FLYNN, GILLIAN: Teräviä esineitä

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Sharp Objects

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin teoksista suomennettiin ensin hänen kolmas romaaninsa Kiltti tyttö  (alkuteos 2012, suomennos 2013), sitten Paha paikka (alkuteos 2009, suomennos 2014) ja nyt on vuorossa esikoisromaani Teräviä esineitä (alkuteos 2006). Esikoisromaani voitti vuonna 2007 kaksi Crime Writers -yhdistyksen jakamaa palkintoa: New Blood Fiction Dagger ja Ian Fleming Steel Dagger. Ihan ansaittuja palkintoja, sillä Teräviä esineitä on vetovoimainen trilleri, joka on nopea lukea, muttei ihan helppo unohtaa. Kiltti tyttö saattaa silti taikatemppumaisessa yllätyksellisyydessään olla Flynnin tähänastisista teoksista paras.

Wind Gapin kaupungissa Yhdysvaltain Missourissa paljastuu lyhyen ajan sisällä jo toinen koulutytön katoaminen. Edellinen päättyi kammottavaan murhaan, mutta tekijän jäljille ei silloin päästy. Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Kolmekymppinen Chicagossa asuva toimittaja Camille Preaker on kotoisin Wind Gapista, joten hänet lähetetään seudulle tekemään juttua tapauksista. Pelottava hetki Camillelle, joka on pysytellyt vuosia poissa kotiseudultaan ja erossa perheestään. Hän on psyykkisesti hyvin hauras, johtuen jostakin menneisyyden traumasta.

Tykkään ruksata päiviä kalenterista – sataviisikymmentäyksi päivää ruksattu, eikä mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut. Sataviisikymmentäkaksi, eikä maailma ole tuhoutunut. Sataviisikymmentäkolme, enkä minä ole tuhonnut ketään. Sataviisikymmentäneljä, eikä kukaan oikeasti vihaa minua. Joskus mietin, etten tule koskaan tuntemaan oloani turvalliseksi, ennen kuin voin laskea viimeiset päiväni yhden käden sormin. Kolme päivää selvittävänä, kunnes ei enää tarvitse hätäillä elämästä.

Camille tunsi jo lapsena olevansa ulkopuolinen ja syrjään sysätty. Äiti torjui hänet osoittelevan kohteliaasti ja koulutoverit käyttivät säälittä hyödykseen hänen kaipuutaan tulla hyväksytyksi. Tunteakseen olevansa olemassa ja hallitsevansa ainakin kehonsa Camille alkoi viillellä siihen sanoja: paha, kissanpentu, alushame, vauva, itku, katoa. Myöhemmin alkoholi ajaa saman asian. Viinaa tarvitaankin paljon nyt, kun Camille pikku hiljaa pääsee syvemmälle murhien ytimeen ja havaitsee niiden yllättävän yhteyden omaan perheeseensä. Samalla paljastuu sukupolvia jatkunut rakkaudettomuuden ja sanattomuuden kierre, jonka seurauksena niin Camille kuin hänen äitinsä ja teini-ikäinen pikkusiskonsa ovat pohjattoman epävarmoja itsestään. Kukin yrittää pärjätä omalla tavallaan. Siinäkö selitys kirjan kannessa olevaan ylänimekkeeseen ”Mistä on pienet tytöt tehty”?

Gillian Flynn on todella hyvä trillerikirjailija. Hän osaa rakentaa juonen, joka pysyy hyvin koossa ja tiivistyy loppua kohti yllätyskäänteiden säestyksellä. Pienillä kokonaisuuteen sulautuvilla yksityiskohdilla hän luo tunteen, että kyse on todellisista paikoista, tapahtumista ja henkilöistä. Henkilöt ovat toki usein jotenkin vinoutuneita, mutta Flynnin selvitettyä syitä ja seurauksia heitä voi jotenkin ymmärtää. Teräviä esineitä -romaanin päähenkilö Camille on ihastuttava haurauden ja sitkeyden yhdistelmä: vaikka fyysinen ja psyykkinen murtumispiste on lähellä, tahdonvoima vie eteenpäin kohti totuutta.

Teräviä esineitä käsittelee rankkoja aiheita – ongelmallista äiti-tytär-suhdetta ja itsetuhoista käyttäytymistä – mutta tarjoaa onneksi myös hienovaraista huumoria, minkä ansiosta lukija ei ahdistu liikaa.

Hän osoitti foliopalloa, joka kieppui kolossa, mistä Natalien ruumis oli löytynyt. Pallossa luki Parane pian.

”Mielestäni tuo”, Richard sanoi, ”kuvaa Wind Gapia täydellisesti.”

KANTO, ANNELI: Pyöveli

Kustantaja: Gummerus 2015

Ollaan 1600-luvulla. Omilla tahoillansa elämää rakentaa kolme miestä, joiden kohtalona on aikanaan kohdata Vaasan kaupungissa ja vaikuttaa ratkaisevasti sen vaiheisiin. Yhdestä tulee kaupunkiin pyöveli, toisesta tuomari ja kolmannesta apteekkari. Kukin miehistä kertoo vuoronperään vaiheistaan ja ajatuksistaan, mutta pyöveli on kuitenkin eniten äänessä ja hänen näkökulmansa tapahtumiin luotettavin.

Johannin isoisä oli pyöveli, hänen isänsä on pyöveli ja pyöveli tulee hänestä itsestäänkin, vaikka halua ja älyä olisi vaikka mihin. Pyöveli vain on niin kammoksuttu hahmo, että hänen perheenjäsenensäkin joutuvat vihan ja syrjinnän kohteiksi olipa kyseessä sitten koulu tai krouvi. Virkaintoisen nuoren papin mielestä pyöveli ei saisi edes osallistua jumalanpalvelukseen – ainakaan, jos vallasväkeä on paikalla. Tämä on nurinkurista, koska pyöveli toteuttaa ainoastaan tuomioistuimen määräyksiä hirttäessään ja mestatessaan rikollisia.

Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomari oikea käsi.

Johannista tulee surumielinen syrjästäkatsoja, yksinäisyyteen ja rakkaudettomaan elämään tuomittu mies. Hänen tärkein tukensa on tuomari Wisander, jonka viisautta ja oikeudenmukaisuutta Johann ihailee. Wisander ei harrasta kuulusteltavien raakaa kiduttamista (mistä Johann on nähnyt esimerkkejä kisälliaikanaan Lyypekissä) eikä tuomitse oitis kaikkein kovimpiin rangaistuksiin, vaikka tarkasti lain kirjainta noudattaakin. Läheiseksi niin tuomarille kuin pyövelille tulee salaperäinen herra Eggerts, joka saapuu kaupunkiin ilman rahoja ja papereita, mutta pystyy silti hankkimaan apteekkarin oikeudet. Nevanlinnassa oppinsa saanut Eggerts hallitsee erikoislaatuisten aineiden käytön tautien parantamisessa, mikä takaa hänelle suuren suosion etenkin miesväestön keskuudessa ja samalla mukavan toimeentulon.

Moni asia muuttuu, kun noitavainot leviävät maailmalta Pohjanmaalle. Vaasassa noitien etsijänä ”ansioituu” virkaintoinen nuori pappi, joka saa yllättävän aulista tukea tuomari Wisanderilta. Wisander on sairastelun myötä muuttunut arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi ja ruvennut kieroutuneella tavalla nauttimaan kuulusteltavien kiduttamisesta. Osittain hänen suhtautumisessaan noitiin (jotka useimmiten ovat naisia) on vaikuttanut myös vaimon kevytkenkäisyys. Joka tapauksessa sekä Johann että Eggerts kavahtavat käsistä riistäytynyttä tilannetta. Voiko enää tehdä työtä, joka sotii omaatuntoa ja inhimillisyyttä vastaan?

Kannon teksti etenee sujuvasti ja kiinnostavasti, mitä lyhyet lauseetkin tukevat. Kaikki vaikuttaa uskottavalta eikä ihme: romaani perustuu todellisiin tapahtumiin. Pyövelillekin löytyy esikuva eli Pohjanmaan piirinpyöveli ja mestarismies Heikki Hakalainen, joka hoiti tehtäväänsä yli neljäkymmentä vuotta. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo kertoo, miten perusteellisesti Kanto on etsinyt tietoa 1600-luvun tavoista ja uskomuksista yleensä ja kidutus- ja rangaistusmenetelmistä erityisesti. Kuvaukset ovat karmaisevan tarkkoja ja samalla viileän asiallisia, mutta pelottavinta lienee mieleen hiipivä rinnastus nykyhetkeen. On yhä enemmän ryhmittymiä, jotka katsovat oikeudekseen tuhota kaikki, jotka edustavat eri uskonhaaraa, poliittista kantaa tai kansallisuutta.

PS. Kirjastotätiä ilahduttaa tietenkin erityisesti Anneli Kannon kiitos Suomen ilmaiseksi palvelevalle kirjastolaitokselle lähikirjastoineen.

KEVYTTÄ JUHANNUKSEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon tuho

Kustantaja: Teos 2015

Minna Lindgren (s. 1963) jatkaa suuren suosion saavuttanutta sarjaansa vanhusten palvelutalosta Ehtoolehdosta. Ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa ilmestyi vuonna 2013 ja seuraavana vuonna siihen jatkona Ehtoolehdon pakolaiset. Kolmas osa on pahaenteisesti nimeltään Ehtoolehdon tuho.

 Yli 90-vuotiaat ystävykset Siiri, Irma ja Anna-Liisa palaavat remontin jälkeen Ehtoolehtoon, mutta kaikki on muuttunut. Enää ei ole hoitajia, siivoojia tai keittäjiä, vaan vanhusten on opeteltava käyttämään älyseinää, älyjääkaappia ja 3D-ruokatulostinta. Siivous sujuu sinällään aika sympaattisen oloisilla roboteilla ja sairauksiin voi hakea apua Itsetohtorikioskilta. Jonkinlaista seuraa saa joka puolella vilistävistä rotista.

Siirin pieni kaksio oli täynnä antureita, tunnistimia, siruja, lähettimiä ja kameroita, jotka seurasivat hänen elämäänsä. Jossain patjan uumenissa oli sekin valpas vempele, joka tarkkaili häntä tauotta unen aikana ja laski jokaisen liikkeen paremman tekemisen puutteessa.

Ainoat auttajat Ehtoolehdossa ovat Herätys tänään -lahkon vapaaehtoiset, joita älyseinä hälyttää tarvittaessa paikalle. He saarnaavat lähimmäisenrakkautta ja auttamishenkeä, mutta taitavat tosiasiassa vain tavoitella vanhusten omaisuutta. Paljon käytännön apua heistä ei ole. Nuori Jerry käy vetämässä opastustuokioita ja vastaamassa kysymyksiin, mutta onnistuu vain sekoittamaan vanhusten päät entisestään. Aina eivät koneetkaan toimi niin kuin pitäisi, jolloin seuraukset vaihtelevat ärsyttävästä traagiseen. Lindgren irrottaa tapahtumista omalaatuista huumoria, mutta toisaalta tämä tulevaisuudennäkymä on ihan liian todentuntuinen, jotta se pelkästään naurattaisi.

Nyt palvelutalo oli monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jonka perustamista ja toimintaa tuki kolme eri ministeriötä. Poliitikot ja liikemiehet uskoivat, että vanhusten muuttaminen laboratorioeläimiksi oli yhteiskunnan pelastus ja tulevaisuuden globaali ratkaisu maapallon räjähtävimpään ongelmaan, vanhuksiin.

Ehtoolehdon tilanteeseen on puututtava, niin yritteliäät rouvat Siiri ja Irma päättävät. Aika ryminää siitä seuraakin, mutta tarina jää sen verran kutkuttavasti auki, että toiveita jatko-osasta on.

LAURAIN, ANTOINE: Punaisen muistikirjan nainen

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: La femme au carnet rouge

Suomennos: Lotta Toivanen

Antoine Laurain on 1970-luvun alussa syntynyt ranskalainen kirjailija, toimittaja, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja, jonka harrastuksena on antiikkikellojen kerääminen. Laurain herätti vuonna 2012 kansainvälistä huomiota presidentti Mitterrandin aikaan sijoittuvalla faabelinomaisella romaanillaan Le Chapeau de Mitterrand. Suosiota kasvatti edelleen romanttinen Punaisen muistikirjan nainen.

Kirjakauppias Laurent ottaa eräänä aamuna talteen harvinaisen upean käsilaukun jäteastioiden päältä. Laukusta ei löydy mitään henkilötietoja, mutta kylläkin mielenkiintoisia tavaroita kuten hieroglyfiavaimenperä, Patrick Modianon Laure-nimiselle naiselle omistama romaani sekä punainen muistikirja, johon on kirjattu muistettavia asioita, pelottavia asioita ja pitämisen arvoisia asioita. Näiden johtolankojen avulla Laurent alkaa jäljittää laukun omistajaa, apunaan terhakka tyttärensä Chloé.

Miltä näytti tämä Laure, joka piti puutarhalounaista, pelkäsi punamuurahaisia, rakasteli unissaan mieheksi muuttuneen lemmikkieläimensä kanssa, käytti korallinväristä huulipunaa ja oli saanut kirjaansa omistuskirjoituksen Patrick Modianolta?

Punaisen muistikirjan nainen on sievä pieni rakkaustarina, joka ei tarjoa mitään yllättävää, mutta on kuitenkin juonikuvioiltaan todella taitavasti rakennettu. Tyyli on hauskasti vaihtelevaista: välillä pitkiä pätkiä tajunnanvirtaa ja sitten taas lyhyitä toteavia lauseita. Lempeä huumori saa hyvälle mielelle.

Anne Gavaldan viimeisimmässä suomennoksessa Parempaa elämää on samankaltainen juoni eli etsitään kadonnutta henkilöä muutaman tiedonmurusen avulla. Punaisen muistikirjan nainen on kuitenkin kiinnostavampi ja vetävämpi jo suoraviivaisemman tyylinsäkin ansiosta. Se, että teoksessa puhutaan paljon kirjoista, kirjailijoista ja lukemisesta, tuo väistämättä mieleen toisen ranskalaisen eli Jean-Paul Didierlaurentin romaanin Lukija aamujunassa.  

WILLIAMS, JOHN: Stoner

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: Stoner

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Amerikkalainen John Williams (1922-1994) toimi kirjailijantyönsä ohella Denverin yliopiston apulaisprofessorina ja tuli tunnetuksi yhtenä luovan kirjoittamisen uranuurtajista. Hänen kolmas romaaninsa Stoner ilmestyi alun perin vuonna 1965, mutta jäi hyvistä kritiikeistä huolimatta pian unohduksiin. Vuonna 2006 siitä otettiin uusi painos ja vuonna 2013 se sai Waterstone Book of the Year -palkinnon. Englanninkielisen maailman ulkopuolella kiinnostus syttyi siinä vaiheessa, kun bestseller-kirjailija Anna Gavalda käänsi Stonerin ranskaksi ja alkoi kampanjoida sen puolesta.

Tarina William Stonerista ajoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Vaatimattoman maatilan poika lähtee yhdeksäntoistavuotiaana korkeakouluun opiskelemaan maataloustiedettä tarkoituksenaan nostaa kotitila uuteen kukoistukseen, mutta löytääkin yllättäen elämäntehtävänsä kirjallisuuden parista. Eleettömän rakastavasti vanhemmat suovat hänelle täyden vapauden. Yliopistosta tulee Stonerin koti ja turvapaikka, vaikka siellä koko ajan on käynnissä raadollinen valtataistelu ja juonittelu, joista lukeminen on ajoittain todella piinallista. Apulaisprofessuuria korkeampaan asemaan Stoner ei milloinkaan nouse, muttei välttämättä haluakaan. Hän on juro jääräpää, jota työtoverit pitävät pahansisuisena äksyilijänä, mutta opiskelijat eksentrisenä legendana. Stoner rakastaa puurtamista kirjojen ja kirjallisuuden parissa ja paneutuu antaumuksellisesti välittämään opiskelijoille löytöretkiensä tulokset.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.

Lukijan silmin katsottuna Stonerin elämä on sydäntä raastavan ankeaa. Vilpittömin mielin ja toiveikkaasti solmittu avioliitto pankkiirin tyttären kanssa osoittautuu muotoaan muuttelevaksi painajaiseksi. Edith-vaimo on tunne-elämältään estynyt ja turhautunut nainen, jota jäytävä sanaton viha purkautuu pikkumaiseksi kiusanteoksi Stoneria kohtaan. Pahinta on se, että hän ottaa vihansa välikappaleeksi perheen lempeäluontoisen tyttären ja tuhoaa tämän mahdollisuuden normaaliin elämään. Stoner näkee ja ymmärtää kaiken, mutta ei löydä keinoja eikä sanoja puolustaakseen itseään tai tytärtään.

Lyhyt onnen kausi sentään Stonerinkin elämään sisältyy. Rakkaussuhde nuoren opiskelijan kanssa saavuttaa sekä henkisen että ruumiillisen täyttymyksen ja toimii kontrastina surkealle avioliitolle: tällainenkin olisi ollut mahdollista.

William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää epäillen, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.

Eipä Stoner elämäänsä mitenkään valittele, vaan tyytyy vaatimattomiin ystävyyden, rauhan ja onnistumisen hetkiin. Hän katsoo kaikkea ymmärtäväisesti, jotenkin välinpitämättömästi ja etäältä eikä mikään tuota hänelle kovin suurta tuskaa.

Eräänlainen riemu valtasi hänet kuin kesätuulen henkäys. Hän muisti hämärästi miettineensä epäonnistumisia – ihan kuin niillä olisi ollut merkitystä. Nyt hänestä tuntui, että moiset ajatukset olivat ilkeämielisiä, arvoltaan sen alapuolella, millainen hänen elämänsä oli ollut.

Stoner on hieno romaani, vaikka syytä sen vaikuttavuuteen on vaikea määritellä. Välillä suorastaan unohtaa, että kyseessä on fiktiivinen elämäntarina, niin todentuntuinen se on. Williamsin tapa kertoa on vähäeleinen ja rauhallinen, vailla tunteenpurkauksia, mutta tavattoman syvälle henkilöidensä sisimpään pureutuva. Stonerin elämä on yksinäistä ja epäonnista, mutta siltikään kirjasta ei jää päällimmäiseksi ahdistus. Hiljainen surumieli kylläkin.

PS. John McGahernin saateteksti on ansiokas, mutta olisi saanut olla kirjan lopussa. Nyt se paljastaa juonen jo etukäteen.

PAASIO, LEENA: Melkein äiti

Kustantaja: Kosmos 2015

Raumalla vuonna 1974 syntynyt Leena Paasio on helsinkiläinen äidinkielenopettaja, tietokirjailija, vuoden 2012 mediakasvattaja ja uusperheen äiti. Äitipuolen näkökulmasta kirjoitettuun esikoisromaaniinsa , Melkein äiti Paasio ammensi omista kokemuksistaan, mutta myös tutkimuksista, internetin keskustelufoorumeista ja muiden uusperheellisten kokemuksista. Aiemmin ei aihetta ole käsitelty näin monipuolisesti.

 Espoolainen matematiikan opettaja Anu Lindfors tapaa lapinvaelluksella Jani Niemelän, eronneen miehen. Anu rakastuu sekä Janiin että tämän eskari-ikäiseen tyttäreen Siiriin ja saa kummaltakin vastarakkautta. Janin ex-vaimo Mira ei osaa suhtautua tilanteeseen kovin kypsästi, mutta eipä Anukaan ole tilanteeseen syytön:

Kun tapasin Siirin ensimmäisen kerran teidän entisessä yhteisessä kodissanne, annoin itseni rakastua heti. Pyydän anteeksi, etten antanut sinulle enkä Siirille riittävästi aikaa. Olin itsekäs, koska halusin perheen niin kovasti. En voinut käsittää, että rakkauteni voisi loukata ketään. Tai jos käsitinkin, en välittänyt. Sinä olit jättänyt Janin. Minä en halunnut kenenkään rippeitä vaan oman unelmani.

Jani yrittää sovitella ja tukea Anua parhaansa mukaan, samaten ihana anoppi. Anu vain on kovin epävarma asemastaan Siirin vanhempana (ihme kyllä, ei niinkään Janin vaimona) ja herkkänahkainen pienimpienkin vihjausten suhteen. Tilanne kärjistyy Siirin tullessa teini-ikään ja alkaessa tehdä pesäeroa vanhempiinsa. Kainaloon käpertyvästä auliista lapsesta tulee sulkeutunut nuori nainen, joka torjuu yrmeästi Anun lähentymisyritykset ja saa tämän tuntemaan itsensä entistä ulkopuolisemmaksi. Samaan aikaan Mira hehkuttaa blogissaan suurenmoista äiti-tytär-suhdettaan.  

Siirin sukunimi on Niemelä. Siiri Niemelä. Hänen isänsä, minun mieheni on Jani Niemelä. Hänen äitinsä, mieheni entinen vaimo taas on Mira Niemelä. Ja minä olen puolikas: en Anu Lindfors enkä Anu Niemelä, vaan Anu Lindfors-Niemelä.

Anun vanhemmuuskuvaa värittää myös se, ettei hän pysty saamaan omaa biologista lasta eli kirjan nimi Melkein äiti onkin tarkemmin ajateltuna aika monivivahteinen. Kestää aikansa ennen kuin Anu pystyy hyväksymään sen, mitä hänen äitinsä on koko ajan vakuuttanut: hän kelpaa sellaisena kuin on, hän on tarpeeksi riittävä ihminen.

Teos muodostuu voittopuolisesti pitkistä dialogeista, joihin lyhyet välitekstit toimivat johdantoina. Lisäksi mukana on kirjeitä, blogitekstejä, kuvitteellisia lehtiartikkeleita ja oppikirjan otteita sekä kansanomaisia tarinoita. Nuo tarinat ovat sinällään viehättäviä, mutta vaikuttavat hieman irrallisilta eivätkä vie juonta merkittävästi eteenpäin eli ne olisi voinut jättää pois. Muuten teksti on varsin sujuvaa, mukaansatempaavaa ja paikoin humorististakin. Silti surun tunteet kuvataan aidosti ja latistamatta. Aika ajoin esiin putkahtava tuulihaukka symboloi ehkä juuri tuskan kouraisua ja tavoittamattoman kaipuuta. Melkein äiti on hyvä esikoisromaani ja herättää toiveita jatkon suhteen.