EKBERG, ANNA: Kadotettu nainen

Kustantaja: Minerva 2020

Alkuteos: Havets børn

Suomennos: Katarina Luoma

Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takana on kaksi tanskalaista bestseller-dekkaristia eli Anders  Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Heiltä on aiemmin ilmestynyt suomeksi dekkarit Salattu nainen (2018) ja Uskottu nainen (2019). Sama kaavan mukaan on uusimmalle trillerille annettu nimeksi Kadotettu nainen, vaikka epäselväksi kyllä jää, kehen tässä viitataan.

Kadotettu nainen -teoksessa on kolme juonenhaaraa, joista kahden kohdalla yhtymäkohdan oivaltaa melko nopeasti. Kolmannen kanssa joutuu oivallusta odottelemaan, mutta kyllä kaikki haarat lopulta toisiinsa yhdistyvät. Tarjolla on runsaasti jännitystä, miltei uskomattomia sattumuksia ja vakavaa asiaa.

Yksi juonenhaaroista kertoo Rebekasta, joka joutuu vuonna 2000 pahaan auto-onnettomuuteen Kampalassa, Ugandassa. Yhdessä hetkessä hän menettää äitinsä ja odottamansa lapsen ja loukkaantuu hyvin vakavasti itsekin. Lisäksi lapsen isä, väkivallatonta muutosta Ugandaan ajava Dominic, vangitaan kansankiihottajana. Hän kuolee vuoden kuluttua vankilassa johonkin sairauteen, luultavasti kidutuksen ja nälkiintymisen seurauksena keuhkokuumeeseen.

Vuonna 2017 Rebekka on onnistunut saamaan elämänsä taas kasaan – ja sitten hänellä todetaan akuutti lymfaattinen leukemia. Luuydinsiirto todennäköisesti pelastaisi hänet, mutta ainoa tiedossa oleva sukulainen, Rebekan isä, todetaan sopimattomaksi luovuttajaksi. Tässä vaiheessa hämillinen diplomaatti-isä paljastaa, ettei Rebekan lapsi olekaan kuollut, vaan annettu sairaalasta adoptoitavaksi. Nyt lapsen löytäminen olisi elintärkeää, mutta onnistuuko se?

Rebekka elää kaiken uudelleen ja muistaa kaiken selvemmin kuin koskaan aikaisemmin, hänestä tuntuu kuin onnettomuushetki olisi lojunut varastossa ja vain odottanut pääsyä uusintaan. Kaikki värit, se raastava sekunti, jona onnettomuus tapahtuu, auto osuu heihin ja Rebekka koettaa kietoa kätensä vatsansa ympärille, suojella lastaan. Pienokaistaan.

Rebekan tarinaan limittyy järkyttävä kuvaus Angel-nimisestä ugandalaisesta tytöstä, joka on siepattu koulubussista erääseen kapinallisryhmään. Ryhmää johtaa säälimättömän kovin ottein mies, jota kutsutaan Obersteniksi ja jonka moni uskoo olevan aave, kuolematon. Nyt tyttö on päättänyt karata kotiin silläkin uhalla, että jää kiinni ja joutuu raa’asti tapetuksi.

Desmond saattoi olla pelkkä lapsi, kun hänet kidnapattiin, mutta nyt hän on parempi sotilas kuin useimmat aikuiset, joiden kanssa Obersten aikoinaan perusti pelätyn kapinallisarmeijansa. Mutta Obersten tiesi sen: lapsista tulee parhaimpia sotilaita, he lakkaavat nopeasti pelkäämästä kuolemaa ja tottuvat väkivaltaan tavalla, joka on aikuisille mahdotonta.

Kolmas juonenhaara sijoittuu Kööpenhaminaan, missä rikospoliisit selvittelevät afrikkalaisperäisen nuoren naisen murhaa. Teko on ollut harvinaisen raaka, sillä kuolleelta on viety toinen jalka. Miten hän liittyy kudelmaan?

Kadotettu nainen -romaanin kirjoittajat ovat tehneet paljon taustatyötä ja haastatelleet lukuisia ihmisiä tutustuessaan lapsisotilaiden brutaaliin kohteluun, kouluttamiseen ja hyväksikäyttöön sekä pakomatkalle uskaltautuneiden hengenvaaralliseen tiehen. Kirja puuttuu myös korruptioon ja siihen, miten kyynisesti länsimaissa suhtaudutaan Afrikkaan ja sen ongelmiin.

Kadotettu nainen -teoksen henkilöhahmot ovat monipuolisia ja uskottavia. Kiinnostavin on teini-ikäinen Angel, jota kannattelee pakomatkalla toisaalta halu kostaa Oberstenille tämän aikaansaama tuho ja toisaalta kaipuu tavata edes kerran äitinsä. Angelin ja Rebekan väkevien kohtaloiden jälkeen pitkitetty loppuratkaisu tuntuu miltei tarpeettomalta, vaikka sisältääkin pari todella mojovaa yllätystä. Kaikkinensa Kadotettu nainen on sekä hyvin kirjoitettu jännityskertomus että koskettava tutkielma ihmisyyden eri puolista.

HOGAN, RUTH: Kadonneiden tavaroiden vartija

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Keeper of Lost Things

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Kadonneiden tavaroiden vartija -teoksen alussa ollaan 2010-luvulla iäkkään kirjailijan Anthony Peardew’n seurassa. Mies elelee yksinään ruusutarhan ympäröimässä vanhassa talossa, jonka nimikin on romanttinen: Padua. Hänen taloudenhoitajanaan ja sihteerinään on lähes kuuden vuoden ajan toiminut nelikymppinen Laura, joka ruusuntuoksuisessa hiljaisessa talossa on saamassa takaisin epäonnistuneiden valintojensa myötä menettämäänsä itseluottamusta.

Laura oli ollut eksyksissä, toivottomasti tuuliajolla. Hänet oli pitänyt pinnalla, tosin vain hädin tuskin, kolme asiaa: Prozac, Pinot Grigio ja pään paneminen pensaaseen. Hän oli teeskennellyt, ettei joitakin asioita, niin kuin Vincen syrjähyppyä, ollut koskaan ollutkaan. Lauran olivat pelastaneet Anthony Peardew ja hänen talonsa.

Nyt Anthony on valmis kuolemaan ja kohtaamaan vuosikymmeniä kestäneen ikävöinnin jälkeen rakkaan Theresensä. Luotettavaksi osoittautuneelle Lauralle hän siirtää testamentissaan vastuun toiminnasta kadonneiden tavaroiden vartijana. Anthony on nimittäin kerännyt talteen tuhatmäärin ihmisten hukkaamia tavaroita aina napista ihmisen tuhkaa sisältävään keksipurkkiin ja merkinnyt kaikkiin tarkan löytöpaikan ja -ajan. Lauran tehtäväksi jää etsiä näille tavaroille niiden oikeat omistajat ja paikata samalla oma elämänsä kuntoon.

Kun hän oli silloin vuosia sitten alkanut kerätä hukkaan joutuneita esineitä, hän ei ollut suunnitellut, mitä niille tekisi. Hän vain halusi panna ne talteen siinä toivossa, että ne löytäisivät jonain päivänä omistajansa. Usein hän ei tiennyt oliko löytö pelkkää roskaa vai todellinen aarre. Mutta joku jossain varmasti tiesi. Ja sitten hän oli alkanut uudestaan kirjoittaa, kutoa lyhyitä tarinoita löytämiensä esineiden ympärille. Vuosien mittaan hän oli täyttänyt laatikkonsa ja hyllynsä palasilla muiden ihmisten elämää, ja oli niiden avulla jotenkin onnistunut paikkaamaan oman niin julmasti rikki lyödyn elämänsä ja liittämään palaset uudestaan yhteen. Lopputulos ei tietenkään ollut täydellinen – se oli yhä arpinen ja säröillyt ja muotopuoli – mutta elämisen arvoinen joka tapauksessa.

Laura ryhtyykin työhön apunaan 19-vuotias neiti Päivänpaiste (joka omaa ylimääräisen kroppasomin), puutarhuri Freddy (karheankomea ja vaitelias) ja löytökoira Porkkana (vinttikoiran ja paimenkoiran risteytys). Heitä hoputtaa talossa liikuskeleva rauhaton henki, joka ilmeisesti vapautuu vasta jonkin tietyn tehtävän suorittamisen jälkeen. Siihen asti laulu ”The very thought of you” kaikuu lähes tauotta, vaikka levysoitin ei olisi päälläkään. Ovia lukkiintuu. Tavaroita siirtyy paikasta toiseen.

Lauran tarinaan limittyy 1970-luvulta alkava kertomus, jossa nuori Eunice saa työpaikan pienessä kustantamossa ja rakastuu välittömästi pomoonsa, jota jostain kumman syystä kutsutaan Pommikoneeksi. Kustantamon värikkyyttä lisäävät koirat ja Pommikoneen kammottava sisar Portia, joka haluaisi kirjailijaksi. Pitkään ihmettelee, miksi Eunicen tarina on Kadonneiden tavaroiden vartija -teoksessa niin suuressa roolissa, mutta vähitellen juonenhaarat lähenevät toisiaan ja syyt selviävät.

Lauran ja Eunicen tarinoiden lisäksi tekstiin on upotettu kursiivilla painettuja pieniä kertomuksia, joita Anthony on kirjoittanut löytämiensä tavaroiden inspiroimana ja hämmästyttävän lähelle totuutta osuen. Tässä on ripaus mystiikkaa, sillä myös kehitysvammainen Päivänpaiste aistii tavaroihin kytkeytyviä tunteita ja tapahtumia. Huumoria kirjaan tuovat etenkin Päivänpaisteen omaperäiset puheenparret ja päätelmät sekä Portian hupsut mukaelmat klassikkoteoksista.

Kadonneiden tavaroiden vartija on hyvällä tavalla vanhanaikainen kertomus suuresta rakkaudesta, ystävyydestä ja uskollisuudesta. Ihan pelkkää päivänpaistetta ja ruusuntuoksua ei ihmisten elämä sentään ole, vaan särmääkin löytyy. Tämä kirja sulattaa sydämen, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

WARE, RUTH: Lukitut ovet

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: The Turn of the Key

Suomennos: Antti Saarilahti

Ruth Waren teos Lukitut ovet on goottilaista kauhua nykyhetkeen siirrettynä. Perinteitä siinä edustavat ensinnäkin tapahtumaympäristö eli viktoriaaninen talo jylhällä syrjäseuduilla ja toiseksi taloon liittyvät tragediat ja niistä johtuva kummittelu. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä näyttää. Viktoriaanisesta rakennuksesta on jäljellä vain julkisivu ja pari huonetta ja loppu on modernia lasikuutiota ja äärimmilleen vietyä tekniikkaa. Valvontakameroita on kaikkialla. Puhelinsovellusta tai paneelien kuvakkeita hallitsematon voi väärällä painalluksella valon sytyttämisen sijasta laittaa musiikin pauhaamaan tai sulkea pimennysverhot. 

Waren kirjan alkuperäinen nimi The Turn of the Key paljastaa lähtökohdan.  Henry Jamesin kauhuklassikko The Turn of the Screw kertoo nuoresta kotiopettajattaresta, joka saa työpaikan kahden lapsen hoitajana kaukaisessa maaseutukartanossa Essexissä. Siellä kummittelevat parin aikaisemman työntekijän haamut, jotka saavat lapset aina vain tiukemmin hallintaansa, vaikka kotiopettajatar yrittää parhaansa mukaan estää. Lopulta toinen lapsista kuolee. Ovatko aaveet kuitenkaan todellisia vai ainoastaan nuoren naisen mielikuvituksessa?

Lukitut ovet -romaanissa Tenavatarha-nimisessä päiväkodissa työskentelevä Rowan Caine löytää sattumalta Googlesta ilmoituksen, jossa haetaan lastenhoitajaa nelilapsiseen perheeseen Skotlannin ylämaille. Jo palkka olisi houkutteleva – 55 000 puntaa vuodessa - mutta Rowan on myös kyllästynyt kammottavaan pomoonsa ja hoitolasten nirsoihin vanhempiin. Haastattelun ja perheeseen tutustumisen jälkeen Rowanille on useammastakin syystä kehittynyt jo pakkomielle: hänen on saatava tuo työ!

Oltuaan talossa muutamia päiviä Rowan ei enää ihmettele, miksi lastenhoitajat ovat vaihtuneet siellä tuhkatiheään. Hän on jäänyt yksinään pitämään huolta kolmesta pienestä tytöstä kiireisten arkkitehtivanhempien riennettyä maailmalle hoitamaan lukuisia sitoumuksiaan. Rowan on kokenut lastenhoitaja, mutta näiden tyttöjen kanssa hän tuntuu olevan jatkuvasti vaikeuksissa. Lisäksi talosta kuuluu öisin outoja ääniä, seinällä näkyy vihaviestejä, ikkunoita avautuu, ovia lukkiutuu ja tavaroita siirtyy paikasta toiseen.

Seisoin kauan ylimmällä porrastasanteella, käsi huoneeni pyöreällä ovennupilla, ja yritin koota tarpeeksi rohkeutta astuakseni sisään. Mutten pystynyt siihen. Päähäni pälkähti yhtäkkiä ahdistava mielikuva siitä, kuinka oven ja lattian välisestä pimeästä raosta voisi luikerrella jotain synkkää ja kammottavaa, joka seuraisi minua alakertaan asti ja nielaisisi minut mustaan kitaansa…

Voiko Rowan luottaa kehenkään? Talon huoltomies-autonkuljettaja-puutarhuri Jack vaikuttaa mukavalta ja avuliaalta, mutta jokin hänessä epäilyttää. Tosin Rowan itsekin saattaa olla jotain ihan muuta kuin on antanut ymmärtää, mutta mitä mallikelpoisen julkisivun takana piilee?

Kaikesta tästä Rowan kertoo pitkässä kirjeessään lakimiehelle odotellessaan oikeudenkäyntiä skotlantilaisessa naisvankilassa. Häntä syytetään lapsen murhasta, mutta kenet hän olisi tappanut? Miksi? Miten? Rowan vakuuttelee yhä uudestaan syyttömyyttään, mutta kukaan ei tunnu uskovan tai edes kuuntelevan häntä.

Lukitut ovet on taidokkaasti rakennettu trilleri, jossa paljastetaan tapahtumien kulku ja henkilöiden kätkemät salaisuudet vähän kerrassaan ja tärkein johtolankakin vasta viimeisessä luvussa. Kirjan loppua jää miettimään: jättääkö se liikaa auki vai onko se päinvastoin varsin taidokas? Joka tapauksessa kirjaa ahmii malttamattomana, ratkaisua odotellen ja peläten.

KOIVUKARI, TAPIO: Pirtumiehet

Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Tapio Koivukarin aikalaisromaani Pirtumiehet poikkeaa hänen muusta tuotannostaan siinä mielessä, että pohjatyön siihen on tehnyt joku muu kuin kirjailija itse. Pirtumiehet perustuu nimittäin Jarmo Impolan äidinisästään kokoamaan käsikirjoitukseen, jonka Koivukari on muokannut romaaniksi.

Isätön ja oikeastaan äiditönkin Johan Viktor Ruohonen eli Ruohosen Viku huudettiin lapsena kunnanvaivaisten huutokaupasta pyhärantalaiseen Laihosen taloon. Siinä Vikulle kävi hyvin, sillä Laihosessa hänestä huolehdittiin ja häntä kohdeltiin kuin omaa lasta. Viku puolestaan osoittautui varttuessaan hyväluontoiseksi ja kuuliaiseksi pojaksi, kiltiksi itseään nuoremmille ja kohteliaaksi vanhemmille.

Nyt on vuosi 1919 ja Viku on ryhtymässä seikkailuun, naapurin kalastajapoikien vanavedessä pirtumieheksi.

Sen suurempia puheita ei tässä pidetty, he olivat jakaneet pirtulastin keskenään ja maistaneet siitä. He olivat nyt pirtumiehiä, aloittelivat samalla samalla kun nuori Suomen valtakunta vasta aloitteli toista rauhantalvea ja samalla ensimmäistä virallisesti viinatonta talvea, kieltolain kuivattamaa aikaa. He olivat tajunneet miten tässä olisi mahdollisuus ainakin lisäansioihin, leivänlevennykseen. Tehdä kauppaa semmoisella, mikä jossain vaiheessa kelpaisi melkein kaikille aikuisille miehille ja muutamille vaimonpuolillekin, ja saman oivalluksen olivat tehneet tietysti monet muutkin.

Aluksi kaikki sujuu hienosti. Viku kerää luottomiesten porukan ja luo verkoston, johon kuuluvat lastia Virosta ja Saksasta tuovat laivat, pirtukekkojen varastopaikkoja valvovat miehet, tuotetta kauas sisämaahan asti ajavat autokuskit ja tunnetut ostajat. Seudun asukkaat tietävät kyllä pirtumiesten puuhista, mutta eivät anna heitä ilmi eivätkä käy varkaissa. Itse asiassa jotkut poliisitkin ovat Vikun asiakkaita. Viku vaurastuu ja pystyy lopulta ostamaan paatin ja toisenkin, oman torpan, hieman maata ja auton. Aika hyvin huutolaispojalta!

Vuosien mittaan tilanne muuttuu. Kieltolaki kumotaan kansanäänestyksen seurauksena vuonna 1932. Raumalle avataan valtion viinakauppa, josta voi laillisesti ostaa väkeviä. Merellä Suomen ja Ruotsin poliisit saavat pysäyttää ja tarkastaa laivan kuin laivan ja lentävä poliisi puolestaan tutkii kaikki epäilyttävät autot. Pirtukanistereiden kätköpaikoissa käy varkaita. Kuka tahansa voi olla poliisin vasikka tai valeostaja. Moni kehottaa Vikua lopettamaan hyvän sään aikaan.

Vikulle on kuitenkin käynyt niin kuin monelle muullekin pirtumiehelle: hän on alkanut juoda kuormasta. Päihteestä käy myös liiketoimien tarjoama jännitys ja vauhti. Viimeiseksi tarkoitettua keikkaa seuraa vielä yksi ja vielä toinen, kunnes Viku ei enää selviä pelkillä sakoilla vaan edessä on linnatuomio. Kolmen vuoden jälkeen Pelsosta palaa kotiin laiha ja väsynyt mies.

 Mitä vapaus sitten hänelle toisi, tulisiko hän toimeen, saisiko olluksi. Ulkoisista kahleista hän kumminkin oli nyt vapaa… Sisäisistä ei niin takeita ollut.

Vikun tarina on mielenkiintoinen pala Suomen historiaa ja sisältää monia jännittäviä ja traagisiakin käänteitä. Koivukari ei kuitenkaan ryhdy revittelemään, vaan kirjoittaa tuttuun tapaansa rauhallisesti ja tasaisesti. Huumoria kirjaan tuovat länsirannikon murteella kirjoitetut repliikit, osuvat luonnehdinnat ihmisistä ja tapahtumista ja lauseiden napakat loppusitaisut. Viku on sympaattinen hahmo, jonka toivoisi menestyvän elämässään – lain rajoissa siis.

POSTORINO; ROSELLA: Suden pöydässä

Kustantaja: Bazar 2019

Alkuteos: Le Assaggiatrici

Suomennos: Helinä Kangas

Rosella Postorino (s. 1978) on italialainen journalisti, kirjailija ja toimittaja. Suden pöydässä on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa. Alkuteos Le Assaggiarici voitti arvostetun italialaisen Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018.

Berliiniläinen Rosa Sauer on ollut naimisissa vain vuoden, kun aviomies Gregor lähtee vapaaehtoisena rintamalle. Kumpikaan puolisoista ei ole kansallissosialismin kannattaja, mutta velvollisuudentunne kutsuu puolustamaan isänmaata. Kun pommitukset Berliinissä kiihtyvät, katsoo Rosa parhaaksi muuttaa appivanhempiensa luo Gross-Partschiin Itä-Preussiin (nykyiseen Pohjois-Puolaan). On vuosi 1943 ja Rosa on kaksikymmentäkuusivuotias eloisa ja kaunis nainen.

Pian Rosan saapumisen jälkeen talon ovella seisoo kaksi SS-miestä. Yhdeksän muun naisen kanssa Rosasta tulee Hitlerin ruoanmaistaja, sillä vain muutaman kilometrin päässä Gross-Partschista sijaitsee natsiarmeijan salainen päämaja Sudenpesä, jossa Susi eli Hitler usein asustaa. Naisten tehtävänä on varmistaa kolme kertaa päivässä, ettei Johtajan ruokaan ole myrkytetty. Tietysti ajatus kuolemasta pelottaa, mutta toisaalta ruoka maistuu nälkiintyneiden naisten suussa taivaalliselta.

Aluksi otamme pieniä palasia, aivan kuin voisimme myös kieltäytyä tästä ruoasta, joka ei ole tarkoitettu meille, joka on tullut osaksemme sattumalta; olemme sattumalta sen arvoisia, että meidät on kutsuttu tälle aterialle. Mutta sitten ruoka laskeutuu vatsan tyhjään aukkoon, ja mitä enemmän tuo aukko täyttyy, sitä enemmän se laajenee ja sitä tiukemmin puristamme haarukoitamme. Omenastruudeli on niin hyvää että silmiini tulvahtaa kyyneleitä…

Jokaisen on syötävä oma ruoka-annoksensa ja odotettava sitten tunti paikoillaan, jotta ruoassa mahdollisesti oleva myrkky ennättää vaikuttaa. Hermojaraastava tilanne. Hiukan vaikea Rosan on perustella itselleenkään sitä, että on valmis laittamaan henkensä alttiiksi sen henkilön vuoksi, jota inhoaa.

Meillä ei ollut vaihtoehtoa, se oli alibimme. Olin vastuussa vain syömästäni ruoasta; syöminenhän on aivan viatonta toimintaa, kuinka se voisi olla synti? Häpesivätkö muut naiset sitä, että he myivät itsensä kahdellasadalla markalla kuukaudessa: hyvä palkka ja oivallinen ruoka päälle?

Kymmenen naisen joukko on sekalainen. On intohimoisia Hitlerin ihailijoita (Rosan määritelmän mukaan Kajahtaneet), on virallisiin tiedotteisiin naiivisti uskovia, on kyynikoita ja on vaikenijoita. Yhteishenki ei ole erityisen hyvä, koska useimmat ajattelevat vain omaa turvallisuuttaan. Vastoin parempaa tietoaan Rosa kuitenkin ajautuu auttamaan pulaan joutuneita tovereitaan, mikä kyllä vaatii rohkeutta jota hän ei ole uskonut itsessään olevan.

Kaikenlainen sankarillisuus oli tuntunut minusta järjettömältä jo vuosia. Minua hämmensi mikä tahansa intomielisyys, mikä tahansa usko, etenkin usko oikeuteen – se oli romanttisen idealismin jäänne, naiivi, epäaito tunne, irrallaan todellisuudesta.

Rosa joutuu puntaroimaan muitakin moraalisia ja eettisiä ongelmia. Miten paljon hän tosiasiassa tietää juutalaisiin kohdistuvasta vainosta? Onko hän vain sulkenut silmänsä, jottei joutuisi ottamaan kantaa? Kuinka monikerroksisia ihmisen tunteet ovat? Rosa rakastaa ilman muuta yhä puolisoaan, mutta tämä ei välttämättä ole enää edes elossa. Voiko silloin antautua ruumiin himolle, etenkin jos suhteesta saattaa olla hyötyä? Sota loppuu aikanaan, miten elää itsensä kanssa sen jälkeen?

Suden pöydässä -romaani kuvaa sujuvasti ja kiinnostavasti Hitlerin aikaa uudenlaisesta näkökulmasta. Postorino näki vuonna 2012 lehtijutun tuolloin 95-vuotiaasta Margot Wölkistä, joka oli yli seitsemänkymmentä vuotta pitänyt salassa kaikilta (jopa aviopuolisoltaan), että oli sota-aikana ollut yksi Hitlerin ruoanmaistajista ja ainoa Punaisen Armeijan teloitukselta säästynyt. Wölkiä haastattelemaan kirjailija ei ehtinyt ennen tämän kuolemaa, mutta idea kirjaan oli saatu. 

OLSSON, LINDA: Autio ranta

Kustantaja: Gummerus 2020

Alkuteos: Hamilton Beach

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Helga on keski-ikäinen ruotsalaissyntyinen kuvataiteilija ja kirjailija, joka on asunut pitkään Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Hän on kaikesta päätellen hyvässä taloudellisessa asemassa, koska on luovuttanut omistamansa talon ilmaiseksi henkilölle, joka tarvitsee asuntoa perheelleen ja joka Helgan käsityksen mukaan pystyy pitämään rakennuksesta hyvää huolta.

Vain muutama tärkeä tavara mukanaan Helga matkustaa Eurooppaan tietämättä, tuleeko enää koskaan Uuteen-Seelantiin takaisin. Hän palaa Pariisissa ja Provencessa niille seuduille ja niihin taloihin, joissa on aikanaan vieraillut tulevan aviopuolisonsa Peterin kanssa. Seurusteluaika Peterin kanssa tarjosi Helgalle ensimmäistä kertaa elämässä huoletonta iloa ja syvää tunnetta, mutta oliko tunteella todella pitävää pohjaa?

Joskus minusta tuntui kuin sinä ja minä olisimme eläneet kuohuvassa koskessa. Antauduimme huolettomasti vapaasti virtaavan veden kuljetettaviksi. Rinta rinnan, saman auringon loistaessa yllämme. Nauroimme yhteen ääneen. Mutta nyt en enää ole varma, nauroimmeko samoille asioilla. Sanoimme rakastavamme toisiamme, mutta en saa koskaan tietää, oliko sanoilla sama merkitys sinulle kuin minulle.

Nyt Peter ei ole Helgan kanssa, mutta vaimo kirjoittaa hänelle kuitenkin pitkää kirjettä kertoillen matkansa aikana kokemistaan asioista ja uudelleen eletyistä muistoistaan sekä analysoiden mahdollisimman rehellisesti syyllisyydentunteitaan ja tulkintojaan tapahtumien kulusta.

En halua unohtaa mitään. Mutta en halua yksinomaan yrittää muistaa kaikkea, haluan myös elää sen uudelleen mielessäni. Kokea sen toistamiseen, vielä kerran. Sen ymmärryksen valossa, joka minulla nyt on.

Helgan kirjeen lomaan limittyy kursiivilla painettu päiväkirja. Sitä pitää uusiseelantilainen Joseph, joka kerran sattumalta tapasi autiolla rannalla istuskelevan Helgan, kiinnostui ja rakastui. Nyt kuukaudet kuluvat ilman mitään yhteydenottoa Helgan taholta ja toivo yhteisestä tulevaisuudesta hiipuu. Ei Josephin elämä silti tyhjää ole, sillä hektisen työuran ja leskeksi jäämisen jälkeen hän on havahtunut huomaamaan olevansa myös isä ja isoisä.

Linda Olssonin teoksille on tyypillistä, että niiden henkilöt yrittävät raskaiden menetysten jälkeen saada takaisin elämänhalunsa ja luottamuksensa ihmisiin. Myös Autio ranta -romaanin henkilöistä kaikki ovat menettäneet omaisiaan, mutta jotkut ehkä enemmän ja traagisemmin kuin yksi ihminen voi kohtuudella kestää. Kirja alkaa hitaasti ja kuvioiden hahmottaminen vie aikansa, mutta ennen pitkää tarina alkaa kyllä vetää. Mitä kaikkia salaisuuksia näiden henkilöiden elämästä paljastuukaan?

Tyyliltään Olssonin kirjat ovat lempeitä ja haikeita; lähes sentimentaalisia, mutta eivät kuitenkaan liian imeliä. Kirjan loputtua lukijankin mieliala on suloisen miellyttävä, sillä kertomuksen henkilöt ovat kovien sisäisten taisteluiden jälkeen saavuttaneet rauhan ja lähtemässä kohti tulevaisuutta. Autio ranta ei nouse ihan hurmaavan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -romaanin tasolle, mutta ilahduttaa silti.