MASSEY, SUJATA: Rei Shimura menetysten rannikolla

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Kizuna Coast
Suomennos: Terhi Leskinen

Yhdysvaltalainen Sujata Massey (s. 1964) kuuluu monikulttuuriseen perheeseen, sillä hänen isänsä on syntyperältään intialainen ja äitinsä saksalainen. Massey on toiminut reportterina Englannissa ja opettanut englantia Tokiossa Japanissa, mistä saadut kokemukset ovat toimineet pohjana Rei Shimura -dekkarisarjaan. Rei on japanilaisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär, joka työskentelee pitkiä aikoja Japanissa ensin englannin kielen opettajana ja myöhemmin intohimonsa antiikin parissa. Varsin usein hän sotkeutuu rikostapauksiin. Massey arveli sarjan olevan valmis vuonna 2008 ilmestyneen kymmenennen osan jälkeen (Rei Shimura Havaijilla) ja aloitteli jo uutta Intiaan sijoittuvaa sarjaa. Keväällä 2011 Japanin rannikkoseutua runnellut maanjäristys tsunameineen kuitenkin muutti mielen ja pakotti kirjoittamaan sarjaan vielä yhden osan eli Rei Shimura menetysten rannikolla -dekkarin.

Rei saa pian järistyksen jälkeen Havaijille puhelun rakkaalta ystävältään ja oppi-isältään herra Ishidalta. Vanha antiikkikauppias on sairaalassa Tohokun rannikolla ja huolissaan kadoksissa olevasta nuoresta apulaisestaan Mayumista. Rei onnistuu suhteitaan hyödyntämällä matkustamaan Havaijilta Tokioon ja sieltä avustustyöntekijäjoukon mukana Tohokuun. Herra Ishida löytyy, mutta Mayumi ei. Myös arvoesineitä saattaa olla kateissa. Mitä tsunamin aikana oikein on tapahtunut?

Rei Shimura -kirjoihin sisältyy aina kiinnostavaa tietoa Japanin kulttuurista, tavoista ja uskomuksista.  Massey kuvailee tarkasti antiikkiesineitä kimonoista lipastoihin ja maalauksista keramiikkaan. Yhtä antaumuksellisesti hän kertoo paikallisista ruoista, joita Tohokussakin yritetään vähistä aineksista valmistaa tuhansille sairaille ja kodittomille. Olosuhteet ovat karut: sähkö ja puhelinyhteydet eivät toimi, puhdasta vettä ei ole, hygienia ontuu. Kaikkialla on mutaa, rojua ja mätäneviä kaloja. Ihmisiä kalvaa suru kuolleista tai huoli kadoksissa olevista. Massey osaa poimia yksityiskohtia, jotka paljastavat tuhon kaikessa laajuudessaan ja inhimillisessä raastavuudessaan.

  Katselin, kuinka kaksi Japanin meri-itsepuolustusvoimien sotilasta väänsi väkisin auki viistoperäisen Toyotan oven julmannäköiset hengityssuojaimet kasvoillaan ja päästi sieltä ulos ryöpyn likaista vettä ja kaloja. Sitten miehet vetivät varovasti autosta jotain muovisen suojapeitteen avulla. Mudan alta pilkottavasta vaaleanpunaisesta takin kaitaleesta arvelin, että hajoamistilassa oleva ruumis oli naispuolinen. Seuraavaksi näkyviin ilmestyvä ruumis oli paljon pienempi, ja sen mukana seurasi Mikki Hiiri -reppu. Ajattelin, että se oli pahinta, mitä olin koskaan nähnyt – kunnes näkyviin tuli vielä pienempi ruumis…

  Toinen sotilas käveli auton ympäri muistikirja kädessään ja pysähtyi rekisterikilven eteen kirjoittaakseen tunnuksen muistiin. Toinen sitoi auton sivupeiliin nauhan ja kirjoitti tussilla ”3” kuljettajan oveen.

Rei Shimura menetysten rannikolla on ihan kiinnostava dekkarinakin, mutta sen painavinta antia on kuitenkin uskottava kuvaus tsunamista ja sen jättämistä jäljistä. Tuskaa ja tuhoa on, mutta on myös toivoa.

RANNELA, TERHI: Frau

Kustantaja: Karisto 2016

Terhi Rannela (s. 1980) on kirjailija, toimittaja ja sanataideohjaaja. Hän on vuoden 2008 nuori freelancetoimittaja ja nuorten kirjallisuuslehti Lukufiiliksen päätoimittaja. Rannela on tullut tunnetuksi kantaaottavista nuortenromaaneistaan, joissa on käsitellyt mm. koulukiusaamista ja suomalaista alkoholikulttuuria. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi ensimmäinen aikuisille suunnattu teos, punakhmerien hallitsemaan Kamputseaan sijoittuva Punaisten kyynelten talo. Keväällä 2016 ilmestynyt Frau puolestaan kertoo SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimosta Linasta.

Toukokuun 27. päivänä vuonna 1942 käynnistyi Prahassa operaatio Anthropoid, salamurhahanke käskynhaltija Reinhard Heydrichiä vastaan. ”Prahan teurastajaksi” kutsuttu Heydrich selviytyi autoonsa heitetystä pommista hengissä, mutta menehtyi muutamaa päivää myöhemmin verenmyrkytykseen prahalaisessa sairaalassa. Tästä tapahtumasta ja sen seuraamuksista kertoo kirjan yksi taso.

Toinen taso sijoittuu vuoteen 1984. Lina elää köyhtyneenä ja vakavasti sairaana entisellä kotiseudullaan Fehrmarnin saarella. Nuori toimittaja Erich Richter saa ainutlaatuisen tilaisuuden haastatella Linaa, vaikka hänen motiivinsa ovatkin hämärän peitossa. Lina on melkoisesti puolustuskannalla. Mitään katumusta menneestä hän ei tunne. Päinvastoin: hän on uhri, menettänyt enemmän kuin muut. Mitä ne menetykset ovat, se selviää kirjan edetessä.

Frau maalaa lukijan eteen pelottavan kuvan naisesta, joka ei salli itselleen minkäänlaista heikkoutta. Köyhtyneen aatelisperheen tytär, kyläkoulun opettajatar, on nuoresta asti ollut intohimoinen kansallissosialisti ja kiihkeä antisemitisti. Reinhard Heydrich puolestaan on ollut poliittisesti välinpitämätön, kunnes Linaan tutustuttuaan liittyy puolueeseen. Samalla ura kääntyy ripeään nousuun ja johtaa lopulta Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi. Perhe saa asuttavakseen juutalaiselta suvulta takavarikoidun loisteliaan Schlossin, jota Lina somistaa ja jonka puutarhaa hoitaa sydämensä halusta:

   Vaikka hän oli epätäydellinen, heidän kotinsa oli täydellinen uuden lapsen tulla. Neljännen, viidennen, kuudennenkin. Lina oli käyttänyt valtavasti aikaa somistamiseen. Yksikään taulukehys tai matto ei ollut vinossa, lastenhuoneen seinät oli vasta maalattu. 

   Puutarha oli yksi huoneista, jonka Lina kalusti kasveilla ja kukkasilla. Hän haaveili omasta nimikkoruususta; olisi hienoa, jos linamathildeä alettaisiin viljellä fehmarnilaisilla pihoilla.

Talo ja puutarha ovat muurin ja lukitun portin suojaamia eivätkä tapahtumat niiden ulkopuolella kiinnosta Linaa. Kuten eivät kiinnosta puutarhanhoitoon pakotetut nääntyneet ja nälkiintyneet vangitkaan – helposti korvattavaa massaa! Miestään Lina sen sijaan rakastaa ja palvoo. Puolison murha synnyttää hänessä verenhimoisen raivottaren siitäkin huolimatta, että Heydrich on viimeisenä toivomuksenaan pyytänyt pidättäytymään kaikista kostotoimenpiteistä. Lina saa haluamansa. Prahan lähellä sijaitseva Lidicen kylä katoaa liekkeihin, koska attentaatin päätekijän uskotaan olleen sieltä kotoisin. Linan kostonhimo löytää vielä myöhemminkin uusia syitä ja uusia keinoja. Vastuuseen hän ei koskaan joudu. Myöhempään elämään sisältyy yllättävä ja suomalaisittain kiinnostava käänne: lyhyt avioliitto boheemin teatterintekijän Mauno Mannisen kanssa. Suuresta rakkaudesta ei ole kylläkään kyse, vaan tarpeesta päästä eroon kiusallisesta sukunimestä.

Frau-romaani on pienehkö kooltaan, mutta sisällöltään suuri ja vahva tarjotessaan erilaisen näkökulman erääseen ihmiskunnan historian kauhistuttavimmista ajanjaksoista. Se koostuu Linan muistojen ohella Richterin tekemistä haastatteluista ja muutamien tapahtumien keskiöön joutuneiden henkilöiden ajatuksista. Teksti on tiivistä, miltei raportoivaa, ilman turhia koukeroita. Silti siinä on paljon yksityiskohtia, jotka kertovat kuvatuista henkilöistä jotain merkityksellistä. Kaikkea ei sanota suoraan, vaan pitää lukea rivien välistä ja aistia tunnelmaa. Kirjan mieleenpainuvin kohta on kuvaus Lidicen tuhosta. Sitä ei pysty unohtamaan eikä sitä pidäkään unohtaa.

PS. Kirjan mittaan alkoi kiinnostaa, minkä näköisiä Lina ja Reinhard Heydrich oikein olivat, mutta kuva heistä löytyikin onneksi kirjan lopusta. Asiallinen oli myös selostus siitä, ketkä kirjan henkilöistä olivat todellisia ja ketkä kuvitteellisia. Kirjan kansi sopii yhteen sisällön kanssa, vaikkei erityisen kutsuva olekaan.

HURLEY, ANDREW MICHAEL: Hylätty ranta

Kustantaja: WSOY 2016
Alkuteos: The Loney
Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Hylätty ranta on englantilaisen Andrew Michael Hurleyn (s. 1975) esikoisromaani. Se voitti vuonna 2015 parhaan esikoisromaanin Costa-palkinnon ja sai lehdissä suorastaan ylistäviä arvosteluja. Se on synkkäsävyinen ja jopa kauhuelementtejä sisältävä kuvaus uskosta, taikauskosta ja pelosta.

Kirjan kertoja on Tonto-niminen mies, joka pienen sanomalehtiuutisen takia ryhtyy muistelemaan erästä vuosientakaista pääsiäistä. Hän oli silloin vielä pelkkä lapsi eikä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jotain pelottavaa kuitenkin tapahtui. Tuolloin roomalaiskatolinen seurakunta, johon Tonton perhekin kuuluu, on vuosittaisen tapansa mukaan matkustanut viettämään retriittiä Loneylle, karulle luoteisenglantilaiselle rannikolle. Tontolle ja isoveli-Hannylle viikko merkitsee lähinnä tutkimusretkiä ja seikkailupelejä tuulten ja vuorovetten muovaamalla rannalla. Poikien äidille, Äikälle, seutu sen sijaan on maailman pyhin paikka heti Lourdesin jälkeen ja paikallisen lähteen vesi keino parantaa Hanny mykkyydestä. Pyhälle lähteelle menoon valmistaudutaan paastoten ja rukoillen sekä monenmoisin rituaalein, joista yhdestäkään voimakastahtoinen Äikkä ei suostu tinkimään. Seurakunnan pappina vasta aloittanut isä Bernard yrittää kyllä pitää kokoontumista rennompana ja enemmän henkisenä kokemuksena kuin suorittamispakkona.

Retriitin aikana kylällä havaitaankin ihmeellisiä asioita: sokeutunut nainen saa näkönsä takaisin, rampa parantuu ja omenapuut puhkeavat kukkaan paljon ennen aikaansa. Ovatko nämä ihmeet Jumalasta vai paholaisesta? Seudun ihmisillä on säilynyt vanhoja pakanuuteen vivahtavat uskomuksia ja tapoja, mutta onko niillä mitään yhteyttä tapahtumiin?

Hylätty ranta ei ole varsinaisesti kauhukirja, vaan Hurley luo painostavan ja uhkaavan tunnelman taitavasti erilaisten vihjailujen ja avoimeksi jäävien yksityiskohtien avulla. Ilmapiiriin vaikuttaa suuresti itse Loney, joka melkein on eloisampi kuin kirjassa kuvatut ihmiset.

Loney näytti ehkä autiolta ja mitäänsanomattomalta, mutta siellä oli vaarallista. Se oli kesytön, hyödyntämätön kaistale Englannin rannikkoa. Laaja eloton lahti, joka täyttyi kahdesti päivässä niin että Coldbarrowin harjanne jäi saareksi. Tulvavuoksi saattoi tulla laukkaavaa hevosta nopeammin ja joka vuosi ihmisiä hukkui. Arvaamatta yltynyt tuuli painoi epäonnisia kalastajia maihin. Uhkarohkeat simpukankerääjät eivät ymmärtäneet minkä kanssa olivat tekemisissä vaan ajoivat autonsa hiekalle pakoveden aikaan ja ajautuivat maihin vasta viikkokausien kuluttua kasvot vihreinä, iho nukkaisen pehmeänä.

Hylätyn rannan varsinainen ydin on uskonnon ja taikauskon välinen rajanveto sekä uskon säilyttämisen ja menettämisen pohdinta.  Keskiössä on roomalaiskatolinen seurakunta, jonka aiempi pappi isä Wilfred edusti ahdasta ja rangaistuskeskeistä uskonlinjaa, kun taas nuoren isä Bernardin näkemys on humaani ja salliva. Kumman usko mahtaakaan kestää koettelemuksissa paremmin?  Mitä seuraa siitä, jos usko katoaa? Kirjan henkilöistä mielenkiintoisin on Äikkä, jolle Hannyn parantuminen on selvästikin pakkomielle. Ajatteleeko hän ollenkaan lastaan ja tämän parasta vai onko parantuminen tärkeää vain Äikälle itselleen? Todiste siitä, että Jumala on oikeasti olemassa?

Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään – että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanomaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi.

PS. Hylätty ranta -romaanista voi valita mieltymyksensä mukaan joko musta- tai valkokantisen version.

ISHIGURO, KAZUO: Haudattu jättiläinen

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: The Buried Giant

Suomennos: Helene Bützow

Haudattu jättiläinen sijoittuu kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan 500-luvulle, kun Britanniassa vallitsee rauha alkuperäiskansojen eli kelttien ja germaanilähtöisten saksien välillä. Historiallisuus on kirjassa kuitenkin pelkkää pintaa, sillä sen maailma on fantasian ja myyttien maailma. Eikä fantasiakaan oikeastaan ole muuta kuin keino päästä pohtimaan muistojen ja muistamisen merkitystä ihmiskunnalle.

Kirjan päähenkilöt ovat Axl ja Beatrice, jotka elävät kukkulan kupeeseen kaivetussa majassa, monien samankaltaisten majojen, tunnelien ja käytävien muodostamassa yhteisössä.  Pariskuntaa on ikääntymisen myötä siirretty aina vain kauemmaksi suurtuvasta ja sen nuotiosta ja jätetty lopulta ilman kynttilääkin. Tämä saa Beatricen ehdottamaan lähtöä pois kotoa, muualla asuvan pojan luo. Tosin Beatricekaan ei kunnolla muista, miksi ja minne poika lähti. Alueen asukkaita nimittäin vaivaa outo unohtelu – tärkeätkin asiat ja huolenaiheet ovat hetken kuluttua muuttuneet epämääräisiksi ja sumuisiksi. Axl ja Beatrice ovat säilyttäneet joitakin muistojaan hieman muita paremmin, koska keskustelevat ja vertailevat muistikuvia keskenään.

Axl ja Beatrice lähtevät siis matkaan. Vaikka Axl onkin näennäisesti vahvempi osapuoli, toimii Beatrice kuitenkin oppaana – kuten kaimansa Danten Jumalaisen näytelmän paratiisi-osiossa. Vanhusten seuraan liittyy vähitellen muitakin: taitava ja ovela soturi Wistan, kotikylästään paennut ”jättiläisen purema” Edwin-poika ja lopulta myös yksi Arthurin ritareista, sir Gawain. Monenlaiset vaarat vaanivat kulkijoita kilpailevista linnanherroista petollisiin munkkeihin ja keijuista jättiläisiin ja outoihin mytologisiin petoihin. Axl ja Beatrice kuitenkin vaeltavat eteenpäin viattomuutensa ja vilpittömyytensä suojelemina. Tosin menneisyydestä häivähtelevät muistikuvat hämmentävät etenkin Axlia – millainen mies hän oikein on aikanaan ollut?

Haudattu jättiläinen koostuu paljolti henkilöiden välisistä keskusteluista, joissa joku kyselee ja toinen vastaa ja selittää. Näin muodostuu henkilöistä ja heidän ajatusmaailmastaan yllättävän selkeä kuva. Beatrice on hieman liian avoin ja luottavainen, mutta samalla henkisesti vahva ja uskalias. Axlin silmissä hän on kuitenkin hauras prinsessa, jota pitää suojella ja rauhoitella. Ei ole epäilystäkään pariskunnan välisestä vahvasta kiintymyksestä. Toisaalta huumoria syntyy kuvattaessa henkilöidensä pikkumaisia puolia tai heidän sokeita kohtiaan. Tämäkin välittyy keskusteluiden tai ajatusten kautta.

Ishiguro käsittelee muistia ja muistamista niin yksilöiden kuin kansojen kannalta. Eikö olisi hyvä unohtaa eri kananryhmien välillä käydyt sodat, hirmutyöt ja petetyt lupaukset? Eikö perheonni kukoistaisi paremmin, jos unohdettaisiin uskottomuus, torjunta ja pahat sanat? Eikö pahojen asioiden muistamisesta seuraa vain koston kierre ja väkivallan nousu?

”… Meidän on toivottava, että Jumala keksii vielä keinon säilyttää ihmisten väliset siteet, vaikka tottumus ja epäluulo ovat aina jakaneet meidät. Kuka tietää, mitä tapahtuu kun vikkeläkieliset miehet yhdistävät vanhat kaunat tuoreeseen haluun saada maata ja valloituksia.”

”Sitä on syytä pelätä, mestari Axl”, Wistan sanoi. ”Aikoinaan maan uumeniin haudattu jättiläinen havahtuu jo. Ja kun hän kohta nousee, niin kuin varmasti tapahtuu, ystävyyssiteemme ovat kuin solmuja, joita nuoret tytöt tekevät pienten kukkien varsista. Ihmiset polttavat yöllä naapurinsa talon. Hirttävät lapset aamunkoitteessa puihin…”

Haudatun jättiläisen loppu jää tavallaan avoimeksi. Kukin voi tulkita sen haluamallaan tavalla, mutta hyvin liikuttava se joka tapauksessa on. Kazuo Ishiguron teos on varmasti vuoden parhaita käännösromaaneja.

VARGAS, FRED: Hyisiä aikoja

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: Temps glaciaires

Suomennos: Marja Luoma

Ranskalaisen dekkarikirjailija Fred Vargasin mukaan taide syntyi alun perin siksi, että ihmiset saisivat nukuttua öisin. Tarinoissa nimittäin paha saa palkkansa ja pelot pysyvät kurissa! Vargasin omissa teoksissa on rikoksia, unenomaisia juonikuvioita ja armottomia porautumisia pahuuden ytimeen ennen puhdistavaa ratkaisua ja oikeuden voittoa. Hyisiä aikoja kuuluu Komisario Adamsberg -sarjaan, joten aiempien osien tunteminen auttaa kirjan ymmärtämisessä.

Hyisiä aikoja -kirja käynnistyy vanhan naisen kuolemasta. Se näyttää itsemurhalta, mutta ruumiin viereen seinään piirretty erikoinen merkki herättää tapausta tutkivan komisario Adamsbergin uteliaisuuden. Paljastuu toinenkin selkeästi itsemurhalta vaikuttava kuolemantapaus, johon liittyy samanlainen outo merkki. Onko sittenkin kyseessä murhasarja? Miksi nämä nimenomaiset ihmiset olisi murhattu? Yksi yhteys löytyy: molemmat uhrit matkustelivat kymmenen vuotta aiemmin Islannissa. Kokonainen ryhmä satunnaisia matkailijoita jäi silloin sakean sumun vuoksi kahdeksi viikoksi eristyksiin pienelle saarelle. Jotain kauheaa saarella tapahtui sinä aikana ja yksi osallistujista paleltui kuoliaaksi. Ryhmäläiset eivät (uskomatonta kyllä) missään vaiheessa esittäytyneet toisilleen, mutta vanha rouva oli ennen kuolemaansa lähettänyt jollekulle kirjeen…

Löytyy toinenkin linja tutkittavaksi, uhrien mahdollinen yhteys salaperäiseen Robespierre-seuraan. Tämän seuran jäsenet joutuvat kokoontumaan salassa, nimettöminä ja naamioituneina, niin suuria tunteita Ranskan suuren vallankumouksen johtohahmo Robespierre yhä herättää. Komisario Adamsbergin mielestä tapaus leviää leviämistään kuin merilevä lonkeroineen, aina vain sekavampana.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Kirjan huumori rakentuu paljolti erikoislaatuisten henkilöiden varaan. Adamsberg itse harhailee epämääräisesti omissa maailmoissaan ja katse sumeana ”lapioi pilviä”. Aivot tekevät kuitenkin koko ajan töitä ja yhdistelevät huomaamattomia osia toisiinsa tavalla, johon kukaan muu ei pysty.

-    Danglard, yrittäkäämme pysyä asiassa, Adamsberg keskeytti…

 Kehotus oli hämmästyttävä, kun se tuli Adamsbergilta, joka oli malliesimerkki ajelehtivasta pesusienestä eikä suinkaan tiukasti kalliostaan kiinni pitelevästä kotilosta.

Adamsberg on monissa asioissa tietämätön ja joissakin suhteissa hurmaavan viaton. Apuna hänellä on kuitenkin kävelevä tietosanakirja, apulaiskomisario Danglard. Adamsbergin ryhmään kuuluu myös runomuodossa puhuva tyyppi, isokokoinen ja älykäs naispoliisi, uniongelmista kärsivä mies ja niin edelleen… Omalaatuinen ryhmä pystyy kaikesta huolimatta tekemään hyvin yhteistyötä ja tukemaan jäseniään. Ainakin useimmiten. Kirjan muukin henkilögalleria on mielenkiintoinen ja elävöitetty muutamalla osuvalla piirrolla.

Huumoria on myös henkilöiden välisessä replikoinnissa ja vieno hymy nousee aika ajoin lukijan huulille. Hyisiä aikoja -dekkari sopii sellaiselle, joka ei pidä raaoista murhakuvauksista, vaan verkkaisesta vauhdista, pohdinnasta ja ripauksesta mystiikkaa. Sopivaa kesäluettavaa!