartanon loistokkuudesta, joita hän pikkupoikana onnistui salaa sieppaamaan, vaan on takertunut niihin pakkomielteisesti. Kohtalo tuntuukin suosivan Faradayta, sillä hänet kutsutaan vakinaisen lääkärin sijasta kartanoon potilaskäynnille. Jalkansa kerran ovenrakoon saatuaan Faraday toimii määrätietoisesti ja ujuttautuu vähän kerrassaan perheen uskotuksi henkilöksi ja tukijaksi. Kartanossa alkaa kuitenkin pian tapahtua kummia: esineet liikkuvat, outoja ääniä kuuluu ja syttyy tulipaloja. Kummitteleeko siellä? Onko itse talo ryhtynyt vainoamaan asujiaan? Vai onko kaikki mieleltään sairaiden ihmisten kuvitelmaa?

Vieras kartanossa on hyvä ajankuvaus. Yläluokka luisuu alamäkeen leuka pystyssä ja perinnäistavat säilyttäen, mutta heikkoa kohtaa ovat vaanimassa niin amerikkalaiset uusrikkaat kuin paikalliset liikemiehet. Paikoin kirja tiivistyy todella hyytäväksi kummitustarinaksi, aivan Poen malliin. Joissakin kohdin liika yksityiskohtaisuus alkaa pitkästyttää eli tiivistämisen varaa olisi ollut. Samaa aikakautta ja aihepiiriä käsittelee hieman viihteellisemmin Kate Morton romaanissaan Paluu Rivertoniin.

KOIVUKARI, TAPIO: Ariasman : kertomus valaanpyynnistä

2011-10-10T10:41:00.000+03:00

Tapio Koivukarin kirja Ariasman sijoittuu 1600-luvun alkupuolelle Islantiin ja Baskimaalle. Kertomus perustuu tositapahtumiin, joista löytyy jopa aikalaisten muistiinpanoja. Aihe on pyörinyt Koivukarin mielessä 1990-luvulta lähtien, mutta vaatinut pitkän kypsyttelyn päästäkseen kirjaksi asti.

Baskimaalta lähtee venekuntia valaanpyyntiin Islannin vesille, koska entiset pyyntipaikat Labradorin rannikolla ovat tyhjentyneet kaloista. Yksi osatekijä tähän on ilmastonmuutos, joka on tehnyt talvista pidempiä ja kylmempiä ja sulkenut rannikot jäälauttojen taakse. Turskanpyynti olisi kalastajille helpompaa ja vaarattomampaa, mutta valaanrasvalla ja -hetuloilla voi hyvällä onnella ansaita rahat vaikka omaa taloa varten. Siksi uusia yrittäjiä riittää. Islantilaiset suhtautuvat rannoilleen yllättäen saapuviin biskajalaisiin mustapäihin aluksi myötämielisesti, koska saavat näiltä valaanlihaa puoli-ilmaiseksi. Vähitellen alkavat tunteet kuitenkin muuttua ja riitaa syntyy vaikkapa ajopuista, joita baskit tarvitsevat traanikattiloidensa polttoaineeksi ja islantilaiset veneiden materiaaliksi. Kauna ja vihamielisyys kasvavat puolin ja toisin räjähdyspisteeseen saakka.

Kirja kuvaa hyvin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten tuhoisaa vaikutusta. Baskit suhtautuvat alentuvasti islantilaisiin, joita pitävät oppimattomina alkuasukkaina. Islantilaisethan asuvat turvemajoissa, ovat taikauskoisia ja hankkivat kapean elantonsa lampailla ja rannikkokalastuksella. Islantilaiset puolestaan näkevät baskit röyhkeinä tunkeilijoina ja ryöväreinä. Kielivaikeuksien vuoksi baskit tekevät kohtalokkaita erehdyksiä, joita nimismies Ari Magnússon eli Ariasman käyttää hyväkseen peitellessään omia virheitään. Ariasman on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen hahmo, koska hänen olettaa olevan kirjan sankari, mutta kuinka lienee?

Koivukari on asunut ja työskennellyt Islannissa, joten maan historia, kulttuuri ja kieli ovat hänelle tuttuja. Lisäksi hän tietää hämmästyttävän paljon monenlaisista asioista, esimerkiksi tynnyrinteosta jota hän kuvaa pienintä yksityiskohtaa myöten. Koivukarin tyyli on hidasta, rauhallista ja tasaista. Hän ei dramatisoi tapahtumia, vaan kuvaa niitä tavallaan ulkopuolisena. Kieli on kuin keskiajan kronikoista, täynnä vanhahtavia sanoja ja lauseenrakenteita. Silti teoksessa on myös huumoria niin itse tapahtumissa kuin niiden kuvailussa. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee kyllä lopussa: päällimmäiseksi tarinassa jää uusi elämä ja toivo.

TÓIBÍN, COLM: Brooklyn

2011-10-03T18:44:00.000+03:00

Irlantilainen Colm Tóibín on saanut teoksistaan lukuisia kirjallisuuspalkintoja. Esimerkiksi romaanista Brooklyn hän sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (entiseltä nimeltään Whitbread-palkinto), joka on Britannian arvostetuimpia.

Brooklyn on näennäisen vaatimaton kertomus nuoren tytön kehittymisestä aikuiseksi ja vastuuntuntoiseksi naiseksi. Tyyliltään se on rauhallinen ja tasainen (ehkä liikaakin) ja välttää kaikenlaista kikkailua. Ei hypitä aikatasosta toiseen eikä käytetä montaa eri kertojaa. Koko ajan pysytään realismin rajoissa. Koska näkökulma on naisen, ei esitellä ryyppäämistä eikä väkivaltaa. Kurjuudessakaan ei kieriskellä, sillä koko ajan liikutaan ansiotyötä tekevien ihmisten parissa. Pientä huumorin pilkahtelua on siellä täällä, mutta enemmänkin olisi voinut olla.

Kirjan päähenkilö on Eilis Lacey. Hän on kiltti ja sopeutuvainen nuori nainen, vaikkakin pidättyväinen ja harkitseva. Järkeväkin. Tapahtumat ajoittuvat 1950-luvulle, jolloin moni irlantilainen hakeutuu työn perässä Englantiin. Eilisin veljetkin ovat siellä, jo perheyhteisöstä irtaantuneina. Eilis sen sijaan suuntaa kohti Yhdysvaltoja – ei omasta tahdostaan, vaan sukulaisten päätöksellä. Ihan hyppy pimeään lähtö ei ole, vaan tiedossa on kohtuullisen hyvä työpaikka, turvallinen asunto ja tutun papin lupaama henkinen tuki. Helppoa ei silti ole kokemattoman nuoren tytön lähteä kotoaan. Tóibín kuvaa herkästi Eilisin epävarmuutta ja pienoista kaunantunnetta painajaismaisen merimatkan aikana. Samoin hän kuvaa tutustumista amerikkalaiseen ihmemaahan, joka Eilisin kriittisten silmien edessä ei niin kovin ihmeelliseltä vaikuta. Vähitellen musertava koti-ikävä hellittää, työnäkymät paranevat ja sovelias nuori mies astuu kuvioihin. Juuri kun kaikki tuntuu loksahtavan sievästi paikalleen, tulee uusi muutos. Ajautuuko Eilis ratkaisuihin, joita myöhemmin joutuu katumaan?

NESSER, HÅKAN: Sukujuhlat

2011-09-26T10:18:00.000+03:00

Sukujuhlat -teos alkaa kutkuttavasta merkkipäivästä, jolloin Hermanssonin perheen isä Karl-Erik täyttää 65 vuotta ja tytär Ebba 40 vuotta. Juhlat tosin pidetään aiottua pienimuotoisempina, koska niitä varjostaa häpeällinen skandaali: perheen poika on esiintynyt epäkorrektisti tosi-tv-ohjelmassa ja saanut lehdistöltä pilkkanimen Runkku-Robert. Syntymäpäivien jälkeisenä yönä Robert katoaa, mutta vain äiti huolestuu. Tilanne on aivan toinen kun seuraavana yönä katoaa Ebban kultapoika Henrik, Uppsalan yliopistossa opiskeleva nuorukainen. Mikä voisi yhdistää näitä tapauksia?

Håkan Nesser esittelee tässä kirjassa uuden sankarin eli italialais-ruotsalaisen rikoskonstaapelin Gunnar Barbarottin. Barbarotti on kunnollinen ja tunnollinen mies (ei alkoholi- tai väkivaltaongelmaa), joka yrittää sovittaa yhteen työn, teini-ikäisen tyttären ja uuden naissuhteen. Hän ei oikeastaan usko Jumalaan, mutta käy tämän kanssa peliä, jossa Meidän Herramme saa plus- tai miinuspisteitä sen mukaan, miten vastaa rukouksiin. Paholaisen olemassaoloon Barbarotti kyllä uskoo. Hermanssonien kohdalla pahaa tuleekin paljon vastaan, vaikka perheenjäsenet yrittävät kätkeä salaisuuksiaan parhaansa mukaan. Ei ihme, että moni on masentunut ja menettänyt elämänhalunsa. Esimerkiksi Karl-Erikin vaimo Rosemarie raahautuu päivästä toiseen unelmoiden kuolemasta, joko itsemurhasta tai aviopuolison tappamisesta.

Kirja etenee verkkaisesti ja paikoin turhan pohdiskelevasti, mutta psykologisen dekkarin ystäville tämä sopii. Kieli on hupaisan koukeroista ja miltei riehakasta – mitäpä ajatella esimerkiksi tästä:

…ei laskelmointia kalvakanvihreissä silmissä, joissa hän aikoinaan olisi halunnut kävellä paljain jaloin…

PS. Suomesta ja suomalaisista Nesser puhuu myönteisessä hengessä – taidamme nykyisin olla ruotsalaisten silmissä jotenkin myyttisiä hahmoja?

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Onnen tunti

2011-09-19T11:48:00.000+03:00

Anna-Leena Härkönen tutkii Onnen tunti -teoksessaan monelta kannalta aikuisen ja lapsen välistä suhdetta. Miten vanhempi kestää sen, ettei pysty pitämään huolta lapsestaan? Miten lapseen vaikuttaa se, ettei vanhempi pysty tarjoamaan hänelle turvallista elämää? Voiko isä- tai äitipuoli rakastaa kumppaninsa lasta kuin omaansa? Voiko ja uskaltaako sijoituslapsen huostaansa ottanut rakastaa tätä kuin omaansa? Pystyykö äiti irrottamaan otteensa, kun lapsi alkaa itsenäistyä? Pystyykö lapsi irtaantumaan äidistään? Härkösellä riittää myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan, myös hankalien asioiden parissa painivia ja ylityöllistettyjä sosiaalivirkailijoita kohtaan. Toki kritisoitavaakin on, esimerkiksi sijaisperheiden tukemisessa.

Kirjan päähenkilö on Tuula. Hänellä on suloinen kymmenvuotias poika Roope ja tuore avomies Harri, mutta silti hän on epämääräisen tyytymätön. Hänen päätöksensä hakea sijaisvanhemmuutta on varsin spontaani ja saa läheisen ihmisen aivan aiheellisesti kysymään: ”Mitä aukkoa sä yrität itsessäs tukkia?” Tuulan oma lapsuus on ollut henkisesti turvaton, koska boheemi äiti ei ole missään vaiheessa kyennyt ottamaan aikuisen roolia. Samalla Tuulasta on kehittynyt ihminen, joka myötäilee, hillitsee itsensä ja näyttää aina iloiselta. Sijaislasten ongelmien kanssa painiminen avaa hänen omia solmujaan ja lopulta Tuula oivaltaa, ettei kukaan ole täydellinen – eikä tarvitse ollakaan. Tärkeintä on yrittää.

Perheeseen sijoitetut sisarukset, kahdeksanvuotias Luke ja viisivuotias Venni, kipuilevat omalla tavallaan Aurinkoinen Venni pelästyy jokaista negatiivista sanaa, halveksii itseään ja käy yöllä tarkistamassa, että aikuiset ovat vielä tallella. Luke esittää kovaa ja välinpitämätöntä, mutta pitää hyvää huolta pikkusiskostaan (ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa ruokaa). Sijaisisä Harri on kirjan tasapainoisin, ymmärtäväisin ja järkevin henkilö, miltei liian hyvä ollakseen totta. Kun hän lopulta latelee totuuden sanoja, niillä on vaikutusta.

Sujuvaa tekstiä Härkönen on aina osannut kirjoittaa ja nautittavasti kirja etenee nytkin. Etenkin replikointi on humoristista ja värikästä puhekieltä. Jotkut kohtaukset ovat varsin koomisia, esimerkiksi aamupala jolla Venni täysin viattomasti kutsuu sijaisäitiään huoraksi. Tai kohtaus jossa Luken ja Vennin biologinen isä ja sijaisisä istuvat kylmässä saunassa tyhjentämässä konjakkipulloa ja ruotimassa menneitä. Vaikka kirjassa käsitellään suuria ongelmia, on sen ote kuitenkin viihteellinen. Kirjan loppu tuntuu liian idylliseltä ja ratkaisut helppoilta. Ajatuksia kirja kyllä herättää ja siihenhän Härkönen on pyrkinyt.

TROPPER, JONATHAN: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

2011-09-12T10:05:00.000+03:00

”Isä on kuollut”, Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä.

Näin alkaa Jonathan Tropperin teos Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Teoksessa vuorottelevat räävitön huumori ja lempeä surumielisyys, suorasukainen seksi ja kaino romantiikka. Ulkonaisesti kirja etenee päivän kerrallaan kellon tarkkuudella, mutta muistumat kattavat koko elämän. Parasta antia ovat nasevat vuorosanat ja yllätyksellinen juoni – ei ihme, että tästäkin kirjasta on tekeillä elokuva.

Judd Foxmanin isä kuolee pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeisenä tahtonaan hän toivoo perheen viettävän juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa suruviikkoa. Aika uskomaton juttu, kun isä ei missään vaiheessa ole osoittanut taipumusta uskonnollisuuteen! Perheenjäsenet kuitenkin kokoontuvat, jokainen omine murheineen ja painolasteineen. Viikon aikana purkautuvat esiin vanhat kaunat ja uudet häiriötekijät niin voimallisesti, että nyrkkitappeluitakin käydään. Se on saavutus perheessä, joka on tottunut vähättelemään ja vääristelemään kaikkea vakavaa ja peittämään syvemmät tunteet hölötyksen ja letkautusten alle. Viikon loppuessa on moni kolhuilla ulkonaisesti, mutta sisäisesti kenties eheytynyt.

Judd (34 v) on kirjan kertoja ja tapahtumia katsotaan hänen näkökulmastaan. Hän elämästään on yhtäkkiä pudonnut pohja pois: vaimon ja pomon suhde, avioerohanke, työpaikan menetys, kodin menetys… vauvauutinen… Judd on täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta ehkä myös syyllisyyttä? Suruviikon aikana hänelle aukeaa useampia mahdollisia polkuja, mutta mikä niistä on oikea?

Kirjassa on joitakin värikkäitä henkilöhahmoja. On esimerkiksi Leski, tunnustettu lapsipsykologi joka pukeutuu kuin ilotyttö ja laukoo arkaluontoisia totuuksia täyteen ääneen. Salaisuutensa on silti hänelläkin. On perheen nuorin poika, joka on jumittunut naistennaurattajan ja valhepukin rooliin. On aviopuoliso, jonka korvalta kännykkä ei poistu hetkeksikään. Kenties teos ei ole kovin syvällinen eikä uskottavakaan, mutta monin paikoin saa nauraa makeasti.

SHAW, ALI: Tyttö joka muuttui lasiksi

2011-09-05T13:16:00.000+03:00

Ali Shaw (s. 1982) on opiskellut kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Lancasterin yliopistossa ja työskennellyt kirjakauppiaana ja kirjastonhoitajana Oxfordissa. Tyttö joka muuttui lasiksi on hänen esikoisteoksensa.

Kirjan miltei painajaismainen tunnelma syntyy ilmaisuvoimaisesta kielestä. On syrjäinen saaristo, joka pikkuhiljaa autioituu ja ränsistyy. Kuolevat meduusat loistavat meressä. On lahoava, pahanhajuinen ja sumuinen rämeikkö. On synkeä metsä, jossa elää eriskummallisia olentoja. Yhden olennon katse muuttaa kaiken valkoiseksi, toisen valo houkuttelee kulkijaa hetteikköön. Yökkössiipinen pienoiskarja. Lasiksi muuttuneet ihmiset.

Suo oli kurluttanut joka suunnalla yskien sisuksistaan vastasyntyneitä kärpäsiä… Linnut nauroivat kauempana suolla… Sade oli harmaata villaa kaukana taivaan ja maan yhtymäkohdassa.

Kirjan kuvaamassa maailmassa on fantasian piirteitä, mutta silti siellä hallitsevat realismin lait. Symboliikkaa voi löytää kirjan koko teemasta, mutta myös pienistä yksityiskohdista. Esimerkiksi: miksi päähenkilön nimi on Midas Crook? Midas oli kreikkalaisen taruston kuningas, jonka kosketuksesta kaikki muuttui kullaksi ja crook-sanan puolestaan voi kääntää vaikkapa huijariksi. Midas Crook kavahtaa kosketusta – sen hän on perinyt tunnekylmältä ja hallitsevalta isältään – ja kaikkea rehevää ja värikästä. Parasta olisi kun koko maailma ihmisiä myöten olisi mustavalkoisen valokuvan kaltainen! Vasta suuri rakkaus voimistaa Midaksen kestämään läheisyyttä ja sietämään värejä.

Entä mitä on ajateltava kirjan sankarittaresta? Ida on hitaasti muuttumassa lasiksi. Ensin on vain siru varpaassa, sitten lasiset jalkaterät, seuraavaksi lasiset nilkat ja vähitellen lasia on jo polviin saakka. Kukaan ei tiedä ilmiön syytä eikä myöskään parannuskeinoa siihen. Mitä jos muutos vain etenee? Ida on jähmettävästä taudista huolimatta kuitenkin teoksen lämpimin ihminen ja hänelle suo mielellään onnen hetket:

…tätä hän oli kaivannut koko ikänsä: törmätä ohikiitäväksi hetkeksi vasten toista ihmistä niin suurella nopeudella, että sulautuu yhdeksi tämän kanssa.

Midas ja Ida uskaltavat tarttua onneen, mutta moni muu tuhlaa mahdollisuutensa ja jää vuosikausiksi haikailemaan rakkautensa perään. Joidenkin kohdalla rakkaus vääristyy ja muuttuu sairaaksi. Kirjan oudossa maailmassa asustaa outoja ja henkisesti rujoja ihmisiä.

NICHOLLS, DAVID: Sinä päivänä

2011-08-29T11:02:00.000+03:00

Se päivä on heinäkuun 15. päivä. Se on se päivä vuonna 1988, jolloin Emma ja Dexter valmistuvat Edinburghin yliopistosta ja päätyvät juhlien jälkeen samaan vuoteeseen. He eivät harrasta seksiä, mutta silti heidän välilleen syntyy harvinaisen vahva tunneside. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan he ovat toistensa parhaat ja luotetuimmat ystävät, vaikka elävät kumpikin elämäänsä omilla tahoillaan.

Emma ja Dexter ovat kieltämättä varsin erilaisia lähtökohdiltaan. Emma on huippuälykäs, idealistinen ja kunnollinen tyttö, jota painavat työväenluokkaisen perheen suuret odotukset. Dexter ajelehtii laiskasti nautinnosta toiseen käyttäen hyväkseen viehätysvoimaansa ja varakkaan perheen kärsivällistä anteliaisuutta. Emma unelmoi kirjailijan urasta, mutta jumittuu huonoihin työ- ja miessuhteisiin. Dexter pääsee ilman ponnisteluja tv-julkkikseksi ja nauttimaan kuuluisuuden eduista. Pitemmän päälle julkisuus osoittautuu kyllä ontoksi ja katoavaksi, mutta pystyykö Dexter aikuistumaan? Saako rakkaus mahdollisuuden, kun onnetar vaihtaa kohdetta?

Kirja on rakenteeltaan oivaltava ja viimeistä yksityiskohtaa myöten harkittu. Emman ja Dexterin elämäntilanne tarkistetaan vuosittain heinäkuun 15. päivä eli missä he ovat, mitä tekemässä, mitä suunnittelemassa. Alle kolmekymppisinä he vielä uskovat siihen, että unelmien toteutuminen on vain ajan kysymys ja mahdollisuudet rajattomat. Vuosien vieriessä ihanteet alkavat kuihtua ja tulevaisuudenusko laantua ja vähitellen niin Emma kuin Dexterkin huomaavat tyytyvänsä yhä enemmän kompromisseihin. Tarina onkin pohjimmaltaan hieman surumielinen, vaikka satiirinen ote saa monissa kohdin nauramaan.

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia, moniulotteisia ja kiinnostavia. Esimerkiksi Emman monivuotinen miesystävä Ian on surkuhupaisan hellyttävä yrittäessään rakentaa koomikon uraa, vaikka edellytyksiä ei ole laisinkaan. Hänen, kuten muidenkin henkilöiden, luonne paljastuu paljolti dialogin välityksellä.

David Nicholls on toiminut ammattinäyttelijänä nimellä David Holdaway ja kirjoittanut lukuisia tv-käsikirjoituksia (mm. Rimakauhua ja rakkautta). Sinä päivänä -teos on hyvin elokuvamainen ja elokuva siitä on myös tehty – Suomessa se saa ensi-iltansa vuoden 2011 lopussa.

JONASSON, JONAS: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

2011-08-22T12:16:00.000+03:00

Jonas Jonasson (s. 1961) on entinen journalisti ja mediayrittäjä. Hänen esikoisteoksensa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi oli vuonna 2010 Ruotsin myydyin romaani ja siitä on tulossa sekä elokuva että tv-sarja.

Kirjan päähenkilö on Allan Karlsson, joka karkaa vanhainkodin ikkunasta juuri ennen satavuotiskahvejaan. Sisätossut jäävät jalkaan, mutta lompakko on sentään povitaskussa. Kiireessä ei ole varaa valikoida, vaan asemalta ensimmäisenä lähtevä bussi kelpaa ja määränpääksi puolestaan kelpaa se, mihin pääsee 50 kruunulla. Näin Allan katoaa – mukanaan rikollisliigalle kuuluva matkalaukku, joka sisältää viidenkymmenen miljoonan kruunun edestä seteleitä. Pian Allania jäljittävät sekä poliisit että rikolliset, mutta vetreä satavuotias pysyy aina askeleen edellä osittain rahojensa, osittain uusien ystäviensä ja osittain onnekkaiden sattumusten avulla. Ruumiita valitettavasti syntyy (yhden saa aikaan norsu).

Kirjassa kuljetaan vuorotellen kahdessa aikatasossa. On nykyhetken huikea pakomatka ja on yhtä huikea menneisyys. Allan Karlsson on kouluja käymätön mies, jolla kuitenkin on erikoinen tuntuma räjähteisiin ja melkoinen kielipää (hän oppii kiinan kielen kahdessa kuukaudessa). Nämä ominaisuudet ovat avuksi vaikkapa Espanjan sisällissodassa, vaelluksella Himalajan yli tai siperialaisella vankileirillä. Seikkailujen välissä Allan käy aterioimassa niin Francon, Stalinin, Maon ja Kim Il Sungin kuin myös muutaman Yhdysvaltain presidentin kanssa ja selviytyy joistakin kiperistä tilanteista luomiensa suhteiden avulla. Allan on kuin kissa ja putoaa aina jaloilleen. Ehkä asiassa auttavat myös järkkymätön rauhallisuus ja tietynlainen fatalismi.

Humoristisuudessaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi tuo eittämättä mieleen Arto Paasilinnan (joka myös mainitaan tekstissä). Toisaalta Allan Karlsson muistuttaa Forrest Gumpia siinä suhteessa, että osuu aina olemaan siellä, missä tapahtuu. Kenties muistumia on myös Sara Gruenin romaanista Vettä elefanteille. Jonasson kirjoittaa vauhdikkaasti ja hauskasti ja hänen mielikuvituksensa on huima. Kaikessa absurdissa mylläkässä on kenties myös asiaa. Kohdistuuko jokin piikki sosiaalihuoltoon ja oikeuslaitokseen päin?

SALE, RICHARD: Euroopan upeimmat vaellusreitit

2011-08-19T14:31:00.000+03:00

Vaeltamista on varmaan harrastettu jo satoja vuosia, mutta ”viralliseksi” vaeltaminen tuli maailmasotien jälkeen. Ranska oli tässä asiassa edelläkävijänä, sillä siellä perustettiin vuonna 1947 yhdistys, jonka tarkoituksena oli luoda ja ylläpitää paikallisia ”suuria vaellusreittejä”. Muut Euroopan maat noudattivat pian Ranskan esimerkkiä, ja niin mantereelle syntyi vaellusreittien verkosto. Monet reitit ylittävät valtioiden välisiä rajoja, jotta retkeilijät voisivat kulkea maasta toiseen. Tällainen on esimerkiksi Via Alpina – sarja, jota pitkin voi edetä Alpeilla Sloveniasta Ranskaan saakka.

Richard Salen teos Euroopan upeimmat vaellusreitit on isokokoinen ja näyttävä. Se esittelee 24 reittiä, joista kaksitoista on se verran lyhyitä tai helppoja, että niistä suoriutuu yhden päivän aikana. Loput kaksitoista vaativat sitten useamman päivän vaellusta. Helpohkojen reittien joukossa on Euroopan vanhimpana pidetty vaellusreitti eli Ridgeway Englannissa. Sen varrelta löytyy vaikkapa Liddingtonin valkoinen hevonen. Vaativien vaellusreittien joukossa Skandinaviaa edustaa ruotsalainen Kungsleden-reitti, joka on 420 km pitkä. Alpeilta luonnollisestikin löytyy monta haastavaa vaelluskohdetta.

Monista reiteistä on pieni korkokartta. Itse reitti esitellään tarkkaan miltei askel askeleelta ja varoitetaan vaarallisista ja rankoista osuuksista. Mainitaan kaikki katsomisen arvoiset asiat luonnonnähtävyyksistä arkkitehtuuriin. Lukujen lopussa on tiivistettynä käytännön tietoutta: miten reitille pääsee eri kulkuneuvoilla, kartat ja oppaat, reittimerkinnät, majoitus, välineet, ilmasto, vaarat. Kirjan kuvat ovat niin upeita, että sohvaperunankin jalkoja rupeaa kutittamaan…

HØEG, PETER: Norsunhoitajien lapset

2011-08-15T10:25:00.000+03:00

Peter Høegin teos Norsunhoitajien lapset on muodoltaan seikkailukertomus, jossa hurjalla vauhdilla syöksytään kohtauksesta toiseen. Kadonneita vanhempiaan etsivät nuoret joutuvat jatkuvasti kiperiin tilanteisiin, joista selviävät älyn, onnekkaiden sattumusten ja epälukuisten auttajien avulla. Toisaalta kirja muistuttaa vanhaa koomista elokuvaa – täytekakkua heitetään naamalle ja kuollutta ruumista siirrellään paikasta toiseen. Silti teoksessa on myös vakava puolensa. Kirjan nimi viittaa kaipaukseen, joka joillakin ihmisillä saa norsun mittasuhteet. Kaipauksen kohde voi olla Jumala tai rakkaus tai raha, mutta joka tapauksessa tuo norsu täyttää ihmisen elämän ja ohjaa kaikkea toimintaa. Ihminen on vapaa vasta kun pystyy tunnustamaan vajavaisuutensa, yksinäisyytensä ja kuolevaisuutensa:

… on olemassa tapa olla maailmassa, tässä maailmassa, joka ei kuole ja jossa ei ole pelkoa, koska itse vapauden tunne ei koskaan katoa… Se ei kuulu millekään uskonnolle, se ei edellytä, että uskoisi johonkin tiettyyn tai rukoilisi jotain tiettyä tai noudattaisi tiettyjä sääntöjä. Vain kolme asiaa on tarpeen. Että tajuaa sydämensä. Että on silmänräpäyksen verran halukas ottamaan vastaan kaiken, myös sen kohtuuttoman yksityiskohdan, että kerran kuolee. Ja kolmanneksi, että jää silmänräpäykseksi seisomaan aivan hiljaa, ja näkee pallon uppoavan maaliin.

Aikuiset ovat Høegin teoksessa hieman vinksahtaneita, mistä poikkeuksena oikeastaan vain maanläheinen isoäiti. Etenkin kadonneet vanhemmat - Finøn myyttisen saaren pappi ja kanttori - ovat lapsekkaan vastuuttomia ja itsekeskeisiä. Heidän kohdallaan tosin sukupuoliroolit ovat ihastuttavasti käänteiset: isä kokkaa vapaa-aikanaan gourmet-ruokaa ja äiti suunnittelee huipputeknisiä laitteita. Millaista norsua he mahtavat sisimmässään hoidella, kun perässä juoksevat niin poliisit ja lastensuojeluviranomaiset kuin uskonnollisten yhteisöjen edustajat ja rikolliset?

Järkiolentoja tarinassa edustavat 14-vuotias Peter, häntä pari vuotta vanhempi isosisko Tilte ja kettuterrieri Basker III. Kirjan kertojana toimii Peter, nokkelaälyinen jalkapallolupaus. Tapahtumia taas ohjailee Tilte, jonka ennakointi- ja järjestelykyky vaikuttaa suorastaan yliluonnolliselta. Nuorten koko taito tarvitaan, jotta saadaan niin vanhempien kuin muidenkin tapahtumiin sekaantuneiden elämä järjestykseen.

Høeg kuvaa uskonnollisia liikkeitä satiirin avulla. Kannattajia ja varoja hankitaan melkoisen arveluttavin keinoin ja opit ovat kaukana puhdashenkisyydestä. Uskonnollinen fanatismi voi saada alkunsa jostain hyvin pienestä, mutta saavuttaa vaaralliset mittasuhteet. Kaikilta osin veijaritarina ja syvälliset mietteet eivät ole hitsautuneet yhteen, mutta hauska on tätä teosta silti lukea!

SWÄRD, ANNE: Viimeiseen hengenvetoon

2011-08-08T13:49:00.000+03:00

Anne Swärdin läpimurtoteos Viimeiseen hengenvetoon on Skooneen 1970-luvulle sijoittuva synkkä ja kiihkeä rakkaustarina. Jean-Luc Godardin samanniminen elokuva on ilmeisesti Swärdille läheinen, koska se mainitaan tekstissä usein. Jotain ranskalaista tyylikkyyttä on myös Swärdin kielessä ja tavassa käsitellä aihettaan.

Lo (= Ilves) on suuren perheyhteisön palvottu pikkuprinsessa. Hän on tottunut saamaan tahtonsa lävitse, mutta olemaan samalla jatkuvan valvonnan ja silmälläpidon alaisena. Seitsenvuotiaana Lo tutustuu maastopalon keskellä itseään kuusi vuotta vanhempaan Lukasiin, joka on kiehtovan erilainen. Lukas on kotoisin Unkarista ja jonkin synkän salaisuuden raskauttama. Miksi nimenomaan tuli kiehtoo häntä niin paljon? Nuorten välille syntyy oudon läheinen suhde, jota Lon suku ei katso hyvällä (etenkään kun Lukas surkuhupaisten sattumusten ansiosta vaikuttaa lähes pedofiililtä). Lo ja Lukas jatkavat tapaamisiaan salaa, pakkomielteisesti. Eikö Lo huomaa suhteen tukahduttavuutta edes murrosiässä kun seksuaalisuus alkaa herätä?

Aikuisiän saavutettuaan Lo tempautuu irti kaikesta entisestä. Juurettomuus tuntuu tässä vaiheessa nautinnolta ja vaarat houkuttelevilta. Rakkautta Lo ei halua, vaan seksi riittää. Maat, miehet ja työt vaihtuvat ja kontaktit kotimaahan ovat vuosia poikki. Miten Lukas selviää jäätyään yksin? Kohtalonomaisuus kumahtelee loppulauseeseen asti.

PS. Lyhyt tiivistelmä Jean-Luc Godardin elokuvasta Viimeiseen hengenvetoon: Michel-niminen pikkurikollinen jää kiinni ylinopeudesta ja ampuu hetken mielijohteesta moottoripyöräpoliisin kuoliaaksi. Hän pakenee Pariisiin ja onnistuu saamaan pauloihinsa amerikkalaisen lehtimyyjän Patrician. Rakastunut Patricia piilottelee Micheliä vielä silloinkin, kun jo tietää tämän taustan, mutta soittaa lopulta omantunnon piinaamana poliisille. Hän kertoo soitosta Michelille, mutta tämä ei usko olevansa vaarassa. Poliisi saapuu, ajaa Micheliä takaa ja ampuu. Michel kuolee kadulle ilmoitettuaan viimeisinä sanoinaan, että Patricia on inhottava.

ABDOLAH, KADER: Talo moskeijan vieressä

2011-08-01T14:53:00.000+03:00

Olipa kerran talo, vanha talo, jota sanottiin moskeijan taloksi. Jo vuosisatojen ajan sitä olivat asuttaneet keskenään sukua olevat perheet, jotka olivat moskeijan palveluksessa… Näin alkaa Kader Abdolahin teos Talo moskeijan vieressä, joka valottaa Iranin historiaa šaahin ajasta 1960-luvulta ajatollah Khomeinin jälkeiseen aikaan 1990-luvulle. Kaikki tapahtumat nähdään vanhan talon kannalta – on kuin talo kertoisi tarinoita. Talo ja moskeija pysyvät, vallassaolijat ja aatteet vaihtuvat.

Talo on suuri, ihmisiä tulee ja menee. Etenkin länsimaista lukijaa auttaa suuresti kirjan alkuun sijoitettu ”sukupuu”, vaikka sen viitteet aukeavatkin vain pikku hiljaa tarinan edetessä. Keskeisin hahmo on mattokauppias Agha Džan, puhdashenkinen ja viisas mies, josta ei voi olla pitämättä. Muista henkilöistä jäävät mieleen etenkin isoäidit – kaksi vanhaa, uskollista palvelijaa, jotka uskovat pääsevänsä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan, jos vain lakaisevat salaa kahdenkymmenen vuoden ajan piha-alueen ennen auringonnousua. Heidän huomassaan talo käy kuin vanha kello, heidän poistuttua kuvioista rytmi sotkeutuu täysin.

Poliittiset muutokset vaikuttavat talon asukkaisiin. Aatteet vievät ihmisiä mennessään ja sukulaisia toisiaan vastaan. Valta tuo ihmisistä esiin heidän pahimmat puolensa: petollisuuden, pikkumaisuuden ja julmuuden. Kauheuksista kerrotaan, mutta niitä ei paisutella. Vastapainoksi löytyy yllättävää rohkeutta, lojaalisuutta ja ystävyyttä. Tässä kirjassa on sijansa myös seksillä, josta nauttivat niin miehet kuin naisetkin.

Kirjan kieli on kaunista, mistä varmaan voi kiittää myös suomentajaa (Sanna van Leeuwen). Abdolah joutui pakenemaan Hollantiin vuonna 1988 osallistuttuaan diktatuurin vastaisiin liikkeisiin ja on kirjoittanut teoksensa uuden kotimaansa kielellä. Tyylissä on kuitenkin muistumia itämaisesta runoudesta tai esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Kirja antaa länsimaiselle lukijalle hieman erilaisen kuvan islamilaisesta maailmasta, tavallisen ihmisen arkisesta elämästä ismien takana. Talo moskeijan vieressä on äänestetty Hollannin toiseksi parhaaksi teokseksi kautta aikojen.

HUSTVEDT, SIRI: Kesä ilman miehiä

2011-07-25T17:08:00.000+03:00

Aviomies ilmoittaa kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluavansa pitää paussin (Paussi osoittautuu nuoreksi ranskalaiseksi naiseksi.) Vaimo sekoaa ja joutuu lyhyeksi aikaa mielisairaalan suljetulle osastolle. Toivuttuaan hän matkustaa entiselle kotiseudulleen äitinsä luo. Kesä kuluu tapahtumia sulatellessa. Syksyllä mies haluaa palata takaisin (Paussi on löytänyt uuden miehen).

Kesä ilman miehiä -teos ei huimaa juonenkäänteillään, mutta pitää silti otteessaan. Se on melko ironinen kuvaus eri-ikäisten naisten elämästä, ratkaisuista ja ystävyyssuhteista. Hylätty vaimo eli Mia purkaa turhautuneisuuttaan huutamalla, itkemällä ja puhisemalla, mutta myös kokeellisia runoja kirjoittamalla. Palvelukodissa Mian äiti ja hänen iäkkäät ystävättärensä pitävät sinnikkäästi kiinni elämästä ja välttelevät lähestyvästä kuolemasta puhumista. Poismenneitä ystäviä ei ainakaan keskusteluissa muistella, mutta ajatuksia ei ehkä ole yhtä helppo hallita. Herkullinen tyyppi on 94-vuotias Abigail, joka piilottaa kirjailemiinsa tekstiileihin hurjia, groteskeja ja eroottisia kuvia – ne ovat hänen salahuvejaan. Nuorella naapurinvaimolla on kesken jäänyt ura, kaksi lasta ja raivoava aviomies, mutta hän elää silti kadehdittavan rennosti ja huolettomasti. Huomaako hän kuitenkaan hätää lähellään: pienen Floran uppoutuminen mielikuvitusmaailmaan kertoo suuresta ahdistuksesta. Mian vetämän runopiirin tytöt puolestaan ajautuvat julmaan kiusantekoon kadehtimaansa toveria kohtaan. Mia selvittää tilanteen laittamalla osapuolet kirjoittamaan tarinan toistensa näkökulmasta, jolloin paljastuu yllättäviä väärinkäsityksiä ja tuskallisia salaisuuksia.

Tässä kirjassa Hustvedt puhuttelee lukijaa hyvin suoraan ja lämpimästi, mikä lisää kirjan intiimiä tunnelmaa. Tosin hän paikoin yltyy esittelemään liian perinpohjaisesti tietämystään esimerkiksi filosofiasta tai sukupuolieroihin liittyvistä teorioista, mutta muuten teos pysyy helppolukuisena. Yllättäen mukana on myös piirroksia, luultavasti Siri Hustvedtin omia.

SCHMIDT, KATHRIN: Et sinä kuole

2011-07-18T15:49:00.000+03:00

Et sinä kuole on Kathrin Schmidtin osittain omaelämäkerrallinen romaani. Se sai arvostetun Deutscher Buchpreis – palkinnon vuonna 2009.

Kirjan päähenkilö ja kertoja Helene Wesendahl herää sairaalassa. Kaikki on outoa. Oikea käsi ja jalka eivät toimi. Sanoja ei synny. Unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa. Tuntemattomilta vaikuttavat ihmiset osoittautuvat lähiomaisiksi. Selviää, että Helenellä on aivoverenvuodon seurauksena toispuoleinen halvaus ja afasia. Alkaa rankka fyysinen kuntouttaminen ja samalla menneen elämän kokoaminen. Jokin pieni yksityiskohta, lause tai kuva saattaa tuoda mieleen ihmisiä ja tapahtumia. Suurin yllätys paljastuu tunnepuolelta: Helenen rakastettu ei taida ollakaan aviopuoliso vaan ihan joku muu. Kuka? Miksi tämä ei tule tapaamaan Heleneä sairaalaan? Entä voiko avioliitto Mattheksen kanssa jatkua toipumisen jälkeen?

Kirjassa pysytään koko ajan Helenen pään sisällä. Lukija seuraa vierestä Helenen tajunnan vähittäistä palaamista, muistisirpaleiden etsintää, toipumiskauden voittoja ja pettymyksiä. Suorasukaista ja paikoin vallan humoristista! Schmidtin runoilijantausta näkyy kielen vivahteikkuutena, osuvuutena ja yllätyksellisyytenä.

Kirjan nimi avautuu teoksen viimeisissä lauseissa:

Hän seisoo ikkunassa, pimeä tulee päivä päivältä aikaisemmin… Sammuttaa savukkeen. Katsoo ympärilleen, koska hänestä tuntuu, että joku on ampunut häntä ritsalla päähän. Ei kipua. (Ei vielä.)… Polvet pettävät.
Hän taistelee vastaan, pääsee portaat alas.
Matthes istuu olohuoneessa lukemassa. Hän istuu hiljaa viereiseen nojatuoliin, Matthes katsoo häntä kysyvästi.
Minä kuolen, hän sanoo tyynesti.

Et sinä kuole, Matthes sanoo tyynesti.

FRIMANSSON, INGER: Pahaa pelkäämättä

2011-07-05T11:48:00.001+03:00

Inger Frimanssonin edellisessä teoksessa Rotanpyytäjä aikuinen nainen joutuu mieleltään sairaan henkilön vangiksi ja kuolemanvaaraan. Uusimmassa teoksessa Pahaa pelkäämättä uhrina on teini-ikäinen tyttö, joka epätoivon hetkellä turvautuu väärään henkilöön.

Monika on vanhemmilleen kauan odotettu lahja, jota he hellivät ja hemmottelevat parhaansa mukaan. Monika ei kuitenkaan ole onnellinen lapsi, vaan yksinäinen ja hieman erikoinen. Yvonne-serkku käyttää pientä Monikaa sadistisissa leikeissä nukkena ja ainoa ystävätär Barbara Ann usuttaa Monikaa vaarallisiin ja hurjiin koetuksiin. Teini-iän haaveet jäävät vaille täyttymystä, sillä poikia ei pullea ja väritön Monika kiinnosta. Sitten Barbara Ann hukkuu epäselvissä olosuhteissa ja Monika lukkiutuu täysin suruunsa. Suomenlaivalla Monika tutustuu keski-ikäiseen Josef Anderssoniin, joka kohtelee hienotunteisesti nuorta tyttöä ja kuuntelee myötätuntoisesti hänen surujaan. Josefista tulee Monikalle pelastaja, kun perhe ei ymmärrä – vai tuleeko?

Frimansson kuvaa taitavasti, miten tavallisen oloisesta ihmisestä paljastuu vähitellen pimeä puoli. Tuo henkilö uskoo toimivansa rationaalisesti ja pyrkii ohjaamaan muitakin oikeaan – tarvittaessa varsin kovakouraisesti. Hänellä ei ole mitään rajoja eikä myötätuntoa. Uhrin tunteita Frimansson käsittelee myös hyvin. Millainen lamaannuttava kauhu valtaa ihmisen, kun hänelle vähitellen valkenee, ettei olekaan kiltin pelastajan turvissa vaan psykopaatin armoilla! Onko Monika kuitenkaan avuton? Hänessä on jo jonkin aikaa ollut kasvussa kova ja röyhkeä Nika-niminen persoona…

GLATTAUER, DANIEL: Kun pohjoistuuli puhaltaa

2011-06-28T10:33:00.000+03:00

Daniel Glattauer on itävaltalainen toimittaja ja kirjailija. Hänen kahdeksas romaaninsa Kun pohjoistuuli puhaltaa on ollut Euroopassa melkoinen menestys. Se on nykyaikainen versio kirjeromaanista eli koostuu pelkästään sähköpostiviesteistä.

Emmi yrittää perua lehtitilauksen Like-kustantamoon, mutta lähettää jatkuvasti viestinsä väärään osoitteeseen eli yksityishenkilölle nimeltään Leo Leike. Leon virallissävyiset ja hieman ärtyisät vastaukset yllyttävät Emmiä jatkamaan yhteydenpitoa ja ennen pitkää viestien sävy muuttuu lämpimämmäksi. Intiimejä asioita paljastetaan ja murheita jaetaan – etenkin pohjoistuulen puhaltaessa. Jossain vaiheessa selviää, että Emmi on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Miksi hän tarvitsee tällaista sähköpostikumppanuutta? Riittääkö tämä ystävyys pitemmän päälle? Olisiko parempi tavata oikeasti vai säilyttää omat mielikuvat (kumpikin tekee toisesta todella pitkälle meneviä päätelmiä pelkän kirjoitustyylin ja sanavalintojen perusteella)?

Viestien kautta selviää vähitellen Emmin ja Leon tausta, perhesuhteet ja luonteenpiirteet. Kotisivuja työkseen tekevästä Emmistä voi olla montaa mieltä: onko hän empaattinen, spontaani ja suorasukainen vai itsekeskeinen, utelias ja näsäviisas… Kielipsykologi Leo vaikuttaa räiskyvää Emmiä harkitsevammalta ja sovinnaisemmalta, mutta silti huumorintajuiselta Tarina etenee yllätyksellisesti ja lisää on luvassa ensi vuonna. Silloin ilmestyy jatko-osa Joka seitsemäs aalto.

KALOTAY, DAPHNE: Bolšoin perhonen

2011-06-20T12:15:00.000+03:00

Bolšoin perhonen on kanadalais-unkarilaisen Daphne Kalotayn esikoisromaani, jonka eteen on varmasti tehty paljon taustatutkimusta. Esimerkiksi elämästä Neuvostoliitossa 1940–1950-luvuilla, jolloin vainoharhainen Stalin tuhosi omaa kansaansa. Tai Bolšoin balettiseurueen kurinalaisesta uurastuksesta prameiden kulissien takana. Tai antiikkikoruista.

Kirjan keskeisin hahmo on Bolšoi-teatterin tähtiballerina Nina Revskaja, lempinimeltään Perhonen. Hän viettää vanhuuttaan Bostonissa, pyörätuolissa mutta kuitenkin itsenäisenä. Aikoinaan huippuunsa trimmattu ruumis on jäykkä ja liikkumaton, mutta kestää ankaraa kipua ilman lääkkeiden turruttavaa vaikutusta. Nina on päättänyt luovuttaa kallisarvoisen korukokoelmansa huutokaupattavaksi, mutta mikä on hänen motiivinsa? Voiko Ninan teosta tulla uusi alku paitsi hänelle itselleen myös muille asianosaisille?

Nykyhetkestä sukelletaan aina välillä menneisyyteen. Nina muistelee uraansa, ystäviään, rakkaitaan. Hän oli tähtitason taiteilijana oikeutettu saamaan hieman tavallista enemmän vapautta ja mukavuuksia, mutta joutui silti asumaan epämukavasti ja ankeasti vihamielisen anoppinsa olohuoneessa. Hän yritti keskittyä vain työhönsä ja sulkea silmänsä ympäröivältä todellisuudelta, mutta lopulta hänenkin oli tunnustettava ja nähtävä urkinta, pelko, mielivaltaisuus, pahantahtoisuus ja petollisuus. Mutta käsittikö hän jotain myös väärin?

Kalotay siirtyy joustavasti näkökulmasta ja aikatasosta toiseen ja heittää lukijalle täkyjä pitkin matkaa. Hän vihjailee johonkin kiinnostavaan asiaan, mutta jatkaa aiheesta vasta pitkän ajan kuluttua (kun lukija on miltei unohtanut koko yksityiskohdan). Loppuratkaisu on hieman yllättävä, mutta perusteltu. Suurimmalta osalta letkeää kerrontaa, vain paikoin tarina jää hieman junnaamaan.

FLETCHER, SUSAN: Noidan rippi

2011-06-13T18:18:00.000+03:00

Noidan rippi – romaani sijoittuu Skotlantiin 1600-luvun loppupuolelle. Tuolloin Skotlanti oli jakaantunut kahtia: toisella puolella oli protestanttinen hollantilaissyntyistä kuningas Vilhelmiä kannattava Alamaa ja toisella puolella katolinen Stuartien sukua kannattava Ylämaa. Uusi kuningas Vilhelm vaati kaikilta klaaneilta uskollisuudenvalaa vuoden 1691 loppuun mennessä, kuolemanrangaistuksen uhalla. Glencoen MacDonaldit katsoivat voivansa vannoa valan vasta saatuaan siihen luvan ”omalta” kuninkaaltaan eli Jaakko II:lta. Lupa tuli viime tipassa, MacDonaldien päällikkö erehtyi kaupungista ja lumi tukki tiet, joten vala vannottiin kuusi päivää myöhässä. Tätä kilpaileva Campbellien klaani käytti tekosyynä kostoretkeen. Glencoen joukkomurha on jäänyt historiaan erityisen pahamaineisena se vuoksi, että ”maanpettureita” rankaisemaan lähetetyt sotilaat käyttivät ensin MacDonaldien vieraanvaraisuutta hyväkseen ja hyökkäsivät sitten isäntiensä kimppuun keskellä yötä. Talot poltettiin ja kaikki kiinni saadut tapettiin naisia ja lapsia myöten. Osa MacDonaldeista pääsi kuitenkin pakenemaan lumisille vuorille – koska heitä oli varoitettu.

Teoksen alussa irlantilainen pappi Charles Leslie saapuu Inveraryn kaupunkiin. Hän haluaa haastatella Glencoen tapahtumien silminnäkijää, vankilassa kuolemaansa odottavaa Corragia. Corragia pidetään noitana ja Pirun morsiamena, sillä sekä hänen äidinäitinsä että äitinsä ovat kuolleet noitavainoissa. Charles Lesliekin suhtautuu Corragiin ensin epäluuloisesti ja vihamielisesti, mutta pehmenee vähitellen kuunnellessaan Corragin tarinaa elämästään. Hänelle valkenee, että kyseessä on vain yksinäinen ja rakkautta kaipaava tyttö, jonka parantajanvoimat perustuvat perusteelliseen kasvien tuntemukseen. Rovion varjossa syntyy yllättävä ystävyyssuhde.

Kirjan jokainen luku on nimetty jonkun lääkeyrtin mukaan. Tarina etenee kahden kertojan äänellä eli siinä vuorottelevat Corragin ”rippi” ja Leslien kirjeet vaimolle Irlantiin. Nämä eroavat toisistaan tyylinsä lisäksi myös fontiltaan ja samaten siteeratut repliikit eroavat muusta tekstistä erilaisen fonttinsa ansiosta – yllättävän sujuva ja toimiva ratkaisu. Leslien kirjeet ovat aluksi aika asiallisia, mutta muuttuvat vähitellen tunteellisemmiksi. Corrag puolestaan on todellinen sanataituri, joka kuvaa runollisesti ja tarkasti kaikkea näkemäänsä, kuulemaansa ja tuntemaansa. Hänen silmillään nähdään jylhä Ylämaa ja sen karuluontoiset asujat. Liikuttavinta on sanoista paistava rakkaus koko luomakuntaa kohtaan, lempeys ja ilo.

Tässä pari esimerkkiä kirjan kauniista kielestä. Äänessä on siis Corrag, noita.

”On ilta. Kuu on pieni, uusi. Taivaalla näkyy tähtiä, ja virta kohisee, ja kuulen hyönteisten siipien äänen pimeässä. Ajattelen millaisia lahjoja ihminen saakaan. Suuria lahjoja – joka päivä.”

”Puhukaa niistä, jotka kohtasivat kuolemansa lumisessa Glencoessa – ei heidän kuolemastaan, vaan elämästä ennen sitä. Ei siitä miten he kuolivat, vaan siitä miten he kumartuivat silittämään koiran päätä, ja siitä mitä balladeja he osasivat, ja miten heidän silmäkulmansa rypistyivät kun he hymyilivät, ja mikä sää oli heidän säänsä – sillä se pitää heidät elossa. Se lopettaa heidän kuolemansa.”

TUURI, HANNA: Orapihlajapiiri

2011-06-06T12:53:00.000+03:00

Orapihlajapiiri on Hanna Tuurin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on kertonut elämästään Länsi-Irlannissa teoksissa Irlantilainen aamiainen (2009) ja Vihreän saaren puutarhoissa (2010).

Kirsi on eronnut avomiehestään ja kaipaa jotain uutta. Irlannissa toimiva kehitysvammaisten hoitoyhteisö kuulostaa kiinnostavalta – siellä saisi tehdä jotain hyvää ja hyödyntää sairaanhoitajan koulutusta. Ainoa kanto kaskessa on 14-vuotias Anni-tytär, joka ei todellakaan halua joutua kauas tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja ystävistä. Irlantiin äiti ja tytär kuitenkin päätyvät ja kohtaavat kylmän, sateisen ja sumuisen maan. Muitakin alkuvaikeuksia on. Kirsin on opittava niksit kehitysvammaisten kanssa toimimiseen ja hahmotettava henkilökunnan sisäiset suhteet. Annin on omaksuttava kaksikin uutta kieltä ja koulun omaperäiset kasvatusmenetelmät. Kumpi selviää paremmin ongelmistaan? Onko yhteisössä heidän tulevaisuutensa?

Hanna Tuuri kirjoittaa asiantuntevasti kehitysvammaisten kanssa työskentelystä. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia ja tunteiden vaihtelut hyvin kuvattuja. Kirsi ja Anni vuorottelevat kertojina ja kuvaavat usein samaa tapahtumaa omasta näkökulmastaan. Kumpikin käyttää omanlaistansa puhetyyliä, mutta pysyy kuitenkin aika lähellä kirjakieltä. Siksi olisi toivonut ainakin Kirsin kohdalla, että hän ihmisestä puhuessaan käyttäisi ”hän”-muotoa ”se”-muodon sijasta. Kirjan luonnonkuvaukset ovat erittäin kauniita ja aisteihin vetoavia. Hieman mystistä ulottuvuutta saadaan kelttiläiseen mytologiaan liittyvillä kertomuksilla ja Kirsin unilla. Kirja on miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa, keveää ja romanttista

MANTEL, HILARY: Susipalatsi / SANSOM, C. J.: Luostarin varjot

2011-05-30T11:25:00.000+03:00

Tänä vuonna on ilmestynyt pari romaania, jotka käsittelevät Englannin historian tärkeää käännekohtaa eli reformaation aikaa 1500-luvulla. Englannissa uskonpuhdistuksen syyt olivat puhtaasti poliittiset. Kuningas Henrik VIII halusi erota ensimmäisestä vaimostaan Katariina Aragonialaisesta, koska tämä ei pystynyt synnyttämään miespuolista perillistä. Kun vielä hovinainen Anne Boleyn alkoi odottaa Henrikin lasta, oli avioero entistä tärkeämpi: jos lapsi olisi poika, sen tulisi mahdollisena kruununperijänä syntyä avioliitossa. Paavi ei kuitenkaan eroa myöntänyt. Ratkaisuksi tuli Englannin kirkon irrottaminen katolisesta kirkosta ja kuninkaan nostaminen kirkon johtajaksi. Avioliitto Katariinan kanssa julistettiin mitättömäksi ja Anne kruunattiin Englannin kuningattareksi. Koko touhu meni kuitenkin hukkaan, sillä kovasti odotettua poikaa ei Annekaan synnyttänyt.

Kummassakin teoksessa on yhtenä tärkeänä henkilönä kuninkaan käskynhaltija Thomas Cromwell (1485–1540). Mielenkiintoista kyllä, näkemykset hänestä poikkeavat toisistaan hyvin paljon. C. J. Sansomin teoksessa Luostarin varjot hänestä puhutaan häikäilemättömänä ja ahneena pyrkyrinä – mikä lienee jo vuosisatoja ollut yleisesti hyväksytty käsitys. Palkitussa romaanissaan Susipalatsi Hilary Mantel sen sijaan esittelee Cromwellin poliittisena nerona ja sivistyneenä monitoimimiehenä.

MANTEL, HILARY: Susipalatsi

Hilary Mantel (s. 1952) on juristi, kirjailija ja kriitikko. Hänen 12. teoksensa Susipalatsi voitti vuonna 2009 yhden maailman merkittävimmistä kirjallisuuspalkinnoista eli Man Booker -palkinnon ja myi laatukirjaksi epätavallisen hyvin.

Susipalatsi kuvaa sitä, miten alkoholisoituneen sepän poika nousee Englannin vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi ja Henrik-kuninkaan uskotuksi. Thomas Cromwellin käsialaa ovat ne lait ja sopimukset, joiden ansiosta kuninkaasta tulee ”Englannin kirkon ainoa päämies” ja Anne Boleynin synnyttämästä tyttärestä Elisabetista kruununperillinen. Thomas Cromwell on ”murhamiehen näköinen”, alhaista syntyperää ja salaperäinen nuoruusvuosiensa suhteen, joten hän on otollinen panettelujen ja huhujen kohde. Oikeasti hän on älykäs, kielellisesti lahjakas ja avarakatseinen mies, joka pitää hellästi huolta omistaan, kaihtaa turhaa väkivaltaa ja luottaa sanan voimaan. Toki hän on ovela juonittelija, joka osaa hyödyntää tilaisuutensa kilpailussa kuninkaan suosiosta. Yksi katkerimmista kamppailuista on Thomas Cromwellin ja Thomas Moren välinen tahtojen taistelu, joka päättyy Moren mestaamiseen. Jälkipolvet ovat julistaneet Moren pyhimykseksi ja ihailleet häntä tinkimättömänä periaatteen miehenä, mutta Mantel esittää hänet itsekeskeisenä ja omahyväisenä fanaatikkona. More ei kärsi sielunvaivoista kiduttaessaan harhaoppisia ja lähettäessään näitä roviolle, kun taas Cromwell unelmoi yhteiskunnasta, joka suvaitsisi erilaisia uskontoja ja mielipiteitä. Tosin Mantel myöntää, että hänen näkökulmansa olisi todennäköisesti ollut toinen, jos kirjan sankariksi olisi valikoitunut Thomas More eikä Thomas Cromwell. Eli kirjailija pystyy taivuttamaan tosiasioita…

Susipalatsissa on paljon henkilöitä (joista usealla vielä sama etunimi), mutta onneksi kirjan alussa on kattava henkilöluettelo. Ihmiset vaikuttavat aidoilta ja todellisilta, esimerkiksi Anne Boleynin voi uskoa käyttäytyneen juuri näin tukalassa tilanteessaan. Tapahtumia katsotaan Cromwellin näkökulmasta: hän on se henkilö, josta tekstissä ovelasti puhutaan hän-muodossa. Lähes 800-sivuinen teos on yllättävän jännittävä, vaikka näiden historiasta tuttujen henkilöiden kohtalot ovat jo etukäteen hyvin tiedossa. Dialogi on eloisaa ja sisältää usein kuivaa (brittiläistä) huumoria. Kieli on nykykieltä, mutta kuka kaipaa keskiajalla käytetyn kielen ja puhetyylin jäljittelyä?

Susipalatsi jää askarruttamaan mieltä, siinä on syvyyttä ja kerrostumia. Toivottavasti siihen saadaan pian jatkoa.

SANSOM, C. J.: Luostarin varjot

Christopher John Sansom (s. 1952) väitteli tohtoriksi historia pääaineenaan. Hän toimi mm. huono-osaisten lakimiehenä, kunnes päätti jättäytyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Luostarin varjot on ensimmäinen osa kiitetystä ja palkitusta jännitysromaanisarjasta, joka sijoittuu 1500-luvun Englantiin.

Luostarin varjot – teoksen päähenkilö on Thomas Cromwellin lähipiiriin kuuluva lakimies Matthew Shardlake. Hänet lähetetään Scarnsean benediktiiniläisluostariin selvittämään kuninkaan edustajan murhaa, seuranaan yksi ainoa palvelija. Skandaali luostarissa merkitsisi sen välitöntä tyhjentämistä ja varojen siirtämistä valtiolle, joten apua munkkien taholta ei ole paljon odotettavissa eikä hengenvaarakaan ole pois suljettu. Vähitellen Shardlakelle paljastuu hurskaan pinnan alle kätkeytyvä mädännäisyys: irstaus, ahneus, pahansuopaisuus, mukavuudenhalu ja henkinen laiskuus. Pahemmin häntä kuitenkin järkyttää se, mitä hänelle kerrotaan Cromwellista. Tuo Shardlaken palvoma suurmies onkin vallan- ja rahanhimoinen pyrkyri, joka häikäilemättä käyttää päämääriensä saavuttamiseen kidutusta ja valheita. Shardlake joutuu miettimään uudestaan suhtautumistaan johtajaansa.

Matthew Shardlake on hyvin inhimillinen hahmo. Hän on terävä-älyinen, mutta joskus täysin sokea sille, mikä on ihan nenän edessä. Hän kärsii kyttyräselkäisyyden takia alemmuudentunteesta ja häpeästä ja uskoo rakkauden olevan tavoittamaton unelma. Herkkyys, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus saattavat osoittautua kohtalokkaiksi ominaisuuksiksi tuona ajankohtana, jolloin käydään kiivasta poliittista ja uskonnollista kamppailua.

Luostarin varjot -teosta on verrattu Umberto Econ romaaniin Ruusun nimi. Toki niissä on samankaltainen aihepiiri, mutta Econ rinnalla Sansom on selkeästi viihteellisempi. Samaa voi sanoa myös vertailussa Hilary Mantelin romaaniin Susipalatsi. Ajankuva on kuitenkin mielenkiintoinen ja todenmukainen. Juoni on hyvä ja vääriä johtolankoja runsaasti, joten pohdittavaa riittää.

GOOLRICK, ROBERT: Luotettava vaimo

2011-05-23T12:08:00.000+03:00

Robert Goolrickin esikoisromaani Luotettava vaimo sijoittuu syrjäiseen amerikkalaiseen maalaiskaupunkiin 1900-luvun alkupuolelle. Se on synkkäsävyinen tarina, jossa runollisuus yhdistyy raadollisuuteen. Se on psykologinen romaani, joka sisältää goottilaista kauhua. Sen kuvaama rakkaus on pakkomielteistä ja petollista, mutta lopulta myös anteeksiantavaa.

Upporikas Ralph Truitt on laittanut lehteen ilmoituksen: ”Maalaisliikemies etsii luotettavaa vaimoa. Käytännön pakosta, ei romanttisista syistä.” Hän saa kauniin Catherine Landin. Catherinen päämääränä on päästä varakkaaksi leskeksi, jotta voisi sitoa itseensä huikentelevaisen rakastajansa. Ensin hänen vain olisi solmittava avioliitto ja sitten saatava puoliso hengiltä! Kirjan kolmen päähenkilön välille kutoutuu tiheä vihan, rakkauden, kaipauksen ja himon verkko. Kukaan ei ole ihan sitä, miltä ensi alkuun vaikuttaa, vaan tarinan edetessä heistä paljastuu uusia piirteitä. Kaikki ovat lapsuutensa aikana häiriytyneet pahasti tunne-elämältään ja kasvattaneet kuoren sisimpänsä ympärille. Kuitenkin he kaikki kaipaavat toisen ihmisen lempeää läheisyyttä ja toveruutta.

Goolrick tavoittaa hyvin pitkän talven ahdistavan painon, joka vie ihmiset mielipuolisuuden rajoille ja johtaa hirveisiin tekoihin. Kaikki tuntuvat kiehuvan haluissa, jotka eivät löydä purkautumistietä. Maaseudun äänettömyyttä vastaan asettuu suurkaupungin kuumeinen hyörinä, jossa musiikki kaikuu, oopiumi maistuu ja kurtisaanit viettelevät. Seksi on kirjassa vahvasti esillä, miltei perverssiyteen asti. Goolrickin kieli on kuitenkin kaunista ja jaksaa pitää lukijan otteessaan. Vain joissakin kohdin alkaa kyllästyttää henkilöiden ajatusten runsassanainen kuvailu.

Jollakin lailla Goolrickin kirjasta tulevat mieleen sellaiset klassikot kuin Emily Brontën Humiseva harju tai Daphne Du Maurierin Rebekka. Oudolla tavalla kiehtova kirja!

PANCOL, KATHERINE: Krokotiilin keltaiset silmät

2011-05-16T11:03:00.000+03:00

Katherine Pancol (s.1954) syntyi Marokossa, mutta on asunut Ranskassa vuodesta 1959. Krokotiilin keltaiset silmät on hänen 12. teoksensa ja ensimmäinen, joka ilmestyy suomeksi. Siinä keskeisintä lienee kysymys, kummat maailmassa loppujen lopuksi voittavat: kylmästi omaa etuaan ajavat vai epäitsekkäät ja anteliaat?

Kirjassa näkökulma vaihtuu luvuittain (nykyisin yleinen tapa), mutta henkilöitä on sen verran vähän, että heidät oppii aika nopeasti tuntemaan. Henkilöillä on myös erilaiset puhetyylit: jonkun jokainen lause päättyy huutomerkkiin ja joku toinen puhuu kuin luennoitsija. Henkilöt jakaantuvat selkeästi hyviin ja pahoihin, mutta toki kaikissa on moniulotteisuutta. Kovapintaisin henkilö on sisimmässään pelokas ja epävarma ja lempein on nöyrä siksi, että aliarvioi itseään ja omaa merkitystään. Henkilöistä jotkut pystyvät kertomuksen aikana kasvamaan ja kehittymään, kun taas toiset eivät näe mitään syytä itsetutkisteluun ja muutokseen.

Perheensä puolesta uurastava Joséphine jää tyhjän päälle, kun aviomies lähtee nuoremman naisen matkaan ja tyhjentää pankkitilin mennessään. Samaan aikaan Joséphinen kaunis ja itsekeskeinen sisar Iris alkaa huolestua: aviomies osoittaa kylmenemisen merkkejä ja yltäkylläinen elämä on uhattuna. Mitä syntyy, kun Joséphine tarvitsee rahaa ja Iris arvostusta? Sisarusten rikas isäpuoli puolestaan unelmoi anteliaasta naisesta (sihteeristään) ja lapsesta tämän kanssa, mutta onko hän ikuisesti sidottu laskelmoivaan vaimoonsa? Minkälaisia seikkailuja kokevat Afrikassa krokotiilien parissa Joséphinen ex-aviomies ja tämän urhea avovaimo?

Juonen käänteet ovat moninaiset ja toisinaan heittäydytään täysin satujen maailmaan. Krokotiilin keltaiset silmät on helppolukuinen olematta kuitenkaan liian kevyt. Jos pitää esimerkiksi Anna Gavaldan teoksista, pitää myös tästä kirjasta.

PS. Hyvin mielenkiintoinen on kuvaus Joséphinen romaanin syntyprosessista ja siitä, miten ympäröivä todellisuus ujuttautuu mukaan fiktioon. Saadaan hieman sisäpiirin tietoa kirjailijantyöstä...

WENNSTAM, KATARINA: Tahra

2011-05-09T16:35:00.000+03:00

Ruotsalainen rikostoimittaja ja mediapersoona Katarina Wennstam on julkisuudessa ottanut kantaa seksuaalisiin väärinkäytöksiin. Tähän aihepiiriin liittyy myös hänen teoksensa Tahra, ensimmäinen osa naisten kokemaa väkivaltaa käsittelevästä jännäritrilogiasta.

Jonas Wahl on menestyvä asianajaja, jota komean ulkomuotonsa ja sujuvan ulosantinsa vuoksi pyydetään usein televisioon kommentoimaan suurta yleisöä kiinnostavia oikeudenkäyntejä. Erityisen tunnettu hän on kaltoin kohdeltujen naisten puolustajana. Yksityiselämässä hänellä on kaikki vallan mainiosti: kaunis ja hienostunut vaimo, fiksut lapset, upea talo. Jonaksella on kuitenkin yksi pakkomielle: prostituoidut. Hänellä halu ostaa seksiä on voimakkaampi kuin ilmi tulemisen pelko tai itseinho. Henkiseen tuskaan auttavat nuo niin perinteiset puolustelut: tytöt tekevät töitä mielellään, he ansaitsevat hyvin, he ovat vapaita lopettamaan milloin haluavat …

Kirja käynnistyy suuresta paritusoikeudenkäynnistä. Jutun taustoja tutkivat niin syyttäjä kuin mediakin ja Jonaksen menneisyyteen liittyvä tahra saattaa tulla silloin päivänvaloon. Teoksen jännittävyys on siinä, kuinka Jonaksen käy - kerrankin pärjätään ilman väkivaltakuvauksia ja murhia.

Tahra on uskottava käsitellessään ruotsalaista lainsäädäntöä, naiskauppaa ja prostituutiota. Henkilöiden tunteet ja toimet ovat tarpeeksi perusteltuja, jotta jopa Jonasta kohtaan saattaa tuntea hieman myötätuntoa. Kiinnostavin hahmo on Jonaksen 14-vuotias tytär Emma, jonka ensimmäiset seksuaaliset kokemukset tuntuvat viestittävän, etteivät naiset saa tuntea halua eivätkä nauttia seksistä. Itse ihmiskauppa-asia jää kuitenkin taka-alalle eikä Wennstam(kaan) pysty selittämään, miksi yläluokkaiset miehet ja perheenisät käyvät bordelleissa ja seksiklubeilla. Aiheensa vuoksi teos on kiinnostava, ei niinkään kaunokirjallisilta ansioiltaan.

HORNBY, NICK: Juliet riisuttuna

2011-05-02T10:53:00.000+03:00

Brittiläinen Nick Hornby on kirjoittanut rockintoilijoista ennenkin. Romaanissa Uskollinen äänentoisto (1996) hän kertoi kolmikymppisestä miehestä, joka tunsi äänilevykokoelmansa paremmin kuin tapaamansa naiset. Juliet riisuttuna – teoksessa on hieman samanlainen asetelma. On keski-ikäinen mies, jonka ainoa intohimo tuntuu olevan jo aikoja sitten uransa lopettanut amerikkalaismuusikko (joka ei muutenkaan saanut aikaan kuin yhden kelvollisen levy). On miehen tympääntynyt avopuoliso, joka tuntee elämänsä valuvan hukkaan. On muusikko, jonka luovuus on kadonnut ja joka inhoaa itseään. Kukaan Juliet riisuttuna -teoksen henkilöistä ei ensi alkuun vaikuta erityisen miellyttävältä, mutta jossain vaiheessa näitä inhimillisiä ja erehtyväisiä ihmisiä kohtaan rupeaa tuntemaan myötätuntoa.

Tarina alkaa kehkeytyä siitä, kun Tucker Crowe julkaisee pitkän tauon jälkeen akustisen, demonauhoista koostuvan version kuuluisasta albumistaan nimeltään ”Juliet”. Uutta albumia aletaan pian kutsua nimellä ”Juliet, Naked”. Tuckeria pakkomielteisesti ihaileva Duncan ylistää sitä Internetissä pidäkkeettömästi, vaikka ehkä itsekin sisimmässään tietää olevansa naurettava. Annie, joka on joutunut Duncanin kumppanina tutustumaan Tuckerin tuotantoon liiankin hyvin, uskaltautuu lähettämään oman kriittisen arvionsa levystä. Annie saa pian sähköpostia Tuckerilta itseltään. Syntyykö kolmiodraama?

Hornby asettaa fanittamisen hupaisaan valoon. Idolin jokaista sanaa ja tekoa tutkitaan ja tulkitaan ja väännellään ja käännellään. Jossain vaiheessa totuudeksi vakiintuu jokin tulkinta, jolla ei välttämättä ole tosiasioiden kanssa mitään tekemistä. ”Pyhille” paikoille tehdään retkiä, vaikkapa vessaan jossa käytyään artisti ei enää koskaan palannut lavoille esiintymään…

DILLON, LUCY: Eksyneiden sydänten koti

2011-04-26T14:26:00.000+03:00

Brittiläinen Lucy Dillon muistuttaa kertojanlaadultaan hyvin paljon suomalaista Tuija Lehtistä. Dillonin teos Eksyneiden sydänten koti on nykyromaaniksi varsin lempeä ja puhdashenkinen. Siinä ei ole mitään uutta eikä yllättävää, vaan lopputuloksen voi arvata ennalta aika tarkkaan. Kipeitä asioita käsitellään, mutta loppu on onnellinen. Teos saikin Britanniassa vuonna 2010 Romantic Novel of the Year – palkinnon.

Nelikymppinen Rachel Fielding menettää kerralla elämänsä miehen, työpaikan ja asunnon (kaksi viimeistä menetystä ovat kytköksissä ensimmäiseen). Tilannetta ei helpota viesti perinnöstä: perheen säälimä vanhapiikatäti on jättänyt Rachelille talon, koiran ja koirahoitolan. Rachelin koko elämä saa uuden suunnan, kun rakkaushuolien tilalle tulee huoli löytökoirien sijoittamisesta ja koirahoitolan kannattavuudesta. Ja lisääkö töykeä poikamies-eläinlääkäri huolia entisestään?

Rachelin ystäväpiiriin alkaa kerääntyä yhä enemmän koiraintoilijoita ja hän itsekin – ei lainkaan koiraihminen – alkaa kiintyä karvakuonoihin. Hänellä tuntuu jopa olevan synnynnäinen kyky löytää juuri oikeanlainen koira kullekin koiraa etsivälle. Hänen oma koiransa on lempeä ja hienotunteinen paimenkoira. Työttömäksi jäänyt ja lasta pakkomielteisesti kaipaileva Natalie saa miehensä kera kosolti haastetta itsepäisestä ja kurittomasta bassetista. Avioeron vuoksi kahden pojan yksinhuoltajaksi jäänyt Zoe kohtaa labradorinnoutajan pennun ansiosta hurmaavan lääkärin, jonka koira on sirosteleva villakoira. Koirat ja ihmiset muodostavat lopulta kiinteän verkoston, jossa jokaisen ongelmat löytävät jonkinlaisen ratkaisun.

MORTON, KATE: Paluu Rivertoniin

2011-04-14T15:16:00.000+03:00

Australialainen Kate Morton tähtäsi nuoruudessaan näyttelijäksi ja suoritti Lontoossa lisensiaatin tutkinnon draamassa ja puheviestinnässä. Vaikka kirjallisuus sittemmin veti pitemmän korren, on Morton voinut hyödyntää draaman tuntemusta omissa teksteissään.

Paluu Rivertoniin -teos liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta näkökulma on koko ajan Grace Bradleyn. ”Nykyhetkessä” eli vuonna 1999 Grace on 98-vuotias ja vielä varsin selkeäjärkinen hoitokodin asukas. Eräänä päivänä hänen luokseen saapuu nuori nainen, joka kertoo ohjaavansa elokuvaa Rivertonin kartanossa vuonna 1924 tapahtuneesta skandaalista. Grace oli todistamassa varsin läheltä tuota tapahtumaa, mutta ei ole halunnut sitä muistella. Nyt pato murtuu ja menneisyys palaa mieleen yhä voimakkaampana.

”Menneisyys” alkaa vuodesta 1914, jolloin Grace saapuu Rivertonin kartanoon palvelijattareksi. Työ on raskasta, mutta sitä tehdään vanhan ajan alttiissa hengessä. Tosin isäntäperhe on selvästi luisumassa yhteiskunnan portailla alaspäin. On sairautta ja kuolemaa. On taloudellista ahdinkoa. On perimysongelmia. Jotkut perheenjäsenistä haluavat eroon perinnäistapojen kahleesta, etenkin naisasiasta kiinnostunut Hannah. Tämäkö luo Hannahin ja Gracen välille harvinaisen läheisyyden? Olisiko Grace pystynyt estämään murhenäytelmän, joka johtaa nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemaan?

Paluu Rivertoniin tavoittaa hyvin 1900-luvun alkupuolen tunnelmat Britanniassa. Muutoksia on tapahtumassa, paljolti sodasta johtuen. Työväestö ei enää tyydy perinteisiin tapoihin ja käytäntöihin eikä pidä aateliston etuoikeutettua asemaa itsestään selvänä. Seurapiireihin alkaa ujuttautua raharikkaita nousukkaita, joilla on omat käsityksensä hyvästä elämästä. Levoton nuoriso elää kuumeisen kiihkon vallassa, kimallusta ja paheita etsien.

Teoksessa on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Menneisyyden tapahtumat alkavat sekoittua nykyhetkeen ja vaikuttaa ihmisten elämään. Synkkiä salaisuuksia paljastuu, vääriä tekoja ja vääriä henkilöllisyyksiä, sukurasitteita ja sekaannuksia. Kirja säilyttää kiinnostavuuden loppuun asti, sillä vasta viimeisessä luvussa saadaan lopullinen selvitys tapahtumien kulkuun. Jotkut salaisuuksista ovat arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa. Jännityksen lisäksi kirjassa on myös rakkautta. On suuri ja traaginen rakkaustarina ja sen varjossa arkinen ja lempeä kertomus, kenties myös nykyhetken tarina.

KILPI, MARKO: Elävien kirjoihin

2011-04-11T12:30:00.000+03:00

Marko Kilven kolmannessa rikosromaanissa Elävien kirjoihin joutuu hänen vakiosankarinsa, vanhempi konstaapeli Olli Repo, kuoleman porteille. Perheväkivaltatilanteen rauhoittamisen pitäisi olla kokeneille poliiseille rutiinia, mutta toisin käy: Olli saa kohtalokkaan puukoniskun kaulaansa. Hän näyttää toipuvan vammasta yllättävän nopeasti niin fyysisesti kuin psyykkisesti, mutta onko kaikki sittenkään kunnossa? Tai onko koskaan ollutkaan? Onko Ollin menneisyydessä jokin särö, jota hän ei itse tiedosta mutta joka kuitenkin vaikuttaa kaikkiin ratkaisuihin?

Sairasloman jälkeen Olli määrätään väliaikaisesti huumerikoksia tutkivaan yksikköön. Parikseen hän saa yksinäisenä sutena tunnetun Elias Kasken, joka omaa rikollisten puhuttamisen ja kuuntelemisen taidon – ja pohjattoman kärsivällisyyden. Elias pyrkii pääsemään käsiksi huumebisnestä pyörittäviin johtohenkilöihin, mutta törmää aivan uudenlaisiin ongelmiin. Miksi ilmiselvästi huumeita käyttäneistä ei löydy testeissä mitään? Miksi kyseiset henkilöt ovat käyttäytyneet epätavallisen aggressiivisesti ja vainoharhaisesti?

Kirjan mielenkiintoisin henkilö on ”yön kuningatar” Pike, joka vapautuu vankilasta pieni lapsi kainalossa ja mielessä vakaa aikomus tehdä täydellinen pesäero entiseen. Nuoresta asti päihteitä käyttänyt ja rikollispiireissä pyörinyt Pike joutuu opettelemaan alusta alkaen kaikki normaaliin elämään liittyvät asiat kuten kaupassa käynnin ja ruuanlaiton. Menneisyyden ote on muutenkin lujempi kuin Pike toivoisi. Mitä kaikkea hän on valmis tekemään taatakseen omansa ja ennen kaikkea lapsensa turvallisuuden?

Marko Kilven kirja on rakenteeltaan sellainen, että sitä on pakko ahmia eteenpäin. Kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja usein niin, että vaihtokohdassa joku henkilöistä jää keskelle vaarallista tai muuten käänteentekevää tilannetta. Poliisina Kilpi pystyy kuvaamaan rikostutkinnan eri vaiheita asiantuntevasti, mutta intoutuu toisinaan liiankin seikkaperäiseksi. Hän pyrkii kartoittamaan myös henkilöidensä psykologista puolta, taustoja, traumoja, syitä ja seurauksia. Ihmisen tuhoavat yhteisön ulkopuolelle ajautuminen ja yksinäisyys – ja silloin on sama, onko kyseessä rikollinen vai poliisi.

MAALOUF, AMIN: Leo Afrikkalainen

2011-04-04T12:51:00.001+03:00

Amin Maalouf (s. 1949) on syntyjään libanonilainen, mutta asunut Ranskassa vuodesta 1977 eli Libanonin sisällissodan puhkeamisesta lähtien. Maalouf on merkittävä kulttuurivaikuttaja ja toiminut mm. puheenjohtajana Euroopan komission työryhmässä, joka vuosina 2007–2008 pohti monikielisyyden merkitystä eurooppalaiselle identiteetille. Tämä teema esiintyy tavallaan jo Maaloufin esikoisromaanissa Leo Afrikkalainen, joka ilmestyi ranskaksi vuonna 1986 ja nyt siis hieman viiveellä suomeksi. Teos kuvaa aikaa, jolloin Välimeren alueella taisteltiin vallasta ja varallisuudesta verissä päin – kuten nytkin.

Leo Afrikkalainen on muodoltaan omaelämäkerta. Sen kirjoittaja on Hasan al-Wazzan tai toiselta nimeltään Johannes Leo Africanus, jonka tiedetään eläneen 1400–1500 –lukujen taitteessa. Niukat elämäkerralliset tiedot toimivat oivallisena pohjana Maaloufille, joka vie sankarinsa aatteellisten myllerrysten ja poliittisten valtataisteluiden keskelle. Tapahtumat kirjataan muistiin kiihkottomasti ja asiallisesti, joten teos voi ensi alkuun vaikuttaa hieman kuivalta.

Hasan syntyi n. 1490 Granadassa, joka tuolloin oli maurilainen kuningaskunta. Muutaman vuoden kuluttua kastilialaiset valloittivat kaupungin ja kaikkien islaminuskoisten oli joko muutettava pois tai käännyttävä kristinuskoon. Hasanin perhe pakeni Fèsin kaupunkiin Marokkoon - maailmanmatkaajan tie oli alkanut. Elämänsä onnekkaassa vaiheessa Hasan kulki kamelikaravaanien mukana Afrikan syrjäisille seuduille tai eleli rikkaana oloneuvoksena suurkaupungeissa kauniiden naisten seurassa. Epäonni vuorostaan vei hänet merirosvojen vangiksi ja Roomaan paavin orjaksi, mistä hän nousi uudestaan merkittävään asemaan diplomaattina ja kirjailijana. Hänen oli pakko ottaa kristillinen kaste ja samalla paavin määräämä nimi eli Johannes Leo de’ Medici. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan. Leo Afrikkalaisen suuri unelma oli kansojen yhteisymmärryksen lisääminen, esimerkiksi laajan monikielisen sanakirjan avulla. Tämä oli hänen opinkappaleensa:

Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Maaloufin kirja tuo mieleen Mika Waltarin suurteokset Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim, jotka sijoittuvat samaan ajankohtaan ja osittain samoihin maisemiinkin. Waltarin mittoihin ei Maaloufin esikoisteos nouse, mutta hieno lukukokemus se silti on.

BARBERY, MURIEL: Kulinaristin kuolema

2011-03-28T08:19:00.001+03:00

Vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Muriel Barberyn teos Siilin eleganssi oli arvostelu- ja myyntimenestys. Tämä lienee vaikuttanut siihen, että heti perään julkaistaan suomeksi myös Barberyn vuonna 2000 ilmestynyt esikoisteos Kulinaristin kuolema. Kummassakin kirjassa ollaan samassa pariisilaisessa luksuskerrostalossa ja osittain samojen henkilöiden parissa. Kummassakin kirjassa kepeä leikillisyys yhdistyy vakaviin sävyihin, joskaan Kulinaristin kuolemassa ei ole samanlaista sadunomaisuutta ja moniselitteisyyttä kuin Siilin eleganssissa.

Pierre Arthens tietää kuolevansa kahden vuorokauden kuluessa. Hän on ollut Ranskan (tai omasta mielestään koko maailman) merkittävin ravintolakriitikko, ylimielinen ja omasta vallastaan juopunut mies. Hän on elänyt aistinautintoja tavoitellen, pettänyt niin vaimoaan kuin rakastajattariaan ja ylenkatsonut lapsiaan. Eläimet ovat olleet hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset ja ruoka tärkeämpää kuin mikään muu. Hän on nostanut kokkeja ja ravintoloita maineeseen tai painanut niitä lokaan, mutta mitä merkitystä tuolla kaikella lopultakaan on? Onko hän jossain vaiheessa kadottanut sydämensä ja sen myötä oikean, jakamattoman ja puhtaan nautinnon?

Arthens ei pelkää kuolemaa eikä nureksi kohtaloaan. Hän haluaisi kuitenkin vielä kerran maistaa erään tietyn maun, joka lapsuus- ja nuoruusvuosina oli hänelle äärettömän tärkeä, mutta unohtui uravuosina kaikkialta tulvivien uusien kokemusten alle. Sillä maulla olisi luultavasti avain hänen sydämeensäkin. Arthens kaivelee muististaan elämänsä herkullisimpia hetkiä ja etenee vähän kerrassaan kohti kaipaamaansa makuelämystä. Se on kyllä kieltämättä hieman yllättävä… Muistikuvat paljastavat paljon Arthensista itsestään ja lisävalaistusta hänen olemukseensa luovat lähipiirin puheenvuorot: vaimon, lapsien, rakastajattarien, lääkärin, kerjäläisen, perheen kissan ja jopa koristeveistoksen.

Kulinaristin kuolema kuvailee hieman turhankin pitkään ja yksityiskohtaisesti ruokanautintoja, mutta samalla se on kaunis ylistys hyville raaka-aineille ja ruoanlaittajille. Osansa ylistyksestä saavat omasta nerokkuudestaan tietämättömät isoäidit ja osaamisestaan ylpeät huippukokit, yksinkertaiset maalaisherkut ja kalliit harvinaisuudet.

HAAHTELA, JOEL: Katoamispiste

2011-03-21T12:40:00.000+02:00

Joel Haahtelan halu kirjoittaa kirjallisesta idolistaan Raija Siekkisestä ja tämän viimeisistä vaiheista heräsi kirjailijatapahtumassa Kotkassa, Raijan kotikaupungissa. Keskustelut kollegoiden kanssa nimittäin paljastivat, ettei henkilöstä nimeltä Raija Siekkinen tiedetty paljon muuta kuin kirkonkirjafaktat. Kriitikoiden ylistämä ja monilla palkinnoilla palkittu Raija oli ujo ja hauras ja lopulta masennuksen vuoksi miltei erakoitunut. Haahtelan sanoin: ”Hän alkoi lopulta kadota itseltäänkin.” Haahtela aprikoi, voisiko näin käydä kenelle tahansa.

Katoamispiste-teoksen nimettömänä pysyttelevä kertoja muistuttaa aika paljon Haahtelaa itseään. Hän on kirjailija ja lääkäri, joka viimeisen vuoden aikana on toiminut puoliteholla kummassakin ammatissa. Eräänä päivänä hän törmää Bulevardilla ranskalaiseen naiseen, jonka mies on kadonnut. Miehen tavaroista on löytynyt suomalaisen kirjailijan Raija Siekkisen teos Häiriö maisemassa sekä helsinkiläisen matkustajakodin osoite, joten saattaa olettaa miehen tulleen Suomeen. Ritarillinen kertoja vie naisen matkustajakotiin, josta löytyy jatkovinkkejä. Nainen kuitenkin häipyy tässä vaiheessa hyvästejä heittämättä.

Kertojan uteliaisuus on herännyt ja hän ryhtyy omatoimisesti seuraamaan ranskalaismiehen jalanjälkiä. Tai ehkä sittenkin Raijan jalanjälkiä. Kertoja matkustaa Kotkaan, käy katsomassa taloja joissa Raija on asunut, pistäytyy Raijan kantakapakassa, jututtaa ihmisiä ja lopulta vierailee Raijan teoksista tutussa saaressa. Ranskalainen mies on kulkenut kaikkialla hänen edellään, saavuttamattomana.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, mutta mikä sitten on faktaa? ”Vuosiluvut”, sanoo Haahtela. Lukija ei siis tiedä, ovatko esimerkiksi hupaisat jutut Raijan teknisestä toistaitoisuudesta paikkansapitäviä. Kirjailija analysoi Raijan teoksia ja rakentaa ihmiskuvaa niiden perusteella. Kenties nainen Raijan teoksissa on kuitenkin vain ihannekuva eikä näköisversio Raijasta itsestään.

Katoamispiste on kieleltään tavattoman kaunis ja juoneltaan hieman mystinen. Jotenkin latteaksi se kuitenkin jää eikä nouse esimerkiksi Perhoskerääjän tasolle.

LAVONEN, KUUTTI & RAUHALA, OSMO: Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

2011-03-14T09:49:00.000+02:00

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko -teos oli ehdokkaana Vuoden kristillinen kirja 2010-palkintoon. Tämä on kaunis katselukirja, jossa on myös paljon mielenkiintoista tietoa. Teksti on sekä suomeksi että englanniksi.

Kirjan alkuluvut käsittelevät Tyrvään Pyhän Olavin kirkon monisatavuotista historiaa. Katoliseksi kirkoksi 1510-luvulla vihitty rakennus paloi 1600-luvulla ja sen jälkeen rakennustöitä kesti 1780-luvulle asti. Suhteellisen pian kirkko jäi jo pois käytöstä, kun suurempi uusi kirkko valmistui vuonna 1855. Vanhan kirkon kohdalla seurasi pitkä hiljaiselo, kunnes se ”löydettiin” uudestaan 1960-luvulla. Huonokuntoista rakennusta ruvettiin kunnostamaan ja siitä tuli suosittu etenkin vihkikirkkona. Uusi paanukatto saatiin valmiiksi 1997 - ja kolme viikkoa myöhemmin tuhopoltto raunioitti kirkon jälleen. Talkooväki ja lahjoittajat osoittivat voimansa ja perinteisin materiaalein ja työmenetelmin rakennettu kirkko vihittiin uudestaan käyttöön 2003. Koska vanhaa kirkkoa oli pidetty kansallisaarteena nimenomaan 1600–1700-luvuilta säilyneiden maalaustensa ansiosta, halusi seurakunta kuvia myös remontoituun kirkkoonsa. Taiteilijoiksi valittiin Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen, jotka saivat työnsä päätökseen 2009.

Kirjassa esitellään taiteilijat sekä heidän valmistautumisensa hankkeeseen. Osmo Rauhalan vastuulle annettiin alttari ja siihen luomiskertomus päivä päivältä. Tämä aihe on kuvataiteessa yllättävän harvinainen. Kasveja ja eläimiä maalauksissaan käyttävä Rauhala joutui ratkaisemaan esimerkiksi sen, miten ihmisen luominen voidaan kuvata ilman ihmishahmoa. Tämän takia hän joutui perehtymään siihen, mitkä kasvit ja eläimet symboloivat hyvää ja mitkä pahaa. Kuvaosiossa taiteilija selittää jokaisen maalauksen sisältöä ja symboliikkaa.

Katolilaisuudesta ja renessanssista vaikutteita ammentava Kuutti Lavonen puolestaan sai kuvitettavakseen ristin tien lehterien peileihin. Välillä ha eläytyi teoksiin niin, että niiden sisältämä tuska muutti väriskaalaakin totuttua vahvemmaksi – mikä puolestaan aiheutti järkytyksen Osmo Rauhalalle…

FOENKINOS, DAVID: Nainen, jonka nimi on Nathalie

2011-03-07T14:01:00.000+02:00

Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani tuo väistämättä mieleen Jean-Pierre Jeunet´n elokuvan Amélie. Kummassakin on miltei sokerista romantiikkaa sekoittuneena hiukan vinksahtaneeseen huumoriin ja tummiin tunnelmiin. Ranskalaista eleganssia?

François ja Nathalie kohtaavat kadulla. Mies ihastuu naisen kävelytyyliin ja nainen miehen karsastaviin silmiin. Heistä tulee pari, jonka suhde jatkuu vuodesta toiseen (seitsemän vuotta) ylimaallisen täydellisenä. Sitten François kuolee eikä Nathalie usko enää koskaan pystyvänsä olemaan onnellinen. Työpaikalta löytyisi kyllä lohduttajia johtajatasolta lähtien, mutta Nathalie torjuu kaikki (kolmen vuoden ajan). Sitten eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, omituinen ruotsalainen…

Nainen, jonka nimi on Nathalie – teos kuvaa hyvin surua ja siitä toipumista, rakkautta ja sen kasvamista, epävarmuutta ja sen voittamista. Työyhteisössäkin voi olla juuri tällaista: kateutta, kyttäämistä, kiusantekoa, juoruilua, päättömiä huhuja, suosion vaihtelua.

Foenkinos´n kieli on leikkisää. Jotkut lauseet käyvät miltei aforismeista ja nykäisevät lukijaa mukavasti mielikuvasta toiseen. Esimerkkejä:
”Häissä kuuluu olla juhlatuulella. Paljon enemmän kuin syntymäpäivillä. Iloisuusvelvotteilla on hierarkiansa, ja häät ovat pyramidin huipulla.”
”Kokolattiamatot tappavat aistillisuuden. Kuka kumma oli voinut keksiä kokolattiamaton?”
”Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää.”
”Suudelma oli kuin modernia taidetta.”
”Miehisyys asettui häneen taloksi vain hitusen yllättyneenä olinpaikastaan.”

Kirjassa on hupsuja alaviitteitä ja lukujen lomassa erilaista tietoutta: mietelmiä, tilastoja, listoja ja määritelmiä. Ne liittyvät aina jollakin tavalla juoneen, joko täydennyksenä edellä kerrottuun tai johdantona tulevaan. Mukana on esimerkiksi parsarisoton ohje ja luettelo levyistä jotka John Lennon olisi tehnyt, jos olisi saanut elää (Titanic soundtrack!). Kirjailija osoittaa lukeneisuutensa ja elokuvatietoutensa monin eri tavoin, mutta miten hyvin hän tuntee kansallisia ominaispiirteitä? Ruotsalaisetko ne muka olisivat maailman melankolisinta ja itsemurhaherkintä kansaa?

PS. Kirjan kansi saattaa karsia lukijoita, mutta se on oikeastaan aika kiva.

LAURIE, HUGH: Järein asein

2011-02-28T08:35:00.000+02:00

Näyttelijä Hugh Laurie on suurelle yleisölle tuttu huippusuosituista TV-sarjoista Kyllä Jeeves hoitaa ja House. Järein asein on Laurien esikoisromaani, jonka käsikirjoituksen hän lähetti kustantajalle varmuuden vuoksi salanimellä. Teos ylitti kustannuskynnyksen omilla ansioillaan, minkä jälkeen tekijän oikea henkilöllisyys paljastettiin. Myyntimenestys oli taattu! Suomeksi Järein asein ilmestyy jostakin syystä vasta nyt, vaikka alkuteos Gun Seller ilmestyi jo 1996.

Persianlahden sota lienee ollut yksi innoittaja Laurien teokseen. Kyynikoiden mielestähän kyseinen sota käytiin vain, jotta asekauppiaat saisivat testattua ja myytyä uusimpia tuotteitaan. Järein asein – teoksessa ulkopuoliset voimat ohjaavat aloittelevaa terroristiryhmää kohti poliittista salamurhaa, mutta kuka petkuttaa ketä?

Teoksen kertoja on Pohjois-Irlannin brittijoukoissa palvellut ex-sotilas Thomas Lang, joka hankkii elantonsa henkivartijana. Tappaja hän ei ole, mutta rahakkaasta tappokeikasta koko seikkailu kuitenkin alkaa. Yhtäkkiä Lang huomaa olevansa keskellä Britannian hallituksen, CIA:n, asekauppiaiden, terroristien, kauniiden naisten ja nopeiden moottoripyörien muodostamaa sekamelskaa, jossa kaikki valinnat merkitsevät jonkun kuolemaa. Mikä painaa vaa’assa? Muutaman ihmisen uhraaminen, jotta se kaikista rakkain säästyisi?

Laurien teksti leikittelee ja rönsyää – olisikohan siinä muistumia P. G. Wodehousesta? Huumorin tavoittelu tosin vaikuttaa välillä hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä, mutta osasyy saattaa olla käännöksessäkin. Tapahtumiin taas on otettu mallia Ian Flemingiltä: paljon yllättäviä käänteitä, vauhtia, aseita ja ruumiita. Henkilökaarti on varsin kirjava eikä Laurie jätä käyttämättä mahdollisuutta ilakoida brittien ja amerikkalaisten ominaispiirteillä. Thomas Lang nousee sankarina muiden yläpuolelle. Hän on kovaotteinen silloin kun tarvitaan, juonikas silloin kun tarvitaan, suulas, hieman kyyninen ja rakkausasioissa aivan avuton. Järein asein -teos tuskin miellyttää perinteisen dekkarin ystävää, mutta poskettomasta huumorista pitävä lukee sen mielellään.

ROSLUND, ANDERS & HELLSTRÖM, BÖRGE: Tyttö katujen alta

2011-02-21T14:42:00.001+02:00

Kirjailijaparilla Roslund & Hellström on tapana tarttua ajankohtaisiin ja rankkoihin aiheisiin, kuten esimerkiksi teoksessa Lokero 21 (2007) ihmiskauppaan. Teosten realistisuus ja uskottavuus johtuvat omakohtaisista kokemuksista, sillä Anders Roslund on televisiotoimittaja ja Börge Hellström entinen rikollinen, joka nykyisin työskentelee rikosten ehkäisemiseksi.

Tyttö katujen alta – teos käsittelee epäkohtaa, jota ei luulisi Ruotsissa olevan eli lasten kodittomuutta. Kirjan nimen mukaisesti yksi päähenkilöistä on nuori tyttö, joka on asustanut kaksi ja puoli vuotta tunneleissa Tukholman katujen alla. Kukaan ei ole tyttöä tuona aikana etsinyt, vaan poliisin kiinnostus hänen suhteensa herää vasta murhatutkimuksen yhteydessä. Miksi tyttö pakeni kotoa? Miten kukaan aikuinen ei nähnyt hänen hätäänsä? Onko niin, että tyttöjen käytöshäiriöihin suhtaudutaan välinpitämättömämmin kuin poikien?

Katulasten kohtaloon saadaan toinenkin näkökulma. Tukholman keskustaan hylätään bussilastillinen huumautuneita ja outoa kieltä puhuvia lapsia. Käy ilmi, että kymmenittäin lapsia on jätetty muihinkin eurooppalaisiin kaupunkeihin, mutta miksi? Mikä on heidän kohtalonsa jatkossa? Tuntuu kuin he olisivat jätettä, josta on päästävä eroon. ”On lapsia, joita emme tarvitse, joita emme etsi, jotka piileksivät, koska heitä ei saa olla olemassa.”

Kirjassa vuorottelee jännittävästi kaksi aikatasoa. Toisaalta on ”nyt” eli tapahtumat joita seurataan reaaliajassa keskiviikkona 9. tammikuuta kello 08.45 lähtien aina saman päivän iltaan kello 19.45 asti. Toisaalta on ”silloin” eli lähimenneisyys, joka on alkanut 53 tuntia sitten ja joka lähenee koko ajan nykyhetkeä.

Kirjassa kauhistuttaa ihmisten välinpitämättömyys, mutta useimmat viranomaiset ovat onneksi varsin empaattisia. Teksti on tunnepitoista, toisinaan jopa runollista. Karu kertomus on aiheensa vuoksi mielenkiintoinen, ei niinkään dekkarina.

NUMMI, MARKUS: Karkkipäivä

2011-02-15T12:10:00.000+02:00

Karkkipäivä-teoksen ensimmäinen luku on hämmentävä: mitä ovat Tok Kilmoori, Sessa Mirabella, Määd Mäx tai Punainen Koopra? Seuraavissa luvuissa hämmennys jatkuu, kun puheenvuoron saavat vuoronperään romaania kirjoittava Ari, suklaata himoitseva pienen tytön äiti Paula, Tomi-poika (ahaa! ensimmäisen luvun raivoisa ääni!) ja esitelmää suunnitteleva sosiaalityöntekijä Katri. Vähitellen kirjan rakenne aukeaa ja henkilötkin tulevat tutuiksi.

Ari on flegmaattisen oloinen käsikirjoittaja, joka joutuu tapahtumiin mukaan maksaessaan kaupan kassalla pienen pojan karkkiostokset. Tomi-poika pitää sen jälkeen tiukasti Arista kiinni, koska muita aikuisia ei ole: isoäiti on viety sairaalaan, isä on häipynyt ryyppäämään ja äiti on lähdössä uuden miesystävänsä kanssa lomareissulle. Arin kunniaksi on sanottava, että hän kantaa vastuunsa, vaikka on hänellä kyllä omakin lehmä ojassa: pojan tarinaa ja puheita voi hyödyntää suunnitteilla olevassa romaanissa. Ironista on se, että Aria heti epäillään pedofiiliksi.

Tomi on todella hädissään, mutta perustuuko hätä tosiasioihin vai liialliseen eläytymiseen sarjakuvien maailmaan? Onko jossain ihan oikeasti lukkojen taakse teljettynä pieni tyttö – prinsessa Mirabella? Sosiaalityöntekijät ovat vastuuntuntoisia, mutta eivät ehdi tarttumaan jokaiseen epäselvään ilmoitukseen. He ovat myös oppineet epäilemään valehtelusta kaikkia, heitteille jätettyjä lapsiakin.

Tilanhallintasuunnittelija (!) Paula ei herätä kenessäkään epäilyjä. Hän vaikuttaa tehokkaalta virkanaiselta ja huolehtivaiselta äidiltä, joka suojelee tytärtään huonolta kaverisuhteelta. Vähitellen kuva kuitenkin muuttuu ja lukija alkaa huolestua. Mitä Paula on tehnyt tyttärelleen? Nainen on selvästi murtumispisteessä ja selviää työpäivistä vain suklaan ja karkkien voimalla.

Markus Nummen kokemus elokuvaohjaajana näkyy. Kohtaukset vaihtuvat, juoneen tulee ahdistavia mutkia ja sekaannuksia, jännitys kasvaa huimaa loppuratkaisua kohti. Kirjan aihe on vakava ja tunteita herättävä, mutta mukana on myös huumoria ja jopa farssin aineksia.

VELDE-LUOMA, ANNE TE: Kaaoksen kesyttäjä : tavarat, paperit ja aika haltuun

2011-02-07T17:48:00.001+02:00

Anne te Velde-Luoma on ammatiltaan professional organizer eli hänet voi tilata kotiin tai toimistoon luomaan tilaa, järjestystä ja selkeyttä. Ala syntyi Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla, mutta on Pohjoismaissa vielä varsin harvinainen.

Kaaoksen kesyttäjä – teoksessa luetellaan aluksi joukko kaaokselle alttiita ihmistyyppejä: täydellisyyden tavoittelija, taivaanrannanmaalari, tuunaaja, esteetikko, hamstraaja, suorittaja, maailmanparantaja ja pröystäilijä. Jokainen näistä tyypeistä on jossain vaiheessa omaksunut vääriä toimintamalleja, joista luopuminen voi olla yllättävän vaikeaa. Liiallista tavaramäärää voi kuitenkin verrata liikakiloihin – turhasta luopuminen keventää mieltä ja oloa. Minimalismiin asti ei tarvitse mennä, vaan kaikki hyvää mieltä aiheuttava on säilyttämisen arvoista.

Järjestyksen saavuttaminen vaatii kieltämättä aika paljon työtä. Kaikki tavarat käydään huone kerrallaan läpi kynän ja paperin kanssa ja kysytään: ”Miksi säilytän tämän?” Kaiken varaltako? Sentimentaalisista syistä? Velvollisuudentunnosta? Hinnan vuoksi? Onko syy niin painava, ettei tavarasta tosiaankaan voi luopua? Karskeja otteita suositellaan: ystävänkään antamaa lahjaa ei tarvitse velvollisuudesta säilyttää, jos se on vain tilaa viemässä ja pölyä keräämässä.

Aikapulasta kärsivä aloittaa pitämällä vähintään viikon ajan lokikirjaa, johon kirjaa tarkasti (ja rehellisesti) erilaisiin toimiin käyttämänsä ajan. Listasta erotellaan raskaat aiheet: epämieluisa työ, kuluttavat ihmissuhteet, kuluttava kotityö, harrastusten rohmuaminen – näille asioille pystyy luultavasti tekemään jotain. Etukäteissuunnittelu tuo ryhtiä aikatauluun, samaten jahkailusta luopuminen.

Kaaoksen kesyttäjä – teos on hyvin käytännönläheinen ja yksityiskohtainen. Henki on kannustava ja rauhallinen: ei tästä kannata uutta stressin aihetta ottaa! Rentous, uteliaisuus ja lempeys kunniaan!

RÄMÖ, MATTI: Polkupyörällä Intiassa

2011-01-31T11:10:00.000+02:00

YLE Teksti-TV:n toimittaja Matti Rämö hurahti muutama vuosi sitten pyöräilyyn ja alkoi seikkailla polkupyörällä eri puolilla maailmaa. Vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessa Rengasrikkoja Saharassa Rämö kertoi matkastaan Euroopan halki Saharan suolatasangoille asti ja takaisin. Seuraavaksi Rämö lensi pyörineen Delhiin ja polki kuukaudessa yli 2600 kilometrin matkan Delhistä Mumbaihin. Tähän reittiin oli kaksi syytä. Ensinnäkin Rämön äiti oli juuri kuollut syöpään ja tuntui oikealta viedä hyppysellinen tuhkaa Varanasiin siunattavaksi. Toiseksi Rämön tytär suoritti kansainvälistä lukiota Mumbain lähellä ja halusi mielellään nähdä isänsä. Polkupyörällä Intiassa – teos kuvaa tätä matkaa.

Intia tarjosi kokeneellekin matkailijalle melkoisen haasteen. Teiden kunto oli paikoin huono ja söi pyöränrenkaita. Liikenne oli kaoottista ja vaarallista. Lehmät ja apinat seikkailivat liikenteen seassa. Hyvän ja edullisen majapaikan löytäminen oli hankalaa. Vatsa reistaili varotoimista huolimatta. Yhteistä kieltä paikallisen väestön kanssa ei löytynyt. Ihmiset petkuttivat aina kun vain voivat. Alituinen väkijoukon silmätikkuna oleminen oli raskasta. Aivan oikeutetusti Rämöltä kyseltiin, miksi hän halusi matkustaa niin vaivalloisella tavalla kun helpomminkin olisi voinut. Intia oli kuitenkin valloittanut Rämön jo vuosia aiemmin. Tällä kertaa hän perehtyi köyhemmän väestönosan elämään ja jätti nähtävyydet katsomatta. Hän joutui kyllä maksamaan ylihintaa lähes kaikesta, mutta suomalaisen mittapuun mukaan rahasummat olivat mitättömiä. Onneksi oli myös niitä, jotka tarjosivat apuaan ilman hyötymistarkoitusta.

Rämö kuvailee matkaansa elävästi ja tarkasti - voisi miltei kuvitella olevansa itse mukana. Cira Almentin hauskat piirrokset elävöittävät tekstiä.

PS. Ihan selväksi ei käy se, miksi oli niin tärkeää siunata äidin tuhka Ganges-virtaan hinduseremonioin.

PULKKINEN, RIIKKA: Totta

2011-01-24T15:00:00.000+02:00

Riikka Pulkkinen käsitteli esikoisromaanissaan Raja (2006) kuolemaa, jonka ajankohdan ja tavan ihminen voi valita eli itsemurhaa ja eutanasiaa. Kuolemasta hän puhuu myös teoksessa Totta, mutta nyt pelottavan sairauden aiheuttamasta vääjäämättä lähestyvästä lopusta. Toisena tärkeänä teemana teoksessa on se, miten helposti ihmisen muistikuvissa totuus hämärtyy ja kuvitelmat ottavat totuuden paikan.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetki kattaa ajanjakson joulusta kesään eli joulun alla Elsa-mummilla todetaan parantumaton syöpä ja alkukesästä Elsa jo kuolee. Näkökulma tapahtumiin on milloin aviomiehen, milloin tyttären, milloin tyttärentyttären, mutta Elsa on kuitenkin aina keskiössä. Elsa haluaa pitää kiinni itsenäisyydestään ja noudattaa hoito-ohjeita vain silloin, kun miellyttää. Elsa haluaa viimeisinä päivinään nauttia elämän pienistä iloista eli syödä piknikiä pihalla kauniisti pukeutuneena, juoda viiniä ja uida meressä. Elsa haluaa tulla muistetuksi koko maailman viisaana äitinä – onhan hän ollut tunnettu psykologi ja suosittu luennoitsija.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan 1960-luvulla, Eevan tarinassa – vai sittenkin Elsan tyttärentyttären Annan kuvitelmissa? Eeva vaikutti voimakkaasti Elsan ja hänen perheensä elämään, mutta kuka hän oikein oli ja mitä hänelle tapahtui? Hänen kohtalonsa kiinnostaa Annaa, koska hänen oma elämänsä tuntuu kulkevan samaa rataa: rakkaus naimisissa olevaan mieheen ja etenkin tämän lapseen. Annan kaivautuessa menneisyyteen selviää totuus niillekin, jotka elivät tapahtumien keskellä niiden merkitystä ymmärtämättä.

Ihan täysosuma Pulkkisen kirja ei ole, sillä esimerkiksi 1960-lukuun soluttautuminen ei 1980-luvulla syntyneeltä kirjailijalta ole kokonaan onnistunut. Tosin voi olla, ettei hän ole edes pyrkinyt täyteen näköisyyteen. Kirjan vahvuus on rauhallisessa ja kauniissa kielessä ja loppuun saakka kantavassa juonessa.

KOLU, SIRI: Me Rosvolat

2011-01-17T12:27:00.000+02:00

Hannu-Pekka Björkman valitsi vuoden 2010 Finlandia Junior – palkinnon voittajaksi Siri Kolun omaperäisen lastenromaanin Me Rosvolat. Palkinto koskettaa hieman raumalaisiakin, sillä kirjan vinjettikuvituksesta vastaa raumalaislähtöinen Tuuli Juusela. Alun perin Me Rosvolat voitti Otavan ja Kinoproductionin lastenromaani- ja elokuvakäsikirjoituskilpailun. Elokuvan käsikirjoitusta viimeistellään vielä ja kuvauspaikkoja haetaan, mutta ensi-ilta lienee jouluna 2012. Myös tietokonepeli Rosvoloista on suunnitteilla.

Rosvoloiden perhe elää ryöstämällä autoilijoita. Se ei vie uhreiltaan rahaa, koska ei tiedä, mitä rahalla tehdään (seteleitä kutsutaan hiirenpieruiksi). Se vie karkkeja, ruokaa, aikakauslehtiä, Barbie-nukkeja, pelikortteja, vaatteita – ja kerran se vie 10-vuotiaan Vilja-nimisen tytön. Kokonaisen kesän ajan Vilja vaeltaa Rosvoloiden kanssa ympäri Suomea ja joutuu outoihin ja kiperiin tilanteisiin. Hän oppii jotakin Rosvoloiden kiertolaiselämästä ja nämä puolestaan opettelevat Viljan avulla normaalimpaa elämäntapaa. Hienovaraisesti ilmaistaan, ettei kaikkien tarvitse olla samanlaisia eikä pitää samanlaisista asioista.

Kirjan huumori on hirtehistä. Rosvolat kuvataan hieman yksinkertaisiksi ja lapsekkaiksi, mutta omalla tavallaan lojaaleiksi ja hyväntahtoisiksi. Viljan perheestä ei oikein saa käsitystä, mutta kovin ankealta sen ilmapiiri tuntuu – ei ihme, ettei Vilja kaipaa kotiin takaisin. Viljan ja Rosvoloiden ystävyys varmasti jatkuu kesän jälkeenkin ja lukijat saavat jatkoa heidän seikkailuilleen.

SKAGNES, SARITA: Vain tytär

2011-01-10T18:40:00.000+02:00

Sarita Skagnes (alun perin Satwant Kaur Khenth) kuuluu Norjan Suurkäräjien asiantuntijaryhmään, joka käsittelee vähemmistöasioita. Tavoitteena on etenkin naisten ja tyttöjen aseman parantaminen ja heihin kohdistuvan väkivallan poistaminen sekä maahanmuuttajien kotouttaminen. Vain tytär on riipaiseva omaelämäkerta, vaikkei olekaan kaunokirjalliselta tasoltaan kovin merkittävä.

Satwant syntyi Intiassa punjabilaiseen perheeseen, jossa oli entisestään jo kaksi tytärtä. Poikaa kiihkeästi odottanut isä yritti tukehduttaa Satwantin syntymän jälkeen, mutta yritys epäonnistui. ”Synnin tytär” sai sen jälkeen elää perheen orjana. Sukulaispojat ja jopa oma isä raiskasivat hänet ja pahoinpitelivät toistuvasti. Tilanne ei muuttunut paremmaksi siinäkään vaiheessa, kun perhe pääsi Norjaan. Norjan lakien ei katsottu koskevan intialaista yhteisöä, vaan heidän ohjenuoranaan toimi ainoastaan oma perinteinen kulttuuri ja uskonto. Miehet olivat valtiaita, joiden edessä alistuttiin ja vaiettiin. Hirveintä on, että perheen naiset äitiä myöten sulkivat silmänsä miesten selvästi sairailta teoilta ja kohtelivat itsekin väkivaltaisesti Satwantia, joka osoitti kapinan merkkejä.

Satwant irtautui lopulta perheestään ja meni naimisiin rakastamansa norjalaismiehen kanssa. Pariskunta joutui pitkään elämään tappouhkauksen alaisena, kunnes Norjan viranomaiset karkottivat uhkailijat. Nimensä Satwant kuitenkin joutui muuttamaan eli Satwantista tuli tässä vaiheessa Sarita. Kaiken kaikkiaan voi vain ihailla naista, joka kesti murtumatta kaiken pahoinpitelyn ja alistamisen ja pystyi ajattelemaan omilla aivoillaan.

Kirjan lopussa on tilastotietoa naisiin ja tyttöihin kohdistuvista rikkomuksista Intiassa. Aika karua luettavaa! Pitää myös muistaa, ettei Intia ole maailman ainoa maa, jossa sukupuoli ratkaisee lapsen elämänkulun. Vain tytär – kirjan suomenkielisen laitoksen tulot menevät Plan Suomi–järjestölle, joka auttaa puutteenalaisia lapsia. Tyttöjen kouluttaminen on loppujen lopuksi ainoa ratkaisu vinoutuneiden asenteiden ja tapojen korjaamiseen.

SALMELA, ALEXANDRA: 27, eli kuolema tekee taiteilijan

2011-01-03T10:21:00.000+02:00

Alexandra Salmela voitti Helsingin Sanomien vuoden 2010 parhaan esikoiskirjan palkinnon romaanillaan 27, eli kuolema tekee taiteilijan. Teos oli ehdokkaana myös Finlandia-palkintoon ja aiheutti pienen skandaalin, kun ehdokkaiden julkistamisen jälkeen havaittiin, ettei Salmela ole Suomen kansalainen. Tämän seurauksena Finlandia-palkinnon sääntöjä muutettiin eli jatkossa palkinnon voi saada suomalainen romaani kirjoittajan kansallisuudesta riippumatta. Vuonna 1980 Bratislavassa syntynyt ja kasvanut Salmela on asunut Suomessa neljä vuotta, mutta opiskellut sitä ennen jo neljä vuotta suomea. Hän on valmistunut Suomen kielen ja kirjallisuuden maisteriksi Prahan Kaarlen yliopistosta.

Kirjan ulkoasu näyttää ensisilmäyksellä aika levottomalta, mutta vähitellen idea selviää. Lukujen otsikot ja sivunumerot (hyvin suurikokoiset) vaihtuvat aina sen mukaan, kuka on kertojana. Tärkein kertoja on Angie (oikeasti Marta), joka on päättänyt saada aikaiseksi jotain suurta ennen kuin täyttää 28 vuotta – ja kuolla sen jälkeen. Hän nimittäin uskoo, että kaikki suuret legendat (Janis Joplin, Jimi Hendrix, Jim Morrison…) ovat olleet kuollessaan 27-vuotiaita. Paha vain, ettei Angiellä taida olla tarpeeksi lahjoja ja sielunpaloa vuosisadan suurimman romaanin tai merkittävimmän näytelmän kirjoittamiseen. Viimeinen keino inspiraation nappaamiseen on matka Suomeen, metsäläiskansan pariin. Yllätyksiä on luvassa.

Kirjan muut kertojat valottavat puolestaan suomalaisen lapsiperheen elämää. Herra Possu on perheen kuopuksen pehmolelu, hysteerisen pirteä ja positiivinen kuin amerikkalaisen tv-ohjelman juontaja. Pahantahtoinen Kassandra osoittautuu kodittomaksi mustaksi kissaksi. Astra on perheen auto, joka kirjaa teknisellä tarkkuudella muistiin matkustajien keskustelua ja ajajan toimia. Tästä kaikesta rakentuu eloisa näkemys luomuelämää harrastavasta perheestä ja perheenjäsenten suhteesta uuteen naapuriinsa eli Angieen.

Salmelan kirja on omaperäinen ja taiten rakennettu. Ulkopuolisen silmin nähtynä suomalaisuuden ominaispiirteet ovat aika hykerryttäviä. Joitakin pieniä kielellisiä lipsahduksia on, mutta myös tarkoituksellista sanojen vääntelyä. Mielenkiintoista nähdä, mitä Salmela seuraavaksi kirjoittaa!

IBRAHIMI, ANILDA: Punainen morsian

2010-12-27T15:41:00.001+02:00

Albanialaisista kirjailijoista on tähän asti tunnettu lähinnä Ismail Kadare. Roomassa asuva albanialaissyntyinen Anilda Ibrahimi (s. 1972) on uusi tulokas, joka esikoisromaanissaan Punainen morsian kuvaa hurtilla huumorilla ihmisiä ja heidän kohtaloitaan historian pyörteissä. Tarinat ovat kuin kansan suussa kulkeneita ja sisältävät valtavan määrän asioita ja ihmisiä, mikä saattaa hieman haitata lukijaa. Tapahtumat ovat monasti traagisia, mutta Ibrahim näkee niissä myös absurdeja piirteitä.

Kaltran kylä sijaitsee kaukana vuoristossa, minkä ansiosta kylä säästyy pahimmilta poliittisilta mullistuksilta, sotatoimilta ja uudistuksilta. Vanhat tavat säilyvät siellä pitkään. Itkuvirsiä lauletaan, haudoilla käydään kertomassa uusimmat kuulumiset perheen vainajille ja pojan syntymää juhlitaan kiväärin laukauksin. Pienessä eristäytyneessä yhteisössä kaikki tietävät toistensa asiat, mikä joidenkin kohdalla osoittautuu kohtalokkaaksi.

Kirjan ensimmäinen osa ajoittuu 1900-luvun alkupuolelle. Päähenkilö on Saba, joka 15-vuotiaana joutuu avioon synnytyksessä menehtyneen isonsiskonsa lesken kanssa. Hänet on valittu jatkamaan sukua ja pitkinä vuosina ennen pojan syntymää hän on vain halveksittu ”pöllähtänyt kana”. Saba kuitenkin kasvaa oivalliseksi suurperheen äidiksi ja vanhuudessaan hän on koko sukua yhdistävä viisas matriarkka.

Toisen osan päähenkilö Dora on Saban 1970-luvulla syntynyt pojantytär. Hän asuu kaupungissa ja joutuu siksi keskelle kaikkia poliittisia uudistuksia ja suunnanmuutoksia. Rankinta on Enver Hoxhan diktatuurin aikana 1970–1980-lukujen taitteessa, jolloin Albania on täysin eristäytynyt muusta maailmasta. On fanaattisia ja brutaaleja iskuja uskontoja vastaan. On ihmisten liikkumis- ja ilmaisuvapautta rajoittavia toimia. On henkilökohtaisiin suhteisiin ja perhe-elämään liittyviä rajoitteita, joista Dorakin joutuu kärsimään. Dora on ensimmäisten joukossa juhlimassa sosialismin murtumista ja maan rajojen avautumista. Hän ja monet muut sukulaiset hakeutuvat maailmalle ja perheyhteys löyhtyy.

PS. Kirjan nimi johtuu ilmeisesti siitä, että Saban morsiuspuku on väriltään punainen…

RIMMINEN, MIKKO: Nenäpäivä

2010-12-20T13:56:00.000+02:00

Mikko Rimmisen kirja Nenäpäivä voitti vuoden 2010 Finlandia-palkinnon. Valinnan tehnyt kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi kiitti palkintopuheessaan erityisesti Rimmisen kerrontatyyliä. Teksti on värikästä, rönsyävää ja hyvin humoristista. Harva kirja saa nauramaan ääneen, mutta Nenäpäivä pystyy siihen. Rimminen käyttää paljon uudissanoja – jopa niin paljon, että se saattaa hieman ärsyttää, vaikka sanat ovatkin täysin ymmärrettäviä ja kuvailevia.

Keski-ikäinen Irma on yksinäinen. Ei ole ystäviä, ei työpaikkaa eikä oikein perhettäkään, sillä ainoa poika on vain ääni puhelimessa. Syytä ei kerrota, Irman tausta jää hämäräksi. Tarina alkaa siitä, kun Irma sattuu soittamaan Keravalla väärän ihmisen ovikelloa ja esittäytyy hämmennyksissään Taloustutkimuksen tietojenkerääjäksi. Kaikki menee niin hyvin, että Irma jatkaa ovikellojen soittelua. Hänen esittämänsä kysymykset ovat tökeröitä, mutta haastateltavia se ei haittaa – ilmeisesti he kaipaavat kuulijaa. Irma puolestaan alkaa kantaa huolta näistä ihmisistä ja osallistuu sydämestään heidän iloihinsa ja suruihinsa. Lukija pääsee Irman pään sisälle seuraamaan hänen poukkoilevia ja huolekkaita ajatuksiaan eikä voi olla tuntematta myötätuntoa (ja ajoittain myötähäpeää). Kirjan loppu on toiveikas: kaikesta päättäen ainakin pari ystävää on valetutkija saanut. Yllättävän paljon Rimmisen ihmiset tuntuvat välittävän toisistaan – Irmaltakin vähän väliä joku tiedustelee myötätuntoisesti: ”Onks teillä kaikki okei?” Näiden huolehtijoiden joukossa on kaikenikäisiä koulupojasta vaariin.

Kirjan nimi on hieman kaksiselitteinen. Sen olettaisi viittaavan Ylen Hyvä Säätiön hyväntekeväisyyskampanjaan. Itse asiassa puhutaan Irman nenästä, joka on punainen ja turvonnut jouduttuaan kosketukseen oven kanssa. Jotkut kohtaukset kirjassa ovat turhan pitkitettyjä, pieni tiivistäminen olisi parantanut kirjaa entisestään.

VARGAS LLOSA, MARIO: Tuhma tyttö

2010-12-13T12:59:00.000+02:00

Perulainen Mario Vargas Llosa voitti vuoden 2010 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on Latinalaisen Amerikan arvostetuimpia kirjailijoita, jonka erityispiirteenä on ollut yhdistellä kokeilevia kerrontatekniikoita yhteiskunnallisesti kantaaottavaan sisältöön.

Tuhma tyttö ei kikkaile tyylillä eikä ole erityisen kantaaottavakaan. Tarina on yksinkertainen ja se kerrotaan yksinkertaisesti. Mies rakastaa naista, joka osoittautuu huijariksi jo koulutyttönä ja joka jatkaa huijaamista elämänsä loppuun saakka. Tuhma tyttö janoaa rahaa ja pintaliitoa ja halveksii keskiluokkaista turvallisuutta, jota kiltti poika pystyisi tarjoamaan. Mies ei suinkaan ole sokea, mutta on silti aina yhtä halukas tarjoamaan turvapaikan seikkailuissaan sekoilevalle naiselle. Pakkomielteestähän tässä täytyy olla kysymys.

Tarina alkaa 1950-luvun Limasta ja jatkuu viisikymmentä vuotta eteenpäin hieman samaan tyyliin kuin esimerkiksi Kjell Westöllä eli tapahtumat ankkuroituvat tiettyyn ajankohtaan muotisuuntausten, musiikin ja poliittisten tapahtumien esittelyllä. Niinpä Pariisissa asuva Ricardo tietää kotimaansa sotilasdiktatuurista, Paul Escobarista ja Loistava polku – sissiliikkeestä, vaikka kaikki tuntuukin hänestä epätodelliselta ja kaukaiselta. Hänen elämänsä täyttää tuhma tyttö saapuessaan milloin minkäkin uuden henkilöllisyyden omaksuneena ja kadotessaan taas jäljettömiin. Tuhman tytön perässä hän matkustaa Kuubaan ja Japaniin ja Helsinkiinkin: ”Siinä maassa kaikki oli kaunista: arkkitehtuuri, luonto, ihmiset ja ennen kaikkea vanhukset.” Rakastamansa naisen oikean henkilöllisyyden ja nimen Ricardo saa selville vasta vuosien kuluttua.

Tuhma tyttö on viihdyttävä lukuromaani, muttei suinkaan nouse kirjailijan parhaiden teosten joukkoon. Se on eräänlainen muunnelma Madame Bovarysta eli tarina naisesta, joka kyllästyy helposti ja kaipaa aina vain lisää kiihdykettä.

ADORJÁN, JOHANNA: Rakkaudessa erottamattomat

2010-12-07T15:29:00.000+02:00

Vuonna 1940 Johanna Adorjánin isovanhemmat esiteltiin toisilleen Budapestissa juutalaisessa porvariskodissa pidetyssä konsertissa. He ehtivät olla naimisissa vain pari vuotta, kun saksalaiset miehittivät Unkarin ja isoisä joutui keskitysleirille. Isoäiti sen sijaan onnistui hankkimaan väärennetyt paperit ja piileskelemään pienen poikansa kanssa isoisän paluuseen asti. Lääkäriperheen elämä sosialistisessa Unkarissa oli kuitenkin vaikeaa ja vuonna 1956 perhe pakeni Tanskaan venäläisten joukkojen vyöryttyä tukahduttamaan unkarilaisten kansannousua.

Vuosi 1991. Isoisän sydän on pettämässä, elinaikaa on luvassa parhaimmillaankin vain kuukausia. Isoäiti on virkeä ja terve, mutta haluaa poistua elämästä yhdessä miehensä kanssa. Tehdään tarkat suunnitelmat. Mikä menetelmä takaa helpoimman ja siisteimmän lähdön? Mitkä asiat on hoidettava kuntoon ennen itsemurhaa?

Kuusitoista vuotta myöhemmin pojantytär lähtee etsimään lisävalaistusta isovanhempiensa tarinaan. Tyhjentäviä vastauksia hän ei löydä, mutta silti monia uusia ja mielenkiintoisia tietoja omasta taustastaan. Sensaatioita ja sentimentaalisuutta Rakkaudessa erottamattomat – teoksessa ei ole, vain haikeutta. Tämä pieni kirja on rakenteeltaan harkittu ja kieleltään runollisen kaunis.

JOKINEN, SEPPO: Räätälöity ratkaisu

2010-11-29T10:44:00.000+02:00

Seppo Jokisen rikosromaaneissa on jotain miellyttävää. Ehkä syynä on päähenkilön, komisario Sakari Koskisen, inhimillinen ja sympaattinen hahmo. Tamperetta tuntevalle yksi osatekijä on tarkka ympäristönkuvaus, jonka avulla lukija tietää koko ajan, missä mennään. Sekin vaikuttaa, että Jokisen kuvaamat rikokset ovat oikeasti mahdollisia, ehkä jo todellisuudessa tapahtuneita. Teoksissa leijuu miltei arkinen henki ja tässä tapauksessa se on hyvä asia.

Räätälöity ratkaisu kuljettaa rinnakkain kahta juonta, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kerrotaan kahden öykkärin vetämästä konsulttifirmasta, joka lupaa räätälöidä ratkaisun kaikkeen mahdolliseen. Ideointi on aika yliampuvaa, esimerkiksi Tampereen liikennettä helpottamaan esitetään ilmarataa Hervannan ja Nokian välille. Kaupungin edustajille kustannetaan tutustumismatkoja maailmalle: “Tampereelle on ihan yksi ja sama mitä kuntalaiset sanovat ja mitä valtuustoehdokkaat ennen vaaleja lupaavat". Yhteiskuntakritiikkiä siis! Firma ajautuu kuitenkin vaikeuksiin ja johtajat ryhtyvät selvittelemään välejään epäilyttävin ottein.

Liikemiesten katkeran sodankäynnin lomaan limitetään kuvauksia pankkikorttirikoksista. Koulupojat vakoilevat kaupoissa vanhusten tai vammaisten tunnuslukuja ja saavat osan saaliista, kun vähän vanhemmat kaverit varastavat kortit ja tyhjentävät uhrien tilit. Koko tapausvyyhti alkaa keriytyä auki, kun yksi pojista löydetään kuolleena – kenties murhattuna.

Komisario Koskinen päättää palata sairaslomalta tapausta selvittämään. Miten mahtaa miehinen työyhteisö suhtautua esimieheen, joka on ollut poissa mielenterveydellisistä syistä? Jokinen kuvaa hyvin tunnelmia: arastelua, karskia huumoria, vihjailuja. Jälleen kerran Koskisen salaperäinen intuitio toimii ja rikos saadaan ratkaistua. Myös juonikuviot solmiutuvat uskottavasti yhteen.

FALCK, ILKKA: Pieniä puutarhaunelmia

2010-11-22T15:01:00.000+02:00

Pieniä puutarhaunelmia -kirja esittelee kymmenen suomalaista siirtolapuutarhaa. Siirtolapuutarhoja alettiin perustaa Suomeen vuonna 1914 ja ne ovat yhä hyvin suosittuja – tarjoavathan ne kaupunkilaisille mahdollisuuden viljellä omaa pientä kasvimaata ja rentoutua poissa kaupungin hälystä. Jotkut käyvät tontilla vain päiväseltään ja palaavat kaupunkiin yöksi. Jotkut viettävät kuusi kuukautta puutarhassaan ja sievässä pikku mökissään. Jotkut ovat hankkineet mökkiin kaikki mukavuudet ja pystyvät hyödyntämään tiloja ympäri vuoden – vesiverkosto tosin on poissa käytöstä talvella.

Pienen puutarhan suunnittelu on vaikeampaa kuin suuren, mutta kyllä sielläkin voi tehdä monenmoista. Joitakin sääntöjä toki on; siirtolapuutarhoissa ei esimerkiksi saa kasvattaa muita puita kuin hedelmäpuita. Joku panostaa hyötypuutarhaan ja nauttii syksyn sadosta, joku luo tunnelmaa näyttävillä istutuksilla. Eräässä esitellyssä puutarhassa on hyödynnetty neliöt perinteisen inkapellon avulla: maata peittää kurpitsa, ylöspäin kasvaa maissi ja sen varsia pitkin kiipeää papu. Mökeissä tilankäyttöä on suunniteltava tarkkaan, sillä enimmilläänkin niissä on vain 25–30 neliötä. Tontille on kuitenkin luvallista rakentaa esimerkiksi erillinen sauna, huvimaja, kesäkeittiö tai kasvihuone. Miltä kuulostaa turvekattoinen maja tekolammen rannalla?

Ruokatoimittaja Katri Schröder on loihtinut herkullisia aterioita käyttämällä hyväkseen kunkin esitellyn siirtolapuutarhan satoa ja kuunnellen omistajan mieltymyksiä: vuohenjuusto-tomaattipannaria, raparperilimonaatia, krustadeihin tehtyjä vadelmasuupaloja… Kirjan lopussa on säilöntävinkkejä ja ohjeita. Tunnelmalliset kuvat ovat Eiler Forsiuksen.

JOENSUU, MATTI YRJÄNÄ: Harjunpää ja rautahuone

2010-11-17T10:41:00.002+02:00

Matti Yrjänä Joensuu on rikoskirjailija, jota arvostavat niin suuri yleisö kuin kriitikotkin - mistä todisteena esimerkiksi kaksi Finlandia-ehdokkuutta. Joensuun viimeisimmät teokset ovat ilmestyneet harvakseltaan, sillä Harjunpää ja pahan pappi – teosta odotettiin kymmenen vuotta ja sitten odotettiin seitsemän vuotta tätä viimeisintä eli Harjunpää ja rautahuone – teosta.

Harjunpää ja rautahuone ei oikeastaan ole dekkari, vaikka siinä murhia ratkotaankin. Jännityskirjakaan se ei ole, koska lukija tietää murhaajan jo varhaisessa vaiheessa. Se on illuusioton romaani ihmisestä, jonka sisällä piilee rautahuone eli tiukasti suljettu sopukka, jonne piilotetaan kaikkein raadollisimmat halut ja toiveet. Joensuun kirjat ovat aina olleet synkkäsävyisiä, mutta nyt pahuutta on jo miltei liikaa.

Joensuun kirjojen sankari eli rikosylikonstaapeli Harjunpää on sympaattinen. Harjunpää on nähnyt ihmisen ja yhteiskunnan pahimmat puolet, muttei ole muuttunut kovaksi ja kyyniseksi. Hän on pessimistinen pohdiskelija, joka tuntee myötätuntoa elämän vaurioittamia ja kärsiviä kohtaan. Kirja alkaakin tunnekuohuisella tekstillä, josta ei heti pysty hahmottamaan, mitä on tapahtunut. Vauvan kätkytkuolemasta on kysymys ja vanhempien tuskasta, joka kanavoituu vihana poliisia – kuolemanenkeliä - kohtaan. Apea tunnelma helpottuu vasta kirjan lopussa, jossa saadaan pienen pieni toivon pilkahdus.

Kirjan toinen päähenkilö on kolmekymppinen sairaanhoitaja ja hieroja Orvo. Hänen elämänsä on lapsesta asti ollut ahdistavaa ja synkkää. Äiti reagoi jokaiseen itsenäistymisyritykseen uhkailemalla itsemurhalla ja halvaantunut isoisä palkitsee palvelukset nöyryytyksillä ja ivalla. Ystävä houkuttelee arveluttavaan bisnekseen, joka ei paljonkaan itsetuntoa kohenna. Onnistuuko Orvo silti löytämään onnen? Mikä on hänen yhteytensä Helsinkiä kuohuttaviin keski-ikäisten ja hyvätuloisten sinkkunaisten kuolemantapauksiin?

Helsingin maisemat ja tunnelmat ovat Joensuun teoksessa tärkeässä asemassa. Luontoa kuvataan todella värikkäästi, ilmaisuvoimaisesti ja luovasti, miltei onomatopoeettisesti – kaikkia sanoja tuskin löytyy sanakirjasta.

MEACHAM, LAILA: Ruusut

2010-11-08T10:23:00.000+02:00

Ruusut on sukutarina, josta tulevat mieleen sellaiset saagat kuin Tuulen viemää tai Okalinnut. Se sijoittuu pääosin 1900-luvulle, mutta kertoo lyhyesti myös texasilaisen Howbutkerin kaupungin perustajasukujen historiasta. Menneisyys pohjustaa niitä ratkaisuja, joita nykyhetkessä elävät henkilöt tekevät.

Nuori Mary Tolliver perii isänsä koko omaisuuden – ennen kaikkea puuvillaplantaasin, jota on lapsesta asti rakastanut pakkomielteisesti. Testamentti on epäoikeudenmukainen äitiä ja veljeä kohtaan, jotka jäävät täysin Maryn armoille, mutta päämääränä onkin viljelmien säilyttäminen suvussa. Katkeroituneet sukulaiset lähtevät ja lopulta tulee ero rakastetustakin. Onko jatkuva hermoilu puuvillasadon onnistumisesta ja kiikkerästä rahatilanteesta tämän arvoista?

Mary elää pitkän elämän, mutta pystyy katsomaan omia ratkaisujaan kriittisesti vasta etsiessään itselleen perillistä. Veljenpojantytär Rachel rakastaa plantaasia yhtä intohimoisesti kuin Mary ja on yhtä valmis taistelemaan muuttuvaa maailmaa vastaan. Toistaako hän Maryn tekemät virheet? Voiko suvun kirouksen katkaista?

Ruusut-teos on miellyttävä lukuromaani, vaikkei se täysosuma olekaan. Kirjan naishahmot jäävät hieman ohuiksi ja kliseisiksi, mutta monet miehistä ovat varsin sympaattisia. Joskus tapahtumien käänteet ovat liian helposti arvattavia ja joskus taas epäuskottavia. Silti tarina vetää.

Kirjan nimi viittaa Howbutkerin vanhojen mahtisukujen perinteeseen käyttää ruusua anteeksipyynnön ja anteeksiannon välineenä – ja myös anteeksiantamattomuuden.

JAMES, PETER: Kuoleman kanssa ei kujeilla

2010-11-02T14:44:00.000+02:00

Peter Jamesin palkittu teos Kuoleman kanssa ei kujeilla aloittaa rikosromaanien sarjan, jonka päähenkilö on Brightonissa asuva rikostarkastaja Roy Grace. Ura elokuvatuottajana lienee vaikuttanut Peter Jamesin kirjoitustyyliin, sillä kirjan luvut ovat lyhyitä, kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja yksityiskohdat puhuttelevat kaikkia aisteja.

Michael Harrison on synnynnäinen johtaja: itsevarma, sulavakäytöksinen ja komea. Hän tekee mielellään kepposia ja kuvittelee muiden nauttivan härskeistäkin piloista. Michaelin polttari-iltana muutamat ystävistä päättävät maksaa samalla mitalla takaisin, mutta kaikki menee pahasti vikaan. Ystävät kuolevat auto-onnettomuudessa haudattuaan ensin Michaelin arkussa metsään. Kukaan muu ei tunnu tietävän suunnitelmista mitään, ei viehättävä morsian eikä Michaelin liikekumppani (jonka on tarkoitus toimia häissä bestmanina). Lukijakin kokee klaustrofobisia hetkiä pelätessään arkussa kituvan Michaelin puolesta. Ehtiikö apu ajoissa? Rikostarkastaja Gracelle tilanne on erityisen raskas, sillä hänen oma rakastettunsa on vuosia aikaisemmin kadonnut jäljettömiin. Vielä kirjasarjan ensimmäisessä osassa ei tähän tapaukseen tule mitään selvyyttä, mutta toivottavasti jatkossa sekin ratkeaa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään uutta, sillä samantapaisia ideoita on hyödynnetty aikaisemminkin. Teos on kuitenkin vetävästi kirjoitettu, juonenkäänteet hyvin ajoitettuja ja hyvin perusteltuja (jopa meedion käyttäminen apuna poliisitutkinnassa). Ainoa, mikä jäi kiusaamaan, oli kovin äkkinäinen loppuratkaisu.

TAMMINEN, PETRI: Muita hyviä ominaisuuksia

2010-10-25T09:54:00.000+03:00

Petri Tammisen teos Muita hyviä ominaisuuksia sisältää parikymmentä lyhyttä juttua. Tamminen kirjoittaa hyvin avoimesti omasta elämästään, mutta tunteeko hän todella itsensä näin epäonnistuneeksi? Ei onnistumisia aviopuolisona, ei isänä, ei kirjailijana? Aina vain noloja tilanteita ja häpeän hetkiä!

Tamminen kuvaa elämää nimenomaan miehen kannalta. Ollaan arjen askareissa perheen parissa, toimittajan ominaisuudessa kirjallisia esikuvia haastattelemassa, seminaareissa eri puolilla Eurooppaa. Yritetään pärjätä lamaannuttavan ujouden kanssa ja elää miehelle tarkoitettujen normien mukaan eli salataan niin ilon tunteet kuin surutkin. Henkilökohtaisista tuntemuksista näkökulmaa laajennetaan kaikkea suomalaisuutta ilmentämään: ”Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika.” Naisten koetaan olevan aivan eri planeetalta eli elävän, tuntevan ja käyttäytyvän täysin ennakoimattomalla tavalla.

Kirjan jutuista voisi nostaa esille kertomuksen Tammisen isästä, joka joutuu keskelle ryöstöyritystä viedessään veikkauskuponkia kioskille - eipä äijä paljon hätkähdä. Kirjan kieli on herkullista. Lakoninen teksti piilottaa sisäänsä paljon huumoria ja lempeitä oivalluksia.

MANKELL, HENNING: Savuna ilmaan

2010-10-19T18:54:00.000+03:00

Henning Mankellin kirjoittama tv-sarja Labyrinten esitettiin vuonna 2000 Ruotsin televisiossa ja samana vuonna julkaistiin tähän sarjaan perustuva romaani. Nyt teos ilmestyy suomeksi nimellä Savuna ilmaan.

Kirja koostuu nopeasti vaihtuvista elokuvamaisista kohtauksista. Luvuista lyhyimmät ovat muutaman rivin mittaisia ja pisimmätkin vain pari sivua. Teos on nopealukuinen ja säilyttää hyvin jännittävyytensä loppuun saakka, missä auttaa esimerkiksi se, että lukija tietää koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Savuna ilmaan alkaa kuvauksella Bengt Ingemarsson -nimisen henkilön salamyhkäisestä paosta pois Ruotsista. Seuraavaksi siirrytään vuosia eteenpäin tilanteeseen, jossa meren luodolta löytyy vanha pääkallo. Nuori naissyyttäjä Louise Rehnström kiinnostuu asiasta. Onko pääkallo Ingemarssonin, jonka suurisuuntaiset suunnitelmat ja liiketoimet jättivät aikoinaan jälkeensä paljon pettyneitä ja velkaantuneita? Louisen tutkimusten tielle kasaantuu kuitenkin koko ajan esteitä ja omituisia sekaannuksia. Vaikuttaa siltä, että on olemassa salaliitto, johon kuuluu hyvin korkeassa asemassa olevia henkilöitä – jopa Louisen lähimpien ihmisten joukosta.

Mankell käsittelee ajankohtaista aihetta eli talousrikollisuutta ja hänen sävynsä on katkera. Lainsäädäntö tuntuu aina tarjoavan porsaanreikiä tarpeeksi ovelille; vain pikkurikolliset jäävät kiinni. Juoni on hyvä, mutta miksi Louise-parasta on tehty niin moniongelmainen?

BEAUTIFUL BLOGGER AWARD

2010-10-14T15:21:00.001+03:00

Kiitos Lumikille kauniista palkinnosta! Valitettavasti olen hieman hidas hämäläinen näissä asioissa, joten kesti kuukauden saada aikaiseksi jatkaa palkintoa eteenpäin. Jätän nuo seitsemän tunnustusta salaperäisyyden varjoon (eipä ole juuri tunnustettavakaan...). Koska en seuraa blogeja juuri lainkaan, lähetän jatkotunnustuksen vain yhdelle eli omalle pomolleni! Karrin blogi

JALONEN, OLLI: Poikakirja

2010-10-11T17:05:00.000+03:00

Olli Jalosen Poikakirja kuvaa elämää pienessä kaupungissa 1960-luvulla. Onkohan teos hieman omaelämäkerrallinen, kun minäkertojakin on nimeltään Olli ja tapahtumaympäristö suuresti Hämeenlinnaa muistuttava?

Murrosikää lähestyvä Olli tarkkailee maailmaa oman kokemuksensa valossa, usein syvempiä merkityksiä ymmärtämättä. Lukija pystyy kyllä vähitellen muodostamaan näistä palasista jonkinlaisen kokonaiskuvan, mutta kärsivällisyyttä se vaatii. Ollin perhe on maltillisesti vasemmistolainen työläisperhe, jonka arki ja juhla pyörivät tiettyjen rituaalien mukaan ja kohtuutta noudattaen. Sopusointu rupeaa rakoilemaan, kun huoli lapsista kasvaa. Miten käy perheen autistisen kuopuksen, joka vajoaa yhä syvemmälle omiin maailmoihinsa? Miten käy poikien perään olevan siskon?

Koulupäiviä hallitsee opettaja, johon sota on jättänyt jälkensä niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kylmäävää on lukea, miten hän sallii heikkojen kiusaamisen ja vieläpä rankaisee uhria ja tämän puolustajia. Pojista useimmat kuitenkin kunnioittavat kurinpitäjää ihan eri tavalla kuin toverillista suhdetta tavoittelevaa opettajaa eivätkä kyseenalaista sotilaallista ”miesautomaattiohjelmaa”. Voiko tilanne päättyä muuhun kuin murhenäytelmään?

Vapaa-aikana pojat sotivat keskenään ja pamauttelevat omatekoisia pommeja edes vahingoista viisastumatta. Tyttöihin otetaan varovasti kontaktia. Olli oppii kaiken aikaa jotakin ja pukee päätelmänsä herkullisen naiiviin muotoon: ”Näin minä opin että maailman ajassakin on katkiviiva ja se voi olla juuri nyt.” tai ”Näin minä opin maailmasta, että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Jalonen on aikamoinen sanataituri, jonka tekstistä löytyy monia eri tasoja ja koukuttavia yksityiskohtia. Huumori ja tragedia kulkevat käsi kädessä ja ovat koskettavia juuri siksi, että näkökulma pysyy koko ajan nuoren ja viattoman ihmisen näkökulmana.

LEHTOLAINEN, LEENA: Minne tytöt kadonneet

2010-10-04T10:55:00.000+03:00

Leena Lehtolaiselta ilmestyi viimevuotisen Henkivartija-teoksen jälkeen taas Maria Kallio – dekkari. Minne tytöt kadonneet käsittelee samaa ajankohtaista asiaa kuin Anja Snellmanin Parvekejumalat eli Suomeen muuttaneiden musliminaisten asemaa.

Maria Kallio tutustuu kouluttamiensa naispoliisien elämään Afganistanissa ja näkee saksalaisen kollegansa kuolevan pommi-iskussa. Kotimaahan palattuaan hän suostuu johtamaan Espoon poliisin uutta yksikköä, joka tutkii epätyypillisiä rikoksia. Ensimmäisenä selviteltäviksi tulevat kolmen nuoren muslimitytön katoamiset ja neljännen murha. Onko tapauksilla muuta yhteistä kuin se, että kaikki ovat osallistuneet tytöille suunnatun kerhon toimintaan? Tutkimuksia vaikeuttaa muslimiyhteisön sulkeutuneisuus. Etenkin vanhempi polvi noudattaa tiukasti oman uskontonsa ja kulttuurinsa säännöksiä eikä aina edes ymmärrä Suomen lainsäädännön koskevan myös heitä. Tämä suututtaa monia suomalaisia, joiden mielestä ”maassa pitää elää maan tavalla”. Miten pitkälle fanaatikot ovat valmiita menemään?

Tapahtumat kuvataan Maria Kallion silmin. Hän yrittää olla objektiivinen toisaalta maahanmuuttajien epäluuloisuuden ja toisaalta heidän kunniantuntonsa suhteen. Samalla hän yrittää tasapainoilla valtaväestön vaatimusten keskellä, kun osa suomalaisista syyttää poliisia maahanmuuttajien suosimisesta ja osa rasismista. Oman ongelmansa muodostaa sosiaalinen media, joka levittää huhuja ja kiihotusta salamannopeasti ja saattaa vaikeuttaa pahasti poliisin työtä.

Lehtolainen kuvaa ihmisiä, tunnelmia ja tilanteita elämäntuntuisesti ja hallitsee etenkin luontevan replikoinnin. Juonen suhteen kirja ei ole aivan onnistunut, sillä tutkittava murha ratkeaa melko varhaisessa vaiheessa ja jännite latistuu sen jälkeen. Toki lopussa on aikamoista rähinää, kun Afganistanissa koetut tapahtumat saavat jatkoa Suomessa, mutta oikein uskottavaa se ei ole. Tarkoitus lienee osoittaa, ettei Suomikaan enää ole lintukoto erillään muun maailman pahuudesta.

NESBØ, JO: Panssarisydän

2010-09-27T12:50:00.000+03:00

Jo Nesbøn uusin suomennettu teos Panssarisydän on kahdeksas osa Harry Hole – sarjasta. Jokainen osa on ollut edeltäjäänsä raaempi ja murhatavat edellistä erikoisempia, mutta vaaditaanko nykylukijan säväyttämiseen todella näin paljon verta ja kidutusta? Panssarisydämen juoni on kuitenkin ovelasti kehitelty pienintä yksityiskohtaa myöten ja vie herpaantumatta mukanaan, vaikka teoksessa on yli 600 sivua. Lukija uskoo melko varhaisessa vaiheessa tietävänsä syyllisen, mutta mahtaakohan kirjailija huijata?

Harry Hole on Norjan poliisikunnan nerokkain murhatapausten ratkaisija ja ainoa, jolla on kokemusta myös sarjamurhaajasta. Nyt näyttää uusi sarjamurhaaja olevan liikkeellä, mutta Harry piileskelee Hongkongin huumekortteleissa pahaa oloaan hukuttamassa. Tarvitaan melkoista taivuttelua, ennen kuin Harry suostuu palaamaan töihin – huomatakseen joutuneensa valtataistelun pelinappulaksi. Hänen päättäväisyyttään eivät kuitenkaan enää petokset ja uhkailut horjuta.

Harry Holen alakuloinen ja ristiriitainen hahmo on kiinnostava. Harry ei tavoittele mainetta eikä kunniaa itselleen, vaan pitää pääasiana rikollisten kiinnisaamista. Hänelle ei ole merkitystä sillä, onko syyllinen yhteiskunnan pohjasakkaa vai sen kermaa vai peräti virkatoveri. Moni poliisi on langennut tavoitellessaan valtaa, rahaa ja rakkautta, mutta mikä lienee oikeamielisen Harryn heikko kohta?

PS. Ennen loistavaa rikoskirjailijan uraa Jo Nesbø toimi pörssimeklarina ja oli yksi Norjan tunnetuimmista rockmuusikoista. Kokemusta eri aloilta siis on…

RAITASUO, ILKKA & SILTALA, TERHI: Kellokosken prinsessa

2010-09-20T17:42:00.001+03:00

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan teos kertoo naisesta, joka vietti yli 50 vuotta elämästään mielisairaalassa suuruusharhan vallassa ja pystyi silti ilahduttamaan kanssaihmisiään monin eri tavoin. Kellokosken prinsessa – teos ei ehkä ole kaunokirjallisesti merkittävä, mutta sisällöltään mielenkiintoinen esitellessään myötätuntoisesti ja myötäeläen erään erikoisen elämäntarinan ja samalla myös palan suomalaisen mielenterveystyön historiasta.

Anna Lappalainen syntyi Kuopiossa vuonna 1896. Kaksivuotiaana hänet sijoitettiin kasvattiperheeseen, koska äiti ei puolison kuoltua pystynyt yksin elättämään kaikkia lapsiaan. Anna reagoi tähän muutokseen levottomalla käytöksellä ja uhmakkuudella, mikä puolestaan johti kasvattikotien tiheään vaihtumiseen. Suhteet omaan perheeseen jäivät kireiksi ja loppuivat myöhemmin kokonaan. Avioliitto 15 vuotta vanhemman miehen kanssa epäonnistui ja jätti jälkeensä vain nimen – Anna Lappalaisesta tuli Anna Svedholm. Elantonsa Anna ansaitsi ensin ravintolalaulajana ja myöhemmin hierojana, mutta joutui toistuvasti sairaalahoitoon harhojen ja levottomuuden takia. Pysyvästi mielisairaala oli Annan kotina 40-vuotiaasta 91-vuotiaaksi asti.

Ehkäpä rikkinäiset elämänvaiheet ja turvattomuus aiheuttivat Annan suuruudenharhan: hän kuvitteli olevansa englantilainen prinsessa, jonka korppikotka oli ryöstänyt Suomeen. Hän piti Kellokosken sairaalaa kesäpalatsinaan, sen hoitohenkilökuntaa palvelusväkenään ja läheisen kylän asukkaita alamaisinaan. Suosikki-ihmisilleen hän soi arvonimiä, jotka myös muisti erehtymättä. Kyläläiset puolestaan suhtautuivat Annaan luontevasti ja ymmärtäen – heille hän oli Prinsessa ja sen kutsumanimen omaksuivat lopulta muutkin.

Nykyään Prinsessan kohdalla puhuttaisiin luultavasti skitsoaffektiivisesta häiriöstä, mutta omana aikana diagnoosi oli skitsofrenia. Häneen kokeiltiin lähes kaikkia 1900-luvulla kehiteltyjä hoitomenetelmiä lobotomiaa lukuun ottamatta eli insuliinihoitoa, malarian istuttamista, sähköshokkeja ja eristämistä. Näistä asioista lukeminen on todella järkyttävää. Onneksi 1970-luvulla hoitotavat muuttuivat inhimillisemmiksi ja Prinsessaa rauhoiteltiin lääkkeillä vain erityisen levottomina jaksoina. Muuten hän sai liikkua vapaasti jopa ulkomaita myöten.

Arto Halosen ohjaama elokuva Prinsessa perustuu Ilkka Raitasuon muistiinpanoihin. Se sai ensi-iltansa elokuussa 2010.

NICOLL, ANDREW: Rouva Agathen rakkaus

2010-09-13T13:50:00.003+03:00

Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteos Rouva Agathen rakkaus valittiin Skotlannissa vuoden 2008 parhaaksi romaaniksi ja se nousi aikamoiseksi menestykseksi muuallakin maailmassa. Kirjan viehätys piilee paljolti siinä, että sitä on mahdotonta lokeroida. Alku muistuttaa surrealistista satua, sitten seuraa vanhanaikaisen haikea rakkaustarina ja lopuksi siirrytään synkkään mysteeriin. Kaikkia tekstin yksityiskohtia ei välttämättä noteeraakaan. Esimerkiksi paikannimet ovat jostain syystä kielitieteellisiä termejä: Dot (= piste), Umlaut (= äänteenmukautus), Dash (= ajatusviiva)…

Rouva Agathen rakkaus leijuu ajan ja paikan tuolla puolen. Kuvauksen perusteella se sijoittuu Baltian saarelle vaikeakulkuisen vesireitin taakse, mutta Dotin kaupunki raitiovaunuineen, hienostuneine kahviloineen ja oopperoineen muistuttaa silti vanhaa eurooppalaista kulttuurikeskusta. Kirjoituskoneet ja lankapuhelimet ovat käytössä ja postikortit kuljettavat viestejä. Elämän tahti on verkkaista ja ihmiset tuntevat toisensa. Kaikkea tarkkailee ja hallitsee parrakas naispyhimys Walpurnia. Paratiisista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pimeä puoli löytyy täältäkin.

Dotin pormestari Tibo Krovic, jota oikeudenmukaisuutensa vuoksi kutsutaan hyväksi, rakastaa tulisesti uhkeaa sihteeriään Agathe Stopakia. Hän joutuu kuitenkin salaamaan tunteensa, sillä ihana Agathe on naimisissa. Kovin suoraviivaisesti tästä ongelmasta ei selvitä, vaan vuosia kuluu ja lopulta tarvitaan noitakonsteja ja ihmetekoja.

Rouva Agathen rakkaus etenee tapahtumiensa puolesta paikoin melko hitaasti, mutta kuohuttaa koko ajan suuria tunteita. Nicoll hallitsee hienosti tyylivaihtelut ja oudot juonenkäänteet. Tämä kirja sopii sellaiselle, joka pitää esimerkiksi Pienestä suklaapuodista.

HALTTUNEN, ELINA: Äidiltä tyttärille - reseptilaatikon aarteita, aterioita ja tarinoita

2010-09-06T14:50:00.001+03:00

Elina Halttunen sai idean keittokirjaansa, kun tyttäret alkoivat soitella reseptien perään. Äidiltä tyttärille -teokseen hän otti vain perheen hyväksymät ja ajan mittaan parhaiksi kehitellyt ruokaohjeet. Ateriakokonaisuuksia on 26 ja ne on jaoteltu vuodenaikojen mukaan; on ”Sadonkorjuupäivällinen” ja ”Talven viimeinen menu”, on ”Hellepäivän lounas” ja ”Hyvästit kesälle” ja jopa ”Dagen efter – menu”. Reseptejä on kerätty lippusista ja lappusista, kerjätty ystäviltä, kaiveltu mielen perukoilta. Kirjallisuusluettelo on vaikuttava.

Jotkut reseptit vaikuttavat suuritöisiltä ja niiden ainesosat hankalasti saatavilta ainakin muualla kuin Helsingissä: kania, saksanhirveä, peuraa, sorsaa, ankkaa, hanhea, ostereita, jokiravun pyrstöjä… Onneksi mukana on myös perinteisiä ruokia: äidin lihapullia, lohikeittoa, Janssonin kiusausta, raparperipiirakkaa ja pannukakkua. Kokeilla voisi vaikkapa Saaran bataattilaatikkoa, samettista hernekeittoa tai vadelmaunelma-jälkiruokaa. Reseptit kannustavat suosimaan sesonkituotteita ja lähiruokaa. Alkoholia lorautellaan mausteeksi ahkerasti.

Kirja sisältää myös perhetarinoita, mikä saattaa kiinnostaa sellaista lukijaa, joka ei niin resepteistä välitä. Selviää, kuinka laihasta ja ruokahaluttomasta tytöstä tuli herkkusuu ja kokki, kuinka äiti hurmasi isän omenapiirakalla ja isä teki vaikutuksen äitiin valmistamalla Cour de filet provençalen (äidin bravuuri siihen aikaan oli nakkilaatikko). On taiteilijaperheen arkea ja juhlaa, elämää kaupungissa ja maalla. Valokuvia perheen albumeista.

SNELLMAN, ANJA: Parvekejumalat

2010-08-30T11:47:00.000+03:00

Anja Snellmanin uusin romaani Parvekejumalat sijoittuu Helsinkiin Virtasaaren (Vuosaaren?) kaupunginosaan. Aiheena on ensinnäkin islamilaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys, jossa kummankin kulttuurin edustajat lukkiutuvat omiin ennakkoluuloihinsa. Toiseksi kyseessä on vanhempien ja lasten välinen ongelma: aikuiset eivät tarjoa tukea eivätkä turvaa nuorelle ihmiselle sen paremmin suomalaisessa perheessä kuin somalisuvussa. Kolmantena on Snellmanille tyypillinen miesten ja naisten vastakkainasettelu: miehillä on valtaa ja naisilla velvollisuuksia. Naissukupuoleen perustuvaa alistamista ja julmuutta on myös tasa-arvon ihannemaassa Suomessa, vaikka täällä ei sukupuolielimiä leikelläkään.

Anis Muumin on somaliperheen murrosikäinen tytär, joka unelmoi farkuista, huulipunasta, bileistä ja poikaystävästä. Hän on älykäs ja tiedonhaluinen ja kiinnostunut esimerkiksi ilmastonmuutoksesta. Kuitenkin perinteet (Koordinaatisto) edellyttävät, että Anis pysyttelee siveästi kotona ja liikkuu kaupungilla vain veljiensä vahtimana. Hänellä ei ole mitään määräysvaltaa omaan ruumiiseensa eikä elämäänsä. Snellman kuvaa uskottavasti ja myötäeläen Aniksen kaipuuta saada elää kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret ja olla sillä tavoin näkymätön.

Alla Pohjola on suomalaisen taiteilijaperheen tytär, jolle valinnanvapaudesta on tullut vankila. Hän on saanut kenenkään estämättä kokeilla kaikkea ja kokemuksissaan vammautunut niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Islamiin kääntyminen merkitsee hänelle paluuta kotiin eli turvaa ja puhdistumista, kaapuun pukeutuminen taas vapauttavaa näkymättömyyttä. Allasta tulee ensin Alla-Zahra ja lopulta pelkästään Zahra. Valitettavasti hänen hahmonsa jää aika etäiseksi ja hänen tekojensa motiivit kyseenalaisiksi.

Parvekejumalat-nimi tulee kirjalle ennen kaikkea sen traagisesta loppuratkaisusta, mutta saattaa viitata myös Aniksen isän ammattiin parvekkeiden lasittajana tai Aniksen haluun oleilla parvekkeella. Aniksen isän kommentti: ”Parveke on turhan maallisen rihkaman tarjotin – paitsi silloin kun sinne laitetaan silmä joka katsoo Mekkaan.”

Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa seurataan vuorotellen Anista ja Alla-Zahraa. Elävä ja herkullinen henkilökuva syntyy siinä ohessa myös Allan yliboheemista ja ylisallivasta äidistä. Snellman kirjoittaa vetävästi ja rakentaa juonen taitavasti. Ehkä hän hieman kärjistää, mutta se ei vähennä teoksen koskettavuutta.

GAVALDA, ANNA: Karkumatka

2010-08-24T12:53:00.000+03:00

Ranskalaisen Anna Gavaldan uusin suomennettu teos Karkumatka oli alun perin novelli, jota France Loisirs – kustantamo jakoi tilaajilleen vuonna 2001. Myöhemmin Gavalda korjaili tekstiä ja muokkasi novellista pienoisromaanin. Karkumatka ei nouse kirjailijan parhaitten teosten tasolle, mutta viehättää haikeansuloisella tunnelmallaan.

Kolme noin kolmekymppistä sisarusta on matkalla häihin, mutta vailla juhlamieltä. He ovat varmoja siitä, että häät tulevat olemaan tylsät ja sukulaiset rasittavia.Omassa elämässä on ongelmia. Tunnollisuuden perikuva Lola käy läpi avioeroa, tyyniluontoinen Simon kärvistelee teräväkielisen vaimonsa rinnalla ja boheemi Garance kaipaa kiintopistettä elämäänsä. Sisarukset lähtevätkin yksimielisesti karkumatkalle, kun juhlapaikalla selviää, ettei pesueen neljäs jäsen pääse työkiireiden vuoksi mukaan. Päivästä tulee lämmin ja huoleton, tavallaan hyvästijättö lapsuudelle. Muistellaan menneitä, selvitellään muistikuvien eroja, syitä ja seurauksia. Hetkeksi unohdetaan aviopuolisot ja lapset, huolet ja velvollisuudet. Siskosten välinen sanavaihto voi vaikuttaa toisinaan jopa häijyltä, mutta yhteishenki pitää. Häihinkin päästään…

Gavalda hallitsee tyylinsä: lyhyitä lauseita, nasevia repliikkejä, ilmavia kuvauksia. Henkilökuvat tosin jäävät tällä kertaa ohuehkoiksi – kaikkein elävimmäksi tulee se (ensi näkemältä) kaikkein epämiellyttävin eli Simonin säntillinen, kärkevä, hienosteleva ja hygieniahullu vaimo Carine.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittaja

2010-08-16T12:43:00.000+03:00

Mielensäpahoittaja on monologimuotoinen novellikokoelma, joka pohjautuu Yleisradiossa vuonna 2009 esitettyyn kuunnelmasarjaan Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Antti Litja oli kuunnelmien äänenä ja on nyt cd-äänikirjan lukijana. Taitavaa näyttelijää kuunnellessa novelleihin avautuu kieltämättä aivan uusi ulottuvuus, mutta teksti naurattaa ja puhuttelee kyllä kirjasta luettunakin.

Novellien päähenkilö on noin 80-vuotias itsenäinen ja itsepäinen äijä, jonka mieli menee matalaksi milloin mistäkin: lumentulosta, rintaruokinnasta julkisilla paikoilla, uusista moottoriteistä, mainoksista ja veronpalautuksista. Ystävänpäivänkortti miniältä aiheuttaa pahaa mieltä, samaten kalkkuna jouluaterialla. Kaiken kaikkiaan päähenkilö ennättää kirjan aikana pahoittaa mielensä lähes 40 kertaa. Perustelut näille tunteille osoittautuvat kuitenkin useimmiten aivan loogisiksi ja järkeviksi.

Vaikka kirja koostuukin lyhyistä novelleista, onnistuu se silti tekemään eläväksi niin päähenkilön luonteen kuin hänen elämäntarinansa. Vanhus yksinään omassa talossaan, vaimo dementoituneena hoitokodissa, lapset perheineen maailmalla ja paras ystävä kuollut. Miehen fysiikka alkaa pettää, mutta henki on vireä ja vahva eikä siedä holhoamista. Tässä tuleekin väistämättä kahnausta yhteiskunnan kanssa ja mielipahaa. Kuitenkaan mies ei vaadi mitään tavatonta, vaan nimenomaan ihan tavallinen riittää.

Kirjan novellit alkavat (miltei aina) sanoilla ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun” ja jatkuvat sitten odottamattomilla väitteillä. Samaten toistuvat ilmaisut ”kyllä en” ja ”kyllä ei”, esimerkiksi näin: ”Kyllä en vastusta kehitystä, mutta tyhmyyttä aina, ja liian helpoksi tekeminen on tyhmyyksistä suurinta.” Monet kohtaukset ovat lakonisesta kielestään huolimatta (tai juuri siksi) vastustamattoman koomisia, mainittakoon vaikka uudenlaiseen hanaan tutustuminen junan vessassa.

WALKER, MARTIN: Poliisimestari Bruno

2010-08-09T11:12:00.003+03:00

Poliisimestari Bruno on leppeää luettavaa, vaikka tutkimuksen kohteena oleva rikos onkin raaka ja kauhea. Päähenkilö on harvinaisen sympaattinen: nokkela, kätevä käsistään ja erinomainen kokki, herkkätunteinen mutta tarvittaessa kouliintunut taistelija. Hän pitää kyläläisistään huolta kuin kanaemo. Kylä puolestaan on tähän asti ollut kaunis ja turvallinen lintukoto, jossa kaikkia on suvaittu taustastaan huolimatta. Ei ole kärsitty rasismista eikä poliittisista väkivaltaisuuksista. Yksissä tuumin on puijattu EU:n tarkastajia ja suojeltu niitä, joiden tiedetään olleen virkamiehiin kohdistettujen kolttosten takana.

Vanhan arabimiehen murha muuttaa kylän ilmapiirin peruuttamattomasti, sillä murhaa selviteltäessä törmätään muihin rikoksiin ja rikollisiin: huumekauppaan, ääriliikkeiden kiihotustoimintaan, alaikäisten seksiorgioihin. Brunon paikallistuntemus on se tekijä, joka oleellisesti vaikuttaa rikoksen ratkaisemiseen. Kaiken toiminnan keskellä poliisimestari sentään ennättää flirttailla peräti kolmen kauniin naisen kanssa ja syödä herkullisia aterioita.

MICHAELS, ANNE: Routaholvi

2010-08-02T19:01:00.000+03:00

Anne Michaels on kanadalainen runoilija ja muusikko. Routaholvi on hänen toinen romaaninsa.

Jean ja Avery tapaavat 1950-luvun loppupuolella patotyömaalla Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla. Jean on kasvitieteilijä, joka suojelee ja säilyttää luontoa ja Avery on insinööri, joka hyödyntää luonnonvaroja tekniikan avulla. He puhuvat eri kieltä, mutta kuuluvat silti yhteen. Vuonna 1964 he ovat aviopari ja Assuanin patotyömaalla Egyptissä. Avery osallistuu Abu Simbelin temppelin siirtämiseen, mutta käy työn edetessä yhä epäilevämmäksi. Onko uudelleen rakennettu temppeli valhe, pyhyytensä menettänyt? Onko oikein edistyksen nimissä riistää ihmiset pois juuriltaan ja tuhota heidän menneisyytensä?

Jean alkaa odottaa lasta, mutta saa keskenmenon. Menetys aiheuttaa puolisoiden välille niin suuren tunnetyhjiön, että he katsovat parhaaksi erota ja etsiä omin päin uutta suuntaa tulevaisuuteen. Avery opiskelee arkkitehtuuria pystyäkseen tuhoamisen sijaan rakentamaan uutta. Jean etsii ihmistä, joka näkisi hänessä muutakin kuin lapsensa menettäneen äidin. Puolalainen emigranttitaiteilija Lucjan pystyy auttamaan, sillä hänen tarinansa on selviytymistarina. Lucjan koki toisen maailmansodan kauhut Varsovan ghetossa ja näki kaupungin tuhon, mutta myös nopean uudelleenrakentamisen. Hänen kertomuksensa noista ajoista auttavat Jeania suhteuttamaan oman menetyksensä muiden kokemiin kärsimyksiin ja uskomaan tulevaisuuteen uudella tavalla.

Kirja koostuu pitkälti vuoropuheluista, muisteluista ja kertomuksista. Se on kieleltään lyyrisen kaunis, täynnä oivalluksia ja hienoja ajatuksia. Sitä ei voi lukea nopeasti, vaan mietiskellen ja uutta keksien. Esimerkiksi: Ihminen kaipaa elämässään eniten anteeksiantoa... Rakkaus voi hajota osiksi, mutta hellyys on pettämätön... Kaikki mikä on tehty rakkaudesta on elossa… Jos kirjaan olisi halunnut jotain lisää, niin hieman huumoria.

PS. Suomalaista ilahduttaa se, että kirjassa mainitaan Alvar Aallon arkkitehtuuri ja Marimekon kankaat esimerkkeinä modernista ja raikkaasta suunnittelusta. Tapahtumat sijoittuvat siis 1960-luvulle…

LANDER, LEENA: Liekin lapset

2010-07-15T14:35:00.000+03:00

Liekin lapset – teos tuli julkisuuteen jonkinlaisen kohun saattelemana. Osa henkilöistä ja tapahtumista on nimittäin samoja kuin vuonna 1987 ilmestyneessä ja Tammen kustantamassa teoksessa Jumalattoman kova tinki, josta Landerin oli tarkoitus muokata uusittu versio. Syystä tai toisesta tuo hanke kariutui ja Liekin lapset-teoksen julkaisi Landerin uusi kustantaja Siltala. Kirjan kaunis nimi tulee Raamatusta Jobin kirjan säkeestä: ”Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle”.

Liekin lapset sijoittuu yhdessä aikatasossa Halikon Vartsalan sahayhteisöön ajalle 1903–1929 ja ennen kaikkea vuoden 1918 tragediaan. Silloin teloitettiin Märynummella kymmeniä punaisia, joiden joukossa jopa lapsia. Kuitenkin puolueeton historiantutkimus on myöhemmin osoittanut, että paikkakunnalla työväestön vallankumous rajoittui ideologisiin puheisiin – aseellista toimintaa ei ollut. Mikä sitten johti teloituksiin?

Toisessa aikatasossa eletään vuotta 2009. Risto Paju eroaa työstä ja vaimosta ja rupeaa tutkimaan sukunsa historiaa. Ennen pitkää hän oivaltaa, että sisällissodan aikaan liittyy jokin perhesalaisuus, mutta mikä? Lander on ilmeisesti tarvinnut tätä kehyskertomusta voidakseen Riston suulla kysyä: eivätkö vuoden 1918 teloitukset olleet murhia, jotka pitäisi selvittää – olkoonkin, että niistä on kulunut yli 90 vuotta?

Lander on perehtynyt perinpohjaisesti aiheeseensa, mutta osaa käsitellä sitä kevyesti ja sujuvasti (loppuosan ”saarnaa” lukuun ottamatta). Kyse oli tavallisista ihmisistä, jotka kaoottinen aika tempasi pyörteisiinsä ja pakotti valitsemaan puolensa, tahtoipa sitä tai ei. Siitä Lander muistuttaa varsin painokkaasti, etteivät sisällissodan tapahtumat olleet samanlaisia joka paikkakunnalla: Väinö Linnan Pentinkulma ei ole ainoa totuus.

SWARUP, VIKAS: Syyllisten seurue

2010-07-05T10:06:00.000+03:00

Vikas Swarup on intialainen diplomaatti, jonka esikoisteos Tyhjentävä vastaus (2005) oli kahdeksan Oscaria voittaneen Slummien miljonääri- elokuvan pohjana. Swarupin toinen teos Syyllisten seurue on realistisempi. Henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja, vaan tilanteen mukaan jotain siltä väliltä. Kirjailija haluaa ennen kaikkea kiinnittää huomiota rikkaiden ja köyhien väliseen kuiluun, mutta käsittelee myös rasismia ja korruptiota. Useimmat henkilöistä tavoittelevat ”amerikkalaista” unelmaa eli haluavat kyltymättä lisää rahaa tai lisää valtaa. Heidän itsekkyyttään ja pinnallisuuttaan vastaan asettuu puhdassydäminen alkuasukasmies, joka on houkuteltu syrjäiseltä saareltaan häikäilemättömän pelin nappulaksi. Kirja kuvaa intialaista nykyelämää, mutta monet teemat ovat täysin yleismaailmallisia.

Syyllisten seurue -kirjan alussa murhataan rikkaan ja vaikutusvaltaisen perheen hulttiopoika kesken voitonjuhlien. Mies on juuri saanut murhaoikeudenkäynnissä vapauttavan päätöksen, vaikka on ilman muuta syyllinen. Kuudelta juhlavieraalta löytyy ase, heidän joukossaan murhatun isä, kuuluisa Bollywood-näyttelijätär ja amerikkalainen turisti. Epäillyt kertovat kukin vuorollaan tapahtumista, syistä ja seurauksista, jotka johtivat tuohon tilanteeseen. Kaikilla on täysin uskottavat motiivit ja oivalliset mahdollisuudet ja lisäksi usean epäillyn kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa. Lukijalle tarjotaankin useita mahdollisia loppuratkaisuja, ennen kuin totuus selviää.

MAZZARELLA, MERETE: Matkalla puoleen hintaan : eläkkeellä olemisen taidosta

2010-06-28T17:32:00.000+03:00

Filosofian tohtori, pohjoismaisen kirjallisuuden professori, kolumnisti ja kriitikko Merete Mazzarella jäi eläkkeelle pitkän akateemisen uran jälkeen ja julkaisi aiheesta kirjan Matkalla puoleen hintaan.

Teos alkaa ajasta, jolloin Mazzarellan henkilökohtainen eläkeikä vasta lähestyy, mutta nostattaa jo ristiriitaisia tunteita. Itse eläkkeelle jääminen tapahtuu pehmeästi ja vaiheittain, mutta sitten vastaan tulee sekä myönteisiä että kielteisiä yllätyksiä. Ajatukset käyvät yhä useammin myös kuolemassa. Kirjailija kommentoi asioita hyvin avoimesti ja itseironisesti, mutta samalla lämpimästi ja erilaisuutta ymmärtäen. Omien mietteittensä tueksi ja selventämiseksi Mazzarella tarjoilee kirjallisuussitaatteja ja eri lähteistä poimimiaan anekdootteja. Aiheesta ja tapahtumasta toiseen hän hypähtelee sujuvasti aina mielijohteiden mukaan, mutta rönsyily ei vaikeuta lukemista.

Mazzarella kannustaa nykyajan ikäihmistä pitämään puolensa, sillä nuoret ovat antiikin ajoista asti sanelleet sen, minkälaisia vanhusten kuuluisi olla. Toiseksi hän rohkaisee niin nuoria kuin vanhojakin elämään hitaasti eli luopumaan kiireestä – oli se sitten todellista tai kuviteltua. Toki Mazzarella myöntää olevansa etuoikeutettu eli hyvin toimeentuleva, hyväkuntoinen ja ”sosiaalista pääomaa” omaava. Hänen näköalansa on toinen kuin vähätuloisella, sairaalla ja yksinäisellä, mutta monet kokemukset ovat silti yhteisiä ja tuttuja. Kirja sopii erityisen hyvin eläkeikää lähestyvälle tai jo eläkkeellä olevalle, mutta kyllä Mazzarellan tyyliin ihastunut nuorikin saa tästä mielihyvää ja uutta ajateltavaa.

GALLAY, CLAUDIE: Tyrskyt

2010-06-21T14:17:00.000+03:00

Ranskalainen Claudie Gallay (s. 1961) saavutti arvostelu- ja myyntimenestyksen viidennellä teoksellaan Tyrskyt sekä kotimaassaan että muualla maailmassa. Kirjasta on suunnitteilla elokuva.

Tyrskyt-kirjan hitaaseen tempoon täytyy ensin hieman totutella. Nuoren naisen silmin seurataan meren ja tuulen muokkaaman normandialaiskylän vaiteliaita ihmisiä, karua arkielämää ja vaatimattomia huveja. Melko pian selviää, että nainen on menettänyt rakastettunsa ja sen vuoksi ottanut työn lintujen tarkkailijana kaukana tutuista seuduista ja ihmisistä. Voimistuva elämänhalu saa hänet kiinnostumaan kylän menneisyyteen liittyvistä arvoituksista. Johtuiko erään perheen hukkuminen 40 vuotta aiemmin siitä, että majakka oli sammutettuna? Ja miksi majakan valo ylipäätään olisi sammutettu? Millainen kolmiodraama johti yhden ihmisen mielenvikaisuuteen ja toisen eristäytymiseen? Kuka oli pieni poika, josta ei haluta puhua? Nykyhetkikin sisältää arvoituksen: kuka on kiehtovan salaperäinen mies, joka saapuu kylään myrsky-yönä? Onko luvassa romantiikkaa?

Kirjaa voisi luonnehtia tyyliltään ”ranskalaiseksi”. Se on toisaalta kepeä ja toisaalta villin mystinen. Kieleltään se on toisaalta hyvin runollinen ja elegantti ja toisaalta karun lakoninen. Tunnelma on käsin kosketeltavan vahva.

FLETCHER, SUSAN: Irlantilainen tyttö

2010-06-15T16:57:00.000+03:00

Irlantilainen tyttö on Susan Fletcherin esikoisromaani, jolla hän voitti Whitbread-palkinnon 2004. Aiemmin häneltä on suomennettu teos Meriharakat.

Kirjan kertoja on Eve Green, oikealta nimeltään Evangeline ja lapsena kutsuttu Evieksi. Eve odottaa esikoistaan, mikä herkistää hänet muistelemaan erästä käänteentekevää vuotta lapsuudessaan. Evie oli seitsenvuotias kun hänen alle kolmekymppinen äitinsä menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen. Onneksi isovanhemmat ottivat tyttärentyttären avosylin vastaan ja opettivat kaupungin kasvatille, millaista kauneutta pienen walesilaisen kylän karun ulkokuoren alla piilee. Tosin jotkut ihmiset tuntuivat vihaavan Evietä heti ensi silmäyksellä, mutta miksi? Miksi kukaan ei halunnut puhua Evien isästä, josta tytöllä oli muistona vain kenkälaatikossa säilytetyt vaatimattomat tavarat? Ja irlantilaiselle tyypilliset punaiset hiukset, tietysti.

Kirjassa on salapoliisiromaanin aineksia. Evien koulutoveri oli Rosie – kaunis ja rikas tyttö, joka suhtautui Evieen kuin kilpailijaan ja tunkeilijaan. Olikohan syynä lammastilan sympaattinen työntekijä Daniel? Sitten Rosie katosi, mutta karkasiko hän kotoaan vapaaehtoisesti vai murhattiinko hänet? Eviellä saattoi olla aavistus tapahtumista, mutta henkilökohtaiset syyt saivat hänet kertomaan valheen. Eihän hän voinut aavistaa, miten traagiset seuraamukset tuosta valheesta olisivat!

Irlantilainen tyttö on lempeä kirja monissa eri muodoissa esiintyvästä rakkaudesta. Se vie lukijan keskelle sumuista ja surumielistä maisemaa ja kuvaa herkän yksityiskohtaisesti tuoksuja, ääniä, tunnelmia, ajatuksia, muistoja. Kenties sitä ei lue toistamiseen, mutta ainakin ensimmäisellä kerralla sitä oli vaikea laskea käsistään.

ENRIGHT, ANNE: Valvojaiset

2010-06-07T13:12:00.000+03:00

Irlantilainen Anne Enright oli vuonna 2007 Booker-palkinnon yllätysvoittaja neljännellä romaanillaan nimeltä Valvojaiset. Kirjassa on omalaatuista vetovoimaa, vaikka se onkin hidas, raskas ja paikoin suorastaan epämiellyttävä.

Valvojaiset kertoo Hagertyn kaksitoistalapsisesta suurperheestä, jonka kaikki jäsenet ovat joutuneet elämässään jollakin lailla harhaan. Yksi pojista, ihastuttava Liam, on ajautunut alkoholismiin ja lopulta itsemurhaan - luultavasti lapsuudessa koetun häpeällisen tapahtuman vuoksi. Ruumiin hakee Englannista Dubliniin Liamin läheisin sisar Veronica, joka matkan aikana ennättää mietiskellä sukunsa historiaa monelta kantilta. Hän yrittää olla mahdollisimman rehellinen, mutta huomaa muistojen ajan myötä vääristyneen ja sumentuneen. Tästä syystä kertomus on täynnä arveluita, vaihtoehtoja ja korjauksia. Voimakkain tunne on viha: Veronica vihaa niin aviomiestään, lapsiaan ja vanhempiaan kuin itseäänkin. Tunteiden läpikäyminen kuitenkin vapauttaa ja kirjan loppu on suorastaan toiveikas.

Kirjan voima on sen kielessä. Teksti on täynnä yksityiskohtia, huomioita ja mielleyhtymiä. Ne ovat hyvin fyysisiä: ruumis ja sen toiminnot, eritteet, aistit. Usein mennään kirjaimellisesti ihon alle ja kuvataan tunteiden vaikutusta kehon toimintaan. Seksin ja seksuaalisuuden osuus on korostetun suuri, mutta samalla pelätään kosketusta ja koskettamista. Haave romanttisesta rakkaudesta kytee kyynisyyden alla.

DAHL, KJELL OLA: Musta enkeli

2010-05-31T18:55:00.000+03:00

Poliisi ammutaan kuoliaaksi keskellä yötä ja syylliseksi arvellaan läheisessä baarissa aggressiivisesti käyttäytynyttä maahanmuuttajaa. Tapausta tutkivaa murharyhmää johtaa apulaispoliisipäällikkö Gunnarstranda, jonka älyä ja intuitiota jotkut ihailevat ja omavaltaisuutta vielä useammat inhoavat. Tämän tapauksen tiimoilla kollegat suhtautuvat Gunnarstrandaan erityisen nyreästi, sillä kuollut poliisi oli monien mielestä sankari, joka Gunnarstrandan vasikoinnin vuoksi pakotettiin sairauslomalle. Vihamielisyys muuttuu vahingoniloksi, kun apulaispoliisipäällikköä itseään epäillään todisteiden peukaloinnista. Mutta tämä mieshän ei jätä hommia kesken – hän on saanut vainun ja jatkaa tutkimuksia pakkolomalla ollessaankin.

Gunnarstrandan pitkäaikainen työtoveri Frølich puolestaan tutkii hämäräperäisistä toimista epäillyn asianajajan katoamista. Voisiko tämä tapaus liittyä Gunnarstrandan tutkimaan juttuun?

Musta enkeli on tasokas salapoliisiromaani. Juonikuviot muodostavat sellaisen vyyhdin, että lukija on miltei solmussa yrittäessään pysyä mukana. Irrallisia langanpäitä riittää viimeiselle sivulle asti.

GENOVA, LISA: Edelleen Alice

2010-05-24T11:00:00.004+03:00

Lisa Genova on koulutukseltaan neurotieteiden tohtori ja Meisner-metodilla koulutettu näyttelijä. Hänen esikoisteoksensa Edelleen Alice perustuu sekä Alzheimerin tautia käsitteleviin tutkimuksiin että laajaan haastattelumateriaaliin. Kertomus on todentuntuinen ja uskottava, vaikka tuskinpa sairaan ihmisen pään sisään pystyy täysin ujuttautumaan edes tutkija.

Alice Howland on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori, suosittu luennoitsija, kunnianhimoisen tutkijan vaimo ja kolmen aikuisen lapsen äiti. Hän pistää muistikatkoksensa ensi alkuun stressin tai vaihdevuosien tiliin, mutta eksyminen kotinurkilla paljastaa, että kyse on vakavammasta asiasta. Diagnoosiksi tulee varhainen Alzheimerin tauti. Pahamaineinen sairaus herättää voimakkaita tunteita ja reaktioita, joita Edelleen Alice kuvaa hienovaraisesti ja vivahteikkaasti. Joku kieltää koko sairauden, joku uskoo pelkän ryhdistäytymisen auttavan, joku häpeää, joku pelkää, joku tukee ja kannustaa.

Koska Alice toimii kertojana, voi lukija huomata jo ennen Alicea itseään, milloin tämä ei tunnista jotain ihmistä tai unohtaa sovitut luennot. Tämä on ilmaistu tekstissä todella taitavasti. Alicessa paljastuu taistelija, hän oppii etsimään korvaavia keinoja arkielämästä selviämiseen ja hän vie läpi ideansa vertaisryhmän perustamisesta. Alicen apuna on myös huumorintaju, joka laukaisee noloja tilanteita. Kirja loppuu siihen, kun Alice ei enää tunnista lähimpiäkään ihmisiä. Hän tunnistaa vain tunteet: rakkauden, turvallisuuden ja lämmön – ja on silti edelleen Alice, kiinni elämässä.

PS. Tässä kirjassa on hämäävästi samannäköinen kansi kuin Jean-Dominique Baubyn teoksessa Perhonen lasikuvussa (1997).

BARBERY, MURIEL: Siilin eleganssi

2010-05-17T17:55:00.000+03:00

Renée Michel on 54-vuotias ja toiminut 27 vuotta pariisilaisen luksustalon ovenvartijana. Hän pyrkii tietoisesti vastaamaan yleisesti hyväksyttyä mielikuvaa ovenvartijarouvasta: olemukseltaan vanha, ruma ja äreä, omistaa laiskan kissan, katselee televisiota ja syö vuoroin lihakeittoa, kaalisoppaa tai papupataa. Tosiasiassa hän on himolukija ja kulttuurin suurkuluttaja, joka pohtii elämän tarkoitusta vaikkapa fenomenologian avulla.

Kansanedustajaperheen kaksitoistavuotias tytär Paloma Josse asuu samaisessa kerrostalossa. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotissyntymäpäivänään, koska ei halua päätyä rikkaiden kultakalamaljaan. Tällainen kohtalo näyttää väistämättömältä, vaikka Paloma onkin normaalia älykkäämpi ja tiedostavampi.

Sekä Renéen että Paloman elämä muuttuu kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu. Hienostunut herra Ozu näkee Paloman yksinäisyyden ja turhautuneisuuden ja myös Renéen haavoittuvuuden. Ehkäpä tulevaisuudessa näkyy kaikkien kohdalla valoa? Tarina on liikuttava, mutta pienen satiirin maustama. Kerrostalosta löytyy monenlaista (lähinnä koppavaa ja luokkatietoista) tyyppiä tarkkailtavaksi ja kuvailtavaksi. Tarinaa kertovat Renée ja Paloma vuorotellen ja lukijaa helpottaa tyylien erilaisuuden lisäksi se, että Renéen ajatuksilla fontti on erilainen kuin Paloman mietteillä. Hienostunut, kepeähkö kirja.

IIVARI, ANNAKAISA: Juhannus italialaiseen tapaan

2010-05-10T13:52:00.000+03:00

Kristiina Kallio on kontrollifriikki. Hän suunnittelee viimeistäkin piirtoa myöten Toscanaan suuntautuvan lomamatkan, jolle eliittilähiössä asuvat naapurukset ovat innostuneet lähtemään. Mikään ei kuitenkaan suju Kristiinan toivomalla tavalla. Ympäristö ja asunnoksi vuokrattu palazzo viehättävät vieraita, mutta Kristiinan aitoitalialaiset ruoat ja retket kulttuurikohteisiin eivät. Monia kiinnostaa pizza tai hampurilaiset enemmän kuin bruschetta ja vesipuisto enemmän kuin taidemuseo.

Ihmissuhteetkin aiheuttavat ongelmia. Kristiina ja aviomiehensä Aulis riitelevät joka asiasta ja pientä epäilyä uskottomuudestakin on. Yksi naapureista kännää aamusta iltaan ja toinen saarnaa fanaattisesti terveellisistä elämäntavoista. Kaikista paljastuu uusia piirteitä. Pääosin loman vaikutukset ovat positiivisia, yllättävällä tavalla.

Annakaisa Iivari kuljettaa esikoisromaanissaan juonta perinteisen naisviihteen malliin, mutta upottaa mukaan myös opaskirjamaisen tarkkaa tietoa Italiasta ja maan kulttuurista (etenkin ruuasta). Juhannus italialaiseen tapaan on mukavaa luettavaa pienestä epätasaisuudesta ja epäuskottavuudesta huolimatta. Toivottavasti jatkoa seuraa.

INGEMARSSON, KAJSA: Vettä vain

2010-04-29T15:26:00.000+03:00

Stella Friberg on Ruotsin menestyksekkäin kirjailija. Hänellä on luksuskoti, luksusauto ja unelmien poikaystävä. Hän on nirso ja hyväksyy vain parasta, olipa kyse ruoasta tai vaatteista. Stella ei ole mukava ihminen, vaan ylimielinen, töykeä ja epäluuloinen.

Sitten luksusasunnossa paljastuu paha vesivahinko. Stellalla on onnea, kun saa palkattua remonttia tekemään tunnollisen ja empaattisen Johnnyn. Kulissit alkavat nimittäin sortua vähän joka rintamalla. Uusi kirja etenee kankeasti. Poikaystävällä on luuranko kaapissaan. Tiedotusvälineet vainoavat. Sukulaiset ovat ahneita. Stella on yksinäinen. Olisiko Stellalla kasvamisen paikka?

Vettä vain on kepeää viihdettä, mutta hyvin kirjoitettua. Kertomuksen lomaan sijoitetut otteet Stellan työn alla olevasta dekkarista valottavat kirjailijan työtä ja käsikirjoituksen kehittymistä hauskasti. Ja mitä on olla superjulkkis? Ajoittain loistokasta, mutta useimmiten rasittavaa ja pelottavaakin. Ihmisestä on tullut tuote, jonka on vastattava suurelle yleisölle markkinoitua mielikuvaa ja jonka yksityiselämä on kaikkien omaisuutta.

FRANZÉN, PETER: Tumman veden päällä

2010-04-26T11:03:00.001+03:00

Näyttelijä Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani on tarina, ”joka hänen oli pakko kertoa”. Tumman veden päällä – teosta lukiessa on aluksi hieman pettynyt, koska kirjan kieli on kovin lakonista ja pienen Pete-pojan silmin nähdyt tapahtumat kovin arkisia. Vähitellen tarinan kokonaisuus alkaa kuitenkin hahmottua ja jännite kasvaa.

Aluksi kuvataan hyvä ja onnellinen perhe: lempeä äiti, sankarihahmoinen isäpuoli ja hauska pikkusisko. On tovereita ja harrastuksia. Kake-niminen mies tuo hienon syntymäpäivälahjan ja paljastuu oikeaksi isäksi: onpa hienoa omistaa kaksi isää! Sitten kuvaan tulee tummia sävyjä: poliisi-isä haisee kummalliselta ja heiluu ase kädessä, äidillä on suu veressä ja sitten äiti ja lapset lähtevät yön selkään mummolaan. Aamulla isä on oven takana kyyneleet silmissä anomassa anteeksi ja taas tuntuu hetken turvalliselta.

Franzénin henkilöt puhuvat luontevasti murteella, suurin osa pohjoisella tavalla ja jokunen etelän slangilla. Herkullisimmat jutut ovat Peten isoisällä, jonka hahmossa on muutenkin ulottuvuuksia enemmän kuin muissa aikuisissa – ehkäpä 6-7-vuotias lapsi näkee isot ihmiset yksiulotteisina? Pete tuo mieleen Hannu Väisäsen teoksista tutun Anteron, vaikka Väisäsen kaltaiseen sanataituruuteen Franzén ei ainakaan vielä yllä. Hienovaraisesti hän osaa kuitenkin käsitellä arkaa ja kipeää aihettaan.

MARKLUND, LIZA & PATTERSON, JAMES: Postikorttimurhat

2010-04-19T17:36:00.000+03:00

Kaksi kansainvälisesti tunnettua dekkaristia on lyönyt mielikuvituksensa yhteen ja saanut tulokseksi Postikorttimurhat. Teos on vauhdikas ja jännittävä, juonen kuviot karmeita ja yllättäviä. Mukaan on saatu myös raisu takaa-ajo Suomen puolelle.

Murhaajat kulkevat pitkin Eurooppaa ja viiltävät auki nuorten turistipariskuntien kurkkuja. Sitten he lähettävät irvokkaasti asetelluista uhreistaan Polaroid-kuvan paikallisen sanomalehden toimitukseen. Jo ennen tekoaan he ovat lähettäneet medialle postikortin ikään kuin varoitukseksi. Kestää kauan ennen kuin Euroopan poliisit osaavat yhdistää keskenään eri maissa ja kaupungeissa tapahtuneet raa’at rikokset – itse asiassa siihen tarvitaan amerikkalainen murhatutkija Jacob Kanon, jonka tytär on yksi kuolleista. Tämä Columboa muistuttava rähjäinen hahmo saa avukseen tukholmalaisen rikostoimittajan Dessie Larssonin. Miksi uhrit asetellaan niin teatraalisiin asentoihin? Mikä on murhien tarkoitus ylipäätään?

Murhaajakaksikkoa kohtaan ei voi tuntea sympatioita, he ovat liian kylmiä ja tunteettomia. Syy heidän häiriintyneisyyteensä löytyy kaukaa menneisyydestä. Eihän tarina ihan uskottava ole, mutta dekkarissa pieni pinnallisuus ei haittaa. Kyseessä on kuitenkin näppärä ja sujuvasti kirjoitettu teos, joka poikkeaa tavanomaisesta.

FRIMANSSON, INGER: Rotanpyytäjä

2010-04-12T18:56:00.000+03:00

Inger Frimanssonin teos Rotanpyytäjä on sijoitettu kirjastossa dekkarihyllyyn, mutta oikeastaan se on psykologinen trilleri. Kirjassa ei ole verisiä murhia eikä salaperäisiä ilmiöitä, vaan kaikki myllerrys tapahtuu ihmisen pään sisällä. Teksti kuvaa tätä myllerrystä kiihkottomasti, miltei arkipäiväisesti.

Kirjankustantaja Titus Bruhn on saattohoidossa ja haluaa ennen kuolemaansa tavata ex-vaimonsa Rosen – lähinnä varmistuakseen siitä, ettei tämä kanna kaunaa. Titus kuvataan niin itsekkääksi ja viettien viemäksi mieheksi, että hänen vaimojaan käy pakostakin sääliksi. Ensimmäinen näistä tosin osasi itse ajoissa irtaantua avioliitosta ja pystyi jopa ystävystymään seuraajansa eli Rosen kanssa (mikä ei ilahduttanut Titusta). Rosen hyväksyivät kakkosäidikseen myös Tituksen tyttäret. Siksi miehen erkaantuminen perheestä ja uusi avioliitto Ingridin kanssa nostattaa tyttärissä suorastaan sairaalloista vihaa, joka purkaantuu syrjimisenä, kiusantekona ja piikittelynä. Lempeäluontoinen Ingrid suostuu kuitenkin lähtemään sanansaattajaksi Rosen luo. Vähänpä hän osaa aavistaa, mitä siitä seuraa!

Kirjan alussa Rose vaikuttaa rauhalliselta ja vahvalta naiselta, joka suhtautuu eroon Tituksesta lähinnä välinpitämättömäsi. Hänen eristäytymisensä muusta maailmasta rotat ainoina kumppaneinaan voi herättää ihmetystä ja lievää inhoa, muttei pelkoa. Vähitellen Rosen mielen pirstoutuneisuus alkaa kuitenkin näkyä. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

VÄISÄNEN, HANNU: Kuperat ja koverat

2010-04-06T16:46:00.001+03:00

Hannu Väisäsen osittain omaelämäkerralliset teokset Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) kertovat Antero-nimisen pojan elämästä Oulun kasarmilla. Kuperat ja koverat – kirjassa Anteron tie vie Savonlinnan taidelukion kautta Helsinkiin Kuvataideakatemian opiskelijaksi. Kirjan lopussa Antero pitää ensimmäisen oman näyttelynsä ja käy viimeisen välienselvittelynsä isän kanssa.

Eroottinen jännite väreilee kirjassa alusta loppuun. Antero etsii suuntaansa ja varmistuu siitä viimeistään siinä vaiheessa, kun pohtii, onko rakastunut duffelitakkiin vai takin sisällä olevaan mieheen. Hän tarkkailee maailmaa jonkinlaisena syrjästäkatsojana ja peittelee epävarmuuttaan hassuilla höpinöillä. Opintolainalla ei leveästi eletä, vaan välillä Antero joutuu turvautumaan tuttavien armeliaisuuteen. Kortteerit vaihtuvat tiheään ja välillä yövytään taivasalla, mutta onko kyseessä perimmiltään sitoutumisen pelko? Todellisen hätätilanteen uhatessa voi sentään palata Ouluun, missä Antero hyväksytään ukkokodin osaksi ilman vaatimuksia ja kommentteja.

Anteron kokemukset originelleista taiteilijoista - etenkin unisesta performanssitaiteilija-Ootlasta ja sokeasta Doris-nimisestä maalarista - valottavat ironisesti 1970-luvun taide-elämää Helsingissä. Laajemmalti maailmaa Antero pääsee näkemään stipendiaattina Budapestissä, mutta taide-elämykset jäävät vähäisiksi ja sydänsurut suuriksi. Lukija pääsee myös elämään sitä taiteilijalle raskasta tilannetta, kun inspiraatio ei ota millään tullakseen.

Väisänen näkee yksityiskohtia ja värejä kaikkialla ja osaa siirtää näkemänsä osuviksi sanoiksi. Hänen tyylinsä on humoristista, kekseliästä ja samalla hienovaraista. Trilogia muodostaa Suomen kirjallisuudessa ainutlaatuisen kokonaisuuden.

HIETAMIES, EVE: Yösyöttö

2010-03-30T12:40:00.001+03:00

Yösyöttö kertoo miehestä, joka joutuu yllättäen pienen vauvan yksinhuoltajaksi. Toimittaja Antti Pasanen ei ole juuri vauva-asioihin perehtynyt – oletusarvohan on se, että vaimo tulee hoitamaan lapset ja kodin ja Antti jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan niin töissä kuin vapaa-aikana. Käy vain niin, että Pia-vaimon henkinen kantti ei kestä äitiyttä eikä vaimoutta, vaan tarvitsee pitkän eristäytymisen sairaalaan. Pakon edessä Antin on hetkessä opittava muun muassa äidinmaidon ja äidinmaitovastikkeen ero. Onneksi hänellä on laajasydämisiä naapureita ja onneksi pikku-Paavo on ihanan rauhallinen lapsi.

Kirjan henkilöhahmot eivät ole kovin syvällisiä eivätkä tapahtumat maata järisyttäviä, mutta silti teksti vetää. Lukijan uteliaisuutta herättävät tekstin lomaan ripotellut keskustelunpätkät, joissa puhelevat Antti ja joku Enni – jossain tulevaisuudessa, hyvin tuttavalliseen sävyyn. Onko luvassa romantiikkaa?

Eniten Yösyöttö kiinnostaa tietenkin pienten lasten vanhempia. Voi olla, että Paavon miltei päivän tarkkuudella kuvatusta kehityksestä irtoaa uutta tietoa ja hoitoniksejäkin.

JAMES, P. D.:Yksityispotilas

2010-03-24T10:14:00.000+02:00

Kuinkahan kauan vuonna 1920 syntynyt Lady James jaksaakaan vielä kirjoittaa? Hänen tähän asti viimeisin teoksensa Yksityispotilas ilmestyi 2008 ja on 14. osa sarjassa, jossa rikoksia ratkaisee sympaattinen Adam Dalgliesh. Tämä rikostarkastaja on myös runoilija ja syvällinen pohdiskelija, jota terävän älyn lisäksi on siunattu kollegoja ällistyttävällä intuitiolla.

Yksityispotilas – teoksen tapahtumat käynnistyvät tunnetun journalistin saapuessa plastiikkakirurgiseen leikkaukseen ylelliselle yksityisklinikalle, joka on perustettu vanhan maaseutukartanon siipirakennukseen. Hänet löydetään leikkauksen jälkeisenä aamuna kuoliaaksi kuristettuna. Tätä naista on vihattu ja pelätty brittiläistä yläluokkaa ruotivien kohuartikkeleiden takia, mutta onko hän löytänyt klinikalta aiheen uuteen skandaalijuttuun? Kenellä on siinä tapauksessa niin paljon menetettävää, että murhaaminen tuntuu oikeutetulta? Vai onko murhalla jotain tekemistä journalistin oman menneisyyden kanssa? Vai onko tarkoituksena tuhota klinikan maine?

Vaikka Yksityispotilas ei nousekaan Jamesin parhaitten teosten tasolle, pystyy psykologisten dekkareiden ystävä nauttimaan sen kiireettömästä ja hienostuneesta tyylistä ja turvallisen tutuista käänteistä. Tässäkin teoksessa on Jamesille tyypillinen monikerroksinen juoni ja vivahteikas henkilökuvaus. Lukija pääsee sisälle niin murhaajan ja uhrin kuin poliisien tai tapahtumien keskelle joutuneiden ulkopuolisten henkilöiden mielenliikkeisiin. Pohditaan hyvän ja pahan olemusta, syyllisyyttä ja syyttömyyttä. Yllättävä sen sijaan on kirjan loppu sopusointuisuudessaan.

SHAFFER, MARY ANN & BARROWS, ANNIE: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

2010-03-12T17:27:00.000+02:00

Mary Ann Shaffer (1934-2008) työsti vuosia esikoisromaaniaan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, mutta kuoli pian sen jälkeen kun oli saanut kustantajalta julkaisupäätöksen. Käsikirjoituksen viimeisteli Shafferin sisarentytär Annie Barrows.

Ei kannata pelästyä kirjan pitkästä ja omalaatuisesta nimestä (johon löytyy kyllä täysin looginen selitys). Tämä kirjeromaani on hengeltään lempeä ja viehättävä, vaikka kuvaakin kaunistelematta vaikeita aikoja ja asioita.

Päähenkilö on kolmikymppinen Juliet Ashton, joka on saavuttanut mainetta sota-ajan kolumneillaan. Aiheen löytäminen uuteen teokseen osoittautuu vaikeaksi, joten Juliet innostuu saadessaan kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn saarelta. Hän haluaa ehdottomasti lisätietoja kirjeessä ohimennen mainituista asioista: kirjallisesta piiristä, perunankuoripaistoksesta ja piilotetuista porsaista. Alkaa vilkas kirjeenvaihto Guernseyn asukkaiden ja Julietin välillä. Saarelaiset muistelevat saksalaismiehityksen aikaisia tapahtumia: nälänhätää ja pelkoa, petturuutta ja kekseliäisyyttä, rohkeutta ja myötätuntoa. Kaikkien kertomusten keskipisteenä tuntuu olevan Elizabeth – suoraselkäinen ja peloton Elizabeth, joka katosi jäljettömiin saksalaiselle keskitysleirille. Lopulta Juliet alkaa tuntea vastustamatonta vetoa saarelle, tapaamaan sen omalaatuisia asukkaita. Guernseyllä hän löytää ehkä aiheen uuteen kirjaansa, ehkä jotain muutakin…

Kirjeet vaihtelevat sävyltään kirjoittajansa mukaan ja kertovat silläkin tavoin henkilöistä paljon (puhumattakaan ystävien ja naapureiden kommenteista ja luonnehdinnoista). Julietin kirjeiden ilakoiva ja itseironinen tyyli tuo mieleen Jane Austenin, kirjemuoto taas Helene Hanffin teoksen Rakas vanha kirja. Guernseyn saari on suomalaiselle lukijalle uusi ja eksoottinen ympäristö. Eipä ole tullut mieleen, että saksalaiset miehittivät myös Kanaalin saaria kuvitellessan ponkaisevansa sieltä helposti Englantia valloittamaan!