30.11.2020

NOUSIAINEN, MIIKA: Pintaremontti

Kustantaja: Otava 2020

Miika Nousiaisen romaani Pintaremontti kertoo ihmisistä, jotka kaipaavat suunnattomasti jotain lähes saavuttamatonta.  Se kertoo, mitä valheista voi seurata. Se kertoo ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Se kertoo vanhemman sukupolven vaikeuksista ymmärtää nuorempia ja nuorten vaikeuksista ymmärtää vanhempia. Se kertoo, ettei iällä oikeastaan ole mitään merkitystä.

Seitsemänkymppinen Seija on juuri menettänyt aviopuolisonsa. Hän ei määräilevää miestään erityisesti kaipaa, mutta tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi. Lapsista Henna – monta vuotta naimisissa ollut – pistää miltei välit poikki, jos äiti kyselee vauvauutisista. Sami-poika sentään pitää jossain määrin yhteyttä, mutta äitiä huolettaa hänen aina vain pitkittyvä sinkkuutensa.

Kun en minä millään pahalla. Minulla nyt vain mummouden biologinen kello tikittää. Olen siinä iässä, että osaan turhan huolehtimisen ja riittävän määrän kotiruokareseptejä, mutta pystyn silti vielä liikkumaan ja nostamaan lapsen keinuun. Että siksi minä saatan kysellä.

Sinkkuus surettaa kyllä Samia itseäänkin, sillä hänen suurimpana toiveenaan on aina ollut perheen perustaminen. Kestävää suhdetta ei hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan ole syntynyt, vaan kaikki kumppanit ovat vetäytyneet ennen pitkää vakuutellen, että Sami on kyllä aivan ihana, mutta…

Ensimmäisillä treffeillä kaikki kumppanini vaikuttavat juuri siltä, mitä treffeiltä lähdin hakemaankin. Eli lasteni tulevilta äideiltä. Todellisuus on paljon mutkikkaampi. Ihminen on paljon mutkikkaampi. Ajoitus on väärä. Tai oikea. Jollakin ihmeellisellä tavalla joku mitätön asia on kuitenkin helpon yhdessäolon esteenä.

Samin sisar Henna taas kaipaa lasta miltei pakkomielteisesti, mutta ei ole kovasta yrittämisestä huolimatta tullut raskaaksi. Aviopuoliso Esa suhtautuu asiaan omituisen välinpitämättömästi ja harvasanaisesti – onko hän lainkaan sellainen mies, jonka kanssa Henna haluaisi enää olla?

Haluan seota vanhemmuudesta. Haluan olla epärationaalinen, ylisuojeleva, rättiväsynyt, hullu leijonaemo, jonka elämään hulluus tuo tasapainon. Parempi valvoa yö rakastamansa takia kuin rakastamansa kaipuusta.

Samin pitkäaikaisista ja läheisistä ystävistä Markus on jäänyt kolmen pienen tytön yksinhuoltajaksi, kun vaimo on vakavan synnytyksenjälkeisen masennuksen vuoksi joutunut laitoshoitoon. Välillä Markuksen valtaa toisaalta tavaton riittämättömyyden tunne ja toisaalta kauna niin Salla-vaimoa kuin tyttäriäkin kohtaan. Elämä on yhtä meteliä, kaaosta ja pettäviä aikatauluja.

Onko isyys tavoittelemisen arvoinen tila? Vähäpätöiseenkin ammattiin tarvitaan koulutus, mutta tämä kaikkein vaikein ja mahdottomin homma pitää tehdä fiilispohjalta amatöörimäisesti.

Samin toinen läheinen ystävä eli Pesonen puolestaan joutuu yhtäkkiä vanhempiensa omaishoitajaksi. Isä sairastaa syöpää ja äidillä todetaan aivoinfarktin jälkeen verisuoniperäinen dementia. Lihava ja nuhjuinen Pesonen on jo aikaa alistunut siihen, ettei hän tule koskaan saamaan naisystävää elämänsä sulostuttajaksi.

Jostain se itsetunto pitäisi hankkia. Mietin joskus hankkivani elämän, tyttöystävän ja istuvammat farkut, mutta en osannut päättää järjestystä. Vähän kuin kivi, paperi ja sakset voittavat toisensa ristiin. Mutta ilma itsetuntoa mikään ei onnistu.

Sitten on vielä Pintaremontti-nimistä sisustus- ja hyvinvointiblogia pitävä Sini, jonka yltiöpositiivisia ajatuksia lukevat ongelmiensa parissa painiskelevat Henna, Sami, Pesonen, Seija ja jopa Markus. Mahtaako Sini nähdä elämänsä vaaleanpunaisten silmälasien läpi? Vai onko kyseessä vain keino ansaita rahaa? Entäpä, jos kaikki romahtaa?

Näiden henkilöiden elämät kieppuvat kuin karusellissa toistensa ympärillä. Ystävät auttavat toisiaan, mutta voivat valheiden ja väärinkäsitysten vuoksi joutua tahtomattaan todella kiperiin tilanteisiin. Välillä pakoillaan mielenosoittajien ja moottoripyöräjengiläisten lisäksi suivaantuneita leikkipuiston vanhempia.

Pintaremontti on vauhdikas kirja, jossa sattuu ja tapahtuu ja tilanteet laajenevat ketjureaktiona uskomattomiin mittasuhteisiin. Se on myös hyväntahtoinen ja lempeä kirja. Ihmiset löytävät ystävyyttä ja rakkautta aivan odottamattomista paikoista ja odottamattomien ihmisten taholta. Imelyydestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä käsiteltävänä on todellisia ongelmia, joita moni lukijakin varmaan tunnistaa. Kyllä tällaista kirjaa tarvitaan, jossa viihteellisyys ja vakavuus sekoittuvat sopivassa suhteessa toisiinsa!

25.11.2020

GROSSMAN, DAVID: Kun Nina sai tietää

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Itti ha-hayyim mesahek harbe

Suomennos: Minna Tuovinen

Kaksi keski-ikäistä leskeä avioituu kibbutsilla, koska se on yhteisön kannalta soveliasta ja heidän omalta kannaltaan miellyttävää. Kumpikin pitää silti ainoana todellisena rakkautenaan ensimmäistä puolisoaan; Jugoslaviasta muuttanut Vera varhain menehtynyttä ja jonkinlaiseksi ihannehahmoksi muuttunutta Milošia ja Tuvja vastikään syöpään kuollutta Dušiaa.

Tuvjan perhe ottaa pienen ja pippurisen Veran avosylin vastaan. Aikaa myöten hänestä tulee suvun todellinen matriarkka, jonka räiskyvää temperamenttia, yllättäviä tempauksia ja päättäväisesti säilytettyä murteellista puhetapaa eri sukupolvet ajattelevat hellyydellä ja huumorilla. Kukaan ei enää muista, ettei Vera ole heidän biologinen sukulaisensa.

Veran tytär Nina ei alkuunkaan hyväksy äitinsä avioitumista, vaan katkaisee välit vuosiksi viettäen maailmalla itsetuhoista elämää. Tuvjan kuopus Rafael sen sijaan miellyttää Ninaa niin paljon, että jossain vaiheessa nuoret päätyvät avioon ja saavat tyttären, Gilin. Sitten Nina katoaa taas. Vaikka Rafi on ihan hyvä isä ja Vera suurenmoinen isoäiti, tuntee Gli silti vielä aikuisenakin halua kostaa hylkääjälleen.

Veran 90-vuotisjuhliin Ninakin saapuu, mutta ei suostu puhumaan äidilleen. Hän ehdottaa kuitenkin, että Rafael ja Gili tekisivät yhdessä elokuvan, jossa Vera vihdoinkin kertoisi totuuden tapahtumista, joiden Nina katsoo pilanneen hänen koko elämänsä.

”Miksi olen ollut jumissa tässä paskassa kohta kuusikymmentä vuotta?” Nina niiskaisee. ”Olla nyt viisikymmentäkuusivuotias kuusi- ja puolivuotias tyttö, eikö se ole aikamoista liioittelua? Aika mielipuolista?”

”Minusta meidän on kerran saatava kuulla häneltä kohta kohdalta ja alusta loppuun, mitä siellä oikein tapahtui.” ”Missä siellä?” ”Saarella. Goli Otokissa. Mutta myös se mitä tapahtui ennen sitä. Vaikka siitä asti kun hän ja Miloš tapasivat toisensa. Tuo poikkeuksellinen rakkaustarina… mitä muka tiedämme siitä? Pari kolme juttua, aina ne samat, emme paljon mitään.”

Syynä Ninan toiveeseen on dementia, joka muutamassa vuodessa saattaa viedä häneltä muistin – jo nyt on todettavissa ajoittaista hapertumista. Elokuvaa katsomalla hän ehkä saattaisi sairauden pahennuttuakin vielä palauttaa mieleensä, kuka on itse ja ketkä ovat hänen omaisiaan.

”Minä en tiedä, mitä hän tästä ymmärtää”, Nina sanoo, ”mutta aina silloin tällöin, sanotaanko vaikka kerran viikossa tai kerran kuussa, hän istuu katsomaan ja kuulemaan tarinaa itsestään sellaisena kuin hän oli ennen.”

”Niin kuin iltasatua ennen nukkumaanmenoa?” Nyt on minun vuoroni kuiskata.

”Niin.” Nina yllättyy äskeisestä, nyökkää kiitokseksi. ”Täsmälleen. Hyvänyön tarina ennen kuin hän - ” Yskäyksiä. Nina nielaisee. ”Ennen kuin hän joutuu pimeään.”

Elokuva päätetään filmata autenttisilla paikoilla, joten nelikko matkustaa Kroatiaan. Goli Otokin saarella sijaitsevan vankileirin raunioilla käydään sitten miltei shakespearemaiseen malliin viimeinen välienselvittely salamoiden räiskyessä ja myrskyn mylviessä. Nina saa viimeinkin tietää äitinsä 1950-luvun alussa tekemistä valinnoista ja hirveistä kokemuksista Stalinin kannattajana tuomitun partisaanin vaimona.

Veran esikuvana on jugoslavialaissyntyinen Eva Panic-Nahir (1918–2015), joka ensimmäisenä kertoi laajalle yleisölle totuuden siihen asti vaietuista ”Titon gulageista”. Eva halusi, että Grossman kirjoittaisi hänen ja hänen tyttärensä Tiana Wagesin tarinan, mutta soi kirjailijalle kuitenkin täyden vapauden myös kuvitella ja sepittää asioita. Näin syntyi kertomus kolmesta israelilaisesta naisesta, jotka siirtävät erään traumaattisen kokemuksen jälkiä sukupolvelta toiselle – isoäidiltä tyttärelle, tyttäreltä tyttärentyttärelle.

… pian kun matkamme päättyy, voin taas palata omaksi itsekseni, lakata olemasta pelkkä hologrammi siitä sekasorrosta, jota isäni Rafael ja Nina luovat jokaisella liikkeellään, jokaisella allergisella värähdyksellä, joka kiitää alas selkärankaani kuin hälytyksen saanut palomies tankoa pitkin, aina kun he puhuvat keskenään, katsovat silmiin, halaavat, huokaavat.

23.11.2020

HESS, ANNETTE: Tulkki

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Deutsches Haus

Suomennos: Pirkko Roinila

On kolmas adventtisunnuntai vuonna 1963 Frankfurtissa. Eva Bruhns on jo luullut jäävänsä vanhaksipiiaksi, mutta nyt varakkaan perheen perillinen Jürgen Schoormann on saapunut tutustumaan hänen perheeseensä. Eva toivoo nopeaa kosintaa. Äiti ja isä ovat epäileväisiä, sillä suuren postimyyntifirman johtajana Jürgen elää ihan eri maailmassa kuin hieman arveluttavalla alueella sijaitsevan ruokaravintolan omistajan tytär.

Jännittävä ilta keskeytyy Evan kannalta kiusallisesti, sillä hänet kutsutaan syyttäjänvirastoon tulkkaamaan puolaa puhuvan miehen haastattelua. Eva hallitsee puolaksi lähinnä talouselämän sanaston, joten käännös menee ensin metsään totaalisesti: ”suurin osa vieraista oli valaistunut”. Lopulta löytyy oikea tulkinta – ja se on Evalle kuin isku vatsaan: ”me löysimme suurimman osan vangeista kaasuun tukehtuneina”.

Evaa pyydetään toimimaan puolalaisten todistajien tulkkina oikeudenkäynnissä, jossa syytettynä on Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirin keski- ja alhaisen tason upseereita ja virkailijoita. Eva ei ole koskaan kuullutkaan tällaisesta paikasta eikä ensin ole uskoa todeksi kertomuksia siellä tehdyistä raakuuksista tai siellä kuolleiden lukumäärästä. Äidistä, isästä tai isosisko Annegretistä ei ole mitään apua, sillä he kieltäytyvät ehdottomasti keskustelemasta asiasta.

Jürgen puolestaan suhtautuu kihlattunsa työhön kielteisesti, koska se saattaa järkyttää tämän ”heikkoa hermovarustusta”. Mies oli olettanut voivansa määrätä tulevan vaimonsa tekemisistä, joten oikeudentajun ja myötätunnon ajaman Evan jääräpäisyys  on paha takaisku avioliiton suunnittelussa. Pystyykö kovin vanhoilliselta tiukkapipolta vaikuttava Jürgen muuttumaan?

Oikeudenkäynnin aikana Eva alkaa yhä selvemmin tuntea, että hänellä on Auschwitziin jonkinlainen yhteys. On hämäriä muistikuvia ihmisistä, käsivarteen tatuoidusta numerosarjasta, jyrkkäkattoisesta talosta. Menneisyyden salaisuuksista ei voi loputtomiin vaieta, mutta miten ne paljastuttuaan vaikuttavat ihmisten elämään?

Kirjassa on siteerattu sanatarkasti Frankfurtin oikeudenkäynnissä käytettyjä puheenvuoroja, joskin eri henkilöitä yhdistellen. Todistajien kokema tuska kuvastuu heidän kuvaillessaan sitä, miten raakalaismaisesti ihminen voi kohdella toista ihmistä. Tätä vastaan asettuu syytettyjen – tavallisen tuntuisten perheenisien. aviopuolisoiden ja kunnioitettujen kansalaisten – täydellinen paatumus ja tekojen kieltäminen. Osa yleisöstäkin asettuu syytettyjen puolelle.

Mutta nuo pukuihin ja hillittyihin solmioihin sonnustautuneet miehet vain katsoivat Cohenia joko halveksuvasti, huvittuneesti tai välinpitämättömästi. Pedoksi kutsuttu syytetty numero neljä, jolla oli vanhan simpanssin kasvot, piteli jopa kättään nenän edessä kuin torjuakseen löyhkän.

Eivät ne mitään paholaisia ole. Ne ovat vain ihmisiä. Ja sehän siinä niin hirveää onkin.

Onko syyllisyydessä aste-eroja? Kuinka raskaasti syyllinen on se, joka noudattaa vain esimiehensä käskyjä? Onko pikaistuksissaan tappanut ihminen häntä syyllisempi? Mille asteikolle sijoittuvat ne, jotka kyllä näkevät pahuuden ympärillään, mutta perhettään suojellakseen pysyttelevät sivussa?  Entäpä muita vahingoittava ihminen, jolla selvästikin on jokin psyykkinen sairaus?

Tulkki on hyvä lukuromaani. Se käsittelee karun realistisesti natsien tekemiä julmuuksia, mutta sisältää myös rakkautta ja jännitystä. Sujuvasti kirjoitettu teksti ja kirjan taidokas rakenne vievät lukijan mukanaan.

Annette Hess (s. 1967) on käsikirjoittanut useita lähihistoriaa käsitteleviä televisiosarjoja, joista Rakkautta Berliinin muurin varjossa (Weissensee) on esitetty Suomessakin. Tulkki on Hessin esikoisromaani.

18.11.2020

VUORI-KEMILÄ, ANNE: Mustaa jäätä

Kustantaja: Karisto 2020

Mustaa jäätä -teoksen ensimmäisessä luvussa Oulussa opiskeleva Antti saapuu osallistumaan entisen naapurinsa Elffin syntymäpäiville. Järkytyksekseen hän löytää sekä syntymäpäiväsankarin että tämän kanssa asuvan Gulffin kuolleena. Mitä on tapahtunut?

Lähdetään liikkeelle Antin lapsuudesta. Taloyhtiössä Elffiä ja Gulffia vieroksutaan, mutta pientä Anttia he kiehtovat. Elffi jakelee avokätisesti omenia ja Pectus-pastilleja, mutta on rellestämisensä ja kohtaustensa vuoksi myös häiriöksi. Yrmeän Gulffin kohdalla taas kiinnostaa Mersu, jota Antti auttaa puunaamaan, vaikka tietääkin saavansa paljastuessaan isältä selkään. Isäänsä uhmaten Antti lähtee Gulffin mukana jopa tapaamaan Elffiä salaperäiseen Piiriin, jonka kuvittelee vankilaksi. Paikka osoittautuu mielisairaalaksi. Nyt paljastuu sekin, että Elffin oikea nimi on Siiri ja Gulffin Raili.

Naiset ovat tavanneet kirjastossa, jossa Raili on ollut asiakkaana ja Siiri sijaisena. Näennäisesti he hakevat tietoa sienistä, mutta tosiasiassa raketavat pohjaa syvemmälle tutustumiselle. Kumpikin on kiinnostunut, mutta Raililta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä, jotta hauras ja arka Siiri uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen ja uhmata yksinvaltaista aviomiestään.

Minä kysyin, oliko kävelyteillä mustaa jäätä, helpostikaan ei huomaa, etenkin jos on liukkaat jalkineet. Nainen vilkaisi kenkiään, sanoi että on pitävät pohjat.

Eletään 1950-lukua, jolloin laki ja asenteet ovat kaukana nykyisestä. Tuolloin kaatumatauti katsottiin tylsämielisyyteen johtavaksi perinnölliseksi sairaudeksi, joka lain mukaan estää avioliiton ja toisaalta toimii perusteena avioeroon. Lesbous puolestaan oli täysin luonnotonta. Siiriä vastaan kääntyy sekä sairaus että sukupuolinen suuntautuminen - lopputuloksena ero ainoasta lapsesta, Timosta.

Raili uskoo olevansa pariskunnan voimakkaampi osapuoli niin henkisesti kuin fyysisesti ja suojelee Siiriä kuin lasta. Ikävien asioiden salailu saattaa kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi, samoin äkkipikaisuudesta johtuvat harkitsemattomat teot. Siiri on yllättävän vahva hänelle tärkeissä asioissa – ja tärkein niistä on oma lapsi. Pojan välinpitämättömyys ja etäisyys eivät äidin rakkautta vähennä eikä siihen kannata kenenkään puuttua. Edes Railin.

Mustaa jäätä -romaanissa vuorottelee kolme kertojaa: Raili, Siiri ja Antti. Antti on lapsesta asti kuulunut Railin ja Siirin elämään ja toimii aikuisena jonkinlainen viestinviejänä ja yhdyssiteenä eri osapuolten välillä. Hän näkee tapahtumia ja tietää salaisuuksia. Kaikessa tässä piilee jo siemen hänen tulevaisuudelleen, haaveelleen kirjailijanurasta.

Ajankuvaakin kirjassa tulee miltei vaivihkaa. Miten Siirin ja Railin lapsuudessa ja nuoruudessa suhtauduttiin erilaisuuteen? Oliko eroa kaupungin tai maaseudun välillä? Millainen oli naisen asema? Antti elää lapsuuttaan 1950-luvun loppupuolella työläisperheessä, missä vihataan herroja, mutta arvostetaan silti koulutusta ja akateemista uraa. Mies on perheen ehdoton pää täälläkin.

Mustaa jäätä on sävyltään karu ja surullinen, mutta on siinä kyllä yllättävän paljon huumoriakin. On hurjiin mittasuhteisiin laajenevia tapahtumia. On osuvia lauseita. On hyviä henkilöhahmoja, joista etenkin Gulffi on mielenkiintoinen särmikkyydessään. Kirjailija kuvaa ymmärtäen henkilöidensä ajatuksia ja hienoisia mielenliikahduksia epäluulosta toivoon ja vihasta rakkauteen. Uskottava ja vaikuttava psykologinen romaani.


16.11.2020

KÄNNÖ, HEIKKI: Runoilija Eli miten veitsellä filosofoidaan

Kustantaja: Sammakko 2020

Heikki Kännön (s. 1986) teos Runoilija yhdistelee juonessa keskenään Goethen näytelmää Faust, Bizet’n oopperaa Carmen, Leroux’n kauhuromaania Oopperan kummitus ja Wilden romaania Dorian Grayn muotokuva. Kirja ammentaa myös 1800-luvun loppupuolen suurista saksalaisista ajattelijoista Friedrich Nietzschestä ja Rudolf Steinerista.  Taustalla häämöttää Hieronymus Boschin maalaus Himojen puutarha ja musiikkina soi Richard Wagnerin Nibelungen.

Filosofian opiskelija Aurelian Benn uhoaa berliiniläisessä tavernassa lyövänsä kaikki kirjallisuuden nerot laudalta, jos vain löytää oikean aiheen. Seuraavana aamuna hän sitten heti herättyään kirjoittaa kuin huumattuna Faustin kirous -runoelman, joka nostaa nuorukaisen kirjallisuuden suurlupausten joukkoon. Uutta teosta Aurelian ei kovasta yrittämisestä huolimatta saakaan enää aikaiseksi. 

Vuonna 1888 tapaamme pahoinpidellyn ja sekavan Aurelianin Ranskaa kiertelevän saksalaisen teatteriseurueen leirissä. Hän voisi hyvinkin olla Le Poète eli mies, jonka jäljiltä lähitienoolta löytyi runojen lisäksi myös nuoren naisen ruumis, mutta toisaalta hän on niin kaunis ja viehättävä että teatterilaiset ottavat hänet epäilyistään huolimatta hoiviinsa. 

Aurelian ei kauan tyydy muokkaamaan tekstejä teatteriseurueelle, vaan jatkaa matkaansa. Hänet nähdään milloin Italiassa ja milloin Sveitsissä tai Saksassa. Hän toimii filosofi Friedrich Nietzschen apulaisena ja tekstien puhtaaksikirjoittajana. Hän tapaa lempeän Rudolf Steinerin ja pelottavan Elisabeth Förster-Nietzschen, Friedrich Nietzschen arjalaista rotuoppia fanaattisesti kannattavan sisaren.

Ennen kaikkea Aurelian tutustuu Heinrich von Grüngeniin, jonka suurisuuntaisissa suunnitelmissa hän on yksi osanen. Heinrich on pirullinen hahmo, joka manipuloi ihmisten mieliä pyrkiessään alistamaan nämä tahtoonsa. Hän käyttää syöttinä ihmisten suurimpia unelmia ja alhaisimpia haluja. Hänen tavoitteenaan on kaaos ja tuho. Hänenkö syytään on, että Aurelianilta katoaa sydämen palo?

Tarve tuottaa taidetta… kirjoittaa runoja… se tarve on yhtä kuin sydän. Se pistää veren liikkeelle. Se tulvii suoniin. Ja kun sitä ei ole… mitään ei ole. On eri asia menettää kirjoittaminen kuin menettää kirjoittamisen sydän.

Kirjan loppu ennakoi Heinrichin voittoa. Elisabeth Förster-Nietzsche on saanut muokattua veljensä tekstit oman ideologiansa mukaisiksi eli nationalismia ja puhdasta arjalaista rotua ihannoiviksi, kansallissosialismi on aloittanut voittokulkunsa Saksassa, maailmalaajuinen sota alkamassa. Liekit uhkaavat nielaista suurten ajattelijoiden perinnön. Hieronymus Boschin taulun painajaismainen osuus on heräämässä eloon.

… näköalojen kaventaminen ja historiattomuuden lietsominen ovat yksi parhaista hallinnan keinoista ylipäätään… Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.

Runoilija on pimeyteen sukeltava trillerimäinen tarina, jossa on outoa – paikoin miltei päätöntä – huumoria. Erityisesti Heinrich von Grüngenin hahmo on monipuolinen, joskus miltei kotoisa, joskus leikittelevä ja joskus hyytävä. Kaiken pohjanahan tarinassa on taide ja sen tekeminen, mutta mikä taiteen merkitys on? Voiko sen avulla taistella pahuutta vastaan? Näkemykset vaihtelevat.

Taide löytyy sanojen takaa. Sanat ovat ainoastaan materiaalia, joilla taide ilmaistaan. Ei taidemaalarinkaan taide löydy pigmenteistä, vaan hän tavoittaa sen kätensä ja aivoitustensa yhteistyössä.

Ainoastaan taiteilija on vapaa tasavertaisuutena tarjotun lumeen kahleesta. Taide on voimavara, jota kukaan ei voi alistaa. Taiteilijan voi toki sulkea kaltereiden taakse tai painostaa taiteeksi naamioituja teoksia suoltavaksi koneeksi, mutta todellinen taide – kuten itsekin äsken totesit – elää silti hänen sielussaan.

Ihmiset tappavat toisiaan mustasukkaisuuden vuoksi. He tappavat toisiaan kansallisen identiteettinsä vuoksi, rakkauden ja tyydytyksen vuoksi, uskon, kateuden, ahneuden ja ennakkoluulojen vuoksi… Miksi tappamisen motiiviksi ei siis kelpaisi myös taide, joka ainoana tekijänä erottaa ihmisen eläimestä ja tekee hänestä ihmisen?

11.11.2020

VASANTOLA, SATU: Kaikki kadonneet

Kustantaja: Tammi 2020

Pieni Annu kulkee isänsä mukana taloihin, joissa isä ja Annun Isotukkaiseksi nimittämä nainen sulkeutuvat perheen äidin kanssa makuuhuoneen oven taakse ja Annu leikittää mahdollisimman kovaäänisesti lapsia. Kotona Annu saa desinfioida isän käyttämät välineet.

Hän purkaa laukun, vahtii kattilaa joka on jo liedellä, kiskoo tuolin hellan viereen, kiipeää sille ja pudottaa letkut kiehuvaan veteen, poimii ne kohta pihdeillä pois, järjestää riviin pyyhkeen päälle. Hakaneularasian hän asettaa niiden viereen. On varottava, etteivät letkut putoa lattialle tai koske pöytään tai keittiörättiin, hän tietää miten tärkeää on olla tarkka. Siitä voi olla kiinni toisen henki ja elämä, isä sanoo joka kerta, kun he lähtevät.

Sitten isä jää kiinni ja joutuu vankilaan. Annu pääsee kasvatiksi parhaan ystävänsä Lauran perheeseen, koska lähiomaisia ei ole. Äitinsä lähdöstä Annu muistaa vain verilammikon eteisen lattialla ja siniset vilkkuvalot, mutta isän mukaan äiti kuoli silloin. Myös rakas pikkusisko Maaru katosi selittämättömästi samaan aikaan kuin äiti.

Äiti kohoaa kattoon kuin Maija Poppanen mutta ilman sateenvarjoa. Äidillä on Maaru mukanaan ja he lentävät katon läpi ja pikkumetsän yli pilvien päälle. Äidin käsi Maarun kädessä, molempien helmat aaltoina jalkojen ympärillä ja villatakkien liepeet siipinä selässä.

Teini-iässä Annu alkaa kipuilla menneisyytensä kanssa. Vankilasta päässyt isä vetäytyy kontakteista. Annusta kulkee kylillä rumia puheita. Laura pimittää tärkeitä tietoja. Lopulta Annu karkaa, koska koti ei enää tunnu turvapaikalta. Seuraa levotonta ja jopa itsetuhoista elämää ja sitten suurehko aukko elämäntarinassa ennen nykyhetkeä.

Nykyhetkestä kertoo minämuodossa Annu itse. Hän on naistentautien lääkäri, joka hälytetään paikalle aina kun synnytyksessä ilmenee ongelmia, joka tutkii ja auttaa raiskaustapauksissa, joka leikkaa kohdun kasvaimia ja löytää synnytyselinten syövät. Hänellä on aikuinen tytär Marikuu, jonka isään tuntuu liittyvän jokin hämmentävä salaisuus.

Annu on tuntenut niin monta kertaa tulleensa hylätyksi, ettei aikuisenakaan uskalla sitoutua kehenkään. Olipa miessuhde miten hyvä tahansa, Annu kiirehtii katkaisemaan sen heti kun kiintymys toiseen uhkaa kasvaa liian suureksi. Yksin on turvallista olla.

Muutosta on kuitenkin luvassa, kun Annun elämään palaavat taas niin isä kuin Laurakin. Samalla Annu alkaa uudella innolla etsiä tietoja kadonneista rakkaistaan, äidistä ja Maarusta. Ehkä he sittenkin olisivat vielä löydettävissä ja perheyhteys palautettavissa.

Kirjan nimi Kaikki kadonneet viittaa myös Annun isän suorittamiin sikiönlähdetyksiin. Isä uskoi todennäköisesti aivan vilpittömästi tekevänsä hyvää aikana, jolloin nainen sai raskaudenkeskeytyksen julkisessa terveydenhuollossa vain erittäin painavin terveydellisin perustein tai sitten pimeästi yksityisklinikalla, jos oli tarpeeksi varakas.

Itse asiassa Annukin kyllä törmää eettisiin ongelmiin. Miten auttaa yhdeksättä lastaan odottavaa äitiä, jonka elimistö on jo kärsinyt mutta joka ei uskonnollisista syistä voi ajatellakaan ehkäisyä? Miten auttaa nuorta raiskauksen uhria, joka ei lääkärintodistuksesta huolimatta saa oikeutta? Kenties juuri menneisyys on ohjannut Annua uranvalinnassa.

Kaikki kadonneet -romaanissa on kouraisevaa realismia, mutta myös runollisuutta. Sudenkorento – etenkin kultainen neidonkorento – sopisi vaikka Annun voimaeläimeksi symboloidessaan toisaalta kaipuuta ja toisaalta toiveikkuutta. Pohjana tähän on isän romanttinen kertomus (ja puolustuspuhe) sudenkorentojen rakentamasta kuunsillasta, jota pitkin enkelit pystyvät kulkemaan.

… kuunsiltaa kulkevat ne joista tulee enkeleitä varhain. Jotka ovat liian hyviä tähän maailmaan, jotka eivät tunne kipua eivätkä kaipaa ketään, jotka enkelintekijä päästää suruista jo ennen syntymää. Ne kaikki kulkevat iltaisin joen pintaa kuuta kohti.

9.11.2020

KYTÖMÄKI, ANNI: Margarita

Kustantaja: Gummerus 2020

Mikko Kilkkaniemen petinaapurina sotasairaalassa on lääkintätehtävissä toiminut Ossi Sarakorpi, siviiliammatiltaan hieroja. Ikänsä puolesta Sarakorpea ei olisi edes kutsuttu armeijaan, mutta velvollisuudentunne on ajanut hänet rintamalla. Toipumisajan jälkeen Mikko lähtee rintamalle, mutta Sarakorpi menehtyy ikävässä onnettomuudessa.

Mikko joukkuetovereineen saa kokea vartiopaikallaan pitkän rauhallisen jakson. Majapaikkana on oikea mökki ja paikalle osuneen lehmän tappaminen tuo ruoaksi lihaa. Mikolla on aikaa sukeltaa raakkuja joen pohjasta ja etsiä helmeä. Joukkuetoveri tosin varoittaa, että helmi saattaa tuoda epäonnea – ja kohta alkaakin ympärillä räjähtely ja telaketjujen kolina.

Sotakuvausten väliin lomittuu elämää 1950-luvun alusta. Kankariston kylpylässä näkökulma on pääasiassa siellä hierojana toimivan Senni Sarakorven, joka on saanut oppinsa isältään Ossilta. Hänelle yksi tärkeimmistä vieraista on tuomari Einar Kairamaa, joka vapaa-aikoinaan tutkii Suomen simpukkajokien tilaa. Senniä tämä kiinnostaa niin, että hän suunnittelee jo tuomarin kanssa yhteistä matkaa Lappiin.

Toinen tärkeä henkilö Sennille on äitinsä seuraksi kylpylään saapunut Aaro Kuusilehto. Tämän kanssa kaksikymmentäseitsemänvuotias neitonen päättää vihdoinkin kokea, millaista on se miehen ja naisen välinen ruumiillinen yhteys, josta niin paljon puhutaan. Tästä seuraa raskaus, vaikka virtaavaa vettä rakastava Senni toisinaan ajatteleekin hedelmöityneensä joessa helmisimpukoiden maidista.

Vatsanpohjassa huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Sennin kohdalla valitettavasti käy ilmi, että hänen ruumiinsa hylkii sikiötä. Raju pahoinvointi jatkuu jatkumistaan ja Senni riutuu riutumistaan. Raskaudenkeskeytykseen terveydellisistä syistä eivät anna lupaa lääkärit eikä edes aborttilautakunta. Suomen valtio tarvitsee uusia kansalaisia.

Lapset eivät kuulu vain äideilleen tai isilleen. He ovat kansakunnan, valtion, lapsia, joita tarvitsemme kipeämmin kuin koskaan, jotta maamme kasvaa ja kehittyy ennalleen, entistä paremmaksikin. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta.

Lopulta ”valtion vauva” syntyy keisarinleikkauksella, mutta on liian heikko ja sairaalloinen selviytyäkseen. Sennikään ei pitkän toipumisjaksonsa jälkeen enää kykene hierojaksi, mutta opituista taidoista on kuitenkin hänelle hyötyä. Polio on alkanut levitä Suomessa ja tarvitaan lääkintävoimistelijoita halvautuneita ihmisiä kuntouttamaan. Polio-osaston ilot ja surut riipaisevat.

Kirjan kolmas kertoja on Einar Kairamaan poika Antti. Piiritarkastajana hän kiertelee metsähallituksen hoitoalueilla suunnittelemassa ja tarkastamassa hakkuita. Niinpä hän saapuu myös Kankaristoon, joka on omistajan kuoltua siirtynyt testamentin perusteella valtiolle. Kylpylästä pitäisi tehdä valtionhotelli ja miltei aarniometsänä säilyneestä Vehkasalosta virkistysalue.

Korean sodan puhkeaminen ennustaa puutavaralle hyvää menekkiä, joten testamentin määräyksistä huolimatta Vehkasalo hakataan paljaaksi. Antti yrittää suojella edes metsän halki virtaavaa Vehkajokea ja siinä asustavia helmisimpukoita, mutta hänen tietämättään joen uomaa muokataan. Simpukat ovat vaarassa mutaiseksi muuttuneessa vedessä. 

Margarita -romaanissa on ihmeellisiä tapahtumia ja yhteensattumia, mutta mystisiltäkin vaikuttaviin asioihin löytyy lopulta uskottava selitys. Yksityiskohdat loksahtelevat kohdilleen toinen toisensa jälkeen, kun salaisuudet vähitellen aukeavat niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Jopa vanhalle oravanpesälle löytyy merkitys ja uuden alun mahdollisuus.

Neljäskin kertoja kirjassa on: jokihelmisimpukka eli Margaritana margaritifera, josta tulee kirjan nimi Margarita. Tähän sisältyy paljon symboliikkaa. Turmeltuneessa joessa tukahtuvat simpukat tuovat mieleen poliopotilaat. Helmeä kivulla synnyttävä simpukka taas vertautuu Senniin. Useampaakin henkilöistä uhkaa sisintä suojaavan kuoren väkivaltainen murtaminen ja sen seurauksena kuolema. Toivoa uudesta alusta on kuitenkin vielä niin simpukoilla kuin ihmisillä.

Hengitän varovasti, sitten yhä vahvemmin. Syön, ja nälän taittuessa aistit kirkastuvat. Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs.

4.11.2020

KARILA, JUHANI: Pienen hauen pyydystys

Kustantaja: Siltala 2020

Ylijaakon Elina ajaa 14. kesäkuuta kotiseudulleen Itä-Lappiin, rajavyöhykkeellä sijaitsevaan Voipion kylään. Hänen on pakko pyydystää neljässä päivässä eräässä tietyssä lammessa asusteleva hauki, jotta hänen elämänsä voisi jatkua taas vuoden entisellä mallillaan. Elinan kauan tunteneet ihmiset kehottavat häntä luopumaan suunnitelmasta, sillä ”se hauki ei ole normaali”. Ja vaikeaksi pyydystäminen sitten osoittautuukin.

Miten ihanasti, hitaasti ja tuskallisesti aika liikkui lammella. He molemmat kuluttivat voimiaan. Elina tarpoi suossa, sen lannistavassa periksiantavuudessa. Hauki ui lammessa, ristinään hänen vapansa hellittämätön vastus. Kysymys oli siitä, kummalta voimat loppuisivat ensin. Elina keskittyi vain yhteen asiaan, siirtämään jalkaa toisen eteen.

Elina ei voi mitenkään jättää tehtäväänsä kesken, vaikka joutuukin kilpaan itsensä näkin kanssa. Hän siis hakee apua Manolaissaareen haudatulta Moukku-Ollilta, joka eläessään tunsi näkin niin hyvin, että pystyisi ehkä nytkin taivutelemaan tämän sopuratkaisuun. Ilmaiseksi tämä enttimäinen hahmo ei kuitenkaan suostu toimimaan, vaan vaatii korvaukseksi raitajalan kärsää. Valitettavasti tämä jättiläishyttynen on jo kuollut sukupuuttoon, mutta kelpaisiko riivaaja?

Samaan aikaan naispuolinen rikoskomisario Jantunen jäljittää Elinaa, jota epäillään murhasta. Jantunen on etelän kasvatti, joten Lappi asukkaineen tuottaa hänelle jatkuvasti suuria yllätyksiä. Suuri osa ihmisistä suhtautuu häneen pilkallisesti ja torjuvasti ja avuliaatkin henkilöt saattavat johtaa häntä tahtomattaan harhaan. Onneksi Jantunen saa seurakseen ison Musti-nimisen peijoonin, joka suojelee valittua emäntäänsä uskollisesti kuin koira.

Kertomuksen mittaan valaistaan myös henkilöiden taustoja. Kerrotaan Elinan pidättyväisestä äidistä, joka oli taitava noita, mutta joutui kahnaukseen toisen noidan kanssa. Kerrotaan erilaisuudesta ja koulukiusaamisesta. Kerrotaan rakkaudesta, kiveen sidotusta sopimuksesta, väärinkäsitysten vuoksi myttyyn menneestä suunnitelmasta ja kohtalokkaasta kirouksesta. Kyvystä antaa anteeksi sekä toisille että itselleen.

Ollaan siis maailmassa, jossa paskallakin sanotaan olevan oma jumalansa. Turvemöröt ja peijoonit vaikuttavat melko vaarattomilta, mutta kuvankaunis näkki tappaa varomattomia, Elinan kimppuun käy verenhimoinen para ja kunnanjohtajaan asettuu syöppö tundrahattara. Väkiyönä kaikkien on viisainta linnoittautua koteihinsa, sillä silloin vyöryvät esiin niin haamut kuin kukkuluuraajat, sinipiiat, hittolaiset, kolossit ja kulkutaudit.

   - Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

  Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

  - On sitä maalimassa kummempaaki.

Pienen hauen pyydystys on melkoista mielikuvituksen lentoa, kun absurdeihin mittasuhteisiin laajenevat kertomukset ja tapahtumat seuraavat vinhasti toisiaan. Jännitystäkin on, sillä ei ole lainkaan varmaa, että Elina saa ajoissa pyydystettyä hauen, josta tuntuu riippuvan hänen tuleva kohtalonsa ja ehkä jonkun muunkin kohtalo. Pohjoisen murteella käydyt keskustelut tuovat tekstiin lisäeloa ja huumoria.

Lapin luonto jänkineen, suolampareineen ja kitukasvuisine puineen on sopivan myyttinen tausta tapahtumille. Tosin pientä epämukavuutta aiheuttavat kuvaukset kaikista hyönteisistä, hämähäkeistä ja mönkijöistä. Satamääräiset sääsket ympäröivät kulkijaa ja paarmat viiltelevät ihoa, mistä kaikesta kerrotaan tarkkaakin tarkemmin. Jopa linnut alkavat vaikuttaa tässä ympäristössä kohtalokkailta, hauesta puhumattakaan.

Elina sanoi, että äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan.

2.11.2020

LAITILA, JOHANNA: Synty

Kustantaja: Otava 2020

Ollaan Helsingissä vuodessa 1917. Nuori Aleksanteri asuu yksiöönsä sulkeutuneena Hakaniemen torin laidalla, kääntää tekstejä saksan kielestä ja soittaa pianoa. Hänen luonaan vierailevat ainoastaan käytännön asioita hoiteleva Elna, kodinhoitaja Hilda ja ruokaa haluava kissa, minkä lisäksi joku jättää aika ajoin oven taakse marmeladikuulia sisältävän rasian.

Aleksanterin toinen korva on vaurioitunut; se on ”merikorva”, joka tinnittää koko ajan korkeaa d:tä. Siitä huolimatta Aleksanteri huomaa heti, kun naapuriasunnosta alkaa kuulua vieraan miehen ääni. Jostain syystä hän aistii tuon äänen koko kehollaan.

Äänet hehkuivat seinässä lämpönä, sanoina ja kosketuksina. Avasin suuni, jotta saisin lisää happea. Painoin sormeni kuoppaan seinässä, hamusin ääntä lähemmäs, halusin sen lähelle, lähemmäs, lähemmäs, halusin painautua vasten sen kylkeä ja ottaa sen ihoni alle.

Ensitapaamisella naapuri esittäytyy Konstantin Ivanoviksi eli Iljaksi. Hän on venäläinen lehtimies, joka on majoittautunut poliisipäällikkö Rovion asuntoon kirjoittaakseen arkaluonteista reportaasia Helsingistä. Lukkisilmäinen mies on omahyväinen ja ylimielinen ja pitää hyväuskoista Aleksanteria pilkkanaan. Jotain salaperäistä hänessä on, kaikki ei täsmää.

Myöhemmin lukija kokee ahaa-elämyksen, kun mies paljastaa olevansa oikealta nimeltään Vladimir Uljanov: historian havinaa! Aleksanteri alkaa kutsua naapuriaan nyt Uljaksi, mutta mielessään hieman kostonhimoisesti Mirriksi. Inhostaan huolimatta Aleksanteri tuntee myös halua nuolla Uljan käyttämää lusikkaa ja purra tämän imeskelemiä kyniä.

Mikä on pienin mahdollinen fyysinen ele, millä ihminen alisti toisen valtaansa. Oliko se edes kädenliike vaiko kielen, riittikö yksi sana, yksi kielellinen ele, katse tai jopa pelkkä ääni. Oliko korva kaikkein paljain aistielin, alttein hyökkäyksille, haavoittuvin väkivallalle ja julmuudelle. Oliko ihminen sen kautta kaikkein helpoin nitistää, istuttaa häneen ajatuksia, jotka lopulta uskoi itse keksineensä.

Aika tuntuu pysähtyneen. Aleksanteri ja Ulja ovat sulkeutuneina tunkkaisiin huoneisiinsa odottaen jotain ratkaisevaa tapahtuvaksi, puntaroiden paikkaansa maailmassa, etsiytyen toistensa seuraan ja arvuutellen toistensa todellista olemusta. Heti kirjan alussa kerrotaan tarinaa muurahaiskuningattaren lennosta ja myöhemmin Aleksanterin asunnon seinillä vaeltavista muurahaisista, mutta menee pitkään ennen kuin Aleksanteri oivaltaa: myös Ulja on muurahaiskuningatar!

Näin, että nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöitymään, luomaan oman valtakuntansa tai valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan kuningattaren pään, rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden kruunun omaan päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita hajuja.

Aleksanterin tarinaan limittyy kertomus vuodelta 1912. Raskaana oleva nainen kulkee Helsingin kaduilla yön pimeydessä, koska hänen tilassaan on jotain hävettävää. Sitten syntyy pieni tyttö, mutta nainen ei tunne olevan valmis äitiyteen. Kuka hän on ja mikä on hänen yhteytensä Aleksanteriin?

Laitilan kieli on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtaista, mutta välillä erilaisten hajujen ja ihmiskehon tuottamien eritteiden runsas kuvailu herättää jo vastenmielisyyttäkin. Entä miksi kirjan nimi on Synty? Toki syntyy lapsi ja kissakin saa pentuja (ja muurahaisia kuoriutuu), mutta silti tuntuu siltä että johonkin muuhun tässä kyllä viitataan. Hämmentävä ja ajatuksia herättävä kirja, rujo ja kaunis samalla kertaa.