FOSSUM, KARIN: Minä näen pimeässä

Riktor-niminen mies työskentelee vanhainkodissa ja vaikuttaa täydelliseltä, huolehtivalta hoitajalta. Tosiasiassa hän nauttii vanhusten kiduttamisesta, kuten hiusten repimisestä, arkojen paikkojen nipistelystä, ruoatta jättämisestä ja lääkityksen kieltämisestä. Myös vapaa-aikanaan Riktor hakeutuu heikkojen ja avuttomien pariin ja kutsuu ilkeitä tekojaan ”arkiseksi kiusanteoksi”.

Vaikka Riktor halveksiikin heikkoutta muissa ihmisissä, ei hän voi tukahduttaa omaa ystävyyden ja läheisyyden tarvettaan. Hän haaveksii naisista ja löytää työtovereidensa sanoista ja teoista kätkettyjä merkityksiä, jotka osoittavat hänen mielestään halua rakkaussuhteeseen. Lähimmäksi ystävyyttä Riktor pääsee kuitenkin puistossa tapaamansa kodittoman miehen kanssa, jota hän houkuttelee luokseen lupailemalla runsasta alkoholitarjoilua hyvää keskustelua vastaan. Kuinka laitapuolen kulkija voisi olla yrittämättä hyötyä tilaisuudesta enemmänkin? Miehen petollisuus nostattaa Riktorissa hallitsemattoman kiukunpuuskan, joka johtaa murhaan. Ruumiin Riktor kaivaa puutarhaan.

Aikanaan Riktor joutuu syytteeseen murhasta, muttei suinkaan kodittoman miehen surmaamisesta. Vanhainkodissa kuolee nainen, jota Riktor on aivan erityisesti kiusannut ja pelotellut. Todisteet kiusaamisesta ovat pitävät, mutta murhasta ei ole selvää näyttöä. Miten oikeus suhtautuu aihetodisteisiin? Tuomitaanko Riktor murhasta, jota hän ei ole tehnyt? Selviääkö hän siitä murhasta, jonka oikeasti teki?

Fossum kuvaa taitavasti Riktorin mielen pirstoutumista:

Toisinaan, yön hiljaisuudessa, makuuhuoneeseeni ajaa rekka, joka syöksyy ovesta sisään ja pysäköi sängyn viereen. Dieselmoottori käy ja mekastaa aamuun asti. Olen aivan uuvuksissa kun viimein nousen sängystä. Toisaalta. Hiljaisuus pelottaa vielä enemmän sillä olen elänyt koko elämäni kaiken tämän melun keskellä, äänten ja mekkalan.