FAGERHOLM, MONIKA & JOHNSON, MARTIN: Meri : neljä lyyristä esseetä

Martin Johnson

Meri ei ole ihminen. Meri puhuu aina totta. Meri tahtoo aina hyvää. Meri on meri. Ei muuta.

Monika Fagerholm
Valtameri. Se on meidän maamme.

Siellä me itse asiassa elämme.

Meressä. Kuvittele sitä.

Suomenruotsalainen kirjailija Monika Fagerholm ja ruotsalainen radiotoimittaja ja äänitaiteilija Martin Johnson loivat vuonna 2011 Ruotsin radiolle ohjelman siitä, mitä meri on tai mitä se voisi olla. Ohjelman inspiroimana syntyi myös neljä lyyristä esseetä käsittävä kirja, jossa fakta ja fiktio, haastattelut ja journalistinen materiaali yhdistyvät mosaiikkimaiseksi ja yllätykselliseksi kokonaisuudeksi.

Fontin perusteella erottaa, milloin äänessä on Fagerholm ja milloin Johnson, mutta tällä ei ole suurta merkitystä. Toinen aloittaa jostakin aiheesta ja toinen jatkaa, sujuvasti. Fagerholm muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukemiaan kirjoja, Johnson haastattelee kirjailijoita ja meren ammattilaisia. Asko Sahlberg on suomentanut tekstit runollisuuden ja poljennon säilyttäen.

Ensimmäisessä esseessä nimeltään ”Katastrofi” kerrotaan ihmisistä, jotka ovat halunneet valloittaa meren ja kokea suurta vapautta, mutta kohdanneetkin tuhon; haaksirikon, hukkumisen, somalimerirosvojen panttivangiksi joutumisen.

Toisessa esseessä käydään pinnan alla. Ihmisen unelmana on joskus ollut vedenalainen maailma, jota viljeltäisiin kuin puutarhaa, mutta tosiasiassa merestä löydetään tonneittain radioaktiivista jätettä ja rautaromua. Esimerkiksi Itämeressä happikatoiset alueet leviävät kuin kuura. Matka URF-sukellusveneellä on täynnä pelkoa ja kuolemanajatuksia.

”Labyrintti”-esseessä tutustutaan luotseihin ja saaristolabyrinttiin niin Ruotsissa kuin Suomessa. Keskustellaan luotsin lapsenlapsen, Nobel-palkitun runoilijan Tomas Tranströmerin kanssa. Maltalla otetaan vastaan venepakolaisia, jotka ovat joutuneet pois kurssilta matkalla Italiaan.

Neljännessä esseessä pohditaan yksinäisyyttä. Ihminen on yksinäisin hetkellä, jolloin lähtee kotoa matkalle – mutta myös vapain. Moni etsii kaukaisia saaria, näin myös amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen. Hänen haaveensa Robinson Crusoe –elämästä ei kuitenkaan pidä yhtä todellisuuden kanssa. Ihminen on yksinäinen myös kirjoittaessaan, etsiessään sanoja. Kieli muuttaa meitä. Kieli on meri.

Palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, anna niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään.

Kaikki mahdollista. Erilaiset asiat. Odottamattomat asiat.

Yksilöllistä, yleistä, todellista, näennäistä.

SNELLMAN, ANJA: Ivana B.

Anja Snellman (s. 1954) julkaisi vuonna 1980 esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä, joka taitaa edelleen olla hänen tunnetuin teoksensa ja joka valittiin suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin vuonna 2006. Esikoisteoksen jälkeen Snellmanilta on ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta. Vuonna 2007 hänet palkittiin kirjallisesta urastaan Pro Finlandia –mitalilla.

Keski-ikäinen naiskirjailija alkaa saada halventavia viestejä nuorelta julkkikselta, joka käyttää nimimerkkiä Ivana B. Huippusuositussa blogissaan Ivana B. pilkkaa vanhemman polven kirjailijoita yleensä ja aivan erityisesti tätä tiettyä naista, jota nimittää homeiseksi feministiksi ja ongelmajätteeksi. Ivanan maailmaa ovat media, markkinat ja mielikuvat. Nimimerkkikin viittaa sekä kohukaunottareen Ivana Trumpiin että suomalaisen designin kärkinimeen.

Railakkaasti karkeuksia latelevan ja kiroilevan mediaprinsessa-blondihabituksen kehittämällä virheet ja mokat tuntuvat lopultakin vain superfiksuuden ja suloisen indie-bimbouden alleviivauksilta. Vanhan tyylilajin uhrautuvainen ja velvollisuudentuntoinen kirjaväki menee transsiin pelkästä uutuudenviehätyksestä. Kun pulisee niitänäitä, provoaa ja mainitsee vaikka sivulauseessa älykkyysosamäärän samalla. Hups. Dramaturgia hallussa.

Hämmentynyt kirjailija alkaa selvitellä ajatuksiaan kirjeissä, joiden vastaanottajaksi on merkitty erityistason lyhytterapeutti Parantainen. Se ei käy mitenkään ilmi, onko kirjeitä koskaan lähetetty vai onko niiden avulla vain tuuletettu tunteita. Kirjailija tietää, että hänet on jo miltei unohdettu, mutta miksi? Olisiko hänen pitänyt tuoda itseään enemmän esiin, vaikka arvokkuutensa menettäen? Olisiko pitänyt panostaa ulkonäköön? Hänelle tärkeintä oli ollut luotettavuus, uutteruus ja sivistyneisyys. Ammattinsa hän oli nähnyt haasteena, riskinä ja hyppynä tuntemattomaan, jossa yksinäisen puurtamisen tuloksena ei välttämättä seurannut menestystä. Kirjailija tuntuu välillä horjuvan hermoromahduksen partaalla, mutta lopussa hän saa kostonsa. Yllätyksiä on tiedossa.

Snellmanin pienoisromaanissa on sekä hienovaraista huumoria että pikkuisen ilkeää ironiaa. Keski-ikäisessä kirjailijassa lienee aika paljon Snellmania itseään, mutta hieman huvittuneessa valossa tämäkin hahmo nähdään. Ivana B. on karrikatyyri, vaikka tuntuu kyllä viittaavan tietylle taholle (… Suomeen mahtuu vain yksi menestynyt kirjailija kerrallaan…). Eikö jokainen kirjailija kuitenkin kirjoita saadakseen äänensä kuuluviin? Eikö silloin tarvita julkisuutta? Kirjan kieli on kiihkeää. Lauseet ovat toisinaan vyöryvää virtaa, täynnä kielikuvia. Joskus mielikuvat ovat suorastaan etovia. Toisinaan taas tunteita ilmaisevat lyhyet huudahdukset, sanan mittaiset. Entäpä kirjan kansi – peili, jossa voi nähdä itsensä?

FAGERHOLM, MONIKA: Lola ylösalaisin

Suomenruotsalainen kirjailija Monika Fagerholm (s. 1961) tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1994 teoksellaan Underbara kvinnor vid vatten (Ihanat naiset rannalla). Se oli Finlandia-palkintoehdokkaana, käännettiin yhdelletoista kielelle ja oli pohjana samannimiselle elokuvalle. Vuonna 2005 Fagerholmille myönnettiin Ruotsissa August-palkinto teoksesta Den amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö). Vuonna 2010 Fagerholm palkittiin Pro Finlandia – kunniamerkillä.

Lola ylösalaisin – teos sijoittuu pieneen, syrjäiseen suomenruotsalaiseen merenrantakaupunkiin. Kenties mallina on Tammisaari, jossa Fagerholm asuu, mutta kirjassa paikannimet ovat kovin epämiellyttäviä: Lattaniemi, Sontalahti, Rutakko…

Kirjan alussa eletään vuotta 2011. Jana Marton palaa Lattanimeen oltuaan poissa lähes kaksikymmentä vuotta. Häntä on pyydetty toisen kerran elämässään paikkakunnan kerman tyttötreffeille ja syykin on yhä sama: Flemming Perssonin selvittämättömänä pysynyt murha. Juuri Jana löysi vuonna 1994 Flemmingin ruhjotun ruumiin hiekkakuopalta. Ehkäpä kutsuilla arvoitus alkaa selvitä, kuten vanhoissa dekkareissa on tapana.

Tässä kirjassa ovat pääosassa nimenomaan aikuistuvat tytöt. Yksi näistä on Ca Bäck, vapaudenjanoinen tyttö, jota toistuvasti kutsutaan linnuksi. Hänen päällään leijuu uhka, mutta pystyvätkö rakastavat ystävät estämään hauraan lintusen kahlehtimisen? Can sisko Anita taas tuntuu edustavan synkkyyttä ja pahuutta, mutta kahleitaan vastaan hänkin taistelee. Pois liian tutuista ja ahtaista ympyröistä on halu kaikilla.

Fagerholmin teos on jännittävä. Se kiertelee ja kaartelee kahdessa aikatasossa, näyttää saman tapahtuman usean henkilön näkökulmasta ja tuo aina uuden tiedonmurusen lisää. Ihmisistä ja heidän välisistään yhteyksistä käsittää yhä enemmän ja enemmän. Kirjan lopussa olevan henkilöluetteloon kannattaa tutustua aivan ensimmäiseksi, sillä tarinan edetessä joutuu joka tapauksessa ajoittain pysähtymään ja järjestelemään asioita mielessään. Yhtenä syynä tähän on kirjan kieli. Lauseet jäävät kesken, kasautuvat, toistuvat ja sisältävät mystisiä viittauksia. Joidenkin asioiden symboliikkaa voisi mietiskellä pitkäänkin. Lentäminen esimerkiksi. Ca on vapauteen pyristelevä lintu, hänen isäpuolensa taas yrittää päästä lentoon tavaratalon parvekkeelta ja Anita-sisko ajelee pyörätuolillaan valtavan, William Blaken enkeliä kuvaavan palapelin päällä. Anita myös yllyttää kaupungin lapsia suorittamaan hautausmaalla mystistä Luurankolinnut-rituaalia. Kirjan nimessäkin esiintyvä Lola puolestaan on vanha, lapsenkokoinen räsynukke, joka kuulemma kätkee sisäänsä totuuden ja herättää outoa kauhua ilmaantuessaan näkyviin milloin missäkin.

Lola ylösalaisin on kiehtova teos, jonka tunnelmaan jää kiinni. Monikerroksisen rakenteensa vuoksi se vaatii lukijalta paljon, mutta ei ole kuitenkaan hallitsematon. Se edellyttää ajatustyötä ja tulkintaa, mutta imee silti mukaansa. Ehkäpä se on maailma ylösalaisin?

PS. Mitenkähän paljon lisävivahteita Fagerholmin teksti saisi, jos lukisi kirjan ruotsiksi? Liisa Ryömän suomennos on hyvä, mutta…

HAVASTE, PAULA: Yhden toivon tie

Paula Havaste (s. 1962) väitteli filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 1998 aiheenaan miehiset mallit Tarzan-kirjoissa. Havaste on ennättänyt työskennellä niin toimittajana, kriitikkona, suomentajana, kirjallisuuden yliopisto-opettajana kuin tutkijana ennen nykyistä vakanssiaan tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä. Tutkijan ote näkyy kaunokirjallisissa teoksissa: historialliset yksityiskohdat pitävät paikkansa ja tietoa löytyy vaikkapa kansanomaisesta lääkinnästä tai kananhoidosta.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Tarinan ymmärtäminen ei edellytä aiemman osan lukemista, sillä Havaste selittää ja pohjustaa tapahtumia pitkin matkaa. Kyseessä on kahden sisaruksen elämä toisen maailmansodan kääntyessä kohti loppuaan. Isosisko Anna odottaa kolmatta lastaan, pyörittää miehettömän talon arkielämää ja valmistelee samalla gradua. Hänen hoiviinsa on sysätty myös aviomiehen hairahduksen hedelmä, pieni poikalapsi. Katkeruus kaivelee ja olo tuntuu yksinäiseltä, koska kyläläiset vierastavat toispaikkakuntalaista oppinutta rouvaa. Silti selvitään ja riemuitaan vaikkapa omasta lehmästä, jonka ansiosta maitoa ja voita riittää. Itse asiassa miehen paluu sodasta ei ole pelkästään iloinen asia, vaan tuntuu myös itsenäisyyden menetykseltä.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Annan pikkusisko Oili. Oili on monen onnenpotkun ansiosta päässyt sairaanhoitajaksi saksalaiseen silmäsairaalaan Kemin lähelle. Siellä on ystäviä ja pieniä ylellisyyksiä, on myös rakkauden kohde Horst. Oili sulkee päättäväisesti silmänsä ja korvansa kaikilta varoitteluilta ja huonoilta uutisilta, koskivatpa ne sitten Horstin haluttomuutta sitoutua tai poliittisen tilanteen muutosta Suomessa. Saksalaiset ovat muuttumassa aseveljistä vihollisiksi ja saksalaissotilaitten ystävättäret huoriksi, minkä Oilikin joutuu omakohtaisesti kokemaan. Kirjan mieleenpainuvin osa on kuvaus Oilin kärsimyksentäyteisestä vaelluksesta halki tuhotun Lapin, ainoana toiveenaan päästä rakastettunsa luo. Hyvin Havaste kuvaa Oilin henkistä romahdusta joukkoraiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen.

Saksankielisiä repliikkejä ei ole suomennettu, joten osa niiden sisällöstä saattaa jäädä ymmärtämättä (kuten jää Oililtakin). Yhden toivon tie on viihteellisempi kuin samaa aihetta käsitellyt Katja Ketun kirja Kätilö, mutta onnistuu antamaan monipuolisen kuvan sota-ajan elämästä. Mukana on mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia etenkin naisen arkeen liittyvistä asioista. Hurjista käänteistä huolimatta kirja päättyy toiveikkuuteen: me selviydymme!