KETTU, KATJA: Yöperhonen

Kustantaja: WSOY 2015

Katja Kettu (s. 1978) nousi suuren yleisön tietoisuuteen kolmannella romaanillaan Kätilö, joka sai vuonna 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2012 sekä Runeberg-palkinnon että Kiitos kirjasta -mitalin. Uutuusromaani Yöperhonen oli itse asiassa tekeillä jo ennen Kätilöä, mutta jäi hautumaan, kun Kätilö alkoi vyöryä Ketun tajuntaan valtavalla voimalla. Nyt Kettu tyytyväinen; ajan kuluessa on tullut uskallusta vetää laajempia linjoja venäläisestä yhteiskunnasta ja taitoa tiivistää ajatuksia.

Yöperhonen liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta lukujen otsikot kertovat selkeästi, missä mennään. Toisaalta ollaan 1930-luvulla, jolloin valkokenraalin tytär Irga hiihtää sisupäissään Suomen Petsamosta Neuvostoliittoon. Irga odottaa lasta venäläiselle akiteeraaja Suenhampaalle ja uskoo rakkauden olevan rajan takana odottamassa. Toisin käy. Tie vie Siperiaan Vorkutan vankileirille, missä ”Poliittiset” ovat pohjasakkaa. Irga selviää lähes 20 vuoden nälästä ja piinasta toisaalta oman sisunsa ja toisaalta muutaman tärkeän ihmisen avulla. On siskoksi löytynyt marilainen Elna, on juutalainen lääkäri Olga, on rakastettu Aleksei.

Toisessa aikatasossa eletään nykyaikaa eli vuotta 2015. Suomalainen Verna saapuu Volgan mutkassa sijaitsevaan Lavran kylään isänsä hälyttämänä. Isä Henrik, hullunpuoleinen kansatieteilijä, uskoi löytäneensä uutta tietoa siperialaisella vankileirillä kuolleesta äidistään, mutta Vernan saapuessa kylään isä onkin kuollut. Verna joutuu siis selvittelemään sekä isänsä että isoäitinsä kohtaloita, mutta vaikealta tietojen kerääminen tuntuu. Ihmiset vaikenevat, pelkäävät. Koko Lavran marilaiskylään tuntuu kohdistuvan selittämätön uhka. Silti Verna löytää sieltä suurenmoisen, kuuman rakkauden.

Kettu kirjoittaa Yöperhosessakin tunnusomaisella tyylillään, pohjoisen murretta viljellen. Välillä erikoisten sanojen käyttö tuntuu liialliselta ja tarkoitushakuiselta, mutta sitten teksti imaisee taas mukaansa. Verevää ja suorasukaista on toiminta, kiima kiehuu ja vetää ihmisiä toistensa puoleen.

Kaksi vierasta olentoa sulaa yhdeksi liikkeeksi. Minun mahlani sulaa maan mahlaan, tulivanat pakenevat jossain laskevan auringon tieltä, illansyntyneet liskot hierovat pergamentinohuita vatsojaan toisiaan vasten, vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, työntää joutsenenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa kellokukan suppilomaiseen umpuun.

Kirjassa tapahtuu kuvottavia asioita, kun kamppaillaan vallasta tai pelkästään mahdollisuudesta elää. Etenkin naisten osa on hirveä silloin, kun mielivalta pääsee valloilleen ja inhimillisyys karisee pois. Tämä kärjistyy vankileirillä, mutta onko nykyhetki paljonkaan parempi? Kirjassa kuvattu Vova, valtaa juuri nyt pitävä Tsaari, on hyytävä esimerkki tästä.

Kettu on tehnyt kirjaansa varten paljon pohjatyötä, mistä todistaa mittava lähdeluettelo. Historialliset faktat ovat kohdallaan, mutta lisänä on vielä mytologinen ulottuvuus: marilainen kulttuuri uhrilehtoineen ja taikoineen. Se tuo kirjaan kiehtovan epätodellisen tunnelman, joka lähentelee painajaista. Entä selviääkö Yöperhosen eli Motyljokin arvoitus? Onko se ört, jonkun sielu?

PS. Eemil Karilan maalaus kirjan kannessa on kerrassaan upea, kiehtovan surrealistinen.

LAAKSONEN, HELI: Lähtisiks föli?

Kustantaja: Otava 2015

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN

LÄHTEMISEST?

Kun ammattinimekkeenä on ”sanamaija”, on kaikkea olemista, tulemista ja lähtemistä vastustavan Heli Laaksosen lähdettävä runokiertueelle ympäri Suomea ja hieman Suomenmaan ulkopuolellekin. Auto nimeltä Vappu vie perille, vaikkei kuskin tai kyytiläisten kartanlukutaito olisikaan kaikkein parhaimmasta päästä eikä navigaattori käytössä ihan periaatteellisista syistä. Kaikenlaisia kommelluksia voi esiintyessä sattua, mutta viihdyttämäänhän sitä on tultu! Pääasia on, että yleisö nauttii, liikuttuu ja riemastuu. Ja jopa miehet nauravat! Monenlaisissa paikoissa tulee käytyä, erikoisimpana varmaan Hämeenlinnan vankila. Samanlaisia ovat kuulijat sielläkin, mutta esiintyjä itse murhettuu heidän puolestaan.

Jos vankilan haju saatais purkki ja joku ex-vanki lähtis purkin kanssa kiärtämä Suamen kouluis, vois monelt haihtu luulo alamailman hohrokkuurest yhrel nuuhkauksel. Haju ei tyrmä, see vihja. Sommelieri vois erotta siit tunkka, suru, kainalohike, kotoikävä ja kylmi kivi.

On Laaksosella muitakin murhetuksen hetkiä. On paniikkia ennen esitystä ja painajaisunia aina silloin tällöin. On huolta kuntaliitosten aiheuttamasta kotiseuturakkauden ja paikallistuntemuksen katoamisesta. Ja murteiden.

Misä enne luk Elimäki, Valkeala, Sippola, Kuusankoski, luke nyy Kouvola, Kouvola, Kouvola, Kouvola.

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN

KELTUAISEST?

No, ainakin sen, että tämä on Fölikirjan viimeinen luku. Sitä ennen on käsitelty niin sielua kuin syömistä, niin rekkoja kuin runoautoja, niin räntäsadetta kuin auringonlaskua. Kirjan keskellä on kartta, jonka perusteella perille löytäminen kyllä saattaa olla oikeasti kyseenalaista. Turku on siirtynyt itärajan tuntumaan (Monacon eteläpuolelle) ja Helsinki Suomen vyötärön paikkeille lähelle Frankfurtia. Tuleepa tässä kirjassa tunnetuksi sekin, että Heli Laaksonen osaa kirjoittamisen lisäksi myös piirtää.

Lähtisiks föli? -kokoelma rakentuu lyhyistä luvuista, joiden otsikko alkaa sanoilla MITÄ MÄÄ TIÄRÄN ja jatkuu jollakin paikannimellä tai asialla. Laaksonen kertoo sitten niistä kaiken, minkä tietää ja hyvin avomielisesti kertookin.  Sanamaija hallitsee värikkään ja eloisan kielenkäytön, lauseet lentävät ja lounaissuomalainen murre hykerryttää. Hauskuuteen liitetty ripaus vakavuutta rikastuttaa kirjan antia.

Et sorsan sinine siipsulk on taivaankappala. Et elämä on kallis ja harvinaine ko ponin päiv kaurapellos. Et o runo arvost, ko miältiätty sano ruakpöyräs, et ei mul köyhäl miähel ol vara viärä sunt ulos syämä, mut mää olen kuarinu sul peruna.

PS. Heli Laaksosen sanoin: Kiitos ja syrämekuva teil kaikil, ketkä kirjoi luvette!

TURUNEN, SAARA: Rakkaudenhirviö

Kustantaja: Tammi 2015

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Saara Turunen (s. 1981) tunnetaan parhaiten feministisistä näytelmistään Puputyttö ja Broken Heart Story, jotka on käännetty useille kielille ja joita esitetty eri puolilla maailmaa. Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Rakkaudenhirviö on Turusen esikoisromaani.

Rakkaudenhirviö alkaa tilanteesta, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö ryhtyy kirjoittamaan tarinaansa, ja päättyy hetkeen, jolloin tämä kirjoitus on valmis. Siinä välissä on oma minuus ainakin hieman selventynyt ja syy tempoilevaan elämänkulkuun löytynyt:

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi sitä niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi.

Tyttö kasvaa uskonnollisessa suurperheessä itäsuomalaisen pikkukaupungin ahtaissa ympyröissä. Äiti on ravitsemusterapeutti, joka tarjoaa perheelleen ehdottoman terveellisiä (ja mauttomia) aterioita tarkoin laskettuina annoksina. Lihavien ihmisten lisäksi äiti tuomitsee kaikki muutkin tavallisuudesta poikkeavat ja joukosta erottuvat, sillä erikoisuutta äiti pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän vatvoo kaikkea noloa, mitä perheelle on tapahtunut tai tulee mahdollisesti tapahtumaan, ja kasvattaa huolen synkkää pilveä ympärilleen. Tyttö puolestaan osoittaa huolestuttavia erikoisuuden merkkejä jo lapsena. Hän myös ahmii aina tilaisuuden tullen valtaisia määriä kaikkea kiellettyä: suklaata, pullaa, pitsaa, jäätelöä, kokakolaa… Eikä hänelle taida kelvata ammatiksi äidin suosittelema siivoojan työkään:

Ei kaikkien tarvitse yrittää kurottaa kuuta taivaalta. Naiselle voi olla jopa parempi, että tyytyy vähän vähempään, selittää äitini. Kaikkein paras olisi, jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Ja tavalliselle naiselle jokin vaatimaton ammatti sopii oikein hyvin, eritoten jos haluaa välttää yksinäisen naisen kohtalon.

Tyttö hankkii omatoimisesti 16-vuotiaana opiskelijapaikan Helsingin taidelukiosta ja heittäytyy uudenlaiseen elämään. Ystäväksi löytyy ihana Laura ja asuinkumppaniksi homoksi tunnustautuva Antti, mutta tytön kaipaamaa symbioottista suhdetta näihin ei synny. Tyttö käy levottomaksi, kulkee kotimaan ja ulkomaiden väliä, yrittää opiskella Stadiassa ja Teatterikorkeassa ja työskennellä erilaisissa tilapäistöissä. Jotain pysyvämpää ihmissuhdettakin tulee kokeiltua. Mikään ei pidemmän päälle riitä, vaan tyttö pakenee taas. Toisaalta häntä vaivaa äidin juurruttama itseinho, joka estää kaikenlaisen koristautumisen tai tavanomaisesta poikkeamisen. Eipä tee mieli yrittää, jos sen seurauksena peilistä katsoo lehmä!

Kirja etenee pienien väliotsikkojen katkomana pötkönä, jossa vuorosanat eivät erotu muusta tekstistä. Silti kannattaa lukea tarkkaan, sillä jokainen lause on tärkeä ja sisältää hienoja oivalluksia ja havaintoja. Teksti on ilkikurisen ja liioittelevan huumorin sävyttämää, minkä ansiosta synkähköä elämäntarinaa jaksaa lukea. Paikoin kertoja vyöryttää näkyviin todella etovia ja painajaismaisia kuvia – ehkäpä tyttö niiden avulla pystyy käsittelemään yksinäisyyden ja häpeän tunteitaan. Tämä on mielenkiintoinen esikoisromaani, joka ei kulje tavanomaisuuden latuja.

WATERS, SARAH: Parempaa väkeä

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: The Paying Guests

Suomennos: Helen Bützov

Sarah Waters syntyi Walesissa vuonna 1966. Hän väitteli filosofian tohtoriksi Lontoon yliopistossa aiheenaan homoseksuaalinen historiallinen fiktio vuodesta 1870-luvulta nykypäivään ja käytti myöhemmin väitöskirjansa materiaalia hyödyksi myös romaaneissaan. Lähes kaikissa Watersin kuudesta romaanista teemana on lesborakkaus; vain Vieras kartanossa poikkeaa siinä suhteessa muista. Romaaneista kolme ensimmäistä sijoittuu viktoriaaniseen aikaan 1800-luvulle, seuraavat kaksi toisen maailmansodan jälkeiseen murrokseen ja viimeisin, Parempaa väkeä, 1920-luvun muuttuvaan yhteiskuntaan.

Wrayt asuvat Champion Hillin hienostoalueella Lontoossa ja kuuluvat ilman muuta ”parempaan väkeen”. Ensimmäinen maailmansota mullistaa kaiken. Perheen pojista toinen kaatuu sodassa ja toinen katoaa, lisäksi isä kuolee yllättäen ja jättää vaimonsa ja tyttärensä taloudelliseen ahdinkoon. 26-vuotias Frances on unelmoinut itsenäisestä elämästä, mutta joutuu nyt asumaan epäkäytännöllisen äitinsä kanssa ja hoitamaan kaikki taloustyöt, koska varaa palvelijoihin ei enää ole. Lopulta naisten on alistuttava siihen häpeään, että osa huoneista vuokrataan ”maksaville vieraille”.

Taloon muuttaa alempaan keskiluokkaan kuuluva nuori pariskunta, vakuutusvirkailija Leonard Barber ja vaimonsa Lilian. Ilmapiiri on aluksi vaivautunut puolin ja toisin, mutta vähitellen äiti mieltyy puheliaaseen Leniin ja Frances huomaa tuntevansa vetoa sievään Lilianiin. Lilian tarvitsee hieman aikaa tottuakseen ajatukseen naispuolisesta rakastajasta, mutta sitten intohimo leimahtaa.

Frances makasi käsi silmillään ja mietti, miten ihmeessä kaikki oli tapahtunut. Miten asiat olivat voineet muuttua niin täydellisesti, niin nopeasti? Hän tunsi olevansa eloisa kuin radiumin pala. Hän tunsi eräänlaista hurmiota. ”Haluan sinua joka solullani”, hän sanoi Lilianille heidän tavatessaan seuraavan kerran. ”Kynteni haluavat sinut alleen. Niskakarvani kohoavat joka kerta, kun menet ohi. Paikat hampaissani haluavat sinua!”

Mitä mahdollisuuksia on tällaisella rakkaussuhteella, vaikka kumpikin olisi valmis uhraamaan paljon sen eteen? Frances ja Lilian tekevät vääriä valintoja ja ajautuvat painajaiseen, joka jatkuu jatkumistaan ja pahenee pahenemistaan.

Parempaa väkeä jakaantuu tavallaan kahteen osaan: alussa esitellään draaman henkilöt ja suhteiden kehittyminen ja loppuosa omistetaan rikoksen selvittelylle. Jossain vaiheessa jännite hieman notkahtaa, mutta nousee taas niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Waters onkin loppusanojen mukaan saanut ideoita ja innoitusta todellisista rikostapauksista ja oikeudenkäyntiasiakirjoista. Näkökulma on koko ajan Francesin, joten hänen ajatuksensa ja tunteensa avautuvat lukijalle läpikotaisin. Muista henkilöistä saa ainoastaan Francesin välittämän mielikuvan, mutta yllättävän uskottavalta ja luotettavalta se tuntuu kautta linjan. Miehet jäävät kertomuksessa taka-alalle, kun esiin marssivat niin hienostopiirien hillityt rouvat kuin alemman keskiluokan railakkaat matroonat.

Parasta Parempaa väkeä -romaanissa on eloisa 1920-luvun yhteiskunnan ja tunnelmien kuvaus. Kadulla maleksii sodan runtelemia sotilaita ja kerjäläisiä, työttömyys hipoo taivaita ja uudenlainen teollisuus, musiikki ja muoti valloittavat maailmaa. Hienosto on häviämässä eloonjäämistaistelun, mitä kuvastaa myös Francesin kotitalon uskomaton epäkäytännöllisyys ja vääjäämätön rapistuminen. Toisaalta talon rapautuminen voi symboloida Francesin oman elämän hajoamista käsiin ja tulevaisuuden epävarmuutta. Watersin kirja ei ole pelkästään rikostapauksen selostus, vaan sisältää muitakin kerroksia. 

MÄKINEN, LAURI: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Kustantaja: Siltala 2015

Lauri Mäkinen (s. 1978) on helsinkiläinen yhteiskuntasuhdekonsultti, jolla on korkeakoulututkinto sekä kansainvälisessä politiikassa että kauppatieteissä. Hän on työskennellyt kansainvälisessä tupakkayhtiössä Pohjoismaissa ja Baltiassa, kuljetusalalla Pietarissa ja Suomen Moskovan suurlähetystössä. .Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on Mäkisen esikoisromaani.

Kirjan motto on Matteuksen evankeliumista (10:16): Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset. Kyyhkysiä lienevät ainakin aluksi Suomesta Ambomaalle vuonna 1886 suurin toivein lähteneet lähetyssaarnaajat. Keskeisin hahmo on Tobias Johansson, jonka välityksellä tapahtumat nähdään. Tobias on työlleen täysin omistautunut, mutta hengellisyydessään niin ahdaskatseinen ja kiivas, että pakanalapset alkavat kutsua häntä nimellä Ongola eli Ruoska. Toisaalta Tobias on melkoisen taitava ja kovaluinen juonittelija, jolle lankeaa suhteiden hoito niin poliittisiin vallanpitäjiin kuin keskenään kilpaileviin heimokuninkaisiin. Siinä tarvitaan käärmeen älykkyyttä eikä Tobias epäröi käyttää kiristystä ja lahjontaa oikeaksi katsomiensa tarkoitusperien saavuttamiseksi.

Pitääkseen kiinni jalansijastaan luterilaiset saarnaajat olivat joutuneet turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin ollakseen hyödyksi hallitsijoille. Suomalaissaarnaajat olivat kaukana kotimaastaan, ja se kotimaakin oli pieni ja köyhä. Oli vain nöyrryttävä ja toivottava, että kyseenalaiset keinot voisi vielä kerran pestä puhtaaksi niiden korkeammalla tarkoituksella

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta lukujen otsikoissa mainitut vuosiluvut pitävät lukijan hyvin kärryillä. Menneet tapahtumat pohjustavat ja selittävät tulevaa ja etenevät kronologisesti koko ajan kohti ”nykyhetkeä” eli vuotta 1924.

Varsinainen kertomus alkaa nimittäin marraskuusta 1924, jolloin lähetysaseman vanha kappeli palaa yöllä poroksi ja sen pihalta löytyy henkihieverissä seudun rikkaimpiin kuuluva nainen. Lisäksi paikalle ensimmäisenä ehtinyt Tobias uskoo nähneensä jonkun kappelissa liekkien keskellä ennen rakennuksen romahtamista. Yliolkaiset poliisit ja heimon vallanhimoiset näkijät tuomitsevat hyvin pinnallisin perustein syylliseksi Tobiakselle läheisen henkilön, mikä pakottaa Tobiaksen itsensä ryhtymään tapauksen selvittelijäksi. Todellinen vyyhti siinä onkin kerittävänä.

Kirjan dekkarimainen juoni on hyvä, mutta jää kuitenkin sivuseikaksi, sillä päähuomion anastaa kuvaus siirtomaavallan aikaisesta Lounais-Afrikasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Valtaa pitävät ensin saksalaiset, joilta suomalaiset saavat (yksin)oikeuden luterilaisen opin levittämiseen alueella. Alkuasukkaiden kapinoinnin saksalaiset kukistavat julmasti, näännyttävät kokonaisia heimoja keskitysleireillä nälkään ja tuhoavat kyliä naisia ja lapsia myöten. Sodan jälkeen britit astuvat valtaan ja anglikaanit ja katoliset lähetyssaarnaajat saapuvat uhkaamaan suomalaisten asemaa. Samalla konkarit alkavat uupua. Nälänhätä ja taudit ovat harventaneet saarnaajajoukkoa, mutta sisällissodan raastamasta kotimaasta ei ole tulossa täydennystä. Kääntyneiden määrä on toki kasvanut, mutta heimojen perinteiset tavat ja uskomukset elävät silti edelleen voimakkaina ja näkijöiden valta on suuri.

Mäkisen on täytynyt tehdä valtavasti taustatyötä saadakseen romaanistaan näin uskottavan ja elävän. Kirjan hidas tempo tuntuu kertomuksen henkeen sopivalta, sillä kiireettömyys ja oikeiden tapojen noudattaminen kuuluvat afrikkalaiseen heimokulttuuriin. Mäkinen ei saarnaa, mutta saa silti lukijan pohtimaan monenlaisia oikeuden ja totuuden kysymyksiä. Oikeuttavatko hyvät tarkoitusperät käyttämään millaisia keinoja tahansa? Koituuko yhden hyvä toisen vahingoksi? Saako totuutta vääristellä?  Onko yhtä ja ainoaa totuutta olemassakaan? Kirjan henkilöt eivät välttämättä ole hyviä ja miellyttäviä, mutta he ovat inhimillisiä heikkouksissaan. Tämä on hieno esikoisteos ja tavanomaisesta poikkeava salapoliisiromaani, jonka luettuaan myös tietää hieman enemmän.