SAHLBERG, ASKO: Amandan maailmat

Kustantaja: Like 2017

Amanda on 85-vuotias. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän on asunut pienessä ränsistyneessä mökissä yksinään ja joidenkin näkökulmasta katsottuna jopa yhteiskunnan ulkopuolella. Amandalla ei ole sähköä, vaan lämmöstä huolehtivat kaakeliuunit, leivinuuni ja hella, valaistuksesta öljylamput ja kynttilät. Televisiota ei ole, mutta pattereilla toimiva radio kylläkin. Ei puhelinta. Paskahuusi pihan perällä. Juurekset ja kasvikset omasta maasta ja kaikki ruoanjätteet kompostiin. Vintille Amanda kerää roskalavoilta ja kaatopaikalta kenkiä, jotka aikoo jonakin päivänä jakaa torilla ilmaiseksi. Ei ystäviä, vain naapurin Jansson joka pientä rintojen vilauttelua vastaan auttelee ja suojelee Amandaa. Amanda on jossain vaiheessa luokiteltu ”jälkeenjääneeksi”, mutta miten se hänessä näkyy? Tyytyväisyytenä elämään, enkelimäisenä kiltteytenä?

Niin edistyksellinen Amanda sentään on, että hänellä on tili pankissa ja kortti, jolla nostaa automaatista rahaa. Eräänä päivänä laiha palavasilmäinen poika sieppaa Amandan rahat. Pakolainen, kerjäläinen, Samir. Seuraavalla tapaamiskerralla Amanda pakottaa pojan mukaansa, tarjoaa lämpimän kylvyn, ruokaa ja vaatteita, Hän tarjoaa kodin ja äidillistä huolenpitoa. Tämä ei kuitenkaan kaikille sovi, vaan väkivalta tunkeutuu Amandan rauhalliseen maailmaan. Yhteiskunta kiehuu.

Amandan maailmat on kooltaan pieni, vain 137 sivua. Sen kieli on tiivistä ja vailla turhia koukeroita, mutta jokainen sana mietitty ja ilmaisuvoimainen. Niinpä Sahlberg pystyy pienestä sivumäärästä huolimatta kertomaan kokonaisen elämäntarinan ja siinä ohella puuttumaan vaikkapa vanhustenhoidon tilaan.

Yhteiskunnan kannalta parasta olisi, jos raihnaiset eläkeläiset lyötäisiin roskapusseihin ja kärrättäisiin kaatopaikalle. Sama se olisi, kun ei meille näemmä kumminkaan riitä minkäänlaista kunnioitusta. Vaikka tuntuuhan se surulliselta, että kun on tehnyt ikänsä töitä ja ollut kiusaamatta toisia, niin sitten paljastuu loppujen lopuksi ongelmajätteeksi.

Amanda on ihastuttava päähenkilö, täynnä lämpöä, auttamishalua ja viisautta. Hän on uniennäkijä, jolla painajaisetkin saattavat kääntyä vapauttaviksi. Hän on kasvanut pelkäämään syntiä, ylenpalttista tuhlausta ja ylensyöntiä, mutta myös luottamaan pyhimysten apuun. Hän ei taistele kohtaloa vastaan, vaan suhtautuu tyynesti ja joustavasti kulloinkin eteen tulevaan tilanteeseen. Hän ymmärtää, että suru ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään ja että eteenpäin on vain kolhuista huolimatta jatkettava.

Ihmiset vaelsivat päivissään toisinaan kuin kaatopaikan roskakasoissa, toisinaan kuin vihanalla niityllä ja himoitsivat kaiken aikaa jotain – toisten roskiin heittämiä kenkiä tai viattomuuttaan maasta nousseita kukkia – ymmärtämättä, että kaikki painolasti teki heidän liikkumisensa työlääksi…  Jos he olisivat haalimisen sijasta antaneet pois jotakin, heidän olisi ollut keveämpi kulkea eikä heidän niskaansa olisi alvariinsa pakottanut. Toisaalta luopumusta saatteli usein murhe, mutta jos ihminen ymmärsi, että murhe aikoinaan kuolisi tai ainakin vetäytyisi syrjään ja tyytyisi kuiskailemaan pysähtyneinä öinä, hän kykeni heittämään taipaleensa sivuun kaikenlaista turhaa ja niin hänen elämästään tuli yksinkertaisempaa.

MOYES, JOJO: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: The Girl You Left Behind

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes (s. 1969) luokitellaan viihdekirjailijaksi, mitä hän toki onkin. Hänen romaaneissaan on kuitenkin aina jokin koskettava ja mieleenpainuva piirre, joka nostaa hänet kevyimmän viihteen yläpuolelle. Moyesin läpimurtoteos Kerro minulle jotain hyvää (2012) oli onnettomuudessa halvaantuneen nuoren miehen ja hänen avustajakseen palkatun elämän kolhiman naisen rakkaustarina, jolle ei suoda onnellista loppua.

Ranskalaisessa St. Péronnen kylässä on pieni kahden siskoksen pyörittämä hotelli-ravintola. Eletään vuotta 1916, saksalaiset ovat miehittäneet kylän ja siskosten miehet lähteneet rintamalle. Sophie ja Hélène ovat huolesta suunnillaan ja lisäksi nääntymäisillään nälkään. Sitten saksalaisten päällikkö, Herr Kommandant Hencken, määrää yhtäkkiä siskosten ravintolan sotilaiden illanviettopaikaksi ja lähetyttää sinne herkkuja, joista ranskalaiset eivät ole enää vuosiin osanneet unelmoidakaan. Siskokset panevat parastaan ruokien eteen, mutta itselleen he eivät saa ottaa mitään – ei edes jätteitä. Hiljaisena mielenosoituksena Sophie laittaa baariin esille miehensä Édouardin maalaaman muotokuvan, jonka tämä on tehnyt Sophiesta muutama vuosi aiemmin. Taulu edustaa moderniudessaan ja värikylläisyydessään  ”rappiotaidetta” , mutta kuinka ollakaan: Herr Kommandant ihastuu tauluun. Vai ihastuuko hän oikeastaan taulun malliin? Kun Sophielle kantautuu tieto siitä, että vangiksi jäänyt Édouard on viety työleireistä rankimmalle ja pahamaineisimmalle, yrittää Sophie ostaa miehensä vapauden taulun avulla. Sophien hyväuskoisuus kostautuu, sillä parin päivän päästä hänet vangitaan ja kuljetetaan kohti tuntematonta, häväistynä ja maine mustattuna. Myös taulu katoaa.

Vuonna 2006 nuori leski Liv elää arkkitehtimiehensä Davidin suunnittelemassa upeassa lasitalossa, mutta on muuten täysin rahaton. Pohjattoman surun vuoksi hän ei jaksa lähteä töihin eikä kiinnostua oikein mistään. Heikko toive uudesta alusta herää, kun Liv tapaa luotettavan oloisen entisen poliisin Paul McCaffertyn, mutta sitten taivas putoaa. Livin rakkain esine ja yhdysside Davidiin on häämatkalla ostettu värikäs taulu. Nyt taulua väitetään saksalaisten varastamaksi omaisuudeksi, joka on palautettava sen oikeille omistajille eli tässä tapauksessa taulun maalanneen Édouard Lefèren jälkeläisille. Ja Paul on ajamassa näiden asiaa!

Moyesin teos kertoo kiinnostavasti, miten monenlaisia lähteitä asiantuntijoiden on tutkittava jäljittäessään sotien aikana varastettujen taide-esineiden reittejä ja omistussuhteita. Kansainväliset lait ovat yksiselitteiset, mutta menevätkö ne yksiin moraalisen oikeuden kanssa, inhimillisyydestä puhumattakaan? Ne, jotka ymmärtävät kauneutta -romaani on mielenkiintoinen tämän taulusta käydyn taistelun osalta, mutta myös kertomuksena kahdesta vahvasta naisesta. Niin Sophie kuin Livkin ovat uskollisia, rakastavia ja sitkeitä, mutta myös äkkinäisiä ja jääräpäisiä. Kun he päättävät jotain, on muiden turha yrittää puhua heille järkeä! Tietenkin mukana on viihdekirjallisuuden kliseitä, kuten maata järisyttävää seksiä, mutta kokonaisuus on varsin miellyttävä. 

JONES, SADIE: Kutsumattomat vieraat

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Univited Guests

Suomennos: Marianna Kurtto

Sadie Jones sulatti sydämet riipaisevalla esikoisromaanillaan Kotiinpaluu (2008) ja keräsi kiitosta myös 1970- luvun lontoolaisesta kulttuurielämästä kertovalla teoksellaan Ehkä rakkaus oli totta (2014). Kutsumattomat vieraat -romaani osoittaa, ettei Jones pelaa varman päälle, vaan hakeutuu ihan uuteen tyylilajiin. Ollaan 1900-luvun alkupuolella, kartanoympäristössä, kauhutunnelmissa.

Sternen kartano on vanha ja komea, mutta siellä asuva perhe ei ole aatelinen, ei vanhaa sukua eikä edes rikas. Päinvastoin – kartano on pakko myydä, jollei perheenpää onnistu neuvottelemaan suurta lainaa. Kahdeksantoista vuotta täyttävän Emeraldin syntymäpäivää on kuitenkin tarkoitus juhlia suureellisesti. Taloudenhoitaja Florence raataa keittiössä hiki hatussa ja aputyttö Myrtle syöksähtelee tehtävästä toiseen. Emerald itse yrittää pitää langat käsissään ja johtaa valmisteluja. Perheen äiti Charlotte sen sijaan vetäytyy kaikesta vastuusta ja keskittyy ihailemaan omaa ylhäisyyttään ja kauneuttaan. Clovis-poika tuntee touhun keskellä olevansa hukassa ja peittelee epävarmuuttaan veltolla ja välinpitämättömällä asenteella. Iltatähti Smudge taas elelee omissa oloissaan ja suunnittelee ikiomaa Suurta Hanketta. Hän on vielä lapsi ja vaistoaa sen vuoksi aikuisia paremmin, että ilmassa on pahaenteistä sähköä.

  Kyllä, myrsky oli nousemassa. Smudge nojautui ikkunasta ulos, kohti alhaalla häämöttävää sorapihaa, vanhan talon viertä keittiöpuutarhaan kulkevaa polkua ja pienenä nauhamaisena muodostelmana erottuvia tallirakennuksia. Hän haistoi jännitteen ilmassa. Hänestä oli mukavaa ajatella puhelinlankojen sankkaa sähköä ja ulkoilman ohutta sähköä värähtelemässä toisiaan vasten.

Kutsuvieraat saapuvat. Heillä on hurjia uutisia: läheisellä rataosuudella juna on syöksynyt raiteiltaan ja viranomaiset ovat päättäneet majoittaa turmasta selviytyneet väliaikaisesti kartanoon. Kohta järkyttyneiden ihmisten joukko vaeltaakin pihatiellä.

Vieraat nostivat yksissä tuumin kasvonsa, kuin karjalauma, joka kääntää päänsä kun joku ohittaa sen pellonlaitaa pitkin. Järkytys oli liimannut ryhmän yhtenäiseksi massaksi, ikään kuin koettelemus olisi hitsannut heidät kiinni toisiinsa omituisen ja kylmän turtumuksen nimissä.

Kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan nuhjuiset matkustajat, sullotaan pois näkyvistä arkihuoneeseen lämmittelemään takkatulen ja teekupposen äärellä. Isäntäväki kutsuvieraineen asettuu juhlimaan, mutta tunnelma on omituisen jännittynyt. Moni tuntee hengästyttävän fyysistä vetoa jotakuta seurueen jäsentä kohtaan, muttei ilmapiirin hypnotisoimana pysty kuin loukkaamaan unelmiensa kohdetta. Ulkona rymisee ukkosmyrsky, Smudgen Suuren Hankkeen seuraukset järisyttävät koko taloa ja esille tulevat totuudet perheyhteyttä. Kuitenkin aamun valjetessa ilma on puhdistunut.

Sadie Jones kuvaa hyvin brittiläisen yhteiskunnan luokkajakoa. Kartanon rouva tuntee laskeutuneensa tosi alas, kun palveluskunnan kiireiden takia joutuu kattamaan pöydän. Viinin kaatajaksi ei ole löytyä soveliasta mieshenkilöä – naisellehan sellainen toimi ei sovi. Kolmannen luokan matkustajia kohdallaan kuin roskasakkia ja unohdetaan heti oven sulkeuduttua. Heillekö muka ruokaa? Matkustajat puolestaan ovat liian nöyriä osatakseen pyytää apua muuten kuin vaimeasti valittaen.

Kutsumattomat vieraat -romaanissa on kuivaa brittiläistä huumoria sanankäänteissä ja toteamuksissa, mutta jotkut tapahtumien käänteet ovat suorastaan absurdeja. Pinnaltaan tämä on Jonesin aikaisempia teoksia kevyempi, mutta pohjimmaltaan tämäkin on hyvin tarkkanäköinen katsaus ihmisen sisimpään.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittajan Suomi

Kustantaja: WSOY 2017

Tuomas Kyrön supersuosittu sankari, Mielensäpahoittaja, käy läpi Suomen itsenäisyyden vuosia yksi kerrallaan. Kuulijana tai kirjeiden lukijana on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva pojantytär eli Likka, johon vanhalla herralla tuntuu olevan läheisempi suhde kuin kehenkään muuhun sukulaiseen. On toki pari vuotta, joista Mielensäpahoittaja ei löydä mitään sanottavaa, mutta useimmiten mieleen palaa sentään suvun sisäisiä muistoja tai maailmanlaajuisia tapahtumia. Nämä menneet tapahtumat ovat taustaa, jota vasten nykyhetki peilautuu. Aika usein huonompana…

1917: Kansakunnan syntymä on kuin ihmisen syntymä. Siihen kuuluu näitä: odotusta, pelkoa, verta, itkua ja kiitollisuutta. Suuria sanoja, jotka löytävät kokonsa vasta, kun ruvetaan elämään tavallisia päiviä eikä itsenäisyyspäiviä.

1935: Isä on lapioinut kulkuväylän, mutta lunta on niin paljon että näen siellä valkoista vain. Käännän katseen ylös, näen tähdet. Yritän kurottaa niihin, ottaa yhden kämmeneeni. Olemme tulossa joulusaunasta, pian äiti nappaa minut kainaloon ja vie sisään lämpenemään. Saan kupin, jossa on kahviin paloiteltua pullaa.

1940: Minun piti hiihtää katsomaan jäätyykö Kurpankoski, ja isä oli luvannut opettaa tekemään kuviotaltalla nättiä kiemuraa sohvanjalkaan. Kyllä olivat sotilaat, jotka sinä talvena hiihtivät. Sotilaslääkärit yrittivät ommella nättiä kiemuraa haavoittuneiden raajoihin… Minun tehtäväni oli olla itkemättä ja pitää uuneissa tuli.

1950: Virallisissa puheissa panosta kutsutaan kodiksi, uskonnoksi ja isänmaaksi, vaikka oikeasti kysymys oli omasta lapiosta, kattilasta ja kynästä. Omasta pellosta ja torpasta. Niitä täkäläiset suojelivat samalla kun naapurin ukot ihmettelivät miksi piti tulla Ukrainan pelloilta Raatteentielle kuolemaan.

Tavalliseen tapaansa Mielensäpahoittaja ei säästele sanojaan, vaan laukoo kipakoita huomioita esimerkiksi Nuorisoliitosta, EU:sta ja Suomen urheilusaavutuksista voittoineen ja dopingsotkuineen. YYA-sopimuksesta irtoaa erityisen voimakas sivallus.

Ystävyys tarkoitti epärehellisyyttä, avunanto kiristämistä. Se oli epäilyn, pelon ja selkäänannon sopimus se, mutta ilman sitä meidän maalle olisi käynyt niin kuin Puolalle, Unkarille, Tsekkokselle ja Slovakialle.

Ei Mielensäpahoittaja pahoita mieltään ainoastaan kotimaan asioista, vaan löytää huomautettavaa vaikkapa Berliinin muurista, sen rakentamisesta ja purkamisesta. Yhdysvaltain presidentitkin huomioidaan:

Samasta maasta on aina löytynyt myös pahoja tarkoituksia ja tyhjiä päitä. Yksi presidenteistä oli melkein viisas, kunnes paljastui pelkästään tyhmäksi… Tämän hetkinen presidentti taas ei ymmärrä olevansa siinä virassa lainkaan vaan luulee olevansa television visailussa, jossa väärä vastaus on oikea.

Myös elämänkatsomuksellisista asioista riittää huomautettavaa. Esimerkiksi uskonnosta ja suhteesta Jumalaan löytyy sanomista niin paljon, että Mielensäpahoittaja katsoo aiheelliseksi laatia omat kymmenen käskyä. Ne noudattavat paljolti alkuperäisiä (käytännönläheisin tarkistuksin), mutta tarpeelliselta tuntuu lisätä listaan vielä yksi:

11. Purista riittävästi. Kirvestä, kätellessäsi, emäntää, isäntää. Katse oikeaan paikkaan. Halkoon, silmiin.

Tässä kirjassa puheenvuoron saa myös Mielensäpahoittajan emäntä, josta mies aina puhuu niin hellästi ja kauniisti. Eikä emännälläkään ole juuri moittimista miehessään, jota kutsuu Itteksi. Se emäntää kyllä surettaa, että Itten suhde lapsiin on vaikea, mutta kun kaikki ovat samanlaisia jääräpäitä niin…  Vielä silloinkin, kun muisti alkaa jo pettää, kirjoittaa emäntä päiväkirjaansa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani.

Lisää ajattelemisen aihetta:

Nykyisin viesti on perillä ennen kuin lähettäjä on ehtinyt sitä ajattelemaan. Sen vuoksi synnytyksiin, terapeutin sohvalle ja avioeroihin ehditään ennen kuin olisi tarvetta.

Paras lottovoitto on olla saamatta mitään ilmaiseksi.

En tietenkään äänestä naista. Minä äänestän presidenttiä. Kyllä on joutavanpäiväistä onko presidentti emäntä vai isäntä, koska ei presidentti ole edes ihminen vaan virka.

WILLANS, JOEL: 101 very Finnish Problema : the Foreigner’s Guide to Surviving in Finland

Kustantaja: Gummerus 2017

Joel Willans (s. 1972) on brittiläinen tekstisuunnittelija, digitaalisen markkinoinnin asiantuntija ja kirjailija. Hän tuli Suomeen tyttöystävän perässä viisitoista vuotta sitten ja rakastui koko maahan. Hänen Facebook-sivunsa Very Finnish Problems ja Very Brexit Problems ovat erittäin suosittuja.

Joel Willans käsittelee ulkomaalaisten Suomessa kokemia perustavanlaatuisia ongelmia englanninkielisissä lyhyissä jutuissa. Joskus samaan aiheeseen palataan uudestaankin, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Tyyli on kepeän ilakoiva, hieman sarkastinen, vaikka Willans tietääkin, että suomalaiset ovat hieman liian yksitotisia sarkasmia ymmärtämään. Hupia löytyy monista asioista. Miksi Suomessa joulun merkkihenkilönä on pyhimyksen sijasta pukki (Yule Goat)? Miksi muumit muistuttavat virtahepoja? Miksi suomen kieli muistuttaa Tolkienin haltijakieltä? Miten hahmottaa sana, jossa on 61 kirjainta?

One of the rarest spectacles you’ll ever come across in Finland is not the northern lights or reindeer roaming the wintery wilds – it’s a Finn breaking a rule.

Suomessa on paljon asioita joista Willans pitää ja joita hän ihailee. Jotkut asiat ovat maailmankuuluja, kuten Nokian kännykät (vaikkakin niitä yleisesti luullaan japanilaisiksi) ja muumit (jotka ovat kuuluisia japanilaisen animaatiosarjan ansiosta). Jotkut asiat ovat harvojen ja valittujen tiedossa, kuten sauna ja äitiyspakkaus. Jotkut eivät ole tunnettuja, vaikka ansaitsisivat olla, kuten esimerkiksi astiankuivauskaappi. Willansin tietous historiasta, kansanperinteestä ja kulttuurista tulee ilmi, kun hän kertoo suomalaisten tapojen ja omituisuuksien taustoista ja synnystä.

On asioita, joita Willans vain ihmettelee, kuten lainkuuliaisuutta, vappupiknikiä, itsenäisyyspäivän vastaanottoa, alkoholinkäyttöä, kaipuuta mökille ja alastomuutta saunassa. Joitakin asioita hän rakkaassa Suomessa inhoaa: kylmyyttä, pitkää pimeää talvea, kylmyyttä, kesän yötöntä yötä, kylmyyttä, pilkkimistä, kylmyyttä ja loputtomia metsiä.

…if you are very lucky you might get the chance to hear a Finn complain, while sitting in a steaming sauna, that the 80 degrees blanketing the room is too cold, while the 25-degree summer is too hot.

Willansin jutuissa on osuvia oivalluksia, vaikka myös melko stereotyyppisiä heittoja.  Kirjailija on oppinut kunnioittamaan suomalaisten töksähtelevää harvasanaisuutta ja naiivia vilpittömyyttä, mutta haluaisi kyllä vähän tönäistä kanssaihmisiään rohkeammiksi ja itseensä luottaviksi. Suomalainen yhteiskunta on yksi maailman toimivimmista ja tasa-arvoisimmista, ollaan ylpeitä siitä!

PS. Oheislukemistona voi käyttää Karoliina Korhosen sarjakuvateoksia Suomalaisia painajaisia : vähäsanaista vertaistukea ja Suomalaisia painajaisia 2 : lisää vähäsanaista vertaistukea. Niissä perisuomalainen Matti joutuu kaiken aikaa kiusallisiin sosiaalisiin tilanteisiin: joku istuu bussissa viereen, ehkä kysyy jotain ja vielä vieraalla kielellä, yrittää lähtiessään halata… Kirjat ovat ilmestyneet myös englanniksi ja blogikin on olemassa (Finnish Nightmares).