LOMBARDO, CLAIRE: Onnen päiviä

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: The Most Fun We Ever Had (2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Kansi: Tuomo Parikka

Claire Lombardon esikoisromaani Onnen päiviä sijoittuu pääasiassa Chicagoon, mutta Iowassa ja Oregonissakin käväistään. Tarinan nykyhetki ajoittuu vuosiin 2016–2017 ja menneisyys limittyy siihen kronologisesti edeten vuodesta 1975 vuoteen 2014. Menneisyyden osalta vuosiluvut näkyvät lukujen otsikoissa.

Sorensonin perheeseen kuuluvat eläkkeelle jäänyt lääkäri-isä David ja rautakauppaa pitävä Marilyn-äiti sekä heidän tyttärensä Wendy, Violet, Liza ja Grace. Lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin Marilynin ja Davidin välillä säteilee sellainen yhteenkuuluvuus, etteivät heidän tyttärensä usko koskaan sellaista saavuttavansa.

Jokainen neljästä tyttärestä pysähtyi katselemaan noita kahta ihmistä ympäröivää loistavaa, käsittämätöntä kehää, joka huokui enemmän rakkautta kuin luulisi tässä maailmankaikkeudessa olevan sallittua.

Tietenkään kaikki ei ole Marilynin ja Davidin avioliitossa ollut niin auvoista kuin tyttäret uskovat. Lapsiperhearki uuvutti Marilynin välillä täysin ja jossain vaiheessa David hieman harhaantui. Tyttäriään he ovat silti aina tukeneet ja heistä huolta kantaneet, Marilyn hieman hössöttävänä keskustelijana ja David ymmärtäväisenä sivustatarkkailijana.

Esikoinen Wendy oli kiukkuinen lapsi ja ongelmanuori. Hän sai kyllä kokea suuren rakkauden, mutta myös suunnatonta surua. Nyt lähes nelikymppisenä Wendy on rikas leski, joka etsii sisältöä päiviinsä irtosuhteista ja viininjuonnista ja on tunnettu satiirisista (ja sopimattomista) letkautuksistaan.

Violet on vain vajaan vuoden Wendyä nuorempi. Hän oli lapsena rauhanhieroja eikä aikuisenakaan halua elämäänsä mitään häiriötekijöitä. Tällä hetkellä kaikki on näennäisesti järjestyksessä: juristin tutkinto, hyvä mies ja kaksi pientä poikaa sekä upea koti, mutta avioliitossa hiertää jokin.

Kolmas tytär Liza on muutaman vuoden siskojaan nuorempi ja jäänyt ehkä näiden varjoon. Järjestelmällisen ja käytännöllisen, tohtoriksi väitelleen Lizan avopuoliso on taitava ohjelmistontuottaja, mutta vajonnut syyvään masennukseen. Liitto rakoilee juuri, kun Liza huomaa olevansa raskaana.

Muita tyttäriä huomattavasti nuorempi Grace oli toivottu lapsi, jota hemmoteltiin niin paljon, ettei hän oppinut ponnistelemaan asioiden eteen. Nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana hän ei kehtaa tunnustaa kenellekään täydellistä epäonnistumistaan: ei opiskelupaikkaa, ei työtä, ei poikaystävää.

Tähän tilanteeseen tupsahtaa viisitoistavuotias Jonah, jonka Violet synnytti parikymppisenä ja antoi heti adoptoitavaksi. Wendyn avulla asia on pysynyt salassa muulta suvulta, mutta nyt kaikki paljastuu. Kovia elämässään kokenut Jonah otetaan toki perheeseen, mutta tilanne vaatii sopeutumista puolin ja toisin ja pari ikävää tapahtumaakin koetaan.

Onnen päiviä -romaanissa ei ulkopuolista maailmaa juuri kuvata, vaan keskitytään Sorensonin perheen elämään ja sen jäsenten välisiin suhteisiin. Perhe on hyväosainen, joten murheet ovat enimmäkseen henkistä laatua. Lähes absurdeja tilanteita syntyy, kun yritetään pitää julkisivua yllä ja valheet johtavat uusiin valheisiin.

Maailmasta ei koskaan tule sellaista kuin haluaa, mutta kaiken hajaannuksen keskellä voi löytyä oma paikka.

Claire Lombardon sujuvasti kirjoitettu romaani sisältää roppakaupalla tunteita, vauhtia, huumoria ja seksiä. Sen henkilöt eivät ole pohjimmiltaan ilkeitä, mutta joskus heihin iskee kateus, kauna ja näyttämisen halu. Joskus taas väärä ajoitus pilaa hyvät aikeet. Sympaattisin hahmo on huumorintajuinen ja ikäisekseen kypsä Jonah.

Onnen päiviä -teoksen voisi varmaan määritellä lukuromaaniksi: mukavaa ajanvietettä esimerkiksi kesäpäiviin. Tosin lähes 600-sivuisena aika tuhti pideltäväksi.

KAWAKAMI, MIEKO: Kaikki rakastavaiset yössä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Subete mayonaka no koibitotachi (2011)

Suomennos: Markus Juslin

Tokiossa asuva kolmekymmentäneljävuotias Irie Fuyuko on aina ollut yksinäinen. Lukiossa ystäviltä tuntuivat tyttö, jonka kanssa Fuyuko jutteli koulumatkoilla junassa, ja nuorukainen, jonka kanssa hän puhui puhelimessa kerran viikossa. Fuyukoa varmasti satutti se, että toiset näkivät hänet tahdottomana ajelehtijana, joka ei osannut tehdä itse mitään valintoja elämänsä suhteen.

 Elät aivottomasti vailla mitään omia ajatuksia ja sanoja. En tiedä yhtään, mitä sinun päässäsi liikkuu, en koulussa enkä puhelimessakaan. Vaikka ethän sinä varmaan ajattele mitään. Päässäsi vain lyö tyhjää.

Yliopiston jälkeen Fuyuko sai työpaikan kustantamossa oikolukijana, missä olikin tarkka ja täsmällinen. Työtovereiden naisporukoihin hän ei osannut liittyä, joten hänen läsnäolonsa lähes unohdettiin, kunnes  jokin - kenties Fuyukon tunnollisuus - laukaisi naisissa yllättävää ilkeyttä. Hänelle alettiin esittää pilkallisia ja ylen henkilökohtaisia kysymyksiä. Takanapäin naurettiin. Fuyuko vaikeni.

Lopulta Fuyuko päättää tehdä töitä kotoa käsin – oikoluettavaa kyllä riittäisi ja elanto olisi turvattu. Samalla hän tutustuu freelance-oikolukijoiden ja ulkopuolisten tuotantoyhtiöiden yhteyshenkilönä toimivaan Ishikawa Hijiriin, ikätoveriinsa. Hijiri ja Fuyuko alkavat tapailla muutenkin kuin työasioissa, mutta onko Hijiristä ystäväksi?

Työskentely yksin kotona ei loppujen lopuksi ole hyvä ratkaisu. Fuyuko ahdistuu ja masentuu. Oikoluku tökkii ja ensimmäistä kertaa työuransa aikana Fuyukon on pyydettävä muutama päivä lisäaikaa. Lääkkeeksi pahaan oloonsa hän löytää alkoholin, sillä jo tölkki olutta tai kuppi riisiviiniä irrottaa hänet tavanomaisesta itsestään.

Raajat muuttuivat raskaammiksi, mutta toiset kohdat siellä täällä tuntuivat kevyemmiltä, ja oli kuin mieli olisi vähän laajentunut. Tunteet loittonivat mutteivät niin kauas, että ne olisi unohtanut, jännitys laukesi ja olo tuntui poissaolevalta ja siltä, että minun ja muun maailman väliin tuli lasilevy. Ääriviivani ohenivat nopeasti ja kaikki, mikä koski minua, alkoi tuntua siltä kuin se olisikin koskenut jotakuta toista. Pää suoristui kumarasta. Ja tuli jotenkin miellyttävä olo.

Terhakoitunut Fuyuko päättää osallistua jollekin kaupungin kulttuurikeskuksen järjestämistä kursseista. Valitettavasti ilmoittautumistilaisuus muuttuu hänen kohdallaan tragikoomiseksi toilailuksi, mutta se hyvä puoli asiassa on, että Fuyuko tapaa herra Mitsutsukan. Yli kaksikymmentä vuotta Fuyukoa vanhempi herrasmies pitää asiasta numeroa tekemättä huolen siitä, että tämä pääsee turvallisesti kotiin.

Fuyuko ja Mitsutsuka tuntuvat tulevan hyvin toimeen keskenään, joten lukijan mielessä herää toive romanssista. Elämä kuitenkin vie Fuyukoa ihan uusille vesille ja vaikka ilmassa on haikeutta, on siinä myös varovaista toiveikkuutta. Ehkäpä Fuyuko on nyt löytänyt itsensä ja uskaltaa jatkossa itse valita elämänsä suunnan! Ehkäpä hän löytää omat sanatkin!

Olin pelännyt epäonnistumista ja haavoittumista enkä siksi ollut valinnut tai tehnyt yhtikäs mitään.

Kaikki rakastavaiset yössä -teoksen raskaus tulee siitä, miten kylmäävän asiallisesti Fuyuko puhuu kokemistaan asioista ja paljastaa samalla naisen aseman japanilaisessa yhteiskunnassa. Perhe-elämää pyörittävä kotiäiti on täysin miehensä armoilla. Johtotason nainen käyttää hyväkseen niin miehiä kuin naisia. Toisiaan satuttavat nekin, jotka ovat tasavertaisessa asemassa ja nuorten naisten asenteet muodostuvat pinkinväristen elämäntaito-oppaiden pohjalta.

Kaikki rakastavaiset yössä -romaani on ensimmäinen suomennos Japanin nykykirjallisuuden feministisenä ikonina pidetyltä Mieko Kawakamilta. Varmasti hänkin on saanut vaikutteita sata vuotta aikaisemmin eläneeltä klassikkokirjailija Fumiko Hayashilta, joten ihan vertailumielessä kannattaisi lukea kumpikin!

 

HAYASHI, FUMIKO: Kiertolainen

Kustantaja: Imo 2026

Alkuteos: Hōrōki (1930)

Suomennos: Antti Valkama

Ulkoasu: Eeva Värtö

Kohtalo on määrännyt minut kiertolaiseksi.

Japanilaisen Fumiko Hayashin (1903–1951) päiväkirjamaiset tekstit ilmestyivät jatkosarjana naistenlehdessä 1920-luvun lopulla ja kirjamuodossa vuonna 1930. Kirjailija muokkasi tekstejään myöhemmin uusiksi pariinkin otteeseen, joten ihan varmaa ei ole, mikä teoksessa kertoo oikeasti hänen elämästään ja mikä on fiktiota.

Lapsuusajat ohitetaan lyhyesti. Kertoja oli kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä jätti kotinsa tytär mukanaan. Ottoisä oli kulkukauppias ja perheen kierrellessä paikkakunnalta toiselle tyttö joutui jatkuvasti vaihtamaan koulua. Hän jättikin kaksitoistavuotiaana koulun kesken, ryhtyi kaupustelijaksi ja luki kirjallisuutta: romantiikkaa, mutta myös esimerkiksi Anton Tšehovia.

Sitten siirrytään yli kymmenen vuotta eteenpäin. Kertoja – joka välillä käyttää nimeä Yumi – harhailee yhä kiertolaisena. Hän asuu lähinnä Tokiossa edullisissa majataloissa tai parin tatamin vuokra-asunnoissa ja työskentelee huonosti palkatuissa töissä tehtaissa, konttoreissa, baareissa ja ravintoloissa. Hän suree, kun vanhemmille lähetettäväksi jää kovin vähän rahaa.

Kyllä terveellä ruumiilla varustettu nainen itsestään huolen pitää. Ulkona tuuli ujelsi äänekkäästi sähkölangoissa. Minä, pieni nainen halvassa majatalossa, makasin tahriintuneella patjalla katsellen seinälle liimattua onnen ja vaurauden jumala Daikokun kuvaa. Samalla mielikuvitukseni liiti taivaan korkeuksissa pilvilinnoja rakennellen.

Aina naispololla ei ole rahaa edes ruokaan. Hän masentuu ja oikein toivottomalla hetkellä luonnehtii itseään ”tupakantumppia turhemmaksi naiseksi”. Avioliitto voisi olla ratkaisu, mutta kiertolainen on haluton luopumaan vapaudestaan. Yksi vaihtoehto olisi prostituutio, mutta: löytyisikö ketään, joka tahtoisi ostaa minunlaistani naista.

Hayashi kuvaa aikaan ja kulttuuritaustaan nähden yllättävän avoimesti naisen seksuaalisia haluja. Kertojalla on useita miessuhteita, mutta vain yhtä miestä hän muistelee kaivaten vielä kauan senkin jälkeen, kun tiet ovat lopullisesti eronneet. Tämä mies oli näyttelijä, jolla oli vaimo ja toinenkin rakastajatar, minkä takia suhde olikin katkolla useampaan otteeseen. 

Miehet! Heidät kaikki voisi polttaa roviolla. Minulle riitti lempeni kohteeksi Buddha. Armollinen Buddha, jolla oli kovin aistillinen katse, oli viime aikoina livahdellut uniini.

Toisaalta kertojan elämässä ovat rakkaat vanhemmat. Ovat avuliaat työtoverit. Ovat vasemmistolaiset taidepiirit, joihin kertoja pääsee sisälle ja joissa eletään keskusteluiden, ruoan ja juoman värittämää boheemielämää. Jos ei muuten löydy rahaa viinaan, niin myydään patja! Kertoja saa myös silloin tällöin myytyä lehtiin satuja, tarinoita ja runoja ja tällaiseen riemastuttavaan hetkeen kirja yhtäkkiä päättyykin.

Kiertolainen muodostuu lyhyehköistä päiväkirjamaisista merkinnöistä. Vuotta niihin ei ole kirjattu, vain kuukaudet, mutta ne kattavat noin kolme vuotta. Asiallista, lähes lakonista tekstiä ryydittävät kuivan ironiset tokaisut. Mukaan on liitetty myös kertojan mielialoja kuvastavia runoja, joista osa hänen itsensä kirjoittamia ja osa muiden tuotantoa.

Tarinassa on runsaasti alaviitteitä, mikä onkin länsimaisen nykylukijan kannalta paikallaan. Teoksen lopussa suomentaja Antti Valkama selittää ratkaisujaan ja kustantaja Heikki Valkama kertoo Hayashin elämästä sekä Kiertolainen-romaanin taustasta, tulkinnasta, historiallisesta kontekstista ja asemasta Japanin kirjallisuudessa.

Hayashin teos on mielenkiintoinen, koska se kuvaa köyhälistön arkista elämää Japanissa sata vuotta sitten – ja ennen kaikkea köyhiä naisia ja heidän heikkoa asemaansa yhteiskunnassa. Silti tunnelma on vain harvoin todella ankea, sillä koditonkin voi liikuttua ystävällisestä eleestä tai vaikuttua maiseman ja taiteen kauneudesta.

Kiertolainen on Japanin modernin kirjallisuuden klassikko ja myös feministinen klassikko, joka on raikkaudessaan ja rohkeudessaan ollut esikuvana monille japanilaisille naiskirjailijoille. Kannattaa lukea!

Japanilaisia postikortteja 1920-luvulta. Tokion maanjäristyksen jälkiä vuonna 1923.

CONSTABLE, HARRIET: Viulisti

Kustantaja: Bazar 2025

Alkuteos: The Instrumentalist (2024)

Suomennos: Leena Ojalatva

Kansi: Nina Leino

On aamunkoitto Venetsiassa huhtikuussa vuonna 1696, kun nuori nainen työntää pariviikkoisen vauvansa Ospedale della Pietàn seinän aukosta. Tytön mukana on pelikortin puolikas ja lappu, jossa lukee: ”Mene, suloinen pienokaiseni, ja tiedä, että sinua rakastettiin.” Nunnat antavat lapselle nimen Anna Maria della Pietà.

Anna Maria on yksi orpokodin kolmestasadasta tytöstä. Hänellä on kaksi läheistä ystävää: silmäpuoli Paulina ja mykkä Agata. Hän osallistuu muiden tavoin arkisiin askareisiin ja saa koulutusta, mutta myös musiikillisesti lahjakkaille järjestettyä opetusta. Jo ennen sanoja Anna Maria tunsi sävelet, jotka näki mielessään väreinä ja tarinoina.

Anna Maria on jo varhain vakuuttunut siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus. Hänellä on aikataulukin: kaikkien aikojen nuorimpana jäsenenä orpokodin maailmankuuluun orkesteriin, figlie di coroon, ja kahdeksaantoista ikävuoteensa mennessä maestron arvonimen omaajaksi. Tavoitteensa vuoksi hän valmis harjoittelemaan ankarasti – mutta mikä eri soittimista on hänelle oikea?

Nuoren Antonio Vivaldin saapuminen Pietàn musiikinopettajaksi on ratkaiseva tekijä Anna Marian elämässä. Mies soittaa viulua raivoisasti kuin olisi henkien riivaama, antaa jousen nytkähdellä ja tehdä pelottavia äkkikäännöksiä. Ja soitin puhuu, kutsuu tyttöä nimeltä. Hän tietää nyt, että viulu on hänen soittimensa.

Jousi kiitää edestakaisin, ja värit alkavat soljua Anna Marian mielessä. Meripihkaa, kultaa, sitruunankeltaista ja valkoista, hopeaa ja okraa ja malvaa. Sävyt singahtelevat hänen silmiensä edessä.

Anna Maria tekee opettajaan vaikutuksen lahjakkuudellaan ja alkaa vaikuttaa siltä, että hänen vuosia sitten tekemänsä suunnitelma saattaa toteutuakin. Yhden kohdan tyttö siihen vielä lisää, sillä opettajan mukaan soittajat unohdetaan nopeasti, mutta säveltäjät jäävät historiaan. Niinpä tyttö alkaa salaa harjoitella säveltämistä.

Minut tullaan muistamaan. Elämälläni tulee olemaan tarkoitus.

Olipa sitten kyseessä kunnianhimo tai rakkaus - joka tapauksessa Anna Maria omistautuu nyt täysin musiikille. Vanhat ystävyyssuhteet kärsivät eikä uusia ole helppo solmia, kun jokainen tyttö on mahdollinen kilpailija. Opettajaansa Anna Maria ihannoi, vaikka tämä onkin oikukas ja asemastaan arka. Miten käy, jos oppilas osoittautuukin opettajaansa taitavammaksi? 

Viulisti-romaanissa Venetsia herää eloon näkymineen, äänineen ja hajuineen. On loistoa, dekadenttia elämää ja kurjuutta. Orpokodin tytöt kuvastavat vähäosaisten häilyvää asemaa yhteiskunnassa. Hylätyt lapset ovat alhaistakin alhaisempia, mutta opetusta saaneina jo vaimoainesta. Joistakin tulee väkijoukkojen palvomia tähtiä, kaikkien tuntemia idoleita.

Useimmissa paikoissa meitä pidettäisiin roskaväkenä ja päällemme sylkisi alhoisinkin kansanosa. Mutta kaikesta huolimatta me olemme täällä, yhdessä Venetsian hienoimmista palatseista, ja yleisö lankeaa kohta jalkojemme juureen. Sellainen on orkesterimme voima ja vaikutusvalta. Vaikkette muuta miettisi, miettikää edes sitä, kun tänään soitatte. Tämä on meidän hetkemme. Tämä on meidän musiikin tasavalta.

Harriet Constablen esikoisromaani on kiehtova kuvaus Anna Maria della Pietàsta (1696–1782), lahjakkaasta orpotytöstä, josta tuli Antonio Vivaldin (1678–1741) suosikkiviulisti. Vivaldi omisti Anna Marialle viulukonserttoja ja kenties käytti häntä apuna sävellystyössäkin. Anna Maria eli koko elämänsä Ospedale della Pietàssa, missä toimi suoranaiseksi turistinähtävyydeksi nousseen naisorkesterin musiikillisena johtajana ja opettajana. Hänen elämäntarinansa on kyllä kirjan arvoinen.

 

PERRIN, VALÉRIE: Kolmikko

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: Trois (2021)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Vettä kukille -romaanillaan suomalaistenkin sydämet valloittaneen ranskalaisen Valérie Perrinin teos Kolmikko kertoo Adrienin, Ninan ja Étiennen ystävyydestä kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kahdessa aikatasossa kulkevan teoksen nykyaika käsittää vuodet 2017–2018 ja siihen limittyvät joustavasti vuodesta 1986 kohti nykyaikaa etenevät tapahtumat.

Kolmikko-romaanin alussa ollaan vuoden 2017 joulukuussa, jolloin La Comellen pikkukaupungissa tapahtuu jotain tarinan kannalta merkittävää. Asiasta kertoo paikallislehden freelancetoimittaja Virginie, joka on palannut kaupunkiin asuttuaan pitkään muualla. Entinen luokkatoveri Ninakin asuu kaupungissa, mutta ei ole Virginietä näkevinäänkään.

Olen samanikäinen kuin kolmikko. Nykyään olen noista kolmesta puheväleissä vain Adrienin kanssa. Nina halveksii minua. Minä taas halveksin Étienneä. Kolmikko on kuitenkin kiehtonut minua lapsuudesta asti.

Tämä on uutinen: tyhjennetyn metsäjärven pohjalta paljastuu 17.8.1994 varastettu auto. Se on kylmäävä löytö, sillä samana päivänä auton katoamisen kanssa katosi myös kolmikon koulutoveri Clotilde. Tämän kauniin ja ylimielisen nuoren naisen tyyliin olisi hyvin sopinut lähteä kaupungista kertomatta kenellekään, mutta mitä auto sisältää?

Nelikymppiset Adrien, Nina ja Étienne ovat vuosien mittaan ajautuneet toisistaan erilleen paljolti elämänvaiheidensa vuoksi, mutta myös puolin ja toisin sattuneiden väärinymmärrysten seurauksena. Kun uutiset La Comellessa tehdystä löydöstä leviävät mediassa, alkavat kolmikon jäsenet etsiä taas tukea toisistaan.

Olemme kuin pitkän eron jälkeen kokoontuvat sisarukset, joilla on vanhat käyttäytymismallit yhä takaraivossa. Heti kun päästetään valloilleen aikuisia, jotka ovat olleet lapsia yhdessä, lapsuus nousee pintaan.

Vuoden 2017 tapahtumiin limittyy kolmikon yhteinen menneisyys. He tutustuivat syksyllä 1986 joutuessaan kymmenvuotiaina alakoulun viimeisellä luokalla sadistisen monsieur Pyn oppilaiksi. Lukuvuosi oli hirveä etenkin Adrienille, mutta nopeasti syttynyt ystävyys tuki heitä kaikkia. Muodostui kiinteä kolmikko, joka jakoi niin tavarat kuin mielipiteetkin.

Kolmikon johtaja oli Étienne, jonka lämminsydäminen perhe sulki piiriinsä myös lasten ystävät. Oppilaana Étienne oli laiska, mutta pärjäsi sentään jotenkuten muiden avustuksella. Taiteellinen Nina oli joukon sielu. Hänen huoltajansa oli äidinisä, postinjakaja Pierre – isästään ja äidistään tyttö ei tiennyt mitään. Superlahjakas, ujo Adrien puolestaan salasi muilta monia asioita elämästään.

Kolmikon ystävyys kesti nuoruusiän hormonimyrskytkin. Toki Ninalla oli ihastuksia ja raamikas Étienne veti tyttöjä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, mutta näitäkin asioita ruodittiin aina yhdessä. Adrien osallistui pohdintaan, mutta luultavasti vain Étiennen tarkkaavainen pikkusisko Louise ymmärsi Adrienia itseään.

Kolmikko puhuu ja käyttäytyy kuin vanha pariskunta, he ovat mustasukkaisia toisistaan jos yksi iskee silmänsä johonkuhun ulkopuoliseen, muitta he eivät flirttaile keskenään. Nina on täysin tietoinen, että hän on Étiennen ja Adrienin yhdysside, ei romanttisen kiinnostuksen kohde. Ei kummallekaan. Étienne pitää häntä sisaruksenaan, Adrien esikuvana, melkein ihanteena.

Vuosi 1994 oli kolmikolle kohtalokas. He pääsivät ylioppilaiksi ja yhteinen opiskelijaelämä Pariisissa näytti jo varmalta, mutta toisin kävi. Tuli yllättäviä menetyksiä, joiden seurauksena joidenkin elämästä putosi pohja. Toisaalta odottamaton menestyskin saattoi vaikuttaa ystävyyteen ikävästi. Enää ei salaisuuksia jaettu, vaikka niitä jokaisella olikin.

Ja niin tullaan vuoteen 2017. Syvimmät salaisuudet ja pelot paljastetaan vihdoinkin ja kuunnellaan toisten suorasukaisia kommentteja, varoituksia ja toiveita. Jokaisella on yhä edessään valintoja, jotka ratkaisevat heidän tulevaisuutensa – ja niistä ratkaisuista heistä jokaisen on itse kannettava vastuu. 

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. On identiteetin etsintää, on oman paikan hakemista yhteisössä, on äitien ääneen lausumattomia pelkoja ja suruja, on huolenpitoa niin ihmisistä kuin eläimistä. Taustalla elää 1970-luvun pikkukaupunki tapoineen ja mahdollisuuksineen ja sitten vuosia myöhemmin työttömyyden ja muuttotappion näivettämä yhteisö, josta ei kuitenkaan puutu toiveikkuutta.

Kolmikko-romaanissa on 616 sivua, mutta mielenkiinto ei pääse herpaantumaan, koska juoni vetää ja kirjan oivaltava rakenne tarjoaa lukijalle aina sopivasti uutta tietoa. Osa käänteistä on ennalta arvattavia ja jotkut olisivat ehkä vihjeiden perusteella olleet arvattavissa, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee vastaan. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta haitanneeko se…

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 3. Kannan tulta mukanani

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: J’emporterai le feu (2025)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kansi: Martti Ruokonen

Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin teos Kannan tulta mukanani on Toisten maa -sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa Sotaa, sotaa, sotaa (2021) kertoi ranskalaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen avioliitosta ja toinen osa Katsokaa kun tanssimme (2023) heidän lapsistaan Selimistä ja Aïchasta. Kannan tulta mukanani -romaani kuvaa Aïchaa ja puolisoaan Mehdiä sekä pariskunnan tyttäriä Miaa ja Inèstä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Kannan tulta mukanani -romaanin kertoja on pariisilaistunut Mia, josta on tullut tunnettu kirjailija. Hän suunnittelee teosta sukunsa vaiheista ja vierailee siksi vuonna 2022 Aminen ja Mathilden rakkaudella rakentamalla maatilalla Marokon Meknésissä. Lapsuudesta tuttu paikka ei kuitenkaan sytytä tulta hänen sisällään; hän on ahdistunut ja jumissa.

Mitä iloa siitäkin on, että olen yrittänyt selvittää, missä minun paikkani on, mikä minun maani on, kun en enää edes tiedä kuka olen? Mitä identiteetti tarkoittaa, kun on menettänyt muistinsa?... Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa…

Vuonna 1980 Mehdi Daoud työskentelee viikot Casablancassa ja ajaa viikonloppuisin perheen luo Rabatiin. Itse majesteetti on määrännyt Mehdin hieman epämääräisen kiinteistö- ja matkailualaan erikoistuneen Crédit Commercial -pankin eli CCM:n johtajaksi ja Mehdi on tekemässä siitä menestystarinaa. Kotiasioihin hän ei ennätä paneutua.

Aïcha joutuu gynekologintyönsä ohella pitämään huolta talosta ja kasvavasta perheestä. Mia-esikoinen on kuusivuotias, kun pikkusisko Inès syntyy. Mia kiusaa julmasti pikkuista, joka on varastanut hänen paikkansa, mutta Inès ei koskaan anna siskoaan ilmi. Hän on ihastuttava kaunotar, kun taas lyhythiuksinen, kyömynenäinen ja leveäharteinen Mia kävisi pojasta.

Daoudin perhe on varakas ja länsimaistunut. Kotikielenä on ranska eikä esimerkiksi Mia opi koskaan kunnolla arabiaa. Moskeijassa ei käydä, alkoholia juodaan ja joulua juhlitaan. Jo lapsina Mia ja Inès tietävät, että kaikista asioista voi puhua vapaasti sisätiloissa, mutta julkisilla paikoilla ei koskaan uskonnosta, kuninkaasta tai Saharasta.

Mia on liian lahjakas oppilas ollakseen kovin suosittu. Lisäksi hän ymmärtää jo lukiossa olevansa erilainen: hän on poikien kaveri, mutta kaipaa seksiä tyttöjen kanssa. Inès taas on jo pienenä miltei pakkomielteisen kiinnostunut pojista. Kumpikin päättyy opiskelemaan Pariisiin: Mia isää jäljitellen kaupallisia aineita ja Inès äitinsä innoittamana lääketiedettä.

Pariisissa sisarukset ymmärtävät ensi kertaa, että kielitaidostaan ja varakkuudestaan huolimatta he länsimaalaisten silmissä ovat ensisijaisesti pohjoisafrikkalaisia, arabeja ja muslimeja eivätkä nimenomaan marokkolaisia. Iskujen ja sotien maailmassa he ovat pelkän ulkonäkönsä vuoksi epäilyttäviä. He ovat vieraita.

Heidät oli tuomittu elämään eräänlaisessa kiirastulessa, islamisteihin kohdistuvan vihan ja länsimaalaisen tietämättömyyden välisen rautanyrkin puristuksessa.

Mia ja Inès ottavat kantaa etenkin naisen asemassa oleviin puutteisiin Marokossa: alaikäisten avioliittoihin, luku- ja kirjoitustaidottomuuteen, vaimojen hylkäämisiin… Heistä on käsittämätöntä, että sadat tuhannet naiset vastustavat Hassan II:n jälkeen kuninkaaksi kruunatun Mohammed I:n pyrkimyksiä edistää tasa-arvoa. Vieras yhteiskunta siis täälläkin.

2000-luvun alku on suvulle raskas. Mathilde joutuu ottamaan vastuun Belhajin tilasta Aminen muistisairauden takia ja hautaamaan miehensä koko maailman huomion kiinnittyessä WTC-iskuihin syyskuussa 2001. Mehdi joutuu vankilaan todennäköisesti eräänlaisena sijaiskärsijänä ja kuolee pian vapautumisensa jälkeen vuonna 2003. Kahdeksan vuotta myöhemmin seuraa virallinen anteeksipyyntö.

Minkä maan suvun jäsenet kokevat omakseen? Ranskalaissyntyinen Mathilde on elänyt koko aikuiselämänsä Marokossa, ja siitä on tullut hänen kotimaansa. Vuosikymmeniä New Yorkissa asunut Selim ja ranskalaistunut Mia taas tuskin voisivat elää Marokossa turvallisesti täysin omana itsenään eikä Inèskään halua luopua Ranskan tarjoamasta vapaudesta.

Voimmeko me rakastaa maata, joka ei rakasta meitä? Voimmeko olla yhtä aikaa kotoisin täältä ja sieltä?

Kannan tulta mukanani -teoksessa on henkilöitä kolmen sukupolven ajalta, mutta onneksi kirjan alussa on hyvä henkilöluettelo. Kirja perustuu löyhästi Leïla Slimanin omiin kokemuksiin, joten Mia lienee osin kirjailijan omakuva. Sukutarinan päärooleissa ovat vahvat ja itsenäiset naiset: Mathilde, Aminen sisko Selma, Aïcha, Mia ja Inès. He kantavat tulta mukanaan.