MENON, TARA: Upoksissa

Kustantaja: Siltala 2026

Alkuteos: Under Water (2026)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Lapsena Marissa asui aina isovanhempiensa luona New Yorkissa, kun hänen meribiologivanhempansa olivat tutkimusmatkoillaan. Kun Marissa oli kuusivuotias, hänen äitinsä kuoli liikenneonnettomuudessa ja surun murtama isä päätti muuttaa tyttärensä kanssa Phuketiin, jossa oli käynnistynyt paholaisrauskujen lisääntymiseen liittyvä projekti.

Jo ensimmäisellä kouluviikolla Phuketissa Marissa ystävystyi Ariellen kanssa. Kouluvuoden aikana tytöt asuivat Ariellen vanhempien omistamassa hotellissa mantereella, mutta viettivät viikonloput ja suurimman osan lomista läheisellä saarella, jossa sijaitsivat meribiologiseen tutkimukseen liittyvät tilat ja jonne turisteilla ei ollut asiaa.

Ystävykset oppivat hallitsemaan sukeltamisen taidot ja sen, miten vaaratilanteissa pitää mukautua meren liikkeisiin. He oppivat tuntemaan meren asukit, mutta rakastivat eniten tyylikkäitä ja leikkisiä paholaisrauskuja. Jokaisella näistä majesteettisista jättiläisistä oli toisistaan erottuva kuviointi vatsassa ja jokaisella oli nimi. Andromakhe. Lizzie. Flo-Jo.

Riutta kuhisee värejä: tulipunaisia skorpionisimppuja, keltaisia antennikrotteja, punaisia napsijoita, valko-oransseja vuokkokaloja, parvi sähkönsinisiä keisarikaloja, paksuja mustia merimakkaroita, puuterinsinisiä välskärikaloja.

Lauantaina 25.12.2004 Marissalla ja Ariellella on riitaa. Marissa tahtoo viettää illan mantereella muiden nuorten kanssa ja palata saarelle vasta seuraavan päivän iltapäiväsukellukselle. Arielle puolestaan haluaisi pysyä saarella ja osallistua sunnuntaina aamusukellukseen, jolla on tarkoitus merkitä tiineet paholaisrauskut. Marissa saa tahtonsa läpi, mutta ilta ei ole mukava.

Seuraavana aamuna eläinten käyttäytyminen kertoo, että jotain on hullusti, mutta mikä? Sitten onkin myöhäistä toimia, kun hyökyaalto saavuttaa rannan. Marissa seuraa saamiaan oppeja ja selviää hengissä. Isä seurueineen selviää, koska kokenut venemies ohjaa veneen ulapalle. Arielle katoaa. Kunpa Marissa olisi suostunut hänen toiveeseensa!

Tsunamin jälkeisiin selvitystöihin Marissa osallistuu parhaansa mukaan, mutta sitten hän pakenee aavekaupungiksi muuttuneesta Phuketista New Yorkiin. Suru Ariellen menettämisestä ei ota laantuakseen, ja Marissa tuntee olevansa kuin upoksissa pääsemättä takaisin pintaan. Vaan onko hyväksyttävää surra loputtomasti ”pelkkää” ystävää?

Kun syön tai juon tai kävelen tai olen ostoksilla tai katson televisiota, hän on vierelläni. Nyt hän hypähtelee vieraiden ihmisten ohi kadulla, jolla ei ole koskaan astellut. Yksin ollessani puhun hänelle. Pystyn jatkamaan keskustelua pitkäänkin, koska tiedän, mitä hän sanoisi. Osasin aina lopettaa lauseet hänen puolestaan.

New Yorkissa Marissa opiskelee yliopistossa, harrastaa irtosuhteita, varastelee kaupoista ja työskentelee huippuvarakkaille suunnatussa matkailulehdessä. Hänen tehtävänään on kirjoittaa houkuttelevia tekstejä toimiston valitsemiin kohteisiin Viisi parasta -sarjassa. Esimerkiksi Viisi parasta rantaa Afrikassa. Näyt, äänet, tuoksut, maut, tuntu. Kolme sattumanvaraisesti poimittua adjektiivia.

Viime kuussa kirjoitin jutun nimeltä Viisi parasta saarilomaa (parin tunnin päässä New Yorkista) ja vaihdoin merta kuvaavat sanat juuri ennen kuin lehti meni painoon. Muutin safiirinsinisen välimerensiniseksi, sinivihreän indigonsiniseksi, vihertävän sinertäväksi. Kukaan ei huomannut mitään.

Sunnuntaina 28.10.2012 amerikkalaiset säätiedotukset täyttyvät varoituksista: Sandy-niminen hurrikaani on lähestymässä New Yorkia. Ihmisiä kehotetaan hankkimaan myrskyn varalle ruokaa, vettä ja kynttilöitä ja pysyttelemään sisätiloissa. Marissa alkaa nähdä painajaisia. Kahdeksan vuoden takaiset muistot nousevat pintaan.

Sandyn vyöryessä New Yorkin päälle Marissa kuljeskelee kieltoja uhmaten kaupungin autioilla kaduilla ja miltei toivoo, että nytkin maa tärähtelisi ja vedet vyöryisivät. Jotakin yllättävää tuona yönä kuitenkin tapahtuu hänen sisimmässään, sillä aamulla hän tietää pystyvänsä vihdoin viimein palaamaan takaisin Phuketiin, isän luo.

Upoksissa-romaani on koskettava kuvaus syvästä surusta, joka vaikuttaa elämään vielä vuosia myöhemminkin. Marissan isä suree vaimoaan eikä kestä New Yorkiin palaamista. Marisssan murheeseen taas sekoittuu hirvittävä syyllisyydentunne. Ihmiskohtaloiden lisäksi kirjassa surraan myös luonnon puolesta: ilmastonmuutosta, sukupuuttoon kuolevia lajeja, ympäristön saastumista, ihmisten lyhytnäköistä toimintaa.

Erityisen vaikuttava on Tara Menonin kuvaus Intian valtameren tsunamin eri vaiheista. Nuo välähdykset heittävät lukijan keskelle tapahtumia, kokemaan sen kaikki kauhut, tuntemukset, hajut ja näyt. Kirjailijan kiitokset teoksen lopussa kertovat uskottavuuden perustuvan perusteelliseen ja monipuoliseen tutkimustyöhön.

Tara Menon on syntynyt Intiassa, kasvanut Singaporessa, suorittanut tohtorintutkinnon New Yorkin yliopistossa ja asuu nyt Cambridgessa, Massachusettsissa, missä toimii Harvardin yliopistossa englannin kielen apulaisprofessorina. Upoksissa on hänen esikoisromaaninsa.

  

TEIGE, TRUDE: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Morfar pustet med havet (2021)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansi: Ville Laihonen

- Olipa tyyntä tai myrskyistä, aallot lyövät aina samassa rytmissä, hän sanoi.  – Jos sinua pelottaa tai surettaa, hengitä meren tahtiin.

Huhtikuussa vuonna 1943 japanilainen sukellusvene torpedoi Intian valtamerellä norjalaisen Anitra-laivan, joka on kuljettamassa dieselöljyä Australiaan. Sukellusveneeseen pakotetaan nousemaan Anitran kapteenin lisäksi neljä muuta miestä, joiden joukossa sähköttäjä Sverre Bjerke. Pelastusveneisiin jääneet merimiehet ammutaan.

 Sverren pikkuveli, kaksikymmentäkolmevuotias Konrad, pelastuu loistavan uimataitonsa ansiosta ja japanilaisten poistuttua palaa pelastusveneelle, missä kaksi osumaa saanut nuori Jakob on yhä hengissä. Kuluu yhdeksäntoista vuorokautta auringon ja tuulten armoilla ennen kuin vene ajautuu Jaavan rannikolle. Silloin Jakob on jo kuollut ja Konradkin melkein.

Konrad viedään paikalliseen sairaalaan, missä hänen hoidostaan ottaa vastuun kaksikymppinen Sigrid Greve, itsekin norjalainen. Sigrid on varakkaan perheen tytär, joka mieluummin elää itsenäisenä ja ihmisiä auttaen kuin etsii aviomiestä seurapiiritapahtumista. Konradin vähitellen toipuessa nuorten välille syntyy läheinen suhde.

   - Mitä sinä toivot, Konrad? Sigrid kysyi.

   - Että Sverre olisi elossa ja että sota pian loppuisi.

   - Entä viimeinen toive?

   Konrad sai rohkeutta siitä, että hänellä oli Sigridin käsi kädessään. – Toivon sinua omakseni, hän sanoi.

Japanilaiset siirtävät länsimaalaisia vankileireille vaihe kerrallaan. Ensin siirtomaavaltoja edustavat miehet ja sitten myös naiset ja lapset. Lopulta myös friendly enemy - luokitellut, joiden joukossa norjalaiset. Konrad viedään miesten leirille ja Sigrid naisten leirille yhdessä äitinsä ja pikkusiskonsa Ingeridin kanssa eivätkä he pitkään aikaan tiedä edes sitä, onko toinen elossa.

Kuri leireillä on tiukkaa. Jo kättelyssä tulevat tutuiksi läsnäolotarkistukset (tenko) ja kunnioittavat kumarrukset (keeree). Rangaistuksia jaetaan milloin mistäkin: huolimattomista kumarruksista, tupakan poltosta, ruoan varastamisesta tai ostamisesta paikallisilta asukkailta, hidastelusta työnteossa. Rankaisutavat vaihtelevat vartijoiden mielikuvituksen mukaan. Joillekin ne koituvat kuolemaksi.

Vankeja siirrellään leiriltä toiselle ja vuosi Anitran uppoamisen jälkeen koittaa harvinainen ilon hetki: Konrad ja Sverre tapaavat taas toisensa. Olot leireillä ovat kuitenkin huononemassa. Vankeja kuolee enenevässä määrin aliravitsemukseen ja tauteihin, koska japanilaiset pitävät Punaisen Ristin toimittamat avustukset itsellään. Ehkä tarkoituksena onkin tappaa vihatut länsimaalaiset hitaasti ja tuskallisesti?

Naiset ja lapset olivat niin nääntyneitä, että sairastuessaan monet kuolivat muutamassa tunnissa. Kaikki olivat luurangonlaihoja, ja heidän ruumiinsa olivat tulehtuneiden hyönteistenpistojen peitossa.

Myös Konrad ja Sigrid tapaavat vihdoinkin taas toisensa. Yhteinen tulevaisuus on suunnitteilla, mutta edes Japanin antautuminen elokuussa 1945 ei takaa nopeaa ja turvallista pääsyä kotimaahan. Itsenäisyyttä ajavien jaavalaisten aseellinen nousu eurooppalaisia vastaan voi käydä vielä kohtalokkaaksi.

Isoisä hengitti aaltojen tahtiin on rinnakkaisteos suuren suosion saavuttaneelle Isoäiti tanssi sateessa -romaanille ja lopussa nämä kaksi tarinaa yhdistyvätkin toisiinsa. Tarinassa on useita mielenkiintoisia henkilöitä, mikä antaa sille syvyyttä ja uskottavuutta, mutta etualalle nousevat kyllä rohkea ja vastuuntuntoinen Sigrid ja puutteistaankin huolimatta hellyttävä Konrad.

Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti laajoja alueita Itä- ja Kaakkois-Aasiasta. Paikalliset asukkaat joutuivat kärsimään uuden imperiumin kourissa ja luhistuneiden imperiumien edustajat puolestaan päätyivät vankileireille. Kirjan kuvaukset leirien oloista ovat tyyliltään asiallisia, mutta silti sydäntä kouraisevia. Ei ihme, että niiltä selvinneillä oli suuria psyykkisiä ja fyysisiä ongelmia – vaikenihan Konradkin kokemuksistaan koko loppuelämänsä.

Isoisä hengitti meren tahtiin -teoksessa Teige tarttuu jälleen Norjan historian häpeätahraan. Sadat norjalaiset miehet, naiset ja lapset jäivät vaille hyvitystä rikoksista, joita japanilaiset olivat tehneet heitä vastaan toisen maailmansodan aikana. Vasta vuonna 2001 eli 56 vuotta tapahtumien jälkeen suurkäräjät päätti heille maksettavista erityisistä korvauksista, mutta monen kohdalla se oli jo myöhäistä.

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta vetävä ja jännittävä Isoisä hengitti aaltojen tahtiin -romaani lisää myös tietoutta toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista hieman uudesta näkökulmasta. Isoäiti tanssi sateessa -teoksen kanssa se muodostaa jo hienon kokonaisuuden, mutta sarjaan on tulossa vielä kolmaskin osa.