MUSTRANTA, MARIA: Äidin tehtävä

Kustantaja: WSOY 2022

Maailma on täynnä tarinoita, joita kerrotaan ojennukseksi toisille. Niitä kerrotaan yhä uudelleen, koska niin harva ottaa opikseen. En ole elänyt sellaista elämää, että minusta olisi neuvomaan ketään. Parempi olisi olla loppuun asti hiljaa. Mutta kerron tämän kaiken silti. Ehkä lohduksi itselleni, ehkä siksi, etten sittenkään halua armahtaa meitä.

Kirjan minäkertoja on yksinhuoltaja Laura, josta lukija jo varhaisessa vaiheessa tietää, että hän on ollut vankilassa ja synnyttänyt siellä pojan, Pyryn. Miltei kirjan loppuun saakka joutuu kuitenkin odottamaan selitystä siihen, minkä vuoksi Laura on vankilaan joutunut ja siihen, onko asialla jotain merkittävää yhteyttä itse tarinaan.

Varsinaisesti kertomus alkaa ajasta, jolloin Pyry on yhdeksänvuotias. Äiti ja poika asuvat kahdestaan pienessä vuokra-asunnossa erossa sukulaisista ja vailla ystäviä. Pyryn vähät kaverit ovat kaikonneet pojan hillittömien raivonpuuskien vuoksi, jotka voivat kohdistua niin äitiin kuin luokkatovereihin tai opettajiin ja syntyä näiden mielestä varsin mitättömistä asioista. Tosiasiassa kyse on Pyryn reagoinnista tilanteisiin, joissa hänen mielestään on toimittu epäloogisesti tai epäoikeudenmukaisesti.

Sitten Pyry tutustuu Rafaeliin, jonka perhe kuuluu seurapiireihin jo varakkuutensakin ansiosta, mutta myös Pekka-isän poliittisen aseman vuoksi. Tässäpä siisti ja kohtelias poika, josta Pyry voisi ottaa mallia! Lisäksi Rafaelin Mirella-äiti ottaa Pyryn avosylin vastaan ja tarjoaa hänelle mahdollisuuden osallistua asioihin, joihin Lauralla ei olisi mitenkään varaa.

Poikien ystävystyessä myös äidit alkavat tapailla ja samalla Laura saa osansa Mirellan huolettomasta anteliaisuudesta. Kovin läheisestä ystävyydestä ei silti ole kyse. Lauraa hämmentää toisaalta Mirellan välinpitämätön suhtautuminen Rafaelin ja Pyryn ajoittaiseen häiriökäyttäytymiseen ja toisaalta hänen lähes vihamielinen asenteensa opettajia ja muita lasten kanssa tekemisissä olevia aikuisia kohtaan.

Vähitellen alkaa paljastua huolestuttavia asioita. Rafaelin menneisyyteen liittyy jokin erittäin ikävä tapahtuma, jonka vuoksi perhe on luopunut upeasta kodistaan ja muuttanut paikkakuntaa uuden alun toivossa. Kyse on lähinnä julkisivun pitämisestä tahrattomana Pekan poliittista uraa ajatellen, mutta myös Rafaelin parhaaksi. Mirella tosin pitää reagointia aivan liian vahvana: siinä kärpäsestä tehtiin härkänen.

Laura huomaa myös sen, miten Rafaelin mielialat vaihtelevat hetkessä äärimmäisyydestä toiseen: yhtenä hetkenä poika voi olla miltei murhanhimoinen ja seuraavana jo osoittaa hyväntahtoista anteliaisuutta. Ennen Pyryä Rafaelilla ei ole ollut ainuttakaan ystävää ja nytkin ystävyys jatkuu vain siksi, että Pyryllä on hämmästyttävä kyky antaa anteeksi. Onko suhde lainkaan hyväksi Pyrylle itselleen?

Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.

Alusta asti on selvää, että jotain ikävää tulee tapahtumaan, mutta mikä on se asia, josta mennyttä miettivä Laura ei voi enää vaieta? Liittyykö se jotenkin siihen, mitä kärkäs seurapiirirouva Mirella katsoi tehtäväkseen äitinä ja mitä sovitteleva yksinhuoltajaäiti Laura? Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö kumpikin äideistä olisi yrittänyt toimia oman lapsensa parhaaksi.

Tänä päivänä moni saattaa painiskella Äidin tehtävä -teoksessa esitettyjen ajatusten parissa. Miten lasten ongelmakäyttäytymiseen pitäisi reagoida, jotta sillä olisi positiivista vaikutusta? Mikä on koulun ja opettajien vastuu? Entä miten pitkälle äiti voi mennä suojellakseen lastaan? Keneltä äidit saavat tarvitsemaansa tukea?  Mustrannalle kiitos siitä, että kysymykset tuodaan esiin näin kiihkottomasti ja tasapuolisesti! 

IHLBERG, ANNI: Ilonpilaaja

 Kustantaja: Tammi 2021

Lotalla on ongelma. Hän voi aivan yllättäen saada hirveitä raivonpuuskia, joita ei etenkään lapsena pystynyt lainkaan hillitsemään. Hän saattoi repiä toisia hiuksista tai potkaista ja tuntea silloin olonsa hetken aikaa hyväksi. Häpeäntunne seurasi kuitenkin aina vääjäämättä. Lotta itse kuvaa tilannetta niin, että hänen sisimmässään on tulivuori, joka alkaa kuplia ja levittää räjähdyksen jälkeen laavaa ympäristöönsä.

Teini-iässä Lotta osaa jo jossain määrin hallita tulivuortaan. Hän voi rikkoa jotain tai hän voi estää purkauksen tuottamalla kipua itselleen: läpsimällä kasvojaan. iskemällä nyrkillä jalkojaan, viiltelemällä tai kynsimällä ihoaan verille.

 … hän oli jo oppinut, tiesi että kun tulivuori hänessä valmistautui purkautumaan oli hänen rikottava jotain jotta maailma olisi linjassa sen kanssa miltä hänestä tuntui ja jottei hän ehtisi syöstä laavaa ympärilleen hallitsemattomasti ja tuhota hataria, turvattomia ystävyyssuhteitaan…

Jokainen uusi vaihe elämässä saa Lotan toivomaan, että se olisi uuden alku muutenkin; Lotta tutustuisi ihmisiin, pääsisi sisään porukoihin, olisi hyväksytty. Ennen pitkää tulee kuitenkin purkaus, joka todistaa, että Lotta on yhä sama raivopää kuin ennenkin. Jotkut ottavat sotkujen pelossa etäisyyttä, mutta kyllä Lotalla kaiken aikaa on ystäviäkin, jotka kestävät raivoamiset ja räsynukkehumalat.

Lotta tuntee poikkeavansa kaavasta myös seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Häntä selvästikin kiinnostavat enemmän tytöt kuin pojat, joiden seurassa näkyminen kuitenkin tuottaa enemmän arvovaltaa. Tässä lienee syy siihen, miksi Lotta hyvistä päätöksistään huolimatta lähtee mukaan juominkeihin ja huumeiden käyttöön teatterikorkeakoulun opiskelijanakin.

… ne joihin hän yritti ripustautua lepattivat häneltä karkuun. Eikä Lotalle sillä ollut merkitystä, oliko aurinkokunnan keskellä mitään vai ei, oliko hänen kadehtimiensa ihmisten välillä oikea yhteys vai vain illuusio yhteydestä; hän olisi halunnut vain saada osansa siitä tunteesta että muut halusivat tulla nähdyiksi hänen kanssaan.

Syrjinnän määrää Lotta todennäköisesti kuvittelee suuremmaksi kuin se todellisuudessa onkaan - suhteellisuudentajuhan ei välttämättä kuulu nuoren ihmisen työkaluihin. Ihan suoraan joku Lotalle sen sanookin: ”et ole kaiken keskus, maailma ei pyöri sinun ympärilläsi”, mutta vie aikansa ennen kuin Lotta tajuaa muillakin olevan ongelmia. Jopa paljon pahempia kuin hänellä itsellään.

Kirjassa tuodaan esille myös tyttöihin kohdistettuja ulkonäköpaineita. Lotan kehityskaaren yhteen osaan kuului jonkinlainen nousu tyttöyden yläpuolelle: lyhyet hiukset, poikamaiset vaatteet, vaatimus päästä urheilemaan poikien kanssa. Lotan hieman pyöreää pikkusiskoa puolestaan painostettiin niin kouluterveydenhuollon kuin äidinkin taholta laihduttamaan ja olemaan reippaampi, mikä sai tytön lopulta ajautumaan anoreksiaan. 

Anni Ihlberg (s. 1995) opiskelee dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista Teatterikorkeakoulussa, mikä näkyy hyvin tässä esikoisteoksessa. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ja menneisyys limittyy tarinaan takaumina. Lotan mielenmaailma paljastuu lukijalle miltei raadollisen avoimena ja ryöppyävä kieli tukee omalta osaltaan teoksen tunnepitoisuutta. Ehkäpä teoksen luettuaan ymmärtää nuorten yhä enenevässä määrin lisääntynyttä pahaa oloa hieman paremmin.

BJERGFELDT, ANNETTE: Palermotien taivaallinen laulu

Kustantaja: Into 2022

Alkuteos: Højsangen fra Palermovej

Suomennos: Outi Menna

Kaikuja nuoren äitini kujerruksesta isälle, isoisän pianosävelistä, venäjänkielisestä humalaisten örinästä, Olgan hyräilystä ja Filippan sipsutuksesta lautalattialla. Jos olen hiirenhiljaa ja höristän korviani, saatan erottaa vielä vaimeampana lasien kilistelyä viime vuosisadalla pidetyistä juhlista. Balettiaskelten keveitä tömähdyksiä ja heräilevien toiveiden värinää.

Tanskalaisen Annette Bjergfeldtin runsas, lämminhenkinen ja hauska romaani Palermotien taivaallinen laulu sijoittuu Amargerin saarelle lähelle Kööpenhaminaa. Siellä asuu Palermotien varrella valkoisessa huvilassa kolme sukupolvea. Ajallisesti matkustetaan 1920-luvulta 1990-luvulle.

Valkoisen talon hankkii tukkukauppiaan kaunosieluinen poika Hannibal. Hän unelmoi siitä, miten talossa aikanaan emännöisi eksoottinen nainen ja Tšaikovskin musiikki soisi siellä samalla kun luettaisiin Korkeaa veisua ja venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Etenkin Anna Kareninaa, joka aikoinaan elokuvamuodossa vei Hannibalilta jalat alta.

Vuonna 1920 Hannibal matkustaa Pietariin turkiksia ostamaan, huomaa sattumalta Sirkus Sowalskajan mainoksen ja menee katsomaan sen vetonaulaa, virtahepoa. Suurimman vaikutuksen häneen tekee kuitenkin kahtia sahattava nainen, pieni ja notkea Varinka hiilenmustina hehkuvine silmineen. Yhteistä kieltä nuorilla ei ole, mutta Varinka onnistuu kuitenkin kertomaan, että hänen aarteensa on äidiltä saatu Anna Karenina -teos. Tässä Hannibalin unelmien nainen!

Todellisuus Tanskassa tuottaa pettymyksen. Nuori rouva on karkea ja kiroileva, rakastaa vinttikoirakilpailuja ja vedonlyöntiä enemmän kuin musiikkia ja kirjallisuutta ja seurustelee mieluummin laitapuolen venäläisten kuin miehensä kanssa. Hannibal ei taida tietää, että Varinka on menettänyt rakastettunsa tämän pudottua trampoliinihypyn jälkeen suoraan virtahevon kitaan? Kirjan mielenkiintoisin hahmo yrmeä ja tiukan rationaalinen Varenka kyllä on.

Lohtua Hanniballe tuo Eva-tytär, kultakutrinen ja orvokkisilmäinen kujertaja. Hänen välityksellään Hannibal pääsee koskettamaan kaipaamaansa tuonpuoleista todellisuutta, sillä Eva näkee enneunia, jotka järjestään toteutuvat – tosin joskus aika odottamattomalla tavalla. Lennokas Eva uskoo löytäneensä Vuosisadan rakkauden ruotsalaisesta kirjekyyhkyjen kasvattajasta, rauhallisesta ja turvallisesta Jan Gustavista, mutta ovatkohan elämäntyylit sittenkin liian erilaiset?

Seuraavan sukupolven edustajista Hannibal löytää lisää mielihyvää. Evan ja Jan Gustavin vanhin tytär Filippa on ruumiillisesti hauras ja käy useammankin kerran kuoleman rajan tuolla puolen, mutta älyllisesti hän lentelee sfääreissä. Kaksostytöistä Olgasta ja Estheristä Hannibalin musiikinrakkauteen vastaa lumoava Olga, joka on saanut synnyinlahjaksi uskomattoman äänen ja mieltymyksen klassiseen musiikkiin. Intohimoinen luonne tosin vie häntä ajoittain väärään suuntaan.

Olga laulaa kuin merten innokas mustarastas merkatakseen, että tämä on hänen päärynäpuunsa ja hänen ominta aluettaan… Hän laulaa itsensä arjen yläpuolelle. Laulaessaan hän koristelee värittömän taivaan Mahlerin lepattavilla amiraaliperhosilla, jotka tihkuvat kaihoa ja pian lähestyvää kuolemaa.

Kirjan kertoja on kaksosista toinen eli Esther, joka isokokoisena ja kömpelönä tuntuu olevan tuomittu jäämään sädehtivän sisarensa varjoon. Sisarkateudelta ei vältytä, mutta kaksosten välillä vallitsee kuitenkin aina salaperäinen yhteys. Esther haluaisi taidemaalariksi, mutta sopiiko hänen räiskyvä tyylinsä aikakauden suuntauksiin? Esther nimittäin on täysiverinen koloristi ja näkee kaiken ympärillään väreinä.

Olen maalannut siitä asti kun avasin silmäni. Kasvot, paikat, numerot, kirjaimet ja mielentilat, kaikella on oma värinsä. Numero 4 on marsvioletti, R hehkuu syaaninsinisenä, melankoliassa on syvää poltettua siennaa, ja pettymykset ovat voimakkaan sitruunankeltaisia.

Pelkkä ”farkuttaminen” (vinttikoira Igorin ahkerasti harrastama toiminta) ei riitä kirjan henkilöille, vaan he hakevat Vuosisadan rakkautta; löytävät, kadottavat, pettyvät, eivät huomaa olevansa jo sitä lähellä. Kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä, miltä ulkopuolisen silmin näyttää – sen joutuu toteamaan kaikkitietäväksi kertojaksi itseään luullut Estherkin. Ehkäpä pitäisi rakastaa kuin virtahepo, kestäen toisen rumuuden ja vihaisuuden!

Tyylilajiltaan kirja edustaa maagista realismia. Ovat enneunet, talossa aistittavat haamut, kuolleen sisaren vierailut unessa neuvomassa ja opastamassa. On puutarha, joka kukoistaa sitä runsaampana, mitä raikuvammin talossa soi musiikki. Oma symbolinen merkityksensä on varmaan kyyhkyilläkin. Kirja ei ole tässäkään suhteessa yksitotinen, vaan lempeän leikittelevä.

Annette Bjergfeldt (s. 1961) on paitsi kirjailija myös palkittu laulaja-lauluntekijä, kuvataiteilija ja laulunkirjoittamisen opettaja, joka järjestää musiikkityöpajoja mm. vangeille ja kehitysvammaisille lapsille. Musiikintuntemus näkyy myös esikoisromaanissa Palermontien taivaallinen laulu.

VUONG, OCEAN: Lyhyt maallinen loistomme

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: On Earth We’re Briefly Gorgeous (2019)

Suomennos: Tero Valkonen

Äiti hyvä, Kirjoitan saadakseni sinuun yhteyden, vaikka joka sana viekin sanan verran kauemmas sieltä missä olet… En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että joskus en tiedä keitä tai mitä me olemme. Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin. Joko kuulet minua? Pystytkö lukemaan minua?

Lyhyt maallinen loistomme -teos on kirje tai tilinteko, jota kolmekymppinen poika kirjoittaa äidilleen. Tässä nykyisessä elämässä äiti ei valitettavasti osaa sitä lukea, mutta poika toivoo hänen kuitenkin jossain seuraavassa elämässä löytävän ja lukevan tämän kirjan. Kirja luovii menneen ja nykyhetken välillä, kertoo pojan kuulemien tarinoiden perusteella isoäidin ja äidin elämästä ja selvittelee pojan omia kokemuksia ja ajatuksia.

Maalla kasvaneen isoäidin nimi oli alun perin sama kuin hänen järjestyksensä perheen lapsista: seitsemäs. Seitsemäntoistavuotiaana hän jätti taakseen järjestetyn avioliiton ja pienen tyttären ja otti itselleen mahdollisimman kauniin uuden nimen. Hänestä tuli Lan eli Lilja. Saigoniin 1960-luvulla saapunut Lan joutui ansaitsemaan elantonsa amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjänä, tuli raskaaksi ja synnytti tyttären, joka sai kauniin nimen hänkin: Hong eli Ruusu.

Lanin tulevaisuus näytti lupaavalta, kun hän tapasi virginialaisen maalaispojan Paulin ja meni tämän kanssa naimisiin vietnamilaisin menoin vuonna 1968. Pariskunta erotettiin kuitenkin tylysti. Vasta vuonna 1990 sodan ja sekasorron keskellä lapsensa kanssa elänyt Lan onnistui pakenemaan Vietnamista ja saamaan yhteyden Pauliin filippiiniläiseltä vankileiriltä.

Paulin avulla perhe pääsee Yhdysvaltoihin. Lanin lisäksi Connecticutin Hartfordissa sijaitsevaan asuntoon asettuvat Hong-tytär ja tämän kaksivuotias poika, jota kutsutaan pikkukoiraksi. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta on tarkoitettu suojelemaan lasta pahantahtoisilta hengiltä, jotka ohittavat arvottomilta kuulostavat kohteet ja jättävät henkiin.

   Aivan, oli sota. Aivan, me tulimme sen keskipisteestä. Siinä sodassa nainen antoi itselleen uuden nimen, Lan, julisti nimeämisen myötä itsensä kauniiksi ja teki sen jälkeen kauneudesta jotain säilyttämisen arvoista. Siitä syntyi tytär, ja siitä tyttärestä poika.

   Minä selitin itselleni kaiken aikaa, että me synnyimme sodasta – mutta äiti, olin väärässä. Me synnyimme kauneudesta.

   Älköön kukaan erehtykö luulemaan meitä väkivallan hedelmiksi – mutta kun väkivalta lävisti hedelmän, se ei pilannut sitä.

Isoäiti ja äiti kärsivät kumpikin sotakokemusten aiheuttamista traumoista. Äiti on myös väsynyt tehtyään nälkäpalkalla pitkiä päiviä kynsihoitolassa hankalassa asennossa ja kemikaalihuuruja hengittäen. Raivonpuuskat kohdistuvat pikkukoiraan: rystyiskuja, kämmenellä lyöntejä, pimeään kellariin telkeämisiä ja esineille heittelemisiä (mm. keraamisella teepannulla päähän). Onko äiti siltikään hirviö?

Pikkukoiran äiti on hyvin vaaleaihoinen, mitä Vietnamissa ei katsottu hyvällä, mutta olisi Yhdysvalloissa ollut suuri etu. Esteenä etenemiselle on kuitenkin äidin luku- ja kirjoitustaidottomuus sekä vaikeus (tai haluttomuus) oppia puhumaan englantia. Hänen surkuhupaisa yrityksensä ostaa häränhäntää lihatiskiltä elekielellä kannustaa pikkukoiraa opiskelemaan englantia mahdollisimman nopeasti ja kattavasti, jotta hän pystyisi toimimaan perheen tulkkina erilaisissa tilanteissa.

Pikkukoira itse joutuu kiusaamisen kohteeksi ihonvärinsä vuoksi ympäristössä, jossa aasialaisia ei vielä ole. Hän poikkeaa muista myös herkkyytensä vuoksi ja vielä siksikin, että tietää jo tässä vaiheessa pitävänsä enemmän pojista kuin tytöistä. Kouluopinnot alkavat kuitenkin hitaan alun jälkeen sujua hyvin ja johtavat aikanaan yliopistoon saakka.

Tärkeä rajapyykki pikkukoiran elämässä on kesätyö neljätoistavuotiaana miehisessä porukassa tupakkafarmilla. Siellä pikkukoira tapaa pari vuotta vanhemman kovapintaisen ja kapinoivan Trevorin. Nuorukaisten välinen ystävyys, tunteiden lämpeneminen ja fyysinen rakkaus on kuvattu suorasukaisesti ja samalla kauniisti.

...kuin olisimme olleet kaksi ihmistä kaivautumassa yhteen ruumiiseen ja sulautuneet samalla yhteen niin, ettei jäljelle jäänyt paikkaa joka olisi sanonut minä.

Valitettavasti Trevoriin liittyy myös alkoholin ja huumeiden käyttö. Hän on jäänyt koukkuun murtuneen nilkan hoitoon määrättyihin pillereihin, jotka myöhemmin osoittautuvat heroiiniksi, ja kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana. Samoihin aikoihin pikkukoira menettää myös isoäitinsä. Ehkäpä tämä surullinen vaihe saa pikkukoiran itsensä jättämään huumekokeilut sikseen.

Vuong pohtii paljon kieltä, kirjoittamista ja kirjallisuutta. Mikä merkitys on äidinkielen menettämisellä, jos uutta kieltä ei tule tilalle? Värittyvätkö sanat ihmisen taustan ja kokemusten perusteella? Pysyykö tieto todellisena, kun sen kirjoittaa muistiin, vai liukeneeko se? Onko asioilla vain yksi oikea nimitys?

Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.

Ocean Vuong (s. 1988) aloitti kirjailijanuransa runoilijana, mikä näkyy hänen esikoisromaanissaan Lyhyt maallinen loistomme. Kaunis ja monikerroksinen kieli antaa tapahtumille syvyyttä ja pehmentää sitä, mikä on vastenmielistä ja rumaa. Symboliikkaa on paljon, mutta lukijan itsensä tulkittavaksi jää, miten monarkkiperhosten muutto liittyy pikkukoiran perheeseen tai apinan aivojen syönti hänen äitiinsä. Suomentaja Tero Valkosen työ ei varmaankaan ole ollut helppo, mutta lopputulos on hieno.

PS. Vuongin etunimeen liittyy hauska tarina. Äiti antoi pojalle Yhdysvaltoihin saavuttuaan uudeksi nimeksi Beach (ranta), mutta lausui sen kuin bitch (narttu), jolloin eräs tuttu ehdotti tilalle sanaa Ocean (valtameri). Tutkittuaan asiaa äiti hyväksyi ehdotuksen.

Joskus, kun en jaksa välittää, ajattelen että henkiinjääminen on helppoa; jatkaa vain kaiken sen varassa mitä itsellä jo on, tai sen mitä on jäljellä siitä minkä sai, kunnes jokin muuttuu – tai sitten tajuaa viimein, että on mahdollista muuttua joutumatta katoamaan, riittää kun odottaa myrskyn päättymistä, jolloin tajuaa että tosiaan, oma nimi on edelleen kiinni jossakin mikä elää.

 

TRAN, QUYNH: Varjo ja viileys

Kustantaja: Teos & Förlaget 2021

Alkuteos: Skugga och svalka

Suomennos: Outi Menna

Quynh Tranin perhe saapui Vietnamista Suomeen vuonna 1989 ja tuleva kirjailija syntyi samana vuonna. Hän varttui Pietarsaaressa, mutta asuu nykyisin Malmössä, missä työskentelee psykologina. Biskops Arnö -kirjoittajakoulussa opiskellut Tran voitti esikoisteoksellaan Varjo ja viileys Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 ja Runeberg-palkinnon vuonna 2022.

Varjo ja viileys -teos sijoittuu ruotsinkieliseen pikkukaupunkiin Pohjanmaalla 1900-luvun ja 2000-luvun taitteessa. Perheeseen kuuluvat Má eli äiti, teini-ikäinen isoveli Hieu ja muutaman vuoden nuorempi pikkuveli, jonka toimii kirjan kertojana. Perheen aiemmasta elämästä Vietnamissa ei kerrota juuri mitään eikä siitäkään, mitä poikien isälle on tapahtunut. Kertoja ei näitä asioita tiedä ja Má vaikenee.

Pikkuveli on hyvä koulussa ja hämmästelee itsekin sitä, miten helposti pystyy muistamaan asioita ja miten taitava on kirjoittamaan tarinoita. Onnistumiskokemukset kannustavat häntä yhä innokkaampaan pänttäämiseen eikä hän enää innostu ennen niin tärkeältä tuntuneesta jalkapalloilustakaan. Mieluiten poika uppoutuu kirjoihin Hieun kanssa jakamassaan huoneessa, mutta havaitsee kyllä kaiken ympärillään tapahtuvan.

Minä pänttäsin ja Má ja Hieu vaikenivat ympärilläni, viivyttelivät ovensuussa neuvottoman näköisinä kuin kaksi haamua, joiden silmissä olin kaikkitietävä nero. Syventynyt opiskelu oli asia, jota he eivät koskaan ymmärtäisi.

Hieu sen sijaan notkuu kaupungilla kavereidensa kanssa coolisti pukeutuneena, viipyy poissa kotoa yömyöhäiseen ja käyttää alkoholia. Tyttöystävärintamalla Hieun tilanne vaikuttaa hyvältä, kunnes erään tytön pahoinpitelystä seuraa oikeusjuttu, nuorisorangaistus ja käynnit psykologin luona. Se voi olla nuorukaiselle ihan hyväksi tilanteessa, jossa Mán kovakouraiset kurinpitomenetelmät eivät tunnu enää tehoavan.

Molemmat pojat toimivat tulkkeina äidilleen, joka ei osaa sen paremmin ruotsia kuin suomeakaan. Töitä Má saa pesulasta, jonka henkilökuntaan kuuluu muita vietnamilaisia, mutta välillä hänelle riittää työttömyyskorvauskin. Lisäksi Má keksii keinoja ansaita rahaa: vietnamiksi dubattujen videokasettien vuokraaminen, kortinpeluu rahasta muiden vietnamilaisten kanssa ja lopulta mustikoiden poimiminen. Synkissä suomalaismetsissä vietnamilaiset saattavat viipyä päiväkausia ja kerätä käsittämättömät määrät mustikkaa. Joku yökukkuja onnistuu näkemään leopardinkin!

Pikkuveljeä ei oteta mukaan metsään, koska häntä pidetään liian pienenä pitkäkestoiseen aherrukseen. Hän saa kuitenkin nähdäkseen metsässä otettuja valokuvia, joiden katselusta tulee hänelle miltei pakkomielle. Mielikuvitus alkaa kehrätä yksityiskohtaista kertomusta siitä, miltä metsä tuntuu ja mitä siellä tapahtuu. Mikä kirjassa onkaan lopulta totta ja mikä pojan sepitelmää?

Saatoin nähdä heidät vaikken sulkenut silmiäni, Mán ja Hieun pimeässä metsässä. He tunkivat verkkokalvolleni väkisin ja rakentuivat muistoiksi, joista tuli minun omiani. Johtuiko heidän jatkuva ilmestymisensä valokuvista, joita olin katsonut? Uppouduin niihin aina kun sallin itseni olla jouten. Valoon ja ääniin, hyönteisiin. Tuntui kuin jokin olisi pakottanut minut siihen, asettanut sen ehdoksi olemassaololleni; minun oli kuljettava heidän kanssaan, herätettävä heidät henkiin, minulla oli järkkymätön tarve viedä kuvia Másta, Lan Phamista, Hieusta ja Tei-Tei-tädistä ajassa eteenpäin, yhä syvemmälle käsittämättömään ininään, metsän pimeydessä ja valossa aaltoileviin tih3isiin, näkymättömiin parviin.

Kirjassa ei tapahdu mitään dramaattista. Perhe käy uimahallissa ja elokuvissa, nauttii kioskista ostetusta jäätelöstä. Perhe katsoo televisiota ja vierailee ystävien luona. Isoveli kuuntelee musiikkia. Má harjoittelee valokuvaamista. Ilmapiiri riippuu aina Mán mielialasta. Hän voi olla toverillinen ja suojeleva, vetäytyvä ja mielenosoituksellinen, raivoisa ja väkivaltainen. Kaikkea tätä pikkuveli kuvaa jotenkin ulkopuolisena, kuin varjoista viileästi katsellen.

Tyyliltään Varjo ja viileys on samaan aikaan runollinen ja pelkistetty, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Luvut vaihtelevat pituudeltaan; lyhimmillään ne ovat vain lauseen tai parin mittaisia toteamuksia, kun taas jonkun henkilön paasaus oman intohimonsa kohteesta kestää sivukaupalla. Hieman hahmottamista tällainen lyhyistä tuokiokuvista rakentuva teos kyllä vaatii, mutta toisaalta jonkin selventävän yksityiskohdan keksiminen tuottaa iloa.

Vietnamilaisten pakolaisten teoksia on viime aikoina suomennettu muitakin. Kim Thúyn hienostuneet pienoisromaanit Ru, Vi ja Em ovat kertomuksia Vietnamin historiasta säätyläisperheen näkökulmasta, pakomatkasta ja kotiutumisesta Kanadaan.  Yhdysvalloissa asuvan Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme taas on karu kuvaus vähäosaisten asemasta niin sodan jaloissa kuin sopeutumisessa vieraaseen yhteiskuntaan.

  

McCONAGHY, CHARLOTTE: Viimeinen muuttolintu

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Migrations

Suomennos: Sari Karhulahti

Viimeinen muuttolintu -romaanissa eletään maailmassa, josta ilmastonmuutoksen takia ovat kadonneet miltei kaikkia luonnossa elävät nisäkkäät, linnut, pölyttäjät ja kalat. Olemassa on enää vain lemmikkieläimiä tai eläintarhoihin ja suojelualueille pelastettuja lajiensa viimeisiä edustajia. Luonnossa elää kuitenkin vielä yksi sitkeä laji: lapintiirat, joiden huikean pitkää – ja ehkä viimeistä - muuttomatkaa Grönlannista Antarktikselle Franny Stone on päättänyt seurata.

Franny on kiinnittänyt paikantimen kolmeen lapintiiraan ja etsii nyt laivaa, jolla voisi seurailla lintujen muuttoreittiä ja jäljittää tienoon, jonne linnut Antarktiksella asettuvat. Hän on päätellyt, että lintujen määränpäässä on vielä saatavissa kalaa ja lupailee kalastusalus Saghanin kapteenille Ennisille palkkioksi matkasta kerrassaan harvinaislaatuista loistoapajaa. Franny itse on kyllä vegaani ja kalojen tappaminen kauhistuttaa häntä, mutta hätä ei lue lakia.

Matkansa Franny joutuu kustantamaan työskentelemällä laivan joka paikan höylänä: tekemään sormet verillä solmuja, siivoamaan, auttamaan keittiössä. Yrmeä miehistö alkaa matkan edetessä hyväksyä Frannyn osaksi porukkaa ja uskoa luvattuun kalasaaliiseenkin. Kapteeni Ennisin pontimena puolestaan saattaa olla jotain ihan muuta kuin saalis.

Kalastusaluksen matkaan limittyvät Frannyn aiemmat vaiheet. Jo hänen ollessaan lapsi naapurit sanoivat, että ”likka on levoton sielu” ja tämä levottomuus jatkui aikuisiässäkin. Olipa Franny missä vain, ennen pitkää seinät alkoivat kaatua päälle ja hänen oli lähdettävä pois tietämättä, minne tai miten pitkäksi aikaa. Kuvaan kuuluivat myös väkivaltakohtaukset ja unissakävely. Kaikki varmaan seurausta äidin katoamisesta, kun Franny oli tuskin teini-iässä.

Ilmeisesti Frannyn menneisyydessä on ollut myös jokin hirveä tapahtuma, jonka takia hän on joutunut vankilaan, mutta onko hän vaatimassa itselleen vielä ankarampaa rangaistusta jostakin, jolle ei ehkä voinut mitään? Tuntuu kuin Franny matkatessaan lapintiirojen perässä sovittaisi jotain velkaa ornitologipuolisolleen Niallille, jolle kirjoittelee ahkerasti kirjeitä niitä kuitenkaan koskaan lähettämättä. Hallitseeko Frannya suruun liittyvä kuolemanvietti vai sittenkin selviytymisvaisto?

Kerran elämän huvetessa – huvetessa todella, aivan oikeasti, ei pelkästään synkissä tulevaisuudenkuvissa vaan konkreettisena sukupuuttoaaltona tässä meidän ajassamme – päätin seurata eräitä lintuja valtameren poikki. Ehkä toivoin, että ne johdattaisivat minut jonnekin, minne olivat paenneet muut niiden kaltaiset olennot, luontokappaleet, jotka uskoimme tappaneemme. Ehkä luulin, että minulle selviäisi, mikä pakotti armotta minut jättämään kerran toisensa jälkeen taakseni ihmiset, paikat, kaiken. Tai ehkä vain toivoin, että lintujen viimeinen muuttomatka opastaisi minut sinne, minne kuulun.

Viimeinen muuttolintu -romaani varoittaa siitä, mihin ihmisten itsensä aikaansaama ilmastonmuutos saattaa johtaa. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hyvin kirjoitettu lukuromaani voi silti herätellä ajatuksia ihmisissä, joille median ja tietokirjojen uhkakuvat ovat liikaa. Etenkin kun lopussa pilkahtelee jo hieman tulevaisuudenuskoakin. Tätä kirjaa voisi suositella niille, jotka viehättyivät Delia Owensin romaanista Suon villi laulu.