BOYNE, JOHN: Poika vuoren huipulla

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: The Boy at the Top of the Mountain

Suomennos: Heli Naski

Vuosi 1936. Pierrot on seitsenvuotias saksalaisen isän ja ranskalaisen äidin poika. Kolme vuotta sitten isä lähti pois, mutta ennen lähtöään hän yritti opettaa pientä poikaansa soittamaan pianoa, puhumaan saksaa ja tuntemaan isänmaallisia tunteita Saksaa kohtaan. Pariisi on kuitenkin Pierrot’n maailma, turvallinen Mamanin ja parhaan ystävän, kuuron Anshelin, ansiosta. Uhkaa on kuitenkin jo ilmassa: Mamanin terveys horjuu ja ystävän perhe saa osansa juutalaisiin yhä enenevässä määrin kohdistetusta syrjinnästä ja väkivallasta. 

Mamanin kuolema on käänne.  Pierrot joutuu isänsä siskon luo Saksaan, korkean vuoren huipulla sijaitsevaan Berghofiin, missä hänet opetetaan kiireesti talon tavoille. On unohdettava Ranska, Maman ja etenkin Anshel. On lakattava olemasta ranskalainen Pierrot ja alettava olla saksalainen Pieter. Kaiken koulutuksen jälkeen Pierrot onkin valmiina iskemään kantapäät yhteen ja karjahtamaan käsi ojossa ”Heil Hitler!”, kun Führer saapuu lempiasuntoonsa.

Vuoren huipulla elävää Pierrot'ta ei maailmaa ravisteleva sota kosketa juuri lainkaan. Hitleristä tulee hänelle eräänlainen isän korvike, jonka mielipiteet hän omaksuu kritiikittä ja miltei hurmioituneena. Mahtavan johtajan suosio paisuttaa pohjimmaltaan hyväsydämisen pojan vallantunnetta ja hänestä tulee inhottava kukkoilija, joten viattomasta Pierrot-pojasta todellakin muovautuu Pieter. Tekojen seuraukset ovat pahempia kuin poika tarkoitti, mutta ymmärtämättömyyteen hänen on turha jälkikäteen vedota.

   ”Mutta minä olin pelkkä lapsi”, Pieter anoi. ”En tiennyt mitään. En ymmärtänyt.”

   Herta pudisti päätään ja otti hänen kasvonsa käsiinsä. ”Katso minua, Pieter”, hän sanoi. ”Katso minua.” Pieter kohotti katseensa silmät kyynelissä. ”Älä ikinä teeskentele ettet tiennyt, mitä täällä tapahtui… Se olisi kaikkein pahin rikos.”

Onneksi Pieterillä on vielä aikaa ja mahdollisuuksia muuttua takaisin Pierrot’ksi. Hänen on nähtävä ja tunnustettava tekojensa seuraukset, kaduttava, yritettävä sovittaa ja kerrottava tarinansa.

Irlantilaisen John Boynen (s. 1971) tunnetuin teos on Poika raidallisessa pyjamassa, josta on tehty elokuvakin. Poika vuoren huipulla kuvaa samalla tavalla lapsen näkökulmasta natsi-Saksaan liittyviä arkoja ja rankkoja asioita. Tietynlainen viattomuus ja soljuva tyyli estävät lukemista käymästä sietämättömäksi, mutta eivät peitä tapahtumien kauheutta. Boyne hallitsee tyylinsä.

KONAR, AFFINITY: Elävien kirja

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Mischling

Suomennos: Hanna Tarkka

Syyskuu 1944, Puola. Vaaleahiuksiset identtiset kaksostytöt Pearl ja Stasha joutuvat Auschwitzin keskitysleirille, kun Saksan antautuminen on enää runsaan puolen vuoden päässä. Sisarukset viedään Tarhaan, jonne tohtori Josef Mengele on kerännyt tutkimusaineistokseen sellaisia erikoisuuksia kuin kaksosia, kolmosia, vammaisia, lyhytkasvuisia, albiinoja... Tieteellisistä kokeistahan ei ole kysymys, vaan silkasta sadismista, jota mikään ei ole suitsimassa. Lapsilla ei ole asiasta harhakäsityksiä: Leiri takaa vain hieman lisäaikaa ennen väistämätöntä kuolemaa. Paitsi Stasha – hän uskoo ihan vilpittömästi saaneensa iloisesti viheltelevältä Sedältä kuolemattomaksi tekevän ruiskeen ja samalla pelastaneensa äitinsä ja isoisänsä hengen. Omansa ja muiden (etenkin Pearlin) kokeman kärsimyksen hän kuitenkin päättää kostaa ja suunnittelee siksi Mengelen murhaa. Stasha vaikuttaa ajoittain kovin naiivilta, mutta hänhän on vasta 12-vuotias suojattua elämää elänyt tyttönen, jolla todellisuus ja kuvitelmat helposti sekaantuvat toisiinsa.

Keskitysleirin olosuhteissa ihmisten muistot ja tunteet saattavat vääristyä tai kadota kokonaan. Tämän estääkseen sisarukset sopivat keskenään vastuunjaosta: musikaalisen ja liikunnallisen Pearlin tulee muistaa menneisyys ja nykyaika, tarinankeksijä-Stashan katsoa tulevaisuuteen. Läheisyytensä vuoksi he voivat vaihtaa ajatuksia, nähdä samoja unia ja kokea toisen tuntemaa kipua omassa ruumiissaan, mutta entä kun Pearl eräänä päivänä katoaa?  Venäläiset ovat jo valtaamassa Puolaa, Auschwitzia tyhjennetään kuumeisella kiireellä ja ihmisjoukot vellovat edestakaisin ympäri maata. Onko tämän kaaoksen keskellä mahdollisuus löytää tietoja omaisistaan? Turvallista ei ole missään, joutuipa vastatusten sitten saksalaisten tai venäläisten joukkojen kanssa.

Elävien kirja pohtii syyllisyyden, koston ja anteeksiannon käsitteitä. Miten tuomita esimerkiksi juutalaislääkäri, joka kyllä avustaa Mengeleä kokeissa, mutta toisaalta pelastaa useita ihmishenkiä? Stashaa kannattelee vaikeuksien läpi halu löytää sisko, mutta yhtä paljon ajatus Mengelelle kostamisesta. Paljon tuskaa kokenut Pearl puolestaan päättää kostaa antamalla anteeksi:

Anteeksianto ei tuonut takaisin perhettäni, se ei poistanut kipuani eikä vaimentanut painajaisiani. Se ei ollut uusi alku. Se ei missään tapauksessa ollut minkään loppu. Minun anteeksiantoni oli jatkuvaa toistoa, sen tosiasian tunnustamista, että olin vielä elossa…

Pearl ja Stasha vuorottelevat kirjan kertojina. Ehkä Konar haluaa korostaa heidän nuoruuttaan sekoittamalla todellisiin tapahtumiin ja päivämääriin unia, kuumenäkyjä ja saduista tuttuja elementtejä ja hahmoja. Tytöt puhuvat ja kirjoittavat runollisella ja aika kiemuraisella tyylillä ja lauseet ovat täynnä monimerkityksellistä, lähes aikusimaista, viisautta. Näkemänsä ja kokemansa raakuudet he ohittavat maininnoilla ilman lukijaa kiduttavia yksityiskotia, mutta se ei estä mielikuvitusta tekemästä työtään. Näyt ovat puistattavia, käsittämättömiä.

Varmasti tiedän vain tämän: ainoa sen miehen tuntema tapa synnyttää on hirvittävä kärsimys. Jokaiselle äidille ja lapselle hän kehittelee uudenlaisen murhan – Auschwitzissa ei tarvitse olla edes syntynyt kokeakseen kidutusta.

Voiko kukaan selvitä tällaisesta helvetistä mieli ehyenä ja jatkaa normaalia elämää? Niin uskomatonta kuin onkin, niin päällimmäiseksi jää toivo ja usko: ihmisyyttä ei voi nöyryytyksillä ja kidutuksilla viedä.

Rakas Pearl, kirjoitin siinä uskossa, että hän vielä joskus, edes hetkeksi, pääsisi vankilastaan – olipa se kuolema, olipa se Mengele – ja näkisi tervehdykseni ja tietäisi, että me olimme yhä ihmisiä huolimatta siitä, mitä meille oli sanottu.

PIGANI, PAOLA: Älä astu sieluuni kengät jalassa

Kustantaja: Aviador 2017

Alkuteos: N’entre pas dans mon âme avec tes chaussures

Suomennos: Einari Aaltonen

Paola Piganin (s. 1963) esikoisromaani Älä astu sieluuni kengät jalassa oli Ranskassa vuoden 2013 kirjallinen sensaatio. Teos voitti lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja oli ehdolla Prix Goncourtin saajaksi. Pigani nostaa esiin asian, jota kaunokirjallisuudessa ei ole ennen käsitelty: romanien kohtalon Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Idea lähti kehittymään parista valokuvasta, jotka Pigani sai veljentyttäreltään, kirjassa Albaksi kutsumansa romaninaisen lapsenlapselta.

Alban perhe ansaitsee elantonsa kiertelemällä Lounais-Ranskassa kylästä toiseen teatterikappaleita esittämässä. Syksyllä 1940 kaikki irtolaisiksi luokitellut kerätään ja marssitetaan Alliersin leirille, 14-vuotias Alba muiden mukana. Vapauteen tottuneilla romaneilla on edessään kuuden vuoden painajainen. Heiltä viedään hevoset ja vankkurit, sillä heidät halutaan opettaa elämään samalla tavalla kuin muut eli pysyvissä asumuksissa.

Heillä ei ole enää nuotiopiiriä ja silmissä tanssivia tulenlieskoja, jotka tekivät yöstä liittolaisen. Ei enää elävän tulen lämpöä, joka syöpyi ihoon ja hiuksiin. Ja poltti vain nykyhetkeä elämän leimun lomassa.

Ihmisiä sullotaan huonokuntoisiin, syöpäläisiä ja rottia viliseviin parakkeihin, joissa romanit vaistoavat vainajien henkiä.  Tuoreista aineksista tehdyn puhtaan ruuan sijaan he saavat jotakin mautonta ja väljähtynyttä. Hygienian ylläpitäminen on vaikeaa etenkin talvella, uusia vaatteita eivät paikkakunnan vapaaehtoiset auttajat pysty tarpeeksi järjestämään. Ylväistä romaneista tulee lamaantuneita ryysyläisiä, joita nälkä ja taudit heikentävät ja kuolema korjaa. Lastenkin hämmästyttävä kyky iloon ja leikkiin alkaa hiipua. Perinteisiä tapoja pyritään silti noudattamaan etenkin kuolemantapausten ja häiden yhteydessä, ja gigue kaikuu, vaikka viulusta kieliä puuttuisikin. Toivottomien olojen keskellä versoo myös uutta elämää, mitä jotkut valkoiset suuresti paheksuvat ja ihmettelevät. Muutama hyväntahtoinen ihminen ei muuta sitä tosiasiaa, että valkoisten silmissä romanit ovat erillinen rotu, jolla ei ole samoja oikeuksia kuin maan muilla asukkailla.

Mitä heidän maalleen on tapahtunut vieraan kielen myllerryksessä, tarkastusten ja rajoitusten ikeessä? Mitä on tapahtunut tälle maalle, joka ei ole kiinnostunut heistä kuin joukkona, jonka voi lähettää pakkotyöhön oikeiden ranskalaisten sijaan?

”Älä astu sieluuni kengät jalassa” on romanien sananlasku. Romanien sieluun, heidän menneisyyteensä ja nykyisyyteensä ei voi tupsahtaa noin vain, vaan on riisuttava kengät ja kuljettava kevyin askelin. Pigani tekee juuri niin. Hänen kuvauksensa internointileiristä, sen tapahtumista ja siellä olleista ihmisistä on tahdikas ja ymmärtävä, mitä hienovaraisen runollinen kieli vielä korostaa. Tapahtumien epäoikeudenmukaisuus käy kyllä varsin selväksi ja johdattaa ajattelemaan nykymaailmaa, niitä ihmisiä jotka tällä hetkellä ovat leireihin suljettuina vailla toivoa paremmasta huomisesta.

KURNIAWAN, EKA: Kauneus on kirous

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: Cantik Itu Luka

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta (Annie Tuckerin englanninnoksesta)

Indonesialainen Eka Kurniawan syntyi Länsi-Jaavalla vuonna 1975. Lukuisia romaaneja ja novelleja julkaissutta Kurniawaa luonnehditaan yhdeksi Indonesian harvoista vaikutusvaltaisista kirjailijoista. Kauneus on kirous on kirjailijan kansainvälinen läpimurtoromaani ja ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Kirja alkaa kutkuttavasti:

Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena.

Seuraa polveileva selitys siitä, miten tähän hämmästyttävään tilanteeseen on päädytty. Pienessä Halimundan rannikkokaupungissa elävä Dewi Ayu on hollantilaisen plantaasinomistajan ja tämän alkuasukasperäisen jalkavaimon tytär ja isä samaisen hollantilaisen miehen ja tämän laillisen (hollantilaisen) vaimon poika. Dewi Ayun synnyttyä vanhemmat purjehtivat pois ja jättävät tyttärensä korissa kotitalon kynnykselle. Vaimon vastustuksesta huolimatta isoisä ottaa pienokaisen luokseen, ja tyttö kasvaa ylellisyydessä talon tulevana perijänä. Maailmansota levittäytyy kuitenkin jo Aasiaan, japanilaiset joukot lähestyvät Halimundaa ja hollantilaiset siirtomaaisännät pakenevat. Dewi Ayu kieltäytyy lähtemästä. Hänen uransa kaupungin maineikkaimpana prostituoituna on alkamassa.

Dewi Ayu ja hänen kolme kaunista tytärtään kokevat Indonesian sekasortoisen ja verisen historian kukin omalla tahollaan. Jotakuta se koskettaa kommunismin kautta, jotakuta armeijan vallan kautta, jotakuta rikollisjärjestön kautta. Dewi Ayun nuorin tytär, kammottavan ruma kuvatus, puolestaan pelehtii henkimaailman kanssa. Kaikki saavat maistaa täyteläistä onnea, mutta myös sen miten kaikki onni tuhoutuu. Suvulle nimittäin on langetettu jo ammoisina aikoina kirous.

Kauneus on kirous on varsin monikerroksinen romaani. Se kuvaa realistisesti Indonesian historiaa ja elämää, mutta sisältää myös fantasian aineksia. Aaveet mellastavat kaupungilla pelotellen murhaajia, mutta lohduttaen rakastamiaan ihmisiä. Vanhat tarinat ja uskomukset tuntuvat käyvän toteen. Koirilla on suurempi merkitys kuin uskoisikaan!

Kirjassa on paikoin hurttia huumoria etenkin replikoinnissa. Dewi Ayun ylösnousemuksen jälkeinen keskustelu nuorimman tyttären kanssa:

   ”No, kauanko minä olin kuollut?”

   ”Kaksikymmentäyksi vuotta”, Kauneus sanoi.

   ”Pahoittelen, se oli aivan liian kauan”, hän sanoi katuvaisesti, ”mutta haudassa ei ole herätyskelloja.”

   ”Muista ensi kerralla ottaa kello mukaan”, Kauneus sanoi huomaavaisesti ja lisäsi sitten: ”Äläkä unohda moskiittoverkkoa.”

Kirjassa panostetaan paljon lihan nautintoihin. Seksi on kaikkien mielessä joko ilon ja nautinnon lähteenä tai vallankäytön ja alistamisen välineenä. Paikoin kuvaukset ovat suorastaan epämiellyttäviä ja irvokkaita. Kauneus oli kirous, muttei rumuuskaan kiroukselta suojellut…

DAHL, ARNE: Rjamaat

Kustantaja: Into 2017

Alkuteos: Utmarker

Suomennos: Kari Koski

Arne Dahl -salanimeä käyttävä Jan Arnald (s. 1963) on Pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia rikoskirjailijoita. Hän on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja monista hänen teoksistaan on tehty tv-filmatisointeja. Rajamaat aloittaa Dahlin uuden dekkarisarjan, jossa keskushenkilöinä ovat (rinnakkainen) rikosylikonstaapeli Sam Berger ja Säpon (epävirallinen resurssi) soluttautuja Molly Blom.

Kirjan tapahtumat alkavat sunnuntaina 25. lokakuuta klo 10.14. Nuori 15-vuotias tyttö on siepattu ja poliisi on saanut vinkin hänen olinpaikastaan. Laajamittaisen operaation jälkeen voidaan vain todeta, että sieppaaja on ennättänyt paeta jättäen jälkeensä verijälkiä ja muita eritteitä – sekä todisteen, jolla on merkitystä vain Sam Bergerille. Bergerillä nimittäin on pitkään ollut käynnissä oma tutkimus: hän uskoo, että muutaman viime vuoden aikana muitakin 15-vuotiaita tyttöjä on siepattu ja mitä todennäköisimmin murhattu. Mihin hän mahtaa perustaa uskomuksensa? Miten siihen liittyy arvokello Patek Philippe 2508 Calantrava? Bergerin esimies ei ainakaan ota kuuleviin korviinsakaan sellaista puhetta, että liikkeellä olisi sarjamurhaaja. Ei Ruotsissa! Potkujen uhallakin Sam silti jatkaa selvitystyötään apunaan älykäs Deer (ei siis Dear!) ja muutama muu työtoveri. Lupaava jälki löytyy, mutta sitten tilanne riistäytyy Samin käsistä täysin. Kuviin astuu turvallisuuspoliisin Molly Blom. Onko hän Samin puolella vai häntä vastaan? Jotain traagista kummankin menneisyydessä on, mutta yhdistääkö se vai erottaako? Paljon ennättää tapahtua ennen kuin päästään seuraavaan sunnuntaihin, kirjan viimeiseen lukuun.

Rajamaat on synkähkö dekkari. Siinä on raa’aksi riistäytyvää koulukiusaamista, kiduttamista, petollisuutta, pelkuruutta, mielen murtumista, yksinäisyyttä. Synkkyyttä korostaa vielä sekin, että lähes koko ajan sataa rankasti ja haavanlehdet havisevat haikeasti. Paikoin tekstikin käy maalailemaan pimeitä tunteita, vaistoja ja tunnelmia.

Hän oli toisessa maailmankaikkeudessa, jossa pimeys hallitsi. Kaikki valo oli harhaa, pelkkä valheiden kalvo joka lohduttaa meitä, jotta selviäisimme elämästä, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. Hän oli nyt toisessa aikakaudessa, jossa raakuus vallitsi edelleen, johon sivilisaation harha ei ollut vielä jalallaan astunut.

Silti kirjassa on myös pilkahdus keventävää huumoria, ironisia lausahduksia ja sanailua.

   Sitten siinä olikin Samir, joka yritti peitellä nuoruuttaan alati pitemmäksi kasvavalla hipsteriparrallaan. Hän selaili muutamia papereita ja sanoi:

-          Näyttäisi tosiaan siltä, että se välittäjän ketku on kaivanut esiin sähköpostiosoitteen.

-          Anna kun arvaan, Berger sanoi. – Hotmail? 

-          Onko sekin vielä olemassa? Samir kysyi ja rapsutti banaanikärpäsiä parrastaan. Sitten hän ojensi paperin.

   Berger otti sen ja antoi sen edelleen Deerille, joka kantoi sen Majalle. Sitä voisi jo sanoa paperien pyörittelyksi.

-          Tutki se ihan pohjia myöten, Berger sanoi Samirille. -  Todennäköisyys sille että toisesta päästä löytyy mitään on tietysti liki olematon.

-          Ilman innostavaa työnjohtoa tästä ei tulisikaan yhtään mitään, Samir sanoi ponnettomasti ja palasi paikalleen.

Dahl on rakentanut dekkarin, jossa yllätys seuraa toistaan ja jonka lopputulosta on täysin mahdoton arvata ennakolta. Mikä on totta ja mikä vain taitava temppu tai harhautus? Onko jokainen henkilö sitä, mitä väittää? Sen verran jää asioita karmivasti auki, että jatko-osia ei malttaisi mitenkään odottaa. Hyvä dekkari!

KÖNGÄS, HEIDI: Sandra

Kustantaja: Otava 2017

Heidi Köngäs (s. 1954) on Yleisradion TV1:n toimittaja, tuottaja ja ohjaaja, joka on palkittu lukuisilla Venla-, Koura- ja Telvis-palkinnoilla. Vuonna 1998 Prix Europa -erikoispalkinto myönnettiin Könkään elokuvalle Liian paksu perhoseksi. Köngäksen viides romaani Dora, Dora oli vuonna 2012 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Romaani Sandra etenee kolmen kertojan lyhyin puheenvuoroin. Nykyhetken edustaja on Klaara, nelikymppinen freelancenäyttelijä. Työttömyysvaiheessa hän alkaa aikansa kuluksi penkoa äidiltä perityn puukirstun sisältöä. Vanhoista papereista ja kuvista paljastuu isoäidin ja isoisän kova elämä, josta Klaaralle ei ole koskaan kerrottu. Vain pari sukupolvea eroa ja silti aivan erilainen maailma!

Enimmäkseen äänessä on Klaaran isoäiti Sandra, jota Lyyti-kälyn kommentit säestävät. Sandran tarina alkaa pysäyttävästi: isättömäksi jäänyt yhdeksänvuotias tyttö seisomassa huutolaislasten rivissä ”tilattavana” vaivaisruotuun. Lapsi joutuu tekemään ankarasti töitä alituisessa nälässä ja vilussa, lämmittelemään paimenessa paljaita jalkojaan lehmänlannassa, kun ei ole talosta saanut edes tuohivirsuja…

Sandrasta kasvaa vastuuntuntoinen ja arvostettu piika, joka mennessään naimisiin Jannensa kanssa saa talosta lahjaksi peräti vasikan! Janne taas on roima työmies, joka omin käsin rakentaa kasvavalle perheelleen torpan ulkorakennuksineen, raivaa pellon ja Sandralle tämän unelmoiman porkkanamaan. Tyyntä onnen aikaa kestää vain muutaman vuoden. Ilmapiiri Suomessa kiristyy, työläiset lakkoilevat, vaativat oikeuksiaan. Suomi itsenäistyy, mutta syöksyy saman tien sisällissotaan, jonka kosketuksesta ei Lepistön torpassakaan vältytä.

   Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?

   Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.

Janne otetaan väkipakolla punaisten hevosmieheksi. Hän tuskin ampuu laukaustakaan, mutta joutuu silti punaisten häviön jälkeen vankileirille ”räikeänä kiihottajana ja erittäin vaarallisena henkilönä”. Vankileiri on helvetti. Sieltä palaa kotiin luurangoksi riutunut mies, jonka elämänliekki lepattaa sammumaisillaan.

Sandra on romaanin sankari. Miehen jouduttua sotaan ja vankileirille hän vastaa yksinään päivätöistä ja veroista, viiden pienen lapsen ruokkimisesta ja vielä appivanhemmistaankin. Ylpeys on nieltävä ja kaikki liikenevä apu otettava vastaan, vaikka se annettaisiin kuinka halveksivasti tai vihaten. Vanhana hän ei kuitenkaan muistele menneitä, vaan on lapsenlapselleen lämmin ja leikkimielinen kumppani.

Köngäksen kirja tuo kirpaisevan lähelle sen hirvittävän köyhyyden, mikä Suomessa itsenäistymisen aikaan vallitsi. Talojen isännillä oli valta pidellä piikojaan, ajaa työkyvyttömät mieron tielle, hajottaa perheet ja myydä nälänhädän aikaan viljansa kalliiseen hintaan suurkaupunkien kauppiaille. Tarve muutokseen oli selvä, mutta millä keinoin?

En osannut nähdä kummankaan puolen taisteluissa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.