LIPASTI, ROOPE: Halkaisukirvesmies : elämä ja vähäisemmät teot

Kustantaja: Atena 2014

Kirjailija, toimittaja, pakinoitsija ja kolumnisti Roope Lipasti (s. 1970) on julkaissut viisi lastenromaania ja kolme aikuisten romaania. Nyt häneltä on ilmestynyt kokoelma omaelämäkerrallisia tekstejä nimellä Halkaisukirvesmies : elämä ja vähäisemmät teot. Osa kirjan tarinoista on ilmestynyt aiemmin lehdissä, muun muassa Kotivinkissä, Turun Sanomissa, Expressissä ja Lapsemme-lehdessä, mutta niidenkin kohdalla kirves on viuhunut ja muotoillut tekstejä uuteen uskoon.

Halkaisukirvesmies on jaettu osiin viikonpäivien mukaan. Lipastille jokaisella päivällä on oma värinsä ja oma tunnelmansa, jotka saattavat herättää hieman yllättäviäkin ajatuksia. Kuinka monen muun mielestä maanantai on punainen ja toivoa täynnä (John Steinbeck ilmeisesti ainakin erehtyi)? Sunnuntai puolestaan on Lipastin näkökulmasta tummanharmaa:

Sunnuntai on välitila, eräänlainen aikomusten aamuyö. Siinä ei ole vapaapäivän hauskuutta, mutta ei arjen uutteruuttakaan. Sunnuntai on viikonpäivien vanhus.

Oma perhe tarjoaa pakinoitsijalle loputtomasti aineistoa, onhan lapsiakin neljä kappaletta. Jokainen lapsi on oma persoonansa, mutta yritteliäisyyttä, luovuutta ja sanallista lahjakkuutta näyttää löytyvän jokaiselta. Osa luottaa vielä lujasti vanhempiensa kykyyn ratkaista ongelmia, mutta osa on jo lähestymässä teini-ikää ja itsenäistymistä. Talon ainoa todellinen aikuinen tuntuu olevan järkähtämättömän tyyni vaimo, jolla on kaikki langat vahvasti käsissään. Kirjailija itse ahertaa tuottamalla tekstiä (jollei ole päivätorkuilla) ja remontoimalla vanhaa omakotitaloa. Tosin amatöörinikkaroijalla on suoraan mennyt vain ränni ja se ainoa pitävästi kiinnitetty lauta jouduttiin irrottamaan vesivaurion vuoksi. Mutta toiveikkuus ja usko eivät katoa! Koti on paras paikka ja tarjoaa yhtä paljon elämyksiä ja seikkailuja kuin maailman kaukaisimmat kolkat.

Junttius kasvattaa lapsista myös luonnonläheisempiä kuin kaupunkilaisista verrokeistaan. Vaikka voihan se johtua myös siitä, että nuorimmat ovat ainakin aikuisiin verrattuna noin metrin lähempänä luontoa. Neljävuotiaalla on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan tutkia erilaisia ötököitä, kasveja, muovipusseja, traktorinrenkaita ja muuta kivaa, mitä maasta kasvaa. Ei tarvitse kuin vähän kumartua ja nenä on jo maassa kiinni. 

Lipastin kirjaa lukee hymy suupielessä. Huumori on ihan omanlaistaan, hiukan liioittelevaa ja hiukan vinoa, mutta samalla laajakatseista, ymmärtäväistä ja lempeää. Jotain opettavaistakin saattaa jutuista löytyä, mutta mitään ei tyrkytetä. Esimerkiksi listaus siitä, mitkä pienet asiat herättävät harmia:

  Kun kengässä on kivi, mutta ei jaksa ottaa sitä pois, vaikka se on ollut siellä jo päiväkausia… Kun kivi kengässä on henkistä sorttia.

  Kun ei ymmärrä iloita asioista, joista olisi syytä iloita. Kun iloitsee asioista, joista riemuitseminen ei olisi niin väliksi, kuten muiden epäonnistumisesta.

MCLAIN, PAULA: Nuoruutemme Pariisi

Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Paris Wife
Suomennos: Irmeli Ruuska

Yhdysvaltalainen Paula McLain (s. 1965) sai idean kirjaansa lukiessaan Ernest Hemingwayn muistelmateosta Nuoruuteni Pariisi, jossa tämä puhuu hyvin rakastavasti ensimmäisestä vaimostaan Hadley Richardsonista. Romaanissa Nuoruutemme Pariisi näkökulma onkin nimenomaan Hadleyn. Vaikka henkilöt esiintyvät kirjassa sepitteellisinä hahmoina, perustuvat kuvaukset dokumentoituun historialliseen aineistoon, esimerkiksi Hemingwayn ja Richardsonin väliseen runsaaseen kirjeenvaihtoon.

Vauraan perheen suojelema ujo Hadley Richardson tutustuu kutsuilla elämäniloiseen ja karismaattiseen Ernest Hemingwayhin ja solmii lyhyen tuttavuuden jälkeen avioliiton tämän kanssa. Pian pariskunta etsiytyy Pariisiin, jonka kuumeisen kiihkeä ilmapiiri vetää etenkin taiteilijoita puoleensa. Kunnianhimoinen Ernest saa vaikutusvaltaisia tukijoita ja sen myötä vauhtia kirjailijanuraansa. Hadley pysyttelee taustalla, luopuu omasta pianistinurastaan, rakastaa ehdoitta ja antaa paljon anteeksi, mutta silti suhde alkaa säröillä. Ernest ei kestä pienintäkään kritiikkiä eikä häiriötä työssään, ei rajoja eikä sitoumuksia. Jos jokin asia alkaa houkuttaa, niin puolustuksia halun toteuttamiseen löytyy kyllä. Entäpä kun Hadleyn ystäväksi ujuttautuu tyylikäs ja määrätietoinen Pauline?

Nuoruutemme Pariisin alku ei innosta, vaan vaikuttaa suorastaan tylsältä tapahtumaluettelolta. Vähitellen mielenkiinto kuitenkin herää ja loppujakson lukee jo vauhdikkaasti. Hadleyn hämmentynein silmin nähdään 1920-luvun Pariisi, jossa ensimmäisen maailmansodan kauhut yritetään haudata jatkuvan juhlahumun alle, alkoholiin ja vapaaseen seksiin. Henkilöitä on paljon, mutta vain harva saa syvyyttä – koska he eivät ole läheisiä Hadleyllekään. Hadley itse kehittyy melko uskottavasti naiivista aviomiehen palvojasta itsenäiseksi naiseksi. On hyvä, että kirjassa kerrotaan myös päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista ja viimeisestä haikeansuloisesta sovinnosta. Nuoruutemme Pariisin paras anti taitaa kuitenkin olla se, että se lisää hieman historian tuntemusta ja herättää halun lukea uudelleen esimerkiksi Hemingwaytä ja Fitzgeraldia.

PS. Hadley kuvaa kaiken aikaa nuorta Hemingwaytä adjektiivilla ”kaunis”. Piti ihan tarkistaa Googlen kuvahausta sen paikkansapitävyys: totta oli.

GAIGE, AMITY: Schroder

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

Alkuteos: Schroder

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Amerikkalainen Amity Gaige (s. 1972) sai idean romaaniinsa Schroder joitakin vuosia sitten julki tulleesta tapauksesta, jossa Saksasta Yhdysvaltoihin muuttanut mies eli vuosia tekaistujen henkilöllisyyksien turvin, sai varakkaan vaimon ja lopulta kidnappasi huoltajuuskiistan tiimellyksessä pienen tyttärensä. Toisaalta Gaige on kuunnellut latvialaissyntyistä äitiään, joka on kärsinyt erilaisuudestaan ja koettanut korvata sitä taloudellisella ja sosiaalisella menestyksellä. Schroder oli vuonna 2013 yksi eniten julkisuutta saaneista teoksista Yhdysvalloissa.

Jo kirjan ensimmäinen lause herättää odotuksia:

Tämä on selonteko siitä, missä Meadow ja minä olemme olleet sen jälkeen kuin katosimme.

Kirjoittaja on Eric Kennedy, joka odottaa tutkintavankeudessa oikeudenkäyntiä kidnappauksesta, lapsen heitteillejätöstä ja väärällä henkilöllisyydellä esiintymisestä. Oikeastaan hän on Erik Schroder, joka muutti lapsena isänsä kanssa Itä-Saksasta Yhdysvaltoihin ja joutui kiusatuksi etupäässä oudon sukunimen vuoksi (ainakin Erik uskoi niin). Tämä lienee ollut syynä siihen, että Erik haki kesäleirille paljon kunnioitetummalla nimellä ja saavutti siellä yllättävää suosiota ja mainetta. Ja tästä oli helppo jatkaa edelleen väärällä nimellä, kouluttautua, luoda ura ja perustaa perhe. Vaimo oli maailman upein ja Meadow-tytär maailman älykkäin ja mahtavin. Jostain syystä vain vaimo alkoi yhä useammin syyttää miestä etäisyydestä ja omituisista tempauksista, kuten luonnon kiertokulun opettamisesta pikkulapselle ketunraatoa seuraamalla. Avioeroa seurasi raastava huoltajuuskiista ja eräänä päivänä Scroderin päässä naksahti. Hän varasti auton, pakkasi kuusivuotiaan tyttärensä siihen ja lähti ajelemaan kohti Kanadaa.

Erik Schroder on kiinnostavan ristiriitainen hahmo ja samalla psykologisesti hyvin uskottava. Schroder tuskin uskaltaa tunnustaa itselleenkään tekojensa täyttä merkitystä, vaan puolustelee ja selittää kaiken parhain päin. Hän on valehdellut raskaasti, mutta pikemminkin pönkittääkseen itsetuntoaan kuin hyödyn vuoksi. Kaikki johtuu lapsuuden kokemuksista, äidittömyydestä ja siirtolaisuuden traumasta. Rakkautta vaimoa ja lasta kohtaan ei voi kukaan epäillä, arvostelukykyä kyllä.

Schroder on jännittävä, hauska ja surumielinen kertomus isän ja tyttären matkasta. Kirjan lopussa on lukupiireille suunnattuja kysymyksiä, jotka kannustavat pohtimaan kirjan teemoja ja henkilökuvia monelta kannalta ja synnyttävät oivalluksia kaikille lukijoille.

KAKSI ROMAANIA IRANIN LÄHIHISTORIASTA

Alkuvuodesta 2014 on ilmestynyt kaksi Iranin lähihistoriaan liittyvää romaania, joissa maan väkivaltaisia ja verisiä tapahtumia tarkastellaan tavallisen ihmisen näkökulmasta.  Jakarandapuun lapsissa seurataan muutaman perheen ja suvun vaiheita kolmenkymmenen vuoden ajalta eli vuodesta 1983 nykyhetkeen asti. Kohtalon kirjassa kokemuksia kirjaa nainen, joka viidenkymmenen vuoden aikana ennättää nähdä shaahin vallan, hetkellisen vapauden kauden, uskonnollisen terrorin, Iranin ja Irakin välisen sodan sekä nykyhetken maastamuuton. Kumpikin teos valaisee hienolla tavalla historiaa ja kulttuuria, jonka vivahteita ja eri puolia ei juuri tunne ja siksi saattaa tulkita väärin ja yksipuolisesti.

DELIJANI, SAHAR: Jakarandapuun lapset

 

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree

Suomennos: Laura Jänisniemi

Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 vankilassa Teheranissa, varttui Kaliforniassa ja asuu nyt Torinossa, Italiassa. Esikoisteos Jakarandapuun lapset perustuu paljolti Delijanin vanhempien kokemuksiin poliittisina vankeina. Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa esiintyvät saman suvun jäsenet eri aikakausina. Keskeisessä asemassa on isoäidin kaikille avoin talo, jonka pihalla kasvava jakarandapuu ja kukkien tuoksu yhdistyvät muistoihin.

Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Ensimmäiset tarinat sijoittuvat Teheraniin 1980-luvulle, aikaan jolloin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kommunistisen aatteen kannattajia ja muita idealisteja vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin tuhatmäärin. Samaan aikaan oli käynnissä tuhoisa sota Irakia vastaan. Heti kirjan alussa joudutaan seuraamaan nuoren naisvangin nöyryyttävää synnytyskokemusta ja myöhemmin nuoren isän riipaisevaa rakkautta, kun hän askartelee vankilassa vastasyntyneelle tyttärelleen taatelinkivistä rannerenkaan. Näiden lukujen vauvat ovat myöhemmissä luvuissa jo aikuisia, mutta heidänkin kaipuunsa kohti uudempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa törmää hallituksen raakoihin voimatoimiin. Moni nuorista kantaa menneisyyden traumaa, koska puhdistukset ja sota ovat vieneet vanhemmat tai sitten vanhempi ei pysty kertomaan totuutta menneisyydestään. Perhe ja suku ovat silti ihmisille tärkeitä ja siteet vahvat eri sukupolvien välillä, vaikkei enää asuisikaan Iranissa. Maana Iran on monelle jo vieras uskonnollisine vaatimuksineen ja tapoineen ja Teheran hiljainen ja iloton kaupunki, pelolla ja valvonnalla nujerrettu.

Kunpa äiti olisi täällä ja hän voisi painaa kasvonsa äidin rintaa vasten ja tuntea hänen lämpönsä ja kuulla hänen sydämensä lyönnit ja kadota ja nukkua ja herätä jakarandankukkien makeaan tuoksuun ja äidin pehmeisiin askeliin pihalla.

Jakarandapuun lapset -teoksessa on paljon henkilöitä ja heidän välisensä suhteet hahmottuvat hitaasti, joten välillä joutuu palaamaan taaksepäin tarkistamaan asioita. Kieleltään kirja on pursuavan värikäs ja runollinen. Ihmiset ilmaisevat tunteitaan hyvin voimakkaasti ja rajusti; esimerkiksi läheisen kuolemaa surraan ulisten, miltei nääntymykseen saakka. Lopussa pohditaan hieman liian pitkästi sitä, onko eri aikakausien ja yksilöiden kärsimyksen välillä jotain eroa, ja mielenkiinto pyrkii herpoamaan. Kirja päättyy kuitenkin kauniisti anteeksiantamuksen ja sovinnon voittoon.

SANIEE, PARINOUSH: Kohtalon kirja

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Shame man

Suomennos: Anna Lönnroth (englanninkielisestä laitoksesta The Book of Fate)

Parinoush Saniee (s. 1949) on koulutukseltaan sosiologi ja psykologi. Kohtalon kirja on hänen esikoisteoksensa, jonka julkaiseminen kiellettiin Iranissa kahdesti ennen kuin se vapautui sensuurista vuonna 2003. Ilmestyttyään se osoittautui menestysteokseksi, mutta uusille painoksille ei hallitus enää myöntänyt lupaa.

Kohtalon kirja alkaa varsin tutuksi tulleella kuviolla. Nuori koulutyttö Masume käy salaa kirjeenvaihtoa komean apteekkiapulaisen kanssa, mutta joutuu perheen painostuksesta niin pikaisiin naimisiin, ettei ennätä edes nähdä tulevaa aviopuolisoaan.  Nyt seuraa kuitenkin yllätyskäänne ja kirja jatkuu täysin ennakoimattomalla tavalla. Masumen aviomies Hamid ei olekaan perinteinen perhetyranni, vaan shaahin valtaa vastaan taisteleva idealisti, joka edellyttää myös vaimoltaan modernia pukeutumista ja oppineisuutta. Lahjakkaalle Masumelle opiskelusta muodostuu elinikäinen intohimo, mutta avioliitto on yhtä tunteiden vuoristorataa ahdistuksesta onneen, häpeästä ylpeyteen, vapaudesta kahleisiin. Lastensa vuoksi Masume jaksaa taistella ja etsiä ratkaisuja epätoivoisissakin olosuhteissa.

Kirja on paksu, yli 600 sivua, mutta jaksaa pitää mielenkiinnon yllä. Juoni osoittautuu jännittäväksi ja henkilökuvaus monipuoliseksi ja eläväksi. On uutta kohti pyrkiviä ja on perinteisiin sitoutuneita, on idealisteja ja on opportunisteja, on kiihkouskovaisia ja on välinpitämättömiä. Perheen sisälläkin aatteet ja asenteet vetävät eri suuntiin ja aiheuttavat surua ja välirikkoja. Masume kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kuivan humoristisesti, mikä on hykerryttävä vastakohta muiden kiihkoilulle ja yliampuvalle melskaamiselle. Sanoissa on myös purevuutta esimerkiksi puututtaessa tytön arvottomuuteen verrattaessa poikalapseen:

Isoäiti pyörtyi kuullessaan, että lapsi oli tyttö. Mutta myöhemmin Faatille tuli toinenkin ongelma. He sanoivat, että Faati oli paha enne, koska hänen syntymänsä jälkeen äiti sai kaksi keskenmenoa, ja molemmilla kerroilla lapsi oli poika. En tosin tiedä, mistä äiti tiesi, että ne olivat poikia.

Samaten ottamalla kantaa politiikkaan:

"Sano minulle, mikä on demokraattinen hallinto?" kysyin. "Eikö se ole kansan valitsema? No, kansa on valinnut. Mutta sinä, herraseni, et kykene sulattamaan sitä, että kansa, ne ihmiset joiden puolesta olet paukuttanut rintaasi, on äänestänyt islamilaisen hallinnon puolesta. Eli ketä vastaan sinä nyt olet lähdössä sotimaan?"

Masume on sinnikäs ja teräväjärkinen nainen, jolle toivoisi ihan ikiomaa täyteläistä onnea. Mitä Masume itse pitää tarpeeksi hyvänä elämänä?