SUND, ERIK AXL: Varjojen huone

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Pythias anvisningar

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund  on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset monitoimimiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist. Ruotsin Dekkariakatemia palkitsi heidät vuonna 2012 erikoispalkinnolla Victoria Bergman -trilogiasta, josta on nyt ilmestynyt suomeksi päätösosa Varjojen huone. Kirja vetää yhteen aikaisemmissa osissa esitettyjä juonenhaaroja ja taustoittaa tapahtumia, mutta kaikkea ei taida vieläkään selvitä.

Kirja koostuu lyhyistä kohtauksista, joissa näkökulma siirtyy niin nopeasti henkilöstä toiseen, että tahti voi ensi alkuun tuntua liiankin huimalta. Vie myös kotvasen päästä tapahtumiin sisälle ja hahmottaa henkilöiden välisiä suhteita, jos edellisten osien lukemisesta on kulunut jonkin verran aikaa. Varjojen huoneessa ei enää kuvata raakoja rikoksia, mutta ei lukija silti pääse helpolla. Nyt selviää kaikessa kauheudessaan, miten uskomattoman laajamittaisesti ja järjestelmällisesti pedofiilit ovat toimineet (ja toimivat yhä). Mukana on kansakunnan silmäätekeviä aina poliiseja myöten ja joukossa on myös naisia joko myötäilijöinä tai aktiivisina toimijoina. Lapsia hankitaan köyhistä maista, esimerkiksi Ukrainasta ja Venäjältä, mutta myös omat tai tuttujen lapset kelpaavat. Ei ihme, että parkkiintuneetkin rikostutkijat ahdistuvat:

Näköjään meille on tärkeämpää, laskeeko viitekorko, nousevatko omakotitalojen hinnat tai käytetäänkö taulutelevisiossa plasma- vai LCD-tekniikkaa. Grillataan vain kinkkupihvejä ja huuhdotaan ne alas kolmen litran laatikkoviinillä. Näistä jutuista luetaan mieluummin huonosti kirjoitettuja dekkareita kuin tehdään oikeasti mitään asian hyväksi.

Keskeiseen asemaan nousee Madeleine Silfverberg, jonka lapsuusvuosiin kasvatusperheessä on sisältynyt toisaalta isän tekemät toistuvat raiskaukset ja toisaalta äidin osoittama avoin halveksunta ja viha. Lapsesta on kehittynyt itsetuhoinen ja hillitön aikuinen, jonka arvelee löytävänsä rauhan vain kostosta. Kostosta, jossa käydään vihollista vastaan, laitetaan pahoille asioille piste ja koetaan sisäinen puhdistuminen. Silti hänestäkin löytyy viime hetkillä armeliaisuutta.

Varjojen huone onnistuu yllättämään. Sen loppuratkaisu on jotain ihan muuta kuin edellisten osien perusteella oli tuudittautunut odottamaan, mutta loppujen lopuksi ihan johdonmukainen. Kaikessa kauheudessaan Victoria Bergman -sarja pysäyttää ja pakottaa miettimään, millaisessa maailmassa me elämme ja millaisia asioita me siinä kieltäydymme näkemästä.

JALONEN, OLLI: Miehiä ja ihmisiä

Kustantaja: Otava 2014

Olli Jalonen (s. 1954) voitti vuonna 1990 Finlandia-palkinnon romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi. Hän oli ehdokkaana palkintoon myös vuonna 2008 teoksella 14 solmua Greenwichiin. Kokenut kirjailija siis, mutta niinpä vain Miehiä ja ihmisiä -romaani yllätti hänet alkaessaan väkisin puskea esiin, vaikka tekeillä oli aivan toinen käsikirjoitus. Omien muistikuvien ohella innoittajana tuntuu olleen John Steinbeckin romaani Hiiriä ja ihmisiä, mihin viittaa Jalosen kirjan nimikin. Samanlaisia suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden teemoja käsittelevät kummatkin teokset.

Kyseessä on kesä 1972. Münchenin olympialaiset ja suomalaisjuoksijoiden riemuvoitot. Kekkosen mahdollinen uudelleenvalinta ja SMP:n hajoaminen. Olavi Virran kuolema. Musiikkia Joan Baezista Led Zeppeliin ja Muskasta Tapani Kansaan. Ja 17-vuotiaan hämeenlinnalaisen lukiolaispojan kasvu miehuuteen ja vastuuntuntoon.

Poika menestyy koulussa, mutta empii lukiossa jatkamista. Hän tuntee velvollisuudekseen auttaa isää, joka on jäänyt sairastelun vuoksi työttömäksi eikä pysty maksamaan autoa varten ottamaansa lainaa. Pääsy paikalliseen pelti- ja putkifirmaan takaa pojalle elämän ensimmäisen palkan ja tutustuttaa hänet raavaiden työmiesten arkipäivään. Siihen kuuluvat niin härskit vitsit ja räkäiset kännit kuin poliittiset mielipide-erot ja palopuheet, mutta myös yhteishenki ja leikillisyys. Poika oppii luovimaan henkilöiden välillä ja saavuttaa luottamusta tukalien tilanteiden sovittelijana. Yksi ongelmista on kehitysvammainen Rekku, jota kiusataan kotona ja joka tarvitsisi jonkun muun turvapaikan kuin levottoman laitoksen. Poika keksii ratkaisun ja saa siinä yhteydessä sopivan tilaisuuden ensimmäisiin seksikokeiluihin. Niinpä vanha toveripiiri alkaa pojasta tuntua jo lapselliselta, vaikka hän vielä auttaakin ystäväänsä toteuttamaan unelmaansa: merirosvoradion perustamisen. Vanhempiinsa nähden poika katsoo olevansa tasavertainen eikä enää kysele lupaa tekemisilleen. 

Niin tuntuu hienommalta ja aikuisemmalta että itse ei sano koska mies ei turhia puhu vaan on asioita niin kuin velan maksu jotka ovat itsestään selvyyksiä.

Poika on todella sympaattinen ja ikäisekseen kypsä. Hän on hiljainen tarkkailija, joka ajattelee syvällisiä ja joskus varsin monimutkaisia ajatuksia. Vanheneminen on yksi asia, johon hän palaa aina uudelleen:

Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista.

Kirjassa on runsaasti huumoria. Firman työntekijöiden touhut menevät joskus uskomattomasti poskelleen, mutta puheet pysyvät aina suurina. Pojalle annetaan ammattimiehen töitä, vaikkei ole koulutusta eikä kokemusta – ja jälki on sen mukainen. Autojen rattiin häntä istutetaan alaikäisyydestä huolimatta yhtenään, koska ”autoa ei kortilla ajeta”.  Ystävän kanssa perustettu merirosvoradio (nimeltään Radio Saatana) saa lähetyksensä ihan oikeasti toimimaan ja lähettää musiikin ohella Kekkosen ja Vennamon puheista muokattuja ”haastatteluja”. Niissä riittääkin kuulijoilla ihmettelemistä ja mediakohu leviää ulkomaille asti.

Ajatus on jotakin mikä ei näy ja sen takia kaikkein hienointa. Että ensin ajattelee ja sitten tekee, ja toisen tekemisestä vasta näkee mitä se on jo ajatellut että kohta tekee.

MATHIS, AYANA: Huonetta ja sukua

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The twelve Tribes of Hattie

Suomennos: Helene Bützow

Nelikymppinen Ayana Mathis on Iowan yliopiston kirjoittajakoulun kasvatti, jota ovat erityisesti innoittaneet sellaiset merkittävät amerikkalaiskirjailijat kuin Marilynne Robinson ja Toni Morrison. Mathisin esikoisteos Huonetta ja sukua oli Yhdysvalloissa vuonna 2013 suuri menestys, etenkin kun TV-kasvo Oprah Winfrey valitsi sen listalleen.

Romaani kertoo Hattie Shepherdistä, joka vuonna 1923 pakenee äitinsä ja siskojensa (ja kuuden miljoonan muun afroamerikkalaisen) kanssa etelävaltioiden rotuvihaa  Philadelphiaan. Parin vuoden kuluttua Hattie on 17-vuotias aviovaimo ja kaksosten äiti. Kaikki vaikuttaa lupaavalta.

Kesäkuun lopussa punarinnat kansoittivat Wayne Streetin puut ja katot. Alueella kiiri linnunlaulu. Sirkutus tuuditti kaksoset uneen ja sai Hattien niin hyvälle tuulelle, että hän kikatti koko ajan.

Tämän jälkeen ei elämässä iloa paljon ole. Kaksoset kuolevat seitsemän kuukauden iässä keuhkokuumeeseen. Aviomies osoittautuu uhkapeluriksi ja naistenmieheksi. Syntyy vielä yhdeksän lasta, joista huolehtiminen jää Hattien vastuulle ja vie hänen voimansa, tekee umpimieliseksi, katkeraksi ja arvaamattomaksi. Hattie tietää tilanteen:

Hattie oli ollut monessa tärkeässä suhteessa pettymys lapsilleen, mutta olisiko kannattanut viettää aikansa halaillen ja suukotellen, jos ei olisi pystynyt ruokkimaan heitä? Lapset eivät ymmärtäneet, että Hattien kaikki rakkaus oli mennyt heidän vaatettamiseensa ja ruokkimiseensa, siihen että hän valmensi heitä elämään tässä maailmassa. Maailma ei rakastaisi heitä, maailma ei olisi ystävällinen.

Kirjan luvuista jokainen on omistettu yhdelle Hattien lapsista (viimeinen luku lapsenlapselle). Kukin on omalla tavallaan turvattoman lapsuuden haavoittama eikä saa otetta elämästä. On mielisairautta ja epävakaata käytöstä, itsetuhoisuutta. Kirja päättyy 1980-luvun alkuun ja Hattien tyttärentyttären tarinaan, mutta jatkuuko suvun tarina yhtään onnellisempana?

Huonetta ja sukua on taidokkaasti rakennettu ja kirjoitettu, mutta sävyltään kovin lohduton. Ajankuva välittyy kertojien kautta: jazzmusiikki ja huumeet, uhkapeliluolat, voodoojuhlat, herätyskokoukset, Vietnamin sota. Rasismi: jos valkoiset kyykyttävät värillisiä täysin avoimesti etelässä, niin onko rikkaiden suhtautuminen köyhiin yhtään sen parempaa pohjoisessa? Pieni toivon häivähdys lopussa on – ehkä…

KYTÖMÄKI, ANNI: Kultarinta

Kustantaja: Gummerus 2014

Anni Kytömäki (s. 1980) on valmistunut luontokartoittajaksi eli hänellä on jo koulutuksenkin puolesta vankka luonnon eliöiden ja elinympäristöjen tuntemus. Tämä näkyy Kytömäen esikoisteoksessa Kultarinta, jossa kuljetaan Suomen metsissä etelästä pohjoiseen ja havainnoidaan kaikilla aisteilla pienimpiäkin yksityiskohtia. Puista sammaliin, karhuista ötököihin, soista vuorenhuippuihin. Ennen kaikkea lintuja: joutsenia, palokärkiä, kuukkeleita… Kaikki tämä ammennetaan lukijalle runollisen kauniilla kielellä.

Aallot kurnuttavat kallionkoloissa. Saaren edustalla kaartelee kalalokkeja, jotka kimauttavat ilmoille teräviä ääniä kuin koettaisivat pistää hengiltä matalasti jurnuttavan meren.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten.

Kultarinta jakaantuu kahteen osaan. Vuosiluvut lukujen otsikossa kertovat missä mennään, mutta etupäässä edetään ihan ajanmukaisessa järjestyksessä. Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuodesta 1903 vuoteen 1926 ja kerrotaan Erik Stenforsin lapsuus- ja nuoruusvuosista pääosin hänen omasta näkökulmastaan. Erikin isä on suurten metsien omistaja, oikea patruuna, jonka unelmana on metsäteollisuuden kehittäminen. Puut merkitsevät hänelle raaka-ainetta ja rahaa. Erik puolestaan viehättyy metsien tutkimisesta ja suojelusta ja kouluttautuu biologiksi. Isä ei ihan poikansa haihattelua ymmärrä, mutta sallii kuitenkin vapautta järkiintymisen toivossa. Mutta entäpä kun Erik nai torpan tyttären, joka on toiminut aktiivisesti punaisten joukossa?  Rakkaussuhteesta syntyy Malla, joka toimii ankkurina, kun Erikin elämä alkaa hajota käsiin.

Kirjan toinen osa ajoittuu vuosiin 1926–1937 ja nyt näkökulma on Mallan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut sijaisperheeseen, kauaksi eroon tutuista ihmisistä ja tutuista seuduista. Kasvattivanhemmat tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä hiljaisen lapsen kaipuuta ja vastarintaa, vaan toimivat taitamattomasti. Tai paremminkin: ajan kasvatusmenetelmien mukaisesti. Isän poissaoloa ei selitetä Mallalle mitenkään, joten ainoa keino löytää tähän jokin yhteys on hakeutua kummallekin rakkaaseen ympäristöön eli metsään. Malla ei voi myöskään välttyä maata puistelevilta poliittisilta tapahtumilta, sisällissodan jälkivaikutuksilta ja lapualaisliikkeen nousulta.

Kirja on paksuhko, sivuja 644. Ensimmäiset parisataa sivua lukee ihastuksen vallassa, nauttien osuvista luontokuvauksista ja moniulotteisista henkilöhahmoista. Sitten teksti alkaa tuntua toisaalta itseään toistavalta ja junnaavalta ja toisaalta hieman sirpaleiselta. Ratkaiseva käänne pamahtaa eteen ihan yhtäkkiä, ilman pohjustusta, mutta tämä saattaa olla tehokeinokin. Tässä kohtaa nimittäin kertoja vaihtuu Erikistä Mallaksi, joka ei tietenkään isänsä toimista paljon tiedä. Onneksi juonen imu palaa ja vie kirjan loppuun saakka, missä odottaa yllätys. Yksi kirjan henkilöistä on karhu, joka tarinan päätteeksi saa suorastaan myyttisiä ulottuvuuksia. Onko karhun inhimillistäminen kuitenkaan tarpeen muuten realistisessa kertomuksessa?  Eihän tämä toki vähennä Kultarinnan vaikuttavuutta, sillä kokonaisuutena se on todella hieno ja mieliinpainuva lukuelämys.