MORAN, CAITLIN: Kuinka olla kuuluisa

Kustantaja: S & S 2019

Alkuteos: How to Be Famous

Suomennos: Heli Naski

Kuinka olla kuuluisa on jatkoa Caitlin Moranin vuonna 2015 suomeksi ilmestyneeseen teokseen Näin minusta tuli tyttö. Jatko-osaan pääsee kuitenkin ihan hyvin kiinni, vaikkei olisi aiempaa teosta lukenutkaan.

Johanna Morrigan on rohkea ja päämäärätietoinen nuori nainen, joka ei jää muun perheen tavoin varustautumaan ydinsotaan, vaan lähtee kuusitoistavuotiaana Lontooseen. Hän onnistuukin pääsemään musiikkitoimittajaksi D&ME -lehteen. Ensimmäinen haastateltava on tuntematon laulaja-lauluntekijä John Kite, jonka kanssa syntyy kestävä ystävyys (ja Johannan toiveissa jotain enemmänkin).

Me olemme tästedes-hehkuttajia ja yritämme tehdä omasta tästedes-jutustamme kaikkein houkuttelevimman. Sillä kaikki Lontooseen – ja mihin tahansa suurkaupunkiin – tulleilla on salaisuus: he tulivat tänne siksi, etteivät tunteneet itseään normaaleiksi kotipuolessa. Heidän ainoa keinonsa tuntea itsensä ikinä normaaleiksi on kaapata populaarikulttuuri outoudellaan, ujuttautua mikropiiristöön ja herättää musiikin, kuvien, sanojen ja muodin euforisoivien stimultanttien avulla muussa maailmassa äkillinen halu tulla yhtä oudoiksi kuin he. (Johanna Morrigan)

Nyt on vuosi 1995. Dolly Wildeksi muuttunut Johanna haluaa antaa itsestään rohkean ja räväkän kuvan, mutta tosiasiassa hän on varsin kokematon ja epävarma. Kun vanhempi kollega Tony tai kuuluisa koomikko Jerry Sharp osoittavat kiinnostusta, Jo suostuu seksiin. Aktin tunnekylmyys ja nöyryyttävyys saavat hänet kuitenkin vetäytymään – ja sepä miehiä kismittää. Tyttöparka ei osaa arvata, mihin asti hylätty mies voi kostossaan mennä!

Jerry Sharpin ja hänen hengenheimolaistensa näkemyksen mukaan naisen seksuaalinen halu on häpeällistä, mutta naisen seksuaalinen hyväksikäyttö miehinen etuoikeus. Yritys tuhota ja häpäistä Jo kilpistyy kuitenkin tämän peräänantamattomiin ja lojaaleihin ystäviin. Sekä yhä kasvavaan naisjoukkoon, joka uskaltaa nyt tunnustaa joutuneensa Jon tavoin hyväksikäytön kohteeksi.

Mutta sitten! Mutta sitten tajusin, ettei minun olisi koskaan pitänyt kantaa tätä häpeää. Kenenkään tällaista kokeneen naisen ei pitäisi. Ajatus, että naiset kantavat häpeän heille tehdyistä häpeällisistä asioista on yhtä vanha kuin Raamattu ja musta kuin Raamattu. Tämä häpeä kuuluu sinulle Jerry Sharp. Saat sen takaisin. Minulle se ei kuulu, eikä koskaan kuulunutkaan. (Johanna Morrigan)

Kuinka olla kuuluisa nostaa esiin myös sen, kuinka rockmaailmassa menestyviä naisartisteja on vain muutama ja miten paljon enemmän töitä he joutuvat uransa eteen tekemään miehiin verrattuina. Rockin maailma on miehinen ja asenne naisiin alentuva. Lauluissa kyllä kerrotaan naisista, mutta ainoa heihin liittyvä attribuutti on maailmaa valaiseva kauneus. Eivätkö rumat naiset ansaitsisi lauluja hekin? Miesten kohdalla rumuus ei merkitse mitään, tärkeintä on kuuluisuus.

Meidän täytyy tehdä myös rumista tytöistä kuuluisia. Kasvattaa omaa skaalaamme. Meidän täytyy tehdä noita-akoista yhtä kuumia kuin miessioista. Kuuluisuus on oikotie valtaan. Se on vallankumouksen käynnistys virtajohdolla. Minä aion tehdä naisasioista seksikkäitä. (Suzanne Barks)

Vielä yksi naisiin liittyvä asia: idolejaan fanittavat teinitytöt. Kirkuvia tyttöjä lavan edessä ei arvosteta yleisönä siinä määrin kuin miehiä. Heidän kontaktejaan bändin jäseniin ja mahdollisia seksisuhteita paheksutaan. Jon teesi on, että tytöillä on valintaan täysi oikeus ja mahdollisuus nauttia ehkä paremmasta seksistä kuin ikätovereidensa kanssa.

Mutta he [bändiläiset] tietävät, ja tytöt tietävät, että tänä iltana heidän kirkumisensa oli bändille kaikkein tärkein asia. Se oli energiaa, josta bändi sai käyttövoimansa. Se oli pyörre, jonka varassa se leijui ilmassa. Bändi ei olisi voinut olla loistava ilman tyttöjä. Tytöt siunasivat bändin taiallaan. He tekivät bändistä pyhän, ja loputtoman, ja seksikkään – ja siitä hyvästä se soitti kuumeisesti, tavalla, johon se ei olisi ikinä yltänyt liikkumattoman miesyleisön edessä, joka mumisee: ”Kiva välike. Hyvä riffi.”  (Johanna Morrigan)

Moran kirjoittaa räväkkää ja hieman provosoivaakin tekstiä. Asioista puhutaan suorasukaisesti niiden oikeilla nimillä ja varsin yksityiskohtaisesti. Tähän verrattuna kirjan ruusunpunaisena hohtava loppu on hieman yllättävä, mutta kaipa kirjailijalla on ollut oma tarkoituksensa tehdä näin. Kuinka olla kuuluisa on toisaalta keveää chick lit -kirjallisuutta, mutta toisaalta pureutuu todellisiin ongelmiin. Tämä on kiihkeä puheenvuoro tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.

KILPI, EEVA: Sininen muistikirja

Kustantaja: WSOY 2019

Jouluna 1999 Eeva Kilpi sai lapsenlapsensa Sohvin sitoman kirjan omistuksella: Muistot tähän kirjaan pakkaa niin ikäväkin lakkaa. Muistiinpanoja alkoi kirjaan kertyä vasta huhtikuussa 2002, mutta sen jälkeen parin vuoden ajan kiitettävän tiheästi. Sitten tahti taas harveni, kunnes vuoden 2007 jälkeen tuli yli kymmenen vuoden tauko. Vuonna 2018 Eeva Kilpi löysi vanhan muistikirjansa uudelleen ja totesi tekstien olevan yhtä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Vuonna 2019 Sininen muistikirja julkaistiin kaikkien luettavaksi.

Merkinnöissä vuonna 1928 syntynyt kirjailija pohtii vanhenemista, vanhuuteen kasvamista ja tyytymistä. Toisinaan hänestä tuntuu siltä, etteivät nuoremmat sukupolvet arvosta vanhuksia tarpeeksi eivätkä anna heille tilaisuutta hyödyntää vahvoja ominaisuuksiaan. Kuitenkin yleensä on niin, että iän myötä ihmisen ymmärrys asioiden suhteen kasvaa.

Vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhukset virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.

Vanhuuteen sisältyy valitettavan usein yksinäisyyttä ja kaipuuta. Eeva Kilven kohdalla suuri kaipauksen kohde on luovutettu Karjala, menetetty maa, josta hän joutui sodan takia lähtemään ja jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen rajantakaisen Karjalan kanssa. Omia vanhempiaankin kirjailija on vanhemmiten oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla ja alkanut kaivata myös heitä. Yksinäisyys, kaipuu ja kipu ovat raskaita kantaan, mutta positiivisesti ajatellen ne ovat olleet myös Eeva Kilven luomisvoiman perustana ja vieneet hänet kirjailijan uralle.

Minä olen ruvennut kirjoittamaan, jotta en olisi yksin.

Sota katkaisi lapsuuteni ja sieluuni jäi avohaava. Se kuplii yhä. Siitä tihkuu verta, pihkaa ja mahlaa. Se kuluttaa elinvoimaani ja tuottaa mielikuvia, ajatuksia, oivalluksia ja tekstiä. Siitä muodostui noro, puro, virta. Minun lävitseni virtaa koko ajan.

Sinisessä muistikirjassa on pitkä luettelo niistä asioista, joista ihmisen kannattaisi olla onnellinen. Siinä korostuvat läheiset ihmissuhteet, yhteys lapsiin ja lapsenlapsiin sekä hyvä terveys. Väistämättä lähestyvä kuolema ei Eeva Kilpeä pelota, koska kyse on kuitenkin vain luonnon normaalista kiertokulusta.

Ilman kuolemaa ei elämä olisi mitään. Ja vanhuus – se tuo eräänlaista hartautta elämään.

Eeva Kilven näkökulma on luonnontieteellinen, ei uskonnollinen. Hänen elämäänsä tuovat sisältöä tähdet, kukat ja eläimet, mutta tieto luonnon tuhoutumisesta herättää surua. Hänen kodissaan saavat ampiaisetkin rakentaa häiritsemättä pesää keittiöön ja vain kammariin tunkeutuneita saattaa odottaa äkkikuolema.

Kunpa voisi kuollessaan ajatella: minä näin maapallon ja se oli ihmeellinen.

Sinisessä muistikirjassa on sellainenkin hauska piirre, että jokaisessa muistiinpanossa on päiväyksen lisäksi myös tarkka kellonaika. Useita merkintöjä on tehty aamuvarhaisella, kun yöllä mieleen putkahtanut lause tai muisto on vielä tuoreena muistissa. Mietteet ovat henkilökohtaisia, mutta puhuttelevat kyllä kaikkia lähes runollisessa kauneudessaan.

LEINE, KIM: Punainen mies, musta mies

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Rød mand / sort mand

Suomennos: Katriina Huttunen

Punainen mies, musta mies -romaanissa on noin 680 sivua. Näiden sivujen aikana kerrotaan vuosista 1721-1735, jolloin Tanska oli perustamassa Grönlantiin siirtokuntaa. Ennen virallista päätöstä alueelle asettui jo musta mies eli norjalainen pappi Hans Egede vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Egede on hankalaluontoinen mies, joka edellisissä palveluspaikoissaan oli koko ajan riidoissa esimiestensä ja kollegoidensa kanssa ja joka toivoi Grönlannissa saavuttavansa lopultakin rauhan ja tyydytyksen. Ihan niin ei käynyt, vaan täällä piikkinä hänen lihassaan on paikallinen henkien manaaja Aappaluttoq eli punainen mies.

Aappaluttoqin kohdalla vihamielisyyden ymmärtäisi, sillä pappi on vienyt häneltä pojan, mutta miksi Egede vihaa villimiestä niin rajusti, että olisi valmis vaikka tappamaan? Yksi syy on tietenkin uskonnollinen – henkien manaaja edustaa tinkimättömän luterilaisen uskon omaksuneelle papille paholaista. Voisi kuitenkin olla toinenkin syy: kateus vastustajan tietojen ja taitojen edessä. Aappaluttoq ei ole tietämätön villi, vaan oppinut ja viisas mies, joka osaa lukea ihmisiä sietämättömän tarkasti. Hänessä on myös inhimillisyyttä, jota papilta puuttuu.

Olen Aappaluttoq, Punainen. Voin käydä kaikkialla, niin kuin pappi sanoo, tosin ivallisessa mielessä, mutta totta se on, ja sen hän tietää erinomaisesti, vaikka hän ei koskaan suostukaan tunnustamaan sitä… Ruumis on ihmisen lihallinen kuori, mutta sielu voi kulkea eetterissä niin kauas kuin haluaa… Voin käydä menneisyydessä, sillä mennyt aika on kuin huone nykyajaksi kutsumamme ajan vieressä, ja on vain tiedettävä, miten seinän läpi tunkeudutaan. Myös tulevaisuus on tavallaan olemassa, mutta sen huoneet ovat vielä tyhjiä, eikä niissä ole mitään erityistä, ellei tyhjyydelle ole käyttöä.

Varsinaisesti Grönlannin siirtokunta perustetaan 1726 kuningas Fredrikin käskystä, mutta alusta alkaen kaikki on huonosti suunniteltua. Johtajat valitaan melko sattumanvaraisesti ja siirtokunnan asukkaiksi määrätään rangaistusvankeja, jotka on joukkovihkiäisissä naitettu arpomalla työvankilan naisten kanssa. Siirtokunnan paikka on huonoin mahdollinen ja ihmisiä alkaa nopeasti kuolla ravinnon puutteen, kylmyyden ja huonon hygienian aiheuttamiin sairauksiin. Kuvernöörin ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lisätä viina-annoksia.

Tanskalaisten lyhyellä läsnäololla ehtii olla epäedullinen vaikutus myös alkuperäisiin saarelaisiin, sillä ennen täysin raittiit ihmiset opetetaan miltei pakolla juopottelemaan. Taudeista isorokko on etenkin alkuasukkaille tuhoisa. Monien epäonnistumisien ja raskaiden aikojen jälkeen alkuperäinen siirtokunta lopettaa toimintansa ja suurin osa hengissä jääneistä palaa Tanskaan.

Kirjassa on paljolti kysymys uskonnollisten suuntien taistelusta. Luterilainen Hans Egede vihaa papisteja eli katolilaisia ja on epäluuloinen hyväntuulisen huolettomien herrnhutilaisten suhteen. Alkuasukkaita hän kohtelee ylimielisesti ja kiivaasti eikä halua kastaa ketään, jonka kääntymyksestä ei ole täysin varma. Pelkkä myötämielisyys ei riitä.

   Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 
   Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 
   Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 
   Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?
   En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.

Leine käsittelee kirjassaan myös naisten asemaa. Hans Egeden puheissa toistuu lause: naiset ovat täynnä paskaa mutta vailla ajatuksia, ja sen vuoksi heillä on leveä takapuoli ja kapeat hartiat. Nuoren neitsyen raiskaajat tuomitsevat tämän hulluksi ja paholaisen riivaamaksi eikä tulevan lapsen isäksi tunnustaudu kukaan. Sivistynyt matami Gertrud taas hoitaa taidolla perhettään ja alueen asukkaita, mutta voisi olla myös kirjailija – jos vain aviomies sen sallisi. Papin tyttäret etsivät epätoivoisesti aviomiestä ja elättäjää. Kehruutuvan tytöillä taas ei ole mitään valinnanvaraa tulevaisuutensa suhteen.

Punainen mies, musta mies on vahva romaani, joka perustuu tosiasioihin. Useimmat sen henkilöistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, vaikka kirjailija onkin ottanut vapauksia heidän elämäkertatietojensa suhteen. Myös monet kirjan tapahtumista ovat todellisia, vaikka Leinen mukaan sepitteessä on usein enemmän totuutta kuin tosiasioissa. Tyyliltään teos liikkuu karkeasta realistisuudesta miltei runolliseen maalailuun. Synkkyyttä on, mutta myös huumoria ja oivaltavia kuvauksia ihmisyydestä, joka ei vuosisatojen mittaan ole miksikään muuttunut. 

Kim Leine (s. 1961) kasvoi Norjassa jehovantodistajien parissa, mutta muutti teini-ikäisenä isänsä luo Tanskaan. Myöhemmin hän pakeni menneisyyttään Grönlantiin, missä eli viisitoista vuotta. Kirjailija Leinestä tuli vasta, kun alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö vei häneltä lähes kaiken. Hänen neljäs romaaninsa Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuonna 2013 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Punainen mies, musta mies on trilogiaksi suunnitellun Grönlanti-sarjan toinen osa.

TAHVANAINEN, SANNA: Kirsikoita lumessa

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Körsbär i snön

Suomennos: Jaana Nikula

Sanna Tahvanainen (s. 1975) on suomenruotsalainen kirjailija, joka on romaaneissaan tutkinut maailmanhistorian kiinnostavia naisia. Kuningatar (2013) käsitteli kuningatar Viktoriaa ja Pikkumusta (2016) Coco Chanelia. Uusin romaani Kirsikoita lumessa kertoo vuodesta 1953 runoilija Sylvia Plathin elämässä.

Sylvia Plath voittaa Mademoiselle-aikakauslehden novellikilpailun ja pääsee palkkioksi yhdeksäntoista muun tytön kanssa kuukaudeksi töihin lehden toimitukseen New Yorkiin. Etukäteen on jo tiukasti ohjeistettu siitä, että myös lehden harjoittelijoiden tulee olla tiptop-kunnossa aamusta iltaan. Käsineet ja elegantti hattu ovat pakolliset.

Sylvian perhe on köyhä. Tyttö asuu pienessä talossa äitinsä, veljensä ja isovanhempiensa kanssa ja joutuu tilanpuutteen takia nukkumaan samassa sängyssä äitinsä kanssa. Äiti on takertuva ja ylihuolehtiva, mikä ahdistaa itsenäisyyttä havittelevaa nuorta naista. Sylvian suunnitelmissa onkin tulevan neljän viikon aikana kirjoittaa valmiiksi romaani ja löytää sopiva mies. ”Kirsikkansa” hän on jo menettänyt äidin tietämättä, joten miehet eivät pelota mutta alkavat kyllä helposti kyllästyttää.

Ihannemieheni on kolossi. Joku niin riuska, että voi helposti nostaa minut ja kantaa olallaan.

Nyt mentiin liian suoraan asiaan.

Neroleimaus!

Minä. Olen.

Kaksi sanaa riittää.

Kaikki harjoittelijatytöt asuvat Barbizon-hotellissa eli Nukkekodissa. Säännöt ovat ankarat, mutta Sylvia niistä vähät välittää. Öisin hän pujahtaa paloportaita pitkin kaupungin humuun, nauttii musiikista, alkoholista ja miehistä. Hetkeäkään kallisarvoisesta ajasta ei saa hukata, kun haluaa kerätä kokemuksia kirjaa varten. Ensimmäinen lause siihen Sylvialla olisi jo valmiina.

Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.

Kirja alkaa valoisassa sävyssä. Harjoittelijoista eli Millie-tytöistä muodostuu toisiaan tukeva piiri, jossa Sylvia loistaa laajan lukeneisuutensa ja tietämyksensä ansiosta. Hän seuraa valppaasti ajan tapahtumia ja intoilee kuningatar Elisabetin kruunajaisista ja Marilyn Monroen Hollywoodin kadulle saamasta tähdestä. Sitten tapahtuu asioita, jotka masentavat Sylviaa ja saavat hänen sisimmässään piilevän Paniikkilinnun liikehtimään. Enää eivät piristä edes sukkaan piilotetut pillerit, joita Sylvia alkaa napsia kourakaupalla. Jaksaako hän toteuttaa matkalle asettamiaan tavoitteitakaan?

Tahvanainen luo nuoresta Sylvia Plathista varsin uskottavan hahmon; nuoren naisen, joka on tiedonhaluinen ja älykäs, mutta vajoaa pikkuhiljaa kohti raskasta masennusta. Muitakin persoonallisia hahmoja kirjasta löytyy, esimerkiksi Mademoiselle-lehden toimituskunnasta. Millie-tytötkään eivät jää kasvottomaksi massaksi, vaan muuttuvat Sylivan terävän katseen alla yksilöiksi erilaisine taipumuksineen ja päämäärineen.

PS. Kirjan nimi tulee Revlonin huulipunasta.

STRIDSBERG, SARA: Rakkauden Antarktis

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Kärlekens Antarktis

Suomennos: Outi Menna

Inna on heroinisti ja prostituoitu. Eräänä päivänä hän lähtee tuntemattoman miehen kyytiin ja tulee brutaalisti murhatuksi. Jollakin tasolla mies vaistoaa, että nainen on pelon ulkopuolella, koska elämä ei enää merkitse hänelle mitään. Jollakin tasolla Inna vaistoaa jo etukäteen miehen halun tappaa, mutta ei tee mitään pelastaakseen itsensä.

Läpitunkeva, pohjattoman syvä pettymykseni on yhtä kuin veren jäätymispiste, rakkauden äärimmäinen Antarktis.

Monenlaisia kysymyksiä herää. Miksi Inna on niin välinpitämätön elämänsä suhteen? Onko murhaaja suunnitellut tekoaan jo pitkään ja varustautunut sitä varten? Valinnut paikankin? Haluaisiko mies jäädä kiinni ja saada rangaistuksen vai kokeeko hän teon jotenkin vapauttavana?

… tuntui kuin me olisimme kumpikin odottaneet jotakin, kylmiä siiveniskuja vanhan enkelin saapuessa vihdoin pelastamaan minua. Mutta olin kyllästynyt enkeleihin, olin kyllästynyt toivomaan pelastusta sillä kukaan ei kuitenkaan voisi auttaa minua. Tämä paikka oli minun kuolinsijani, minun suuri ikkunani ikuisuuteen, aukko josta saatoin pudottautua jättääkseni maailman.

Kirjan yhdessä tasossa seurataan hetkiä syrjäisen järven rannalla Innan silmin. Ikään kuin ulkopuolisena hän seuraa kuolemaansa ja sen jälkeisiä tapahtumia sekä kuvailee kiihkottomasti raakoja yksityiskohtia. Hän palaa kirjan edetessä niihin yhä uudestaan, lisää yksityiskohtia ja muuttaa aiempaa kertomustaan. Oliko hän sittenkään niin halukas kuolemaan kuin ensin antoi ymmärtää? Millaisia ajatuksia hänen mielessään liikkuu, kun hän tulevien vuosien aikana seuraa äitinsä surua, sijaiskoteihin sijoitettujen lastensa varttumista ja murhaajansa kylmää elämää? 

Osaan kysymyksistä saa vastauksia, kun Inna kelaa läpi menneisyyttään. Vanhempiensa rajua alkoholihuuruista rakkautta, joka sulki heidät omaan kuplaansa lasten ulottuvilta. Innaa pikkuveljensä hoivaajana ja lohduttajana, kunnes tämä lähti pois ja jäljelle jäi vain syyllisyys. Äidin osoittamaa hyljeksintää. Lohdun löytymistä huumeista.

… yhtenä päivänä lakkasin sietämästä tavallisuutta ja astuin toiselle puolelle. Seisoin lasinsirusateessa ensimmäinen piikki kädessäni, ja jos pystyisin, kertoisin miten kaunista se oli, aivan kuin kaikki olisi yhtäkkiä valaistu sisältäpäin. Se oli kuin lasiseinä, joka särkyi äänettömästi ja avasi maailman.

Innan elämässä kovin moni asia tuntuu noudattavan edellisen sukupolven luomaa kaavaa. Hänkin on päihderiippuvainen, joka rakastuu toiseen päihderiippuvaiseen. Hänkin rakastaa kiihkeästi, mutta menettää lopulta rakastettunsa. Hänkin joutuu luopumaan lapsistaan ja elämään loppuelämänsä jatkuvan surun ja kaipuun vallassa.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Stridsbergin kirjassa rumuus yhdistyy kauneuteen. Sen henkilöt ovat itsetuhoisia eivätkä elättele toiveita tulevaisuuden suhteen, vaan kaipaavat vain hetken unohdusta. Tapahtumat ovat raadollisia ja yksityiskohdat kuvottavia. Kaikki on kuitenkin kuvattu lumoavan runollisella tyylillä, miltei mystisellä kirkkaudella. Rakkauden Antarktis on kirja, joka puhuttelee, lumoaa ja kauhistuttaa.

Sanotaan, että ihminen kuolee kolmesti. Ensimmäinen kertani oli silloin kun sydämeni lakkasi lyömästä hänen käsiensä alla metsäisessä järvenrannassa, toinen kerta taas silloin kun maalliset jäännökseni haudattiin Solnan kirkon kupeeseen Ivanin ja Rakshan läsnä ollessa. Kolmas kerta on silloin kun joku lausuu viimeistä kertaa nimeni maan päällä. Odotan sitä.

MACKINTOSH, CLARE: Lopun jälkeen

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: After the End

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi jännitysromaaneistaan, joissa on aina jokin yllättävä käänne. Lopun jälkeen -romaani on kuitenkin ihan muuta: vakava kertomus siitä, kuinka vanhemmat huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla kuolemansairaan lapsensa hoidon suhteen.

Lentoemäntä Pip ja konsulttitoimistossa työskentelevä Max tapaavat lentokoneessa, rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat ihanan Dylan-pojan. Kaksi ensimmäistä vuotta menevät onnen ja riemun merkeissä, mutta sitten Dylan sairastuu.

Ensimmäisenä Dylanin tasapainovaikeuksista huolestuu Pip. Hän ei kuitenkaan halua nostaa metakkaa ja leimautua ylihuolehtivaksi äidiksi, jos muut pitävät kompurointia ihan pikkulapselle normaalina. Kun pojan päästä sitten löytyy kasvain, ei vanhempien itsesyytöksillä ole rajaa. Alkaa hoitojen aika, jossa huoli ja toiveikkuus vuorottelevat. Max jatkaa töissä, koska rahaa tarvitaan, mutta Pip jättäytyy täyspäiväiseksi hoitajaksi lapselleen.

Eräänä päivänä ollaan sitten tilanteessa, jossa lääkärillä on tarjottavana vain kaksi vaihtoehtoa: joko etsitään uusia (ehkä kyseenalaisia ja aivan varmasti kalliita) hoitomuotoja tai helpotetaan Dylanin viimeisiä hetkiä ja annetaan hänen kuolla. Max alkaa välittömästi etsiä netistä vinkkejä edistyksellisistä syöpähoidoista, mutta Pip kääntyy vertaistuen puoleen. Kummallekin muodostuu asiasta vankka näkemys. Max on valmis hoitoihin, vaikka ne lisäisivät Dylanin elinaikaa vain muutamalla kuukaudella. Pip taas haluaa antaa lapsensa kuolla arvokkaasti, koska elämä lisäajalla ei olisi kuitenkaan täysipainoista elämää. Dylan ei pystyisi liikkumaan eikä puhumaan, vaan olisi täysin autettava ja kipulääkityksen varassa.

   ”Ole kiltti, Max. Älä anna hänen kärsiä enempää. Nyt ei ole kyse meistä. Kyse ei ole siitä, miltä meistä tuntuu menettää hänet. Me puhumme nyt Dylanista ja sen hyväksymisestä, että olemme tulleet tien päähän.”

   ”Ei.” Kävelen huoneen poikki ja avaan oven. Enää minua ei vedetä kahtaalle. En enää tunne tarvetta pyyhkiä kyyneleitäni. ”En aio ikinä luopua pojastani.”

Pattitilanne johtaa lopulta siihen, että Dylanin kohtaloon haetaan ratkaisua oikeusteitse. Kummallakin vanhemmalla on oikeudessa omat asiantuntijansa, joiden käsitykset tukevat kyseisen osapuolen kantaa. Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteeseen, jossa tuomari on valmis lausumaan tuomionsa. Lukija ei tätä päätöstä missään vaiheessa kuule.

Kirjan toisessa osassa hahmotellaan mahdollinen tapahtumakulku kummankin vaihtoehdon kannalta. On selvää, että avioliitto joutuu koetukselle tilanteessa, jossa mielipiteet eroavat toisistaan näin tärkeässä asiassa. Pystyykö hävinnyt osapuoli olemaan kantamatta kaunaa? Entäpä, jos voittanut osapuoli alkaakin pelätä tehneensä väärän ratkaisun? Miten kauan aikaa surusta toipuminen vie kummaltakin ja viekö mahdollinen eritahtisuus kriisiin? Onko jompikumpi jossain vaiheessa halukas yrittämään uutta lasta ja miten käy siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli kieltäytyy ehdottomasti? Onko uusi elinkumppani mahdollinen, vaikka rakastaisi kuinka kovasti puolisoaan?

Kirjan ensimmäinen osa on riipaiseva kuvaus vanhempien tuskasta miltei mahdottomassa tilanteessa. Heidän vuorottaiseen näkökulmaansa limittyy myös Dylania hoitaneen lääkärin, Leilan, kertomus. Hän on yhtä hankalassa tilanteessa kuin lapsen vanhemmat, sillä asiantuntijuudestaan huolimatta ei hänkään osaa varmasti sanoa, mikä ratkaisu on ehdottomasti oikea. Tapaus kalvaa empaattista ihmistä ankarasti myöhemminkin. Kirjan toinen osa on selvästi kevyempi, vaikka siinäkin käsitellään monia kipupisteitä. Pääpaino on kuitenkin toipumisessa ja eteenpäinmenossa.

Lopun jälkeen -teos perustuu Clare Mackintoshin omiin kokemuksiin. Hänkin joutui päättämään kuolemansairaan lapsensa kohtalosta, mutta hänen tapauksessaan puolisot olivat kuitenkin ratkaisussaan yksimielisiä. Silti ei ole mennyt päivääkään, jona Mackintosh ei olisi pohtinut sitä, oliko tehty päätös sittenkään oikea. Miten paljon raskaampaa olisikaan elää tilanteessa, jossa lastaan syvästi rakastavat vanhemmat joutuisivat eri puolille! Tätä ajatusta kirjailija ryhtyi teoksessaan kehittelemään. Valmiita vastauksia hän ei anna, vaan puntarointi jää lukijalle.

KUISMA, HANNA-RIIKKA: Kerrostalo

Kustantaja: Like 2019

Ihmismuurahaiset koneineen pystyttävät tänne maakunnan ihmeen, Suomen ensimmäisen asumalähiön, jossa mikään osa ei ole erossa toisesta. Koko lähiö on yhtä ja samaa rakennusta kävelysiltoineen. Niin kuin Isossa-Britanniassa streets in the sky, kadut taivaalla. Joka paikkaan pääsee joka paikasta, kaikki on yhteydessä.

Porissa (tai jossakin muussa keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa) sijaitsevan työväestön unelman avajaisiin saapuu jopa presidentti Kekkonen. Asunnon saaminen sieltä on lottovoitto ja asukkaiden yhteishenki korkealla. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin aluetta kutsutaan betonihelvetiksi ja asfalttiviidakoksi, jossa asukkaat ovat pääasiassa työttömiä, alkoholisteja tai pienrikollisia. Kaikki rapistuu.

2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitiensä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan.

Sitten uusi salaperäinen omistajataho ostaa koko lähiön ja muutoksia alkaa tapahtua. Vanhan kerrostalon viereen nousee uusi tornitalo, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Ilmestyy aluetta ympäröivä aita lukittuine portteineen. Valvontakameroita joka puolelle ja mustapukuisia vartijoita kiertelemään pihoille. Yhä uusi kieltoja ja määräyksiä. Silti nuorisojengiläisiä tai huumediilereitä ei laiteta kuriin, vaan he saavat toimia ja mekastaa vapaasti. Vanhat asukkaat alkavat pelätä tulevaisuutensa ja turvallisuutensa puolesta.

Kirjassa puheenvuoron saa noin kolmekymmentä kerrostalossa asuvaa henkilöä, mikä pistää lukijan muistin ja hahmotuskyvyn koville. Joukossa on muutama talon alkuperäisistä asukkaista, joista yksi – Terttu – joutuu seuraamaan tapahtumia aidan takaa. Yhden ainoan vuokrarästin takia hänet on häädetty kotoa vain päällä olevat vaatteet mukanaan ja nyt kaikkia talon asukkaita kielletään päästämästä häntä sisään porteista tai ottamasta häneen mitään kontaktia.

Kerrostalon muu porukka on sekalaista. On vanha hellyttävä pariskunta. On työtön alkoholisti, joka kuvittelee yhä olevansa suuri naistenmies. On lähiön entinen mahtimies, jonka sallitaan asua muutaman muun laitapuolen kulkijan kanssa pihapiirin parakissa. On pari naista, joiden luona miehet vierailevat ahkeraan. On vankilassa raitistunut ja uskoon tullut kahvilanpitäjä. On rikollisten joukko hierarkioineen. On uusnatsi. On pari urheilullista kaunotarta. On hyväksikäytetty nainen monine ongelmineen ja suruineen. On aviottomia lapsia, jotka ovat jo luisumassa alamäkeä. Kaikkien yllä leijuu toivottomuuden ilmapiiri.

Joitakin henkilöitä kohtaan kasvaa tuntemaan myötätuntoa ja toivomaan heille parempaa tulevaisuutta. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaan toisaalta olosuhteiden ja toisaalta oman heikkoutensa uhreja. Pääseekö lastaan kaipaava Jessica vapaaksi kiristäjistään ja huumeidenkäytöstä? Selviääkö nuori Miko toivottomasta ensirakkaudestaan?  Miten käy koulukiusatun ja pakko-oireisen Jade-ressun?

Kerrostalo on pelottava kuvaus lähiöstä, jossa kaikki yhteiskunnan rakenteet ovat sortuneet ja ihmiset yrittävät selvitä omillaan. Vielä ei Suomessa tällaista ole, mutta entä tulevaisuudessa?  Kirja on myös jännittävä, sillä kerrostalo pitää sisällään monia salaisuuksia niin ihmisten välillä risteävissä suhteissa kuin omistajatahon taustoissa ja tarkoituksissa. Kuisma kertoo karua tarinaansa sekoittaen yllättävää runollisuutta miltei inhorealistisiin kuvauksiin ja alatyylisiin ilmauksiin. Hämmentävä, mutta taidokas teos!

RIMMINEN, MIKKO: Jos se näyttää siltä

Kustantaja: Teos 2019

Jos se näyttää siltä -teoksen tapahtumajakso käsittää vain pari päivää ja on sisällöltään melko niukka, mutta Rimmisen runsaaseen kieleen kääriytyneenä saa suuria mittasuhteita. Rimminen harrastaa omatekoisia sanoja, jotka kuitenkin ovat osuvia ja ymmärrettäviä. Usein ne kuvaavat ääntä, mistä muutama esimerkki: kurttuuntunut hiljaisuus, liikenteen ryijymäinen humu, närpivä ääni, tikertävä kello. Lauseet ovat pitkiä ja monipolvisia ja välillä on turtua kuvailevien sanojen määrään, mutta sitten niiden synnyttämät mielikuvat tempaavat taas mukaansa. Parhaimmillaan teksti on todella osuvaa ja hauskaa.

Kirjan keskeinen hahmo on vanha herrasmies nimeltään Lyysälä, tuttaville Lyy ja kirjan kertojalle ”sinä”. Herra Lyy elää yksinään kerrostaloasunnossaan ja keskittyy hoitamaan vain omia asioitaan. Eristäytyneisyys on verottanut hänen sosiaalisia taitojaan, hän hämmentyy ihmisiä tavatessaan ja käyttäytyy töksysti. Puhekaan ei pitkään hiljaisuuteen tottuneelta heti suju, vaan suusta tulee lähinnä murahduksia, tuhahduksia tai vinkaisuja. Kokonaisten järkevien lauseiden kypsyttely vie Lyyltä niin pitkän ajan, että keskustelukumppani on siinä vaiheessa usein jo häipynyt.

Talon pihalla yksinään puuhaileva pieni poika kuitenkin jostain syystä mielistyy vaariin. Häntä ei haittaa, vaikkei saakaan kysymyksiinsä vastauksia – yhteinen juoni ja huumori löytyvät silti. Ehkäpä tämä ystävyyden alku reipastaa herra Lyytä muutenkin, koska hän lupautuu tekemään boolin taloyhtiön suunnittelemaan auringonpimennysjuhlaan.

Juhlat eivät kylläkään mene herra Lyyn osalta kovin hyvin, mutta aamulla paljastuu todellinen kauheus: herra Lyyn pieni ystävä on yön aikana kadonnut! Epäilevätkö talon asukaat ja apuun hälytetyt poliisit herra Lyytä syylliseksi katoamiseen? Luullaanko häntä pedofiiliksi?

Oikuttelevan muistin ja keikertyneen ajankulun suoniin ruiskauttamaa avuttomuutta puolestaan seuraa jo pian loukattu porvariskiukku, jota taas hännystelee joukko itsesyytöksiä, ja tällaisen vähintään kolmipäisen, jähmettävää avaruudellista epävarmuutta ympärilleen röyhtäilevän ilmestyskirjailmestyksen kanssa sinä siinä saat aikasi käydä rutisevaa jaakopinpainia, mutta että onko siinä nyt kysymys epätoivoisesta eloonjäämiskamppailusta vai samaisen eloonjäämisvietin lietsomasta raivokkaasta pettingistä, mene ja tiedä, mutta jollakin kärsämäisen työteliäällä logiikalla tuota makaaberia mittelöä seuraa mälvä, tuhiseva ymmärrys siitä että omaa syytäsi se on kaikki…

Vaari panikoituu. Muulloin niin verkkainen herrasmies alkaa ryntäillä poikaa etsimässä ympäri kaupunkia ensin jalkaisin ja sitten autollaan ja aiheuttaa melkoisen sekasorron. Onneksi käy ilmi, että huoli on turha. Vanhuksen ja pojan ystävyys voi jatkua ja kehittyä.

Alkuun se kysyy jokseenkin konventionaalisesti että missä sä olet, ja jatkaa sitten vastausta odottamatta ja vähemmän odotuksen mukaisesti tiedustelemalla, että kuis pyyhkii ukkoraiska, jolloin sinut täyttää muodoton ja ruumiin kehyksiin yksinkertaisesti liian suuri ilo, joka alkaa pian ryöpytä yli äyräiden kirskuvana nauruna, jonka kramppimaisten ulostulopuuskien väleihin ryhdyt sitten sopertelemaan kiihtyneesti jonkinlaista kommunikaatiota, yrityksiä kommunikaatioksi, hätäytyneitä yrityksiä kommunikaatiokanavan aukipitämiseksi, jotakin sellaista kuin että tässä, tässähän minä, hyvin, hei, hei kiitos, kiitos kun soitit, hyvin tässä, hyvintässä, lähellä, ihan lähellä, minä.

Rimmisen kirja jakaa kyllä mielipiteitä. Toisten mielestä se on verbaalista ilotulitusta ja toisten mielestä pikemminkin teennäistä tekotaiteellisuutta. Olipa tyylistä mitä mieltä hyvänsä, niin itse kertomus on surumielisen lempeä kuvaus lamaannuttavasta menetyksestä ja yksinäisyydestä, johon yllättävä ystävyys tuo valoa.

SALMI, HYPPE: Aaltoja ja asiattomuuksia

Kustantaja: Tammi 2019

Eräänä päivänä 49-vuotias Rimma tajuaa, ettei hikoilu johdukaan liian lämpimästä sisäilmasta tai ulkona vallitsevasta helteestä, vaan vaihdevuosiin liittyvistä kuumista aalloista. Kauhistus! Rimma ei ole vielä ollenkaan valmis tällaiseen muutokseen. Maailmaa ei ole vielä valloitettu, ei eletty aikuisena naisena vain omaa itseä varten. Mielikin on keskenkasvuinen, kehittymätön ja levoton.

Vaihdevuodethan liittyvät tätimäisyyteen, keskivartalolihavuuteen, kaulan katoamiseen, roikkuviin poskiin, hyllyviin kehoihin, suonikohjuihin, kärttyisyyteen, tyytymättömyyteen, seksuaaliseen kylmyyteen, naiseuden hiipumiseen, kauneuden katoamiseen, haluttavuuden haihtumiseen, eivät mitenkään minuun. Välissä on vain askel vanhuuteen, lonkkavaivoihin, yksinäisyyteen, katkeruuteen, köyhyyteen, siihen että kukaan ei ole kiinnostunut ajatuksistasi, puheistasi, kehostasi, et edes sinä itse.

Rimma on eronnut ja lapset ovat jo itsenäistyneet. He eivät ole erityisen innokkaita hakeutumaan äidin seuraan, kuuntelemaan tämän murheita ja vastailemaan (ehkä tunkeilevina pitämiinsä) kysymyksiin. Kuten Lauri-poika kehottaa: hae mutsi omanikäisiä kavereita! Kelpaako Rimma enää kenellekään? Onko hän tuomittu nyhjöttämään kotona uskollinen Rumba-koira ainoana seuralaisenaan?

Olenhan kuitenkin melkoinen pakkaus: itseeni kyllästynyt, kevyesti kitkeröitynyt, tunteissani ailahteleva, kipakka ja kova puhumaan.

Ratkaisu saattaisi löytyä Tinderistä. Rimma vain on kovin valikoiva ja vetää useimmat kuvat vasemmalle. Hänellä kriteerit ovat tarkat: mies ei saa olla alle nelikymppinen eikä yli kuusikymppinen. Hän ei saa olla tatuoitu, pyöräilijä, amatöörimuusikko, sliipattu, rähjäinen, macho – ja niin edelleen. Ne oikealle puolelle päätynetkään eivät kasvokkain tavattuina hirveästi innosta. Loppujen lopuksi Rimma alkaakin ihmetellä, miksi hänen pitäisi väen väkisin löytää rinnalleen joku ihminen. Hän on uuden edessä, mutta vapaa valitsemaan itse oman tiensä.

Astun ulos bussista pisteessä minä. Seison tässä ja katson ympärilleni. Voin valita mihin suuntaan käännyn, voin kulkea minne haluan tai heittäytyä villiksi, hulluksi tai jyrkänteeltä alas.

Salmen esikoisteos ei ole varsinaisesti romaani, vaikka Rimman kohdalla tapahtuukin selvää henkistä kehitystä. Kirja sisältää humoristisia pohdintoja keski-ikäisyydestä ja vanhenemisesta ja tuokiokuvia Rimman elämästä. Rimma on todellinen nolojen tilanteiden nainen, joka yhdestä kommelluksesta selvittyään lankeaa toiseen vielä suurempaan, mutta omaa selviytyjän asenteen vaikka kivi kengässä.

Hyppe Salmi (s. 1966) työskentelee vastaavana toimittajana Yle Draamassa ja harrastaa esteratsastusta, mikä vilahtaa Aaltoja ja asiattomuuksia -teoksessakin.

SAHA, KRISTIINA: Minäpäivät

Kustantaja: Otava 2019

Hellevi on 54-vuotias osastopäällikkö. Hän on tunnollinen työntekijä, mutta hieman väritön ja vetäytyvä. Firman toimitusjohtajan mielestä Hellevi tarvitsisi lisää karismaa, joten palkkioksi 20 vuoden palvelusta hän saa lahjakortin muodonmuutosseminaariin. Sieltä Hellevi intensiivivalmennuksen tuloksena tulee (toivon mukaan) palaamaan täysin uudistuneena kuin Fenix-lintu.

- H, sä oot tehokas ja osaava, ihana kultakimpale. Luotettava. Paras kaikista. Pystyvä pylväs. Mutta kuule, hän sanoi. – Näinä aikoina ei vaan voi levätä laakereilla. Ei vaan yksinkertaisesti voi… Meidän pitää yhdessä miettiä sun kehityssuunnat ja ottaa asiantuntijat avuksi. Tää auttaa sua tulemaan paremmaksi johtotähdeksi sun alaisille.

Hellevi on yksineläjä, itsellinen nainen, jonka paheena on rakkaus makeaan (mikä jossain määrin näkyy ulkomuodossa) ja toiveena elämän viimeisen aterian kohdalla torin lihapiirakka pahvikahvin kera. Työpaikan säilyttääkseen hän on kuitenkin valmis muuttumaan millaiseksi vain. Firmaa ja asemaa hän ei mitenkään rakasta, mutta yli viisikymppisellä naisella ei työmarkkinoilla ole valitettavasti kovin paljon kysyntää.

Hellevin arkeen kuuluvat vierailut terveyskeskuksessa tapaamassa skitsofreniaa sairastavaa äitiä. Äiti on äärimmäisen uskonnollinen ja turhankaino ja näkee kaikkialla mitä mielikuvituksellisimpia uhkia. Osaston potilaita ja hoitajia hän sättii päin naamaa ja huutaa apua kuin palosireeni. Tyttären niskaan satelee nuhteita ja varoituksia kuin tämä olisi vielä pieni lapsi. Kylpyläseminaarista äiti kehottaa ehdottomasti kieltäytymään: siellähän voi saada basiliskoja tai aitsin, miehet ja rosvot voivat käydä kimppuun. Ainoastaan kettukarkit saavat äidin rauhoittumaan hetkeksi. Ja kertomukset Hellevin veljestä eli jo aikaa sitten kuolleesta Nasse-kissasta.

Kirjassa taivaitahipovat markkinointipuheet ja tyhjät puheenparret lentelevät. Markkinoijat ovat ylenpalttisen positiivisia tavalla, jonka mieltää amerikkalaiseen valkohampaiseen hymyyn. Vastapainona ovat Hellevin äidin saarnat väärinkäsityksineen ja sanavirheineen. Yhteisvaikutelma on aika koominen. Lakonisissa ja ironisissa loppupäätelmissä on paljon viisautta.

Omissa muistikuvissani olin ollut onnellisempi, kun en koko aja miettinyt, miten tulla onnelliseksi.

Elämä oli säälimätöntä. Piti keksiä yhä parempia tapoja selättää ongelmat ja pelot, kun entiset lakkasivat toimimasta. Tänään se oli post-it -lapulle piirretty hymynaama ja turhankehu, huomenna jotain muuta.

Ehkä tulevaisuudessa suurin osa ihmisistä olisi irtisanottu elämänsä aikana monen monituista kertaa. Se olisi täysin normaalia, ja ansioluettelo, jossa ei olisi mainintaa yksistäkään potkuista, vaikuttaisi epäilyttävältä ja henkilö liian turvallisuushakuiselta.

Minäpäivät sisältää absurdeiksi laajenevia tilanteita niin työporukan risteilyltä kuin kylpylästä, niin terveyskeskuksesta kuin verenluovutustilaisuudesta. Kudelmaan liittyy silti tummempiakin lankoja. Sen enempää korostamatta selviää Hellevin äidin raskas elämä, ihmisten yksinäisyys ja turvattomuus sairauksien tullessa tai työpaikan mennessä alta. 

Kuinka monta uutta ammattia tässä pitää oppia ennen eläkeikää, että kelpaisi ja kelpaako sittenkään? Jos ees eläkeikään asti elää, kun sekin vaan nousee. Aina on joku vika. On liian vanha tai liian koulutettu tai liian vähän koulutettu tai liian mies tai jotain. Pitää olla liikkuva, joustava, itseohjautuva, heittäytyvä, luova ja milloin mikäkin superpallo. Ja koko ajan pitää hymyillä vaan.

Minäpäivät-romaani päättyy tavalla, joka jättää mahdollisuuden myös jatko-osalle (tai osille). Olisikin mukava kuulla, millaiseksi Hellevin elämä jatkossa muotoutuu. Mitä osaa tulevat siinä näyttelemään kylpylässä tutuksi tullut Biisoni tai äidin potilastoveri Otsa?

Kristiina Saha (s. 1968) on lavastaja ja vaatesuunnittelija, joka on lavastanut mm. Salatut elämät -televisiosarjaa.

VAARLA, SUVI: Westend

Kustantaja: WSOY 2019

Suvi Vaarlan romaanissa Westend kertojana on Elina-niminen nuori nainen. Hänen tarinassaan limittyy kaksi aikatasoa, jotka valottavat vähitellen menneisyyttä ja sen kipupisteitä ja lähenevät samalla toisiaan. Ensimmäinen ajanjakso kattaa Elinan lapsuuden ja nuoruuden ylioppilaaksi pääsyyn asti ja toinen jakson kauppakouluopinnoista työuralle.

Vuonna 1984 Elinan perhe asuu Tapiolassa kaksiossa, jossa tytöllä on oma huone ja isällä ja äidillä vuode olohuoneen alkovissa. Isä on jättänyt korkeakouluopinnot kesken ja perustanut rakennusfirman, mutta uran alku on kuoppainen ja rahat vähissä. Uskoa tulevaisuuteen on sitäkin enemmän. Elinalle isä on ihmeiden mies, joka järjestää tytön syntymäpäivistäkin juhlan, vaikka luokkatoverit eivät niille suvaitsekaan saapua.

Ja minun isäni oli ihmeiden isä. Varmasti monet lapset ajattelevat isästään niin, mutta sellainen hän todella oli. Hän osasi tehdä kaarnasta ja puutikuista oikean näköisiä veneitä, joita kävimme työntämässä vesille Otsolahden ja Laajalahden kaislaisilla rannoilla. Hän tunsi kaikkien lintujen lauluäänet ja osasi matkia niitä erehdyttävän hyvin.

Muutama suuri tilaus nostaa isän firman pinnalle. Toimisto perustetaan Pohjoisrantaan ja Leville suunnitellaan ulkomaisille turisteille lomamökkikylää. Perheelle ostetaan talo Westendistä, mistä löytyy Elinalle ystäväksi samanikäinen Sandra. Sandran perhe on vakavarainen ja liikkuu seurapiireissä, jonne Elinankin vanhempia aletaan nyt hyväksyä. Elinan isästä tulee median ansiosta jonkinmoinen julkkis, nouseva tähti kiinteistömaailmassa.

Menee vain muutama vuosi ja tilanne on aivan toinen. Tulee pankkikriisi, tulee lama. Elinan isä menettää firman, lomakylän, kotitalon ja unelmien kruunuksi ostetun veneen. Rakennusala hiipuu eikä isälle löydy töitä mistään. Edessä on muutto kerrostalokolmioon Matinkylään, mutta Elinan ja Sandran ystävyys kestää vanhempien välirikosta huolimatta. Elinan isä esitellään mediassa häviäjänä eikä hänellä enää ole ystäviä. Henkinen kantti on koetuksella: noustako vielä vai antaa periksi?

Yhtäkkiä ymmärsin, kuinka kaikki pyöri rahan ympärillä. Ehkä raha oli leimannut elämäämme aina, toiminut magneettina, jonka perässä olimme kulkeneet, mutta en ollut käsittänyt sitä. Nyt näin, että raha ei ollut vain rahaa: raha oli sidoksissa ihmisiin, asuntoihin, ystävyyteen, ajatuksiin, ja ne kaikki muodostivat risteävän verkoston, joka määritti ihmisenä olemisen reunaehdot.

Elinan naiivisti tulevaisuudenuskoisen ja hieman epärealistisen isän rinnalla Sandran isä Kai on toista maata. Kai on harkitseva ja turvallisuushakuinen mies, jolla on jopa sodan varalta varmuusvarasto asuintalon kellarissa. Kai vainuaa jo varhain talouden alamäen ja etsiytyy rahoitusalaa varmempaan työpaikkaan. Samalla hän osaa hyödyntää toisten ahdinkoa ja kartuttaa omaa omaisuuttaan. Hänestä tulee lehdistön ihannemies, mutta silti voi kysyä, onko Kaikaan lopulta erityisen onnekas.

Jotkut luulevat, että he menestyvät siksi, että ovat niin älykkäitä tai taitavia. Eivät he ole. He ovat vain Kairoksen onnekkaita lapsia. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Elinaan isän ja perheen kohtalo jättää jäljet, jotka tulevaisuudessa määräävät hänen käyttäytymistään. Opintolainaa hän ei halua missään tapauksessa, vaan tekee mieluummin töitä siivoojana. Työuralle päästyään hän panostaa siihen kaikki voimavaransa niin, että sairastuu työuupumukseen. Onneksi kirjan loppu lupailee parempaa huomista.

Suvi Vaarlan (s. 1974) teos kertoo monipuolisesti ja todenmakuisesti siitä, miten Suomesta tuli ensin Pohjolan Japani ja seuraavaksi Euroopan heikoin lenkki. Se osoittaa, miten kuka tahansa voi joutua ahdinkoon olosuhteiden muuttuessa. Ketään ei pidä arvioida pelkän rahan perusteella.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Tulisiipi

Kustantaja: Like 2019

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,

lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.

Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.

Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

Suolasaarella Yhdysvalloissa syntynyt Kaarle Frost kiinnostui taivaalla lentelevistä linnuista jo sylivauvana. Siitäkö hänelle jäi halu päästä ilmojen vapauteen itsekin? Hyppy rievuista tehtyjen siipien varassa vajan katolta päättyy kyllä kipeään muksahdukseen, mutta into ei laannu. Poltetta lisää Charles Lindberghin lentonäytös, jota virallisesti Charlesiksi muuttunut poika pääsee seuraamaan. Hän jopa saa lentämisen edelläkävijältä muistoksi kortin, jossa tämä ennustaa kaimastaan maailman suurinta lentäjää.

Yhdysvaltoja koettelee 1930-luvulla suuri lama ja etenkin siirtolaiset ovat ahdingossa. Samaan aikaan agitaattorit maalailevat suomalaisille kuvia työläisten paratiisista Karjalassa, isien mailla. Paratiisia johtavat työläiset työläisten ehdoilla, kaikki ovat vapaita ja kaikki saavat työstään palkkaa ansionsa mukaan. Outo kuume leviää Suolasaarella. Yhä useampi myy omaisuutensa ja lähtee Neuvosto-Karjalaan, myös Kaarlen perhe.

Luvattu paratiisi Petroskoissa on kauniisti sanottuna puolivalmis ja tuottaa suomalaisille pettymyksen toisensa jälkeen. Ainoastaan Kaarle on tyytyväinen, sillä hän pääsee lentämään oikealla koneella! Hän osoittautuu synnynnäiseksi lahjakkuudeksi, joka parin harjoituslennon jälkeen pääsee puikkoihin jo omatoimisesti. Lupa-asioiden vuoksi hänen nimekseen merkitään nyt Gennadi Timošev Zamorozkin.

Mittarit pyörivät, ohjaussauva keinui hitaasti, sen jokainen liike jäi mieleeni aivan kuin se olisi ollut toinen käteni. Kylmä viima tunkeutui takin läpi mutta en piitannut siitä. Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat pakkasen jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin.

Uhkaavaksi muuttunut ilmapiiri saa lopulta Kaarlen isänkin nielemään ylpeytensä. Perhe saa nopeasti luvan lähteä maasta takaisin Amerikkaan, mutta nuorta Kaarlea kohtalo sysää eri suuntaan. Hänen tiensä vie Siperian vankileirien kautta, mutta niin vain lentäjä tästä Gennadista tulee, jopa alansa legenda. Onko hän kuitenkin lentämisen lumossa ohittanut kokonaan mahdollisuuden rakkauteen ja perhe-elämään?

Koskinen on tarinankertoja, jonka käsittelyssä yksittäisen ihmisen elämä laajenee sisältämään kokonaisen aikakauden myllerryksen. Historialliset faktat sulautuvat osaksi huikeaa ja monivaiheista tarinaa, mutta silti keskiössä ovat aina ihmiset. Ihmiset, joita valheellinen propaganda johtaa harhaan. Ihmiset suuren koneiston rattaissa. Ihmiset, jotka toteuttavat unelmaansa vastoinkäymisistä huolimatta. Hienon juonenkehittelyn ja monien teemojen ohella voi ihailla Koskisen kaunista kirjoitustyyliä, johon ripaus fingelskaa vielä tuo herkullisen lisän. Kirjan kertoja nousee tietysti henkilöistä etualalle, mutta voiko kirjan luettuaan unohtaa Niemisen Mattia?

JALONEN, RIITTA: Tanssikaa!

Kustantaja: Tammi 2019

Olen elänyt kuolleitten suvussa,

mutta tämä kirja on romaani.

Tanssikaa!-teoksen kertoja on Elisabeth-niminen nainen, jonka elämästä välähtelee lukijan eteen satunnaisia hetkiä lapsuudesta aina 64-vuotiaaksi asti. Niihin limittyvät Elisabethin äidin elämästä napatut otokset lapsuudesta kuolemaan. Ajassa liikutaan unenomaisesti menneen ja nykyhetken välillä, milloin äidin elämässä ja milloin tyttären. Nimiä mainitaan, mutta aina ei tiedä onko kyse ihmisistä, nukeista vai kenties kukista.

Elisabethilla on paljon mielikuvitusta ja mielikuvat voivat johtaa erikoisiin tekoihin. Tyttö esimerkiksi leikkaa helmakaitaleen irti äitinsä pitkästä hameesta, koska haluaa nähdä kannattelevatko helmat äitiä ilmassa. Aikuisten puheista napatut asiat herättävät pelkoja ja mielleyhtymiä. Onko ihme, jos tyttö näkee kuolleiden haamuja seinillä, kun äidin edesmenneiden veljien syntymäpäiviä vietetään juhlallisesti joka vuosi?

Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan.

Äiti on Elisabethin elämässä keskushahmo, joskus kuningatar ja joskus enkeli. Joskus tytär näkee hänen kasvojensa paikalla vain sileän munankuoren. Edesmenneet ympäröivät äitiä kaiken aikaa: omat vanhemmat, vauvana menehtynyt veli, tuberkuloosiin kuollut veli, neljä sodassa kaatunutta veljeä. Välillä äiti tuntuu olevan täysin surun syövereissä ja arkielämästä irrallaan, mutta hänellä on Elisabethin lailla myös paljon mielikuvitusta ja hän osaa joustavasti sukeltaa tyttärensä ajatusmaailmaan.

Surunsa vuoksi äiti ymmärtää muita rikkinäisiä ja ahdistuneita, sodan haavoittamia kanssakulkijoita. On nuori Viljam, jonka isä kuoli sodassa ja jonka äiti meni suolampeen. On Antero, joka murehtii enemmän ampumiaan ihmisiä kuin omaa vammautumistaan. On opettaja, joka käy oppituntien välissä itkemässä koulun kokoelmahuoneessa. On Aune-täti, on Osmo-setä, on monta muutakin. Kaikki heidät äiti kerää luokseen saamaan hetkeksi helpotusta elämään. Olohuoneessa järjestetään tanssit. Matot kasataan, kukat kannetaan kuistille tai yläkertaan johtaville rappusille ja kristallikruunu siirretään kellariin johtavaan välikköön. Äiti huutaa: ”Tanssikaa! Tanssi auttaa!” 

Aikuisena Elisabeth on yhä omanlaisensa, hieman arvaamaton ja ehkä itsetuhoinenkin. Hän kiertelee päämäärättömästi maailmaa, kunnes palaa takaisin kotiin, missä hän nyt puolestaan on edesmenneiden ihmisten (ja ehkä kissojen) ympäröimä. Ennen kaikkea läsnä on äiti niin hengessä kjuin seinältä tarkkailevan muotokuvan muodossa.

Olen ajat sitten kadottanut elämästäni aikamuodot samalla lailla kuin äitini. Preesensillä, imperfektillä ja futuurilla ei ole enää minulle merkitystä.

Jalosen kirjassa tuntuu siltä, kuin aika olisi seisahtanut paikalleen. On hidasta ja unenomaista. Kieli on taloudellista ja niukkaa, mutta sanoihin on latautunut tavattomasti merkityksiä ja lauseet ovat monikerroksisia. On hienoja huomioita ja paikalleen pysäytettyjä hetkiä. Huomiot ovat lapsen, mutta ne laajenevat ikiaikaisiksi.

Elämäntehtävä on iso asia. Tiesin sen, koska siitä puhuttiin ruokapöydässä ja olohuoneessa silloin kun vietettiin äidin kuolleitten veljien syntymäpäiviä. Heidän elämäntehtävänsä oli ollut puolustaa isänmaata. Tuntui omituiselta, että elämäntehtävään kuului kuolema, että elämä ja kuolema olivat ihmisen tärkeimmässä tehtävässä vierekkäin.

Parit lähtivät liikkeelle, ei ollut väliä katselinko heitä ovensuusta vai pakeninko muualle.

”Tyttö tuli”, joku sanoi.

Siitä tuli tunne, että synnyin kynnykselle.

Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.

OKSANEN, SOFI: Koirapuisto

Kustantaja: Like 2019

Koirapuisto-romaanin kertoja on ukrainalainen Olenka. Ensimmäisessä luvussa tapaamme hänet vuonna 2016 Helsingissä, istumassa penkillä koirapuiston lähellä. Viereen istahtaa toinen nainen ja saamme ensimmäisen aavistuksen pinnan alla piilevistä synkistä salaisuuksista.

Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta. En kuitenkaan tehnyt niin; en edes kääntänyt päätäni, kun penkin päähän istui tuntematon nainen, jonka liikkeissä oli ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. Toivoin hänen ymmärtävän, etten kaivannut keskustelua, ja rapistelin äänekkäästi sylissäni makaavan kirjan sivuja. En ollut puistossa seuran tähden.

Mitä Olenka pelkää? Miksi hän on nimenomaan Helsingissä? Kirjan edetessä herää lisää kysymyksiä. Kuka on se Olenkalle ilmeisen tärkeä ja samalla pelottava henkilö, jota hän kutsuu sanalla ”sinä”? Miksi asuinpaikka Ukrainassa pitää niin visusti salata? Miksi Olenka sanoo valinneensa koristaan mädän omenan?

Olenkan perheessä on aina ollut salaisuuksia. Äidinäiti oli ukrainalainen, mutta joutui Stalinin aikana pakkosiirretyksi Siperiaan. Tavatessaan siellä tulevan aviomiehensä, virolaisen, isoäiti väitti olevansa virolainen itsekin ja piti tästä kiinni vanhuuteensa saakka. Tallinnassa syntynyt tytär ei hänkään koskaan paljastanut ulkopuolisille osittain ukrainalaista taustaansa. Ehkä siksi, että Viro oli jotenkin lähempänä länsimaita ja Ukrainaa pidettiin siihen verrattuna köyhänä ja korruptoituneena takapajulana, jossa elantoa joutui raapimaan laittomin keinoin ja tasapainoilemaan samalla mafian ja miliisin välissä.

Epämääräisiin liiketoimiin sotkeutunut isä vei perheensä tyttären kiihkeästä vastustuksesta huolimatta Virosta Ukrainaan 1990-luvulla, mutta Olenka karkasi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ensimmäinen yritys mallina Pariisissa ei vielä onnistunut, mutta koordinoijan työ ukrainalaisella hedelmöitysklinikalla tarjoaa jo mahdollisuuden taistella kohti makeaa elämää.

Hedelmöityshoidot ovat Ukrainassa tuottoisaa kansainvälistä liiketoimintaa. Munasolujen luovuttajaksi tai sijaissynnyttäjäksi ei käy kuka tahansa, vaan etenkin vauraat länsimaiset naisasiakkaat arvioivat ehdokkaita kuin hevosia markkinoilla. Naisen on oltava nuori ja ulkonäöltään edustava. Hänen tulee olla älykäs: mielellään korkeakouluopintoja ja useamman kielen hallinta. Terveyden tulee olla hyvä. Kotipaikkakuntakin on tärkeä, sillä luovuttaja ei saisi olla kotoisin seudulta, jossa ilma on saastunut. Ei hätää – Olenka järjestää kaiken!

Iho kelpasi. Hiukset kelpasivat. Hampaat ja kulmat. Ei silmälaseja, ei verensiirtoja, ei röntgenissä juoksentelua, ei matkustelua riskimaihin, joista oli tehtävä erillinen merkintä lomakkeeseen. Ei fyysisiä tauteja, ei mielenterveyshäiriöitä, ei lääkitystä. Ei hänellä, ei äidillä, ei isällä, ei kummankaan vanhemman vanhemmilla, ei sisaruksilla, ei tädeillä, ei sedillä, ei enoilla, ei serkuilla. Darialla ei ollut edes reikiä hampaissa ja hammasluu oli niin valkoinen, että sitä olisi voinut luulla valkaistuksi. Hän oli täydellinen ja nainen halusi täydellisen tyttären.

Näistä lähtökohdista alkaa kirjan tarina kehittyä. Erilaisista tapahtumista ja yhteensattumista kehkeytyy todellinen vyyhti, jonka päätä ei ole millään tavoittaa. Jokainen uusi paljastus on yllätys, mutta liittyy silti saumattomasti kokonaisuuteen. Kaikki annetut yksityiskohdat ovat merkittäviä, mikään ei ole sattumaa.

Koirapuisto on ammattitaidolla rakennettu ja piinaavan jännittävä romaani, jonka langat pysyvät täysin kirjailijan käsissä. Saamme nähdä Ukrainan historian ja kulttuurin hienot perinteet, mutta myös sekasortoisen nykyhetken, johon kuuluvat Putinin toimet ja malesialaiskoneen kohtalo. Yhteiskunnan kovuus heijastuu kirjan henkilöihinkin, joihin aivan toisenlaiseen elämään tottuneen on hyvin vaikea samaistua. Heitä kohtaan voi kuitenkin tuntea sääliä, sillä he ovat olosuhteiden uhreja. Eivätkä he tunteettomia suinkaan ole, vaan rakastavat, kaipaavat, surevat ja vihaavat hyvinkin voimakkaasti. Ehkä omaksi turmiokseen.

HIRVONEN, ELINA: Punainen myrsky

Kustantaja: WSOY 2019

Vuonna 2015 Hussein al-Taee otti yhteyttä Elina Hirvoseen ja pyysi tätä kirjoittamaan al-Taeen äidin tarinoihin perustuvan romaanin. Haastattelujen ja kertomusten inspiroimana syntyi Punainen myrsky, romaani sodan ja väkivallan vaikutuksesta sen keskellä kasvavien ihmisten elämään. Se ei ole Hussein al-Taeen tai hänen perheensä tarina, vaan kirjan henkilöt ovat kaunokirjallisia hahmoja ja etenkin nykyhetki puhdasta fiktiota. Kirjan syntytausta selittää kuitenkin kirjan uskottavuuden ja asioiden syvällisen tuntemuksen.

Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?

Punaisen myrskyn kertoja on irakilainen mies. Tarina alkaa vuodesta 1958, jolloin kertojan äiti on viisivuotias. Armeija on vapauttanut kansan briteistä ja kruunuprinssi on kuollut. Kuollut on myös pienen tytön isä. Perheen pääksi noussut velipuoli kieltää tytöiltä koulunkäynnin, koska jostain syystä pitää sitä vaarallisena. Tytöt ryhtyvät tekemään myyntiin islamilaisia mattoja ja huiveja.

Äiti on kaksikymmentävuotias, kun velipuoli kätkee kotitalon vintille nuoren miehen. Mies on suurta ja tärkeää sukua, mutta tehnyt jotain vallanpitäjien kannalta väärää ja joutunut vankilaan. Vangitsemisen syiden ei tarvinnut olla suuria.

Joku oli rukoillut liikaa. Joku oli kirjoittanut lehteen väärän lauseen. Joku oli sanonut väärän sanan. Jonkun naapuri, sukulainen tai kollega oli sanonut, että hän oli uhka diktaattorille, vaikkei hän edes tiennyt, miten diktaattoria uhataan.

Ennen pitkää vietetään kertojan äidin ja viranomaisia pakoilevan nuoren miehen häitä. Kasvavasta perheestä huolimatta mies ei voi luopua suuresta tehtävästään, taistelusta Saddam Husseinia vastaan. Välillä hän katoaa ja palaa taas, joutuupa uudestaan vankilaankin. Parivuotias poika näkee pitkään painajaisia Abu Ghraibin pimeästä ja haisevasta sellistä, jossa tapaa luurangoksi laihtuneen isänsä.

Äiti on kuitenkin aina läsnä. Hänen rauhallinen toiveikkuutensa pitää perhettä pystyssä ja lempeä rakkautensa luo turvallisuutta. Hänellä tuntuu olevan hallussaan taikasauva, joka luo jokaisesta uudesta asunnosta kauniin ja kodikkaan. Öisin hänen hiljainen hyräilynsä lohduttaa.

Kukoistukseensa äiti syttyy aina isän palattua. Vanhempia ympäröi rakkauden säteilevä kehä, jonka ulkopuolelle poika tuntee jäävänsä. Myöhemmin, aikuisenakin, poika vertaa rakkaussuhteitaan vanhempiensa järisyttävään intohimoon eikä usko vastaavaa koskaan kokevansa.

Toki poika etsii isänsä huomiota ja arvostusta. Hän haluaa osoittaa, että ymmärtää isän toimien olevan salaisia ja että salaisuus on hänen takanaan turvassa. Lapsen ymmärryksellä tehdyt teot herättävät kuitenkin isässä usein vain suuttumusta. Rangaistuksesta tulleet mustelmat häviävät kyllä aikanaan, mutta häpeän tunne jää.

Viimein tilanne Irakissa kärjistyy niin, että pojan isäkin katsoo parhaaksi paeta perheensä kanssa rajan yli Saudi-Arabian puolelle. Pakolaisleirillä poika oivaltaa, millä keinoin aikuisia voi miellyttää ja miten heihin vaikuttaa. Mielihyvää hän tästä uudesta taidostaan ei tunne. Päinvasstoin, se pelottaa häntä.

On helppo arvata, mitä he haluavat kuulla, mikä saa heidät hymyilemään, pörröttämään tukkaani, sanomaan olet fiksu poika. Se on kammottavaa. Haluaisin, että aikuiset olisivat parempia. Haluaisin, että he, joilla on voimaa, valtaa ja kokemuksia, olisivat minua ylempänä, salaperäisempiä, tavoittamattomia. Haluaisin, että he näkisivät minun lävitseni paremmin kuin minä heidän…

Perhe päätyy Suomeen, jonka vihreä luonto miellyttää poikaa alusta alkaen. Kunnianhimoisesti hän opettelee suomen kielen täydellistä hallintaa mahdollisimman nopeasti ja huomaa pian olevansa vanhempiensa auttaja. Lääkärissä juuri hän selittää äitinsä sairaudet suonikohjuista naistenvaivoihin.

Vuonna 2003 isän suuri toive rauhasta Irakissa näyttää toteutuvan, kun Saddam Hussein teloitetaan. Niinhän ei käy. Tulee Isis, tulevat väkivaltaiskut, tulevat lapsisotilaat.

Irak on kuin haavoittunut koira, jota potkitaan vielä, kun se uikuttaa maassa. Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Vuonna 2015 kertoja matkustaa Suomesta Kurdistaniin rauhanneuvotteluihin. Sydäntä raskauttavat kotihuolet: äidille ollaan tekemässä avosydänleikkausta ja Aura-puoliso on viimeisillään raskaana. Neuvottelupöydässäkin mies joutuu koetukselle, sillä vastapäätä istuvat päälliköt ovat Saddamin heimoa ja olleet vastuussa vankiloista ja kidutuksista. Mies hillitsee itsensä, rauha on tärkeämpi kuin henkilökohtainen viha.

Punainen myrsky heittää lukijan kasvoille kaiken sen kauheuden, jota ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle. Eniten kirjan kertojaa surettavat sodan uhreiksi jäävät lapset, raiskatut tytöt ja tappamaan opetetut pojat.  Kauheuksille on kuitenkin vastavoima: rakkaus. Kertojaa tuki lapsena pelon keskellä äidin rakkaus, vaikka se ei kaikilta haavoilta pystynytkään häntä suojelemaan. Nyt aikuisena hänet saattaa pelastaa riittämättömyyden tunteelta rakkaus, jota tuntee omaa tytärtään kohtaan.

Nyt tiedän, että tytär ja äiti liittyvät mielessäni yhteen tavalla, joka on samaan aikaan kaunis ja kipeä. Tyttären hengityksen taustalla kuuluu äidin hengitys, tyttären ensimmäisten askelten rinnalla kulkevat oman äitini askelet.

Elina Hirvosen kirja tarjoaa vahvan ja vaikuttavan lukukokemuksen. Sujuva ja paikoin miltei runollinen tyyli auttavat kestämään sisällön raskautta.

MARTTINEN, ANNAMARI: Korsetti

Kustantaja: Tammi 2018

Annamari Marttisen romaani Korsetti palkittiin Nuori Aleksis 2019 -palkinnolla Helsingin Kirjamessuilla. Palkinto jaetaan vuosittain parhaalle edellisvuonna ilmestyneelle kaunokirjalle. Sen valitsee toisen asteen opiskelijoiden muodostama raati, jonka kokoaa äidinkielen opettajain liitto.

Pauli on pienestä pitäen kokenut erityistä autuutta kosketellessaan salaa äitinsä alusvaatteita tai käydessään tämän kanssa liiviostoksilla. Varmastikin äiti on aavistanut jotain – miksi hän muuten olisi poikaansa kohtaan niin ärtyisä ja ankara? Kaipa hän toivoo kurituksen muuttavan Paulin muiden poikien kaltaiseksi, vähemmän erottuvaksi ja vähemmän kiusattavaksi.

Eräänä päivänä lukiolaisaikana tyttöystävä Meiju pukee ja meikkaa Paulin naiseksi. Ensimmäistä kertaa Pauli pukee päälleen korsetin. Ensimmäistä kertaa hän näkee itsensä Suskina eikä Paulina. Seuraava askel on hankkia ikioma korsetti. Se on suuri askel.

   Kuin olisin tullut kotiin pitkältä matkalta, ja lentokoneen vähentäessä korkeutta tajunnut että olemme kohta perillä…

   Kuin olisin ollut sairas, ilman aistia tai aisteja, liikuntakyvytön. Ja sitten äkkiä kokenut ihmeparanemisen.

   Kuin olisin saanut viestin kauan kadoksissa olleelta rakastetulta.

Kotoa pois muutettuaan Paulilla on mahdollisuus vapaasti toteuttaa haaveitaan, hankkia ihania vaatteita, kosketella niitä, pukeutua, meikata. Selviää, ettei Pauli ole millään tavalla poikkeus – tiitteja (transvestiitteja) on Suomessa jo 1980-luvulla yllättävän paljon. Yhteisiä kokoontumisiakin on.

Seuraa henkinen kamppailu. Pauli on taipumuksestaan huolimatta kuitenkin hetero ja kaipaa rakkautta ja perhettä. Tyttöystävillä vain on ollut tapana paeta kauhistuneina ja inhoavina heti kun Pauli on avautunut mielihalustaan. Voisiko hän mennä naimisiin kertomatta asiasta mitään etukäteen? Voisiko hän ehkä avioliiton avulla parantua taipumuksestaan? Pitäisikö hänen parantua?

Painetta Paulille aiheuttaa sekin, että muut tiitit vaativat häntä tulemaan ulos kaapista. Julkisesti naisena esiintyminen vaatii rohkeutta ja tarkkaa etukäteissuunnittelua, mutta on lopulta toteutuessaan pakahduttava kokemus. Jälleen suuri askel.

Katsoin loistaviin silmiini.

Minulla oli tunne kuin olisin menettänyt neitsyyteni.

Mikä raastava, haikea, peruuttamaton, voitokas tapahtuma…

Onnea Pauli. Onnea Suski. Hyvä Pauli. Hyvä Suski.

Marttinen sukeltaa taitavasti Paulin nahkoihin. Ovat ahdistuksen ja tyydytyksen hetket, ovat epäröinnit ja varmuudet, ovat nöyryytykset ja voitot. Marttinen ei ota kantaa, vaan kertoo miehestä, joka haluaa ajoittain näyttää naiselta. Tuleeko hänestä tämän ominaisuuden vuoksi jotenkin iljettävä tai naurettava? Tekeekö hän kenellekään pahaa?

Annamari Marttinen sai idean Korsetti-romaaniin eräältä lappeenrantalaiselta transvestiitilta, mutta tarina on kuitenkin puhtaasti fiktiota. Ehkäpä se lisää hieman ymmärrystä niitä 50 000 suomalaista kohtaan, joiden taipumus niinkin myöhään kuin vuonna 2011 luokitettiin sairaudeksi, josta voi ja pitää parantua. Vetävästi kirjoitettua tarinaa kannattaisi suositella myös nuorille aikuisille.

KÖNGÄS, HEIDI: Mirjami

Kustantaja: Otava 2019

Mirjami on itsenäinen jatko-osa Heidi Könkään vuonna 2017 ilmestyneelle romaanille Sandra, joka kertoi sisällissodan ajasta Ruovedellä sankarinaan sisukas torpparin vaimo Sandra. Jatko-osassa päähenkilönä on Sandran tyttäristä keskimmäinen eli Mirjami.

Vuonna 1928 perhe joutui myymään omaisuutensa ”vapaaehtoisessa” huutokaupassa, jättämään torppansa Ruovedellä ja muuttamaan Mänttään kunnan hankkimalle tontille suon reunaan. Siellä alkeellinen ”koppeli” oli ottamassa vastaan vanhempia ja yhdeksää lasta. Talolle annettiin nimeksi Kurki suolla pesivien lintujen mukaan.

Marraskuussa 1939 syttyy sota. Mänttä on kaukana rintamasta, mutta sota tulee lähelle sielläkin. Ihmisten tunteet vaihtelevat sotatilanteiden mukana, mutta silläkin on merkitystä, onko henkilö kokenut jo yhden sodan vai onko kaikki vielä uutta.

Kurjen talo täyttyy Helsingistä paenneista sukulaisista, mutta tehtaan vuoksi myös Mänttää pommitetaan. Joitakin lapsia lähetetään sotaa pakoon Ruotsiin, mistä he palaavat äidinkielen ja ihmiset unohtaneina. Taisteluissa kaatuu tuttuja kyläläisiä ja lottiin liittynyt Mirjami joutuu seisomaan hautajaisissa kunniavartiossa. Yhteisissä ponnisteluissa katoaa hetkeksi myös raja-aita ruotsinkielisen herrasväen ja kyläläisten väliltä.

Elokuun 14. päivä 1941 on Mirjamille kohtalon päivä, sillä silloin hän tapaa komean suomenruotsalaisen Torin. Iloluontoisen pikku midinetin ja sulavakäytöksisen helsinkiläisen puutarhurin välillä säkenöi heti ja suhteessa edetään nopeasti, koska Torin lähtö rintamalle voi olla edessä hetkenä minä hyvänsä.

   Solttu tuli ensin ikkunani alle ja lähti muutaman viikon kuluttua, kun katsoin hänen loittonemistaan yläkerran pikkuikkunasta.

   Niiden kahden ikkunasta katsomisen välillä minä olin elossa ensimmäisen kerran.

Liekki Mirjamin sydämessä ei enää sammu, vaan kestää erot, vanhempien kielteisen asenteen, hiljaisuudet ja lopulta Torin hiuduttavan sairaudenkin. Kuinka pitkään Mirjan on valmis taistelemaan rakkautensa puolesta?

Perheen naiset kertovat vuorollaan asioista minämuodossa, kukin omalla äänellään. Välillä nähdään sama tapahtuma useammasta eri näkökulmasta ja välillä yksi kertoja jatkaa siitä mihin toinen jäi. Eniten ääneen pääsee tietenkin romaanin nimihenkilö Mirjami, mutta oma näkökulmansa on myös pikaisen sota-ajan avioliiton solmivalla Annikilla, orastavan naiseuden kanssa kipuilevalla Soililla ja kaikista huolta kantavalla Sandra-emolla.

Lyhyeksi luultu sota jatkuu jatkumistaan ja elämä niin rintamalla kuin kotonakin käy yhä tukalammaksi. Ruokaa ei saa enää kupongeillakaan. Nälkiintyneet ja huonokuntoiset naiset  ja tytöt ovat taudeille helppoa saalista, mutta niin vain he puurtavat töissä, jotka ennen ovat kuuluneet miehille. Lopulta toiveissa on vain se, että tulisi rauha millaisilla ehdoilla tahansa. Kaikkien pelokas katse tarkkailee pihatietä: onko papin musta hahmo tuomassa suruviestiä.

Puhuttiin kesäsodasta, mutta sota ei lopu eikä lakkaa vaikka kesä meni ja meni syksykin, vain ruoka loppui, samoin kengät, kankaat, kaikki. Muuta ei ole kuin pelkoa ja huhuja ja loputonta raatamista töissä ja kotona ja ikuista ruuan metsästystä, turhia seisomisia kuponkien kanssa kauppojen jonoissa.

Könkään teksti etenee rauhallisesti ja ilman paatosta. Yksityiskohdat luovat ajankuvaa, mutta kertovat paljon myös ihmisistä. Millä lailla luodaan arkista turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta? Millä lailla reagoidaan äkillisessä kriisitilanteessa? Miten kannetaan tai vältetään vastuuta? Miten suhtaudutaan kanssaihmisiin? Mirjamin perheen naiset eivät missään vaiheessa aio luovuttaa, vaan toivo kantaa heitä pahimpienkin paikkojen yli. Sandran henki elää hänen jälkeläisissään.

Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä.

KÄHKÖNEN, SIRPA: Muistoruoho

Kustantaja: Otava 2019

TEOKSEN PÄÄHENKILÖT

Anna: Tullut Savon takamaiden torpasta piiaksi Kuopioon 1920-luvulla. Nyt tuore leski, kun kaikkensa kommunistiselle aatteelle uhrannut Lassi Tuomi menehtyy syöpään. Hillan äidinäiti eli Anna-mummo.

Ida: Tullut kahdesti evakkona Suomeen. Kokki ja ravintolan omistaja. Välit poikaan huonot, koska Ida ei ole kertonut kuka tämän isä on. Hillan isänäiti eli Pikkumummi.

Hilla: Aloittaa syksyllä kolmannen luokan koulussa. Tarkkailee aikuisia ja poimii pelonaiheita. Muuten tomera.

Helvi: Annan ystävä ja tuki. Evakko. Hoitaa usein tyttärensä Marin aviotonta lasta Solea.

Siiri: Idan läheinen ystävä lapsuudesta asti ja tämän tavoin ollut kahdesti evakkona. Opettaja. Muuttamassa Helsingistä Kuopioon.

   …minkä takia ukki annoit niin vaikeita tehtäviä, et itsekään osannut niitä. Minunko pitää? Ja mistä minä ne sanat otan?

   Ja sitten kuulen äkkiä aivan selvästi: kaikki on sinuun laitettu. Kaikki pienet sanojen sipulit. Ja minä ajattelen mummon multaisia käsiä, kun ne varoen painavat maahan istukassipuleita, joita mummo on liottanut pesuvadissa yön yli. Niin ne itseensä vettä varastoon ja tulevat valmiiksi kasvamista varten, on mummo selvittänyt. Sitten pitää vain odottaa.

Lähtökohta: On kesäkuu 1972 ja Vietnamin sota tulee television välityksellä Suomeenkin. Kuva alastomana liekkejä pakoon juoksevasta tytöstä tuo Annalle omat sotakokemukset niin vahvoina mieleen, että hän puhkeaa yöllä rajuun itkuun. Tämä pelottaa vieressä nukkuvaa Hillaa tavattomasti ja jättää häneen lähtemättömän jäljen.

Jos vain voisin saada sen pois omista ajatuksista, sen miten kovaa minun mummoni itki, ja jos voisin saada sodat pois, niin ettei kenenkään tarvitsisi hädissään juosta pakoon ja sitten vielä vanhanakin pelätä, niin kyllä minä paljon voisin siihen voimia panna.

Muistoruoho-teoksen kertojat ovat kaikki Kähkösen Kuopio-sarjasta entuudestaan tuttuja. On neljä toisiinsa ystävyyden tai sukulaisuuden sitein liittynyttä naista ja koulutyttö Hilla, jonka esikuvana kirjailija itse jossain määrin on. Romaani noudattaa musiikkiteoksen kaavaa eli sen aloittaa Kesäkuu (Preludi), jota seuraa Juhannus (Interludi). Lyhyessä Interludissa pääsevät ääneen hieman mystisesti myös kuu ja virkamieshuoneisto A21, johon Siiri on muuttamassa. Kirjan kolmas osa on Heinäkuu (Fuuga), jossa muiden joukkoon liittyy vielä Siirin huoneistoa kunnostava maalari, monen muun sotainvalidin tavoin viinaan sortunut mies.

Kirjan kaikkien päähenkilöiden elämässä on tapahtunut tai tapahtumassa jokin muutos. Anna totuttautuu elämään yksin. Helvi taas on tavannut mielenkiintoisen miehen. Siiri on muuttamassa Kuopioon ystävänsä Idan vuoksi ja Ida puntaroi uskallustaan erilaisiin suurempiin ja pienempiin muutoksiin. Hilla on vastoin tahtoaan joutumassa kesäleirille. Joissakin sydämissä piilee pelko ystävän menettämisestä ulkopuoliselle ihmiselle, mutta samalla myös toivo uusista mahdollisuuksista. Ehkä ei ole vielä myöhäistä toteuttaa joitakin sodan murskaamia unelmia? Pitäisi vain rohjeta avautua ja puhua.

Kirjassa käsitellään myös äitien ja lasten välisten suhteiden vaikeutta. Anna ei ole koskaan oikein saanut otetta tyttäreensä Liljaan, Idan poika on tuskin puheväleissä äitinsä kanssa ja Helvin tytär Mari murjottaa ja arvostelee. Toisaalta isoäidit ovat arvossaan lastenlasten hoitajina, kun näiden vanhemmilla on liian kiire joko töiden tai aatteellisten rientojen ja mielenosoitusten takia.

Paljon pahaa ja katkeraa ja väkevää on kulkenut meidän ruumiittemme kautta, moneen raakaan kohteluun olemme saaneet taipua ja monta vääryyttä olemme itse tehneet ja jatkaneet eteenpäin. Emme ole osanneet neuvoa lapsiamme, olemme heittäneet heidät maailmaan selviämään. Oli liian paljon sotaa sodan jälkeen, ja äkkiä he olivat aikuisia.

Kähkösen teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Henkilöt vuorottelevat kertojina kukin omalla tavallaan ja puheenparrellaan. Murteellisuus ei ole etusijalla, mutta pieni häivähdys savolaisuutta tai karjalaisuutta luonnehtii henkilöitä ja antaa heille väriä. Joissakin tapahtumissa ja muistoissa kertojien näkemykset eroavat toisistaan eikä lukija aina pysty päättelemään, kuka muistaa oikein ja kuka kertoo tarkoituksella väärin. Nykyhetken muutokset ovat kuitenkin laukaisseet kaikilla muistojen ketjun ja syvälle kätketyt salaisuudet pyrkivät pintaan.

Muistoruoho on jatkoa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, jossa aiemmin on ilmestynyt jo seitsemän osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt 82002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkenkä (2009), Hietakehto (2012) ja Tankkien kesä (2016). Myös Finlandia-ehdokkaana ollut Graniittimies (2014) liittyy kuopiolaisen Tuomen perheen tarinaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon.

PS. Muistoruoho-nimitystä on paikoin käytetty ajuruohosta. Sitä sisältävä pussi on saattanut seurata evakkotaipaleella ja ehkä päätynyt hautaankin mukaan.