ROSMAN, ANN: Noitavasara

Marstrandin idyllinen merenrantakylä kokee järkytyksen. Koululaisryhmä törmää muinaisen uhrikiven äärellä naisen päättömään ruumiiseen ja vanha rouva löytää upeasta puutarhastaan irrallisen pään – eivätkä nämä ruumiinosat kuulu yhteen! Kohta löydetään lisää surmattuja naisia, aina johonkin historiallisesti merkittävään paikkaan sijoitettuina. Poliiseille alkaa kuvio selvitä: murhat matkivat 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien kuolintapoja. Onko tällä jotain yhteyttä keskiaikaan eläytyviin roolipelaajiin, joita tuntuu olevan aina siellä, missä tapahtuu? Vai ovatko yliluonnolliset voimat liikkeellä – outoja aistimuksia ainakin tunnetaan paikka paikoin.

Nykyhetkeen limittyy takaumia 1950-luvun lopulta. Pieni poika elää vankina kellarissa, nälissään ja pahoinpideltynä. Hän on ilmeisesti avioton lapsi, niin vähäpätöinen ettei hänelle ole annettu edes nimeä. Tuskin hänen kohtalostaan tässä kerrottaisiin, ellei hän liittyisi jollakin tapaa murhiin…

Sotkuista ja omituista murhavyyhtiä tutkivat jo Rosmanin Majakkamestarin tytär – kirjasta (2010) tutuksi tulleet henkilöt. Veneeseensä asumaan muuttanut rikoskonstaapeli Karin Adler hälytetään töihin kesken kesäloman ja hän joutuu pohtimaan omia ihmissuhteitaan työongelmien ohessa. Suurena apuna murhien ratkaisemisessa on uupumuksen takia sairauslomalle jäänyt it-konsultti Sara, joka innostuu penkomaan Marstrandin historiaa etenkin noitavainojen ajoilta. Saran välityksellä kirjailija voi myös esittää kriittisen näkemyksensä työterveysviranomaisista; kiireisiä, välinpitämättömiä, kyvyttömiä eläytymään toisen ihmisen asemaan..

Ruotsalainen Ann Rosman (s. 1973) asuu itsekin Marstrandissa ja tietää paljon niin purjehduksesta kuin kotiseutunsa historiasta. Monilla Noitavasarassa kerrotuilla esineillä, asioilla ja henkilöillä onkin vastineensa todellisuudessa. Rosman aloitti kirjoittamisen jäätyään äitiyslomalle it-konsultin työstä ja sai heti kiitosta sujuvasta ja rohkeasta tarinankehittelystä ja kielenkäytöstä. Joissakin suhteissa hän tuo mieleen toisen ruotsalaisen dekkaristin Camilla Läckbergin, joka hänkin pyrkii teoksissaan osoittamaan, miten monin tavoin menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen.

SHAFAK, ELIF: Kirottu Istanbul

Vuonna 1915 tapahtui Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa joukkotuho, jossa läntisten lähteiden mukaan kuoli ainakin miljoona ja joidenkin tietojen mukaan jopa 1,5 miljoonaa armenialaista. Turkin virallisen kannan mukaan kuolleita oli paljon vähemmän, ehkä noin 300 000, ja kuolemat aiheutuivat armenialaiskapinaa seuranneista epidemioista ja nälänhädästä eivätkä turkkilaisten suorittamasta etnisestä puhdistuksesta. Kuitenkin tosiasia on, että islaminuskoisessa Turkissa kristittyjä armenialaisia vieroksuttiin, etenkin kun heidän joukkoonsa kuului vauraita liikemiehiä. Joukkotuho on vieläkin niin arka asia, että siitä puhumista pidetään ”turkkilaisuuden loukkaamisena” eli rikoksena. Vuonna 2005 Turkin tunnetuin kirjailija, nobelisti Orhan Pamuk sai syytteen todettuaan, että maassa on tapettu 30 000 kurdia ja miljoona armenialaista. Syytteestä luovuttiin. Heti seuraavana vuonna suosittu naiskirjailija Elif Shafak tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, koska hän teoksessaan Kirottu Istanbul käsittelee armenialaisten joukkomurhaa. Tuomiota ei ole pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi.

Kirottu Istanbul – teoksen päähenkilöinä on kaksi nuorta naista. Armanoushin eli Amyn sukutausta on erikoinen, sillä hänen äitinsä on amerikkalainen, isänsä armenialainen ja isäpuolensa turkkilainen. Tyttö elää sukujen välimaastossa eli puolet vuodesta äitinsä luona Arizonassa ja puolet isänsä perheessä San Franciscossa. Kummassakin paikassa hän on jatkuvan hellinnän, huomion ja silmälläpidon kohteena. Vaikka Armanoush on luonteeltaan sävyisä, alkaa häntä välillä ahdistaa ja silloin apua tarjoaa Café Konstantinopoli eli chattisivusto Internetissä. Kyberkahvilan jäsenet ovat kaikki armenialaistaustaisia ja menneisyyden tragediaan kasvaneita. Turkkilainen Asya puolestaan asuu Istanbulissa neljän sukupolven naisten talossa (elämän värikkyyden voi arvata!), rakastaa yli kaiken Johnny Cashin musiikkia ja käy tuulettamassa kiivaita ja kapinallisia tunteitaan rähjäisessä Café Kunderassa. Häntä kiinnostaa ranskalainen eksistentialismi, mutta menneisyys ei vähääkään.

Vuosia etäisinä pysyneet sukulaiset tutustuvat, kun Armanoush lähtee etsimään armenialaisia juuriaan ja majoittuu isäpuolensa sukutaloon Istanbuliin. Turkkilaiselle sukuhaaralle selviää tässä vaiheessa sekä joukkomurhan todellisuus että sen likeinen liittyminen omaan menneisyyteen. Toinenkin (paljon pienemmän mittaluokan) perhesalaisuus paljastuu samassa rytäkässä. Loppuratkaisu on räväkkä, mutta ehkä se tietyn uskonnon ja kulttuurin piirissä on perusteltu. Kirjassa on paljon viihderomaanille tyypillisiä piirteitä: kadonneita ja uudelleen löydettyjä sukulaisia, synkkiä salaisuuksia ja kiemuraisia suhteita. Hieman mystiikkaakin. Esimerkiksi Banu-tädin vasemmalla olkapäällä istuu ihan oikeasti paha jinni ja oikealla hyvä ja jinnit paljastavat tädille sekä menneisyyden että tulevaisuuden saloja.

Kirottu Istanbul – teos yhdistää suhteellisen onnistuneesti viihteellisyyden ja vakavuuden. Se on sukuromaani, mutta myös eloisa kuvaus Istanbulista – meluisasta, kaoottisesta, mausteilta tuoksuvasta ja kimaltavasta. Jos jotain olisi kaivannut, niin henkilöluetteloa tai sukutaulua kirjan alkuun, jotta ihmisten väliset suhteet olisivat olleet hieman selvemmin hahmotettavissa.

DONOGHUE, EMMA: Huone

Huoneen pinta-ala on yksitoista neliömetriä ja siellä asuvat viisivuotias Jack ja hänen Äitinsä. Jack on syntynyt tuossa Huoneessa ja Huone on hänen koko maailmansa. Kaikki muu on Ulkoavaruutta eli Jackin käsityksen mukaan kuvitteellista ja olemassa vain Televisiossa. Päivät täyttyvät toistuvista rutiineista, leikeistä, tarinoista, ruokailuista, hygienian hoidosta ja Television (tarkkaan rajoitetusta ja kontrolloidusta) katselusta. Hetkeäkään ei Jackin tarvitse olla erossa Äidistään, vaan hän saa tämän jakamattoman huomion ja hellyyden. Se on turvallista ja riittää Jackille. Äidille sen sijaan Huone on ahdas vankila ja samojen asioiden tekeminen yhä uudestaan masentavaa ja toisinaan jopa raivostuttavaa. Lapsi on hänelle kuitenkin tärkein ja lasta suojellakseen hän on valmis nöyristelemään ja mielistelemään kidnappaajaansa, jota kutsuu Vanhaksi Kehnoksi. Vanha Kehno vierailee Huoneessa öisin, tuo Sunnuntaituomisia ja narisuttaa Äidin Sänkyä. Toive pakenemisesta kytee Äidin mielessä, mutta Jackpa ei suhtaudukaan asiaan myötämielisesti!

Irlantilaissyntyisen ja Kanadassa asuvan Emma Donoghuen teos Huone oli vuonna 2010 Man Booker-palkintoehdokkaana ja menestyi kaupallisestikin erittäin hyvin etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Suosioon on vaikuttanut ensinnäkin aihe eli nuoren tytön kidnappaaminen ja pitäminen vuosikausia vankeudessa. Donoghuen kertoman mukaan hän sai idean kirjaansa kuultuaan itävaltalaisen Elisabeth Fritzlin kohtalosta. Häntä alkoi kiinnostaa etenkin Elisabethin vankeudessa syntyneiden lasten elämä, mikä puolestaan johti siihen, että Huone-teoksessa näkökulma on viisivuotiaan Jackin. Ratkaisu on hyvä, sillä tapahtumien ahdistavuus vähenee hieman, kun niitä katsotaan lapsen viattomin silmin. Letkeä tyyli onkin toinen kirjan suosioon vaikuttanut tekijä.

Aikuiselle viisivuotiaan lapsen ajatusmaailmaan sukeltaminen on vaikeaa eikä Donoghue siinä täysin onnistukaan. Epäloogisuuksia löytyy, vaikka hyväksyisikin epätavallisissa oloissa epätavallisen kasvatuksen saaneen lapsen erikoislaatuisuuden. Silti kirjassa on hyviä ja oikeaan osuneita oivalluksia. Etenkin sanoilla leikittely viehättää. Esimerkiksi: Jack on peloissaan, mutta toimii rohkeasti – hän on pohkea. Nukahtaessaan hän menee pois päältä. Täysi kiitos suomentajalle Sari Karhulahdelle!

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on juonellisesti jännittävämpi, koska äidin ja lapsen tulevaisuudesta ei ole vielä mitään tietoa. Tosin toistuvia päivärutiineja selostetaan hieman liian pitkästi, mutta kirjailijalla tässä lienee oma tarkoituksensa. Toinen osa on psykologinen kuvaus siitä, miten vaikeaa on sopeutua vapauteen pitkällisen vankeuden jälkeen. Jack joutuu pelkkää tietämättömyyttään melko koomisiin tilanteisiin, mutta tottuu yllättävän pian valoon, meluun, kosketukseen ja jopa eroon äidistä. Äidillä sen sijaan on vaikeuksia. On katkeraa hyväksyä sitä, että elämä on jatkunut hänen poissaolonsa aikana ja perheyhteisö muotoutunut uudeksi. Perheen turvaa kuitenkin tarvittaisiin julkisuuden pyörityksessä ja sensaatioita ahnehtivan median kourissa. Miten selvitään?

GALGUT, DAMON: Vieraassa huoneessa

Damon Galgut (s. 1963) on yksi tämän hetken tunnetuimmista eteläafrikkalaisista kirjailijoista. Hän alkoi harjoitella tarinoiden kertomista jo kuusivuotiaana toipuessaan syövästä, esikoisteoksensa hän julkaisi 17-vuotiaana ja maailmanmainetta hän saavutti vuonna 2003 teoksellaan The Good Doctor. Sekä The Good Doctor että vuonna 2010 ilmestynyt Vieraassa huoneessa ovat tavoitelleet arvostettua Booker-kirjallisuuspalkintoa.

Vieraassa huoneessa – teoksessa eteläafrikkalainen nuori mies, Damon, kiertelee maailmaa ja etsii kiintopistettä elämäänsä. Hän on ahdistunut ja kyllästynyt, mutta pakeneminen paikasta toiseen ei auta mitään. Hän tapaa ihmisiä – jopa etsii näiden seuraa, mutta ei kykene muodostamaan pysyvää ja merkityksellistä suhdetta. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa Damon ajautuu matkakumppaniensa suhteen johonkin rooliin. Ensimmäisessä hän on kylmän ja itsekeskeisen miehen nöyrä kanssakulkija. Toisessa osassa hän haluaisi olla nuoren miehen rakastaja, mutta yhteinen kieli puuttuu. Kolmannessa hän toimii itsetuhoisen neurootikon suojelijana, paljolti vastoin omaa tahtoaan. Jokaisessa roolissa Damon epäonnistuu. Jokainen suhde päättyy tavalla tai toisella eroon. Onko se kuitenkaan Damonin vika?

Kirja toimii sielunkuvauksen lisäksi myös matkakertomuksena. Esille tulevat niin maalaukselliset maisemat kuin turismin aiheuttamat tuhot, niin korruptio kuin yllättävä avuliaisuus. Ensimmäinen tarina alkaa kohtaamisella 1990-luvun alkupuolella Kreikassa ja jatkuu myöhemmin rankkana patikkamatkana Lesothossa. Toinen tarina tapahtuu pari vuotta myöhemmin. Tällöin Damon ryntää hetken mielijohteesta Zimbabween, lyöttäytyy reppureissaajien ryhmään ja kiertelee pitkin Keski-Afrikkaa vailla päämäärää ja siteitä. Syntyneitä kontakteja yritetään lämmittää vielä Euroopassa, mutta kohtalo päättää toisin. Kolmannessa tarinassa keski-ikäinen Damon matkustaa Intiaan 2000-luvun alussa.

Miksi Galgut on nimennyt kirjansa kertojan Damoniksi – omaelämäkerrasta tuskin kuitenkaan on kysymys? Hämmennystä lisää sekin, että kertoja puhuu itsestään useimmiten hän-muodossa, mutta toisinaan myös minä-muodossa (ja joskus molemmissa muodoissa yhdessä ja samassa lauseessa!). Pilkkujen sijoittelu on aika vapaamuotoista ja kysymysmerkkiä ei käytetä laisinkaan. Se alleviivaa sitä, että kaikki kirjassa kerrottu on suodattunut Damonin muistin läpi. Ehkä väärin muistettuna, hämärtyneenä, merkityksensä menettäneenä.

Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet… Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa.