ORANGE, TOMMY: Harhailevat tähdet

Kustantaja: Aula & Co 2026

Alkuteos: Wandering Stars (2024)

Suomennos: Terhi Kuusisto

Kansi: Laura Noponen

Rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu. (Raamattu, Juudaan kirje 1:13)

Teoksessaan Ei enää mitään (Aula & Co 2020) Tommy Orange kertoi kahdentoista henkilön välityksellä urbaani-intiaanien elämästä Yhdysvalloissa. Romaanissa Harhailevat tähdet tavataan samoja henkilöitä, mutta kerrotaan myös vanhemmista ja uudemmista ajoista. Käsiteltävänä on seitsemän sukupolven aikaisia kokemuksia ja melko sekavia ihmissuhteita, joten kirjan alussa oleva sukutaulu on suureksi avuksi.

Harhailevat tähdet -romaani jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisen otsikko on Ennen, 1924. Se alkaa vuodesta1864 ja Coloradon Sand Creekissä tapahtuneesta verilöylystä. Ainoastaan nuori Jude Star onnistuu pakenemaan paikalta, mutta hänkin luodin haavoittamana. Järkytys vie häneltä puhekyvyn pitkäksi aikaa.

Myöhemmin Jude joutuu Fort Marionin vankilaan Floridaan, missä vankilanjohtaja Richard Henry Pratt pyrkii ”tappamaan intiaanin ja pelastamaan ihmisen”. Judelle ja ystävälleen Bear Shieldille tästä on se hyöty, että he tutustuvat kirjallisuuteen Raamatusta Frankensteinin hirviöön. Kumpikin perustaa perheen vankilasta vapauduttuaan ja tulevaisuus näyttää edes hetken toiveikkaalta.

Juden ja Bear Shieldin jälkeläisten elämää värittävät päihteet. Lapset elävät isättöminä ja joskus myös äidittöminä. Esimerkiksi Juden lapsenlapsi Victoria (Vicky) adoptoidaan jo vauvana valkoiseen perheeseen ja hän kuulee vasta sijaisäitinsä kuoltua intiaanitaustastaan. Biologisen isänsä Charles Starin jäljiltä löytyneistä muistiinpanoista hän saa tietoa perheensä historiasta.

Starin, Bear Shieldin ja Red Featherin toisiinsa kietoutuneiden sukujen vaiheita selostetaan satiirisesti, mikä vain korostaa niitä kauheuksia, joita Amerikan alkuperäisväestö joutui valkoisten valloittajien taholta kokemaan: raakaa teurastusta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja lopulta myös yrityksen tulla sulautetuksi valtaväestöön koulutuksen kautta. Teksti etenee kiivaana: ihmiset ja tapahtumat vilisevät ohi.

… jos oli joku, joka selvisi säännöllisestä pieksemisestä ja raiskauksista, selvisi ja sai oman elämän, perheen ja kodin, niin se johtui vain siitä, että nuo intiaanilapset jaksoivat kestää enemmän kuin jaksoivat kestää.

Romaanin toisen osan otsikko on Jälkipuinti, 2018 ja kolmannen osan Tulevaisuuksia. Pääosissa ovat Vickyn Oaklandissa asuvat tyttärentyttärenpojat, joista poikien äidin kuoleman ja isoäidin huumeriippuvaisuuden vuoksi huolehtii isotäti Opal. Lahjakkailla pojilla on traumansa, mutta lopulta tilanne näyttää kääntyvän valoisammaksi. Päihteidenkäyttäjä kuntoutuu, maailmalla harhaillut palaa kotiin ja suku jatkuu pikkuisen Opalin muodossa.

Kaikki luulee, että me ollaan vain menneisyyttä, vaikka me ollaan täällä, mutta muut ei tiedä, että me ollaan yhä täällä, joten on kuin me oltaisiin tulevaisuudessa.

Harhailevat tähdet -teoksessa on vimmaa ja surua, mutta myös toivoa. Äänessä on useita eri sukupolvia edustavia kertojia, jotka kaikki kärsivät samoista ongelmista: päihderiippuvuudesta, alhaisesta itsetunnosta ja identiteettikriisistä. Kirjan viestiksi jää rukous, joka sopisi maapallon jokaisen asukkaan suuhun:

Kunpa me selvittäisiin, me jotka peritään koko sotku, menetys, vaje, tämä on anteeksiannon rukoukseni, me ollaan hylätyn maailman perijät. Oppikaamme antamaan itsellemme anteeksi, jotta kevenisimme, jotta nousisimme lentoon, emme lintuina, vaan ihmisinä karistaisimme painon ja jatkaisimme seuraaviin sukupolviin, pysyisimme elossa, lakkaisimme jatkuvasti kuolemasta.

Oaklandista kotoisin olevalla Tommy Orangella (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-intiaanien sukujuuret ja cityintiaanin identiteetti. Esikoisromaani Ei enää mitään palkittiin vuonna 2019 PEN / Hemingway Awardilla ja American Book Awardilla. Harhailevat tähdet -romaani oli vuonna 2024 Booker-palkintoehdokkaana.

PS. Kirjan englanninkielisen nimen monimerkityksellisyys katoaa suomennoksessa väkisinkin, mutta Terhi Kuusiston suomennos on kyllä hieno!