AHAVA, SILJA: Taivaalta tippuvat asiat

Gummerus 2015

Selja Ahava (s. 1974) on dramaturgi, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Eksyneen muistikirja oli vuonna 2010 ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon. Toinen teos Taivaalta tippuvat asiat on yksi vuoden 2015 Finlandia-palkintoehdokkaista.

Taivaalta voi tippua monenlaisia asioita ja jotkut niistä osuvat Saara-tytön perheen kohdalle. Lentokoneesta irronnut jalkapallon kokoinen jääkimpale murskaa puutarhassa mansikkapyramidia rakentelevan äidin pään ja silloin isäkin särkyy. Hänestä tulee pakkomielteinen tutkija, joka etsii tietoa taivaasta tipahtelevista asioista.

     Kalat. Kun lämmin ja kylmä ilmamassa kohtaavat, saattaa syntyä pikkutornadoja, jotka imevät kaloja ja muita mereneläviä vedestä ja kuljettavat ne sitten mantereelle. Rupikonnat. Vuonna 1794 ranskalaisten sotilaiden niskaan satoi satoja hännällisiä rupikonnia. Golf-pallot. Vuonna 1969 Floridassa satoi satoja golf-palloja. Mutta tässä sanotaan kanssa, että on tapauksia, joissa tornadoteoria ei oikein toimi. Pohjois-Kreikassa satoi vuonna 2002 pelkkiä sardelleja.

Isän isosisko Annu puolestaan saa kahdesti päävoiton lotossa ja särkyy hetkeksi hänkin. Hän alkaa etsiä tietoa oudoista sattumuksista, joissa uskomaton onni tai epäonni on osunut yllättäen ihmisen kohdalle ja jättänyt hänet avuttomana ihmettelemään: ”Miksi juuri minä?”. Erikoisin tapaus lienee skotlantilainen kalastaja Hamish MacKay, joka selviää hengissä neljästä salamaniskusta suhteellisen pienin ruumiillisin vaurioin. Annu alkaa käydä hänen kanssaan kirjeenvaihtoa ja etsiä asioille selitystä, ikään kuin kyseessä olisi kohtalotoveri. Toiselle vain on osunut normaalia enemmän onnea ja toiselle epäonnea.

Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, joista ensimmäinen on pisin ja ehkä mielenkiintoisinkin. Siinä Saara mietiskelee tapahtumia lapsen näkökulmasta. Hän on jäänyt kovin yksin selviämään kipeästä surustaan ja kaipuustaan. Äiti on poissa ja vain muistot jäljellä: äiti tavallisesti, äiti hienona, äiti omenapuussa, äiti elossa. Äiti kertomassa satuja ikiomalla tavallaan, muuttamassa tarinoita aivan toiseksi. Äiti piirtämässä Saaran ääriviivoja olohuoneen seinään. Äiti katsomassa Hercule Poirot –televisiosarjaa ja ehdottelemassa oikeaa murhaajaa.

     Minä olen miettinyt paljon aikaa. Minulla on aivoissa harmaita aivosoluja, niin kuin Hercule Poirotilla. Niillä minä ajattelen sitä, miten aika kulkee eteenpäin ja parantaa. Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.
     Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. 

Elämä kuitenkin jatkuu. Annu-täti löytää uuden suunnan uusissa maisemissä, isä saa koottua itsensä taas suurin piirtein kokoon ja Saara taistelee itsensä painajaisten läpi. Äidin muisto on muuttumassa kummitustarinaksi, mutta uudet tapahtumat ja uudet murheet häivyttävät sen kauemmaksi.

     Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.

Taivaalta tippuvat asiat edustaa lajityyppinä maagista realismia. Sen tapahtumat ovat epätodennäköisiä, mutta voivat silti oikeastikin jonkun kohdalle osua. Kokonaisuus on hyvin hallittu ja (takatekstin paljastuksista huolimatta) kiinnostava loppuun saakka. Erityisen kiehtova on ympäristön vaihtelu. Ensin ollaan Sahanpurutalossa, jossa monet remonttiprojektit jäävät äidin kuoltua kesken, ja sitten siirrytään Kartanoon, jossa kaiken avaruuden ohella on ikioma salahuone. Kieleltään kirja on kaunis ja sujuva, mukaansa tempaava. Henkilöistä kiintyy ennen kaikkea Saaraan, jonka lapselle ominaisen ajattelutavan Ahava tavoittaa todella hyvin. Mielenkiintoinen ja hyvä kirja, joka toivottavasti tavoittaa Finlandia-ehdokkuutensa ansiosta hieman laajempiakin lukijapiirejä!

LINDSTEDT, LAURA: Oneiron

Kustantaja: Teos 2015

Laura Lindstedt (s. 1976) oli vuonna 2007 Finlandia-ehdokkaana esikoisteoksellaan Sakset, jota oli kirjoittanut kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta kesti valmistella myös tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana olevaa romaaniaOneiron. Sitä varten Lindstedtin oli tehtävä runsaasti tutkimustyötä mm. kuolemankäsityksistä, taivaaseen ja etenkin helvettiin liittyvistä teorioista sekä juutalaisuudesta.

Äärettömässä, aineettomassa valkeudessa seitsemän naista tapaa toisensa. He ovat eri maista ja eri-ikäisiä, mutta he kaikki ovat juuri ennen valkeuteen saapumistaan kuolleet joko sairauteen, tapaturmaisesti tai väkivallan seurauksena. Tämä selviää naisten keskustelussa, mutta missä he ovat nyt? Helvetissäkö? Ruotsalaisen mystikon Emmanuel Swedenborgin (1688-1772) oppeihin perehtyneen venäläisnaisen päätelmän mukaan he ovat kuolemanjälkeisessä välitilassa, jolloin ihmisellä on vielä jäljellä muistoja ja tuntemuksia. Aistimukset haihtuvat vähitellen, mutta tarvitaanko lopulliseen vapautumiseen tietoinen päätös ja pyrkimys? Ovatko nämä naiset joutuneet yhteen, koska heidän mielensä ei ole ollut vielä valmis kuolemaan? Miten tästä eteenpäin?  Ajalla ei välitilassa ole mitään merkitystä. Vaikka naiset tuntuvat keskustelevan tuntikausia, on todellisuudessa kyse vain muutamista sekunneista, kunnes jonkun suusta pääsee sana ”oneiron”.

Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia.

Nämä ovat tarinaansa kertovat naiset: amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen kurkkusyöpää sairastava Wlbgis, senegalilainen malli Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Jokaisesta löytyvät omat luonteenpiirteensä, kuten esimerkiksi Rosa Imaculadasta naiivi hyväntahtoisuus, Wlbgisistä jöröys, Ninasta käytännöllinen järkevyys ja Ulrikesta nuoren tytön hupsahtaneisuus. Jokaisen elämään on sukupuoli eli naiseus vaikuttanut hyvin paljon, mutta onko se heijastunut myös kuolintapaan? Ainakin näin voisi olla Shlomithin, anorektikon, kohdalla. Hän tekee taidetta omasta riutuneesta ruumiistaan ja tuo samalla esille juutalaisuuden nurjia puolia kuten vääristyneen suhteen ruokaan, naisten esineellistämisen ja kibbutseilla tapahtuvan aivopesun.

Oneironia on vaikea sijoittaa mihinkään luokkaan. Siinä on fantasian aineksia, mutta onko se siltikään fantasiaa? Se luotaa kuolemaa ja sen sattumanvaraisuutta monelta kantilta ja monella tavalla. Suoran kerronnan lomassa on niin runoa ja näytelmää kuin lehtiartikkelia, luentomonistetta ja kirjettä. Alkuhämmennyksen jälkeen naisten tarinat alkavat kiehtoa ja loppuratkaisua odottaa vallan jännittyneenä. Kevyttä luettavaa Oneiron ei ole, mutta sen lukeminen kannattaa!

KILTTIIN TYTTÖÖN TYKÄSTYNEILLE

KUBICA, MARY: Good Girl : kunpa tietäisit

Kustantaja: HarperCollins 2015

Alkuteos: The Good Girl

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Mia Dennett on menestyvän ja vauraan chicagolaistuomarin tytär, joka kapinoi seurapiirielämää vastaan ja opettaa kuvaamataitoa vaihtoehtokoulussa. Eräänä iltana 24-vuotias Mia katoaa, ilmeisesti kidnapattuna lunnasrahojen toivossa. Sieppauksesta ja sen jälkeisistä tapahtumista kerrotaan kirjan AIEMMIИ -aikatasossa, kun taas MYÖHEMMIИ-aikataso kuvaa Mian paluuta kotiin kolmen kuukauden kuluttua. Mia on menettänyt muistinsa ja ilmeisesti identiteettinsäkin, koska väittää sinnikkäästi olevansa nimeltään Chloe.

Mia on tyttäreni, eikä kuitenkaan ole. Hän on Mia, eikä hän ole tämä. Hän näyttää Mialta, mutta hän pitää villasukkia ja juo kahvia ja herää nyyhkyttämään keskellä yötä. Jos kutsun häntä Chloeksi, hän reagoi nopeammin kuin ristimänimeensä. Hän näyttää tyhjältä ja vaikuttaa olevan unessa ollessaan valveilla, ja makaa valveilla, kun hänen pitäisi olla unessa.

Tapahtumista kertovat vuoronperään eri aikatasoissa liikkuen Mian äiti Eve, tutkimuksia johtava etsivä Gabe Hoffman ja tapahtumiin sekaantunut Colin Thatcher. Mia itse astuu esiin vasta epilogissa paljastaen silloin palapelin viimeisen ja aika yllätyksellisen osan. Kertomuksen aikana käyvät ilmi Dennettin perheen sisäiset jännitteet. Isä James käyttää valtaa pienimmissäkin asioissa, vaikka toisaalta on varsin välinpitämätön perheensä suhteen. Hänelle maineesta ja menestyksestä on tullut kaikkea muuta tärkeämpää. Äiti Eve täyttää osansa seurapiirirouvana, mutta on henkisesti täysin nujerrettu eikä enää osaa ilmaista tunteitaan sanoilla, vain teoilla. Isosisko on kylmä ja tehokas, isän toiveiden täyttäjä ja siksi huomion keskipiste. Taiteelliselle Mialle ei heru hyväksyntää. Hän on yksinäinen lapsi, uhmakas teini ja kaunainen aikuinen. Tarinan edetessä alkaa kuitenkin toivo uudesta elämästä herätä.

Tapahtumat etenevät pitkälti lukijan odotusten mukaan, mutta osittain tämä on hämäystä. Loppuratkaisun jälkeen monia pieniä yksityiskohtia miettii ihan uudesta näkökulmasta ja uusin painotuksin. Good Girl ei ole suurta kirjallisuutta, mutta ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

HAWKINS, PAULA: Nainen junassa

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: The Girl on the Train

Suomennos: Oona Timonen

Aviomies löytää uuden kumppanin ja Rachel jää tyhjän päälle. Hän alkaa juoda ja menettää niin asuntonsa ja työpaikkansa kuin ulkomuotonsakin. Pitkämielinen ystävätär sallii Rachelin asua luonaan ja antaa anteeksi humalaiset törttöilyt, mutta hän ei tiedäkään kumppaninsa olevan työtön. Rachel nimittäin lähtee joka aamu junalla Lontooseen ja palaa illalla takaisin. Junan ikkunasta Rachel seuraa kiinteästi entisen kotikatunsa varrella asuvan pariskunnan elämää. Hän ristii pariskunnan Jasoniksi ja Jessiksi ja keksii näille kokonaisen elämäntarinan harrastuksia myöten. Ennen kaikkea upean ja onnellisen avioliiton! Kerran Rachel kuitenkin näkee jotain, mikä romuttaa hänen kuvitelmansa. Kun ”Jess” katoaa, Rachel uskoo olevansa tärkeä todistaja ja sotkeutuu samalla yhä syvemmälle tapahtumiin. Mutta onko hän tulkinnut oikein näkemäänsä? Onko humalainen nainen ylipäätään luotettava todistaja?

Mielenkiintoisinta kirjassa on luotettavan tuntuinen kuvaus alkoholismista. Rachelin raitistumisyritykset tahtovat katketa lyhyeen, kun elimistö vaatii alkoholin suomaa hetkellistä hyvää tunnetta ja lämpöä – ja ainahan löytyy hyviä selityksiä ja puolusteluja. Nousuhumalan aikana hän heittäytyy innoissaan tekoihin, joita myöhemmin katuu (esimerkiksi entisen aviomiehen pommittamiseen puhelinsoitoin ja tekstiviestein). Vielä enemmän hävettävät tietenkin sammumiset, joiden jäljiltä muistoissa tuntuu olevan pahoja aukkoja. Rachel ei ole siis mikään rakastettava hahmo, mutta turhautumisen ohella hän herättää myötätuntoakin.

Dekkarina Hawkinsin esikoisteos ei ole kovin kiinnostava, sillä monet juonenkäänteet pystyy arvaamaan ennakolta. Toisaalta kirjan hyvänä puolena voi pitää sitä, ettei se mässäile raakuuksilla eikä verisillä yksityiskohdilla. Se tarjoaa kevyttä ja harmitonta luettavaa syysiltoihin

KAKSI EHDOKASTA FINLANDIA-PALKINTOON

PÄÄSKYNEN, MARKKU: Sielut

Kustantaja: Tammi 2015

Markku Pääskynen (s. 1973) oli vuonna 2006 Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Vihan päivä. Se käsitteli tositapahtumaan perustuvaa rankkaa aihetta eli perhesurmia. Aika kova on aihe myös Pääskysen kahdeksannessa romaanissa Sielut, jossa pienen kaupungin asukkaat etsivät koulumatkalla kadonnutta Maija-tyttöä tietämättä, että kaupunkia lähestyy pankkiryöstäjä panttivankeineen räjähteillä lastatussa autossaan. Tämä romaani on vuoden 2015 Finlandia-ehdokkaana.

Sielut-romaani sijoittuu Mikkelin näköiseen kaupunkiin ja vuoteen 1986, mutta historian kertausta tämä ei ole. Lukija tietää, miten pankkiryöstäjän pakomatka tulee päättymään, joten tapauksen limittäminen Maijan etsintöihin toisaalta lisää kohtalontuntua ja toisaalta asettaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Vaikka kirjan juoni on kuvattavissa yhdellä lauseella, ei niin ole kirjan sisällön suhteen. Pääskynen näyttää ihmisten tunteiden heittelemisen toivosta epätoivoon yhdistäen sitä taitavasti runsaaseen luonnonkuvaukseen. Maijan vanhemmat hätääntyvät yhä enemmän ja epäilevät lopulta naapureitaankin pahoista aikeista. Toki naapureiden joukossa on erikoislaatuisia ja salaperäisen auran omaavia henkilöitä, joiden yhteistyökyky ei taida olla parhaasta päästä, mutta toisaalta juuri syrjäpuolen kulkijat ovat ensimmäisenä auliisti auttamassa etsinnöissä. Kaiken taustalla kevään hyönteiset pörräävät, linnut laulavat ja kukat kukkivat häiriintymättä. Tehokeinona taitavaa, mutta aluksi hieman hämmentävää.

Sielut-romaanin kiinnostavimmiksi ja tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat Maijan koulutoverit Taisto ja Ilari, jotka hekin ovat etsinnöissä mukana. He tosin johkaantuvat välillä ihan muihin puuhiin, milloin kolttosiin, milloin aarteen etsintään, milloin ruokailuun kotona. Väittelevät ja hieman nahistelevat. Menevät vaiston varassa ja täynnä uskoa, ilman ahdistusta ja kauhukuvia. Tässä on siis tehokas rinnastus aikuisiin.

Pääskysen kieli on runollisen kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti muuttuu miltei hengästyneeksi sanarimpsuksi ja välillä filosofiseksi tuumailuksi. Kirjan henkilöt ennättävät etsintöjen lomassa mietiskellä elämän tarkoitusta (tai tarkoituksettomuutta).

Niin se on, sitä syntyy tähän maailmaan ja katsoo kuinka muut elävät, ja sen jälkeen matkii toisia ja elää itsekin tietämättä miksi ja minkä tähden.

Kenties kissa tahtoo olla kissa ja kivi tahtoo olla kivi mutta ihminen harvoin tahtoo olla ihminen ja haaskata elämäänsä hipaisematta tuonpuoleista, jumaluutta ja viisautta.

Monet mietelmistä liittyvät kirjoitetun sanan merkitykseen ja voimaan. Sanat säilövät ja selittävät menneisyyttä ja pukevat alitajunnan tuotteita ymmärrettävään muotoon. Kirjassa viitataan satuihin, myytteihin, raamattuun ja kaunokirjallisuudesta erityisesti Goethen runoon Keijujen kuningas. Tämä lisää huolta Maijan kohtalosta – päättyyhän Goethen runo lapsen kuolemaan. Toisaalta unilla on kirjassa suuri ja tärkeä osa; niitä nähdään, selitetään ja liitetään nykyhetkeen.

Eikö ole niin että kirjoitetut sanat ovat väkevämpiä kuin lausutut, ne ovat taikasanoja, taika-avaimia lumottuihin lukkoihin, joiden takana on elämän salaisuus, sen toinen puoli, ei kuolema, ei varjopuoli vaan ajaton sisarmaailma? Sieltä tulevat unet, ennustukset, ilmestykset ja näyt, ja sen asujaimistosta haaveillessamme olemme luoneet lohduksemme keijukaiset, kerubit, serafit, hyvät ja pahat enkelit…

Pääskysen kirja on moniulotteinen kirja, jossa riittää pohdittavaa. Mitä kaikkia rinnastuksia ja symbolisia tulkintoja siitä lopulta löytääkään?

PS. Kirjan alussa on käytetty tehokeinona sitä, että teksti alkaa himmeänä lauseen keskeltä ja voimistuu sitten. Kirjan lopussa vastaavasti teksti himmenee vähitellen pois. 

HOTAKAINEN, KARI: Henkireikä

Kustantaja: Siltala 2015

Kari Hotakainen (s. 1957) on Finlandia-ehdokkuuksien konkari. Hän voitti vuonna 2002 romaanillaan Juoksuhaudantie, joka on yksi suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimpia teoksia. Vuonna 1997 hän oli ehdokkaana sekä Finlandia-palkintoon romaanillaan Klassikko että Finlandia Junior –palkintoon nuortenkirjallaan Ritva. Ja ehdokkuuksia on lisääkin: Huolimattomat (2006), Ihmisen osa (2009) ja Henkireikä (2015).

 Henkireikä on eräänlainen rikostarina. Nimettömäksi jäävä rikosylikomisario liittyy sekakuoroon, koska tarvitsee rankan työnsä lomaan jotain henkireikää. Laulunlahjoja poliisilla ei paljon ole, mutta hän sekoittuu sentään yleiseen äänten huminaan. Kuorona tähtilaulaja on Suntio, joka pian ottaa Rikoskomisarion uskotukseen. Rahapula on saanut Suntion turvautumaan varsin kyseenalaiseen keinoon: hän vie vainajilta vaatteet ja antaa vaimonsa ommella niistä kaste- ja juhlamekkoja, joskus hääpuvunkin. Tunnontuskiin Suntio etsii helpotusta uskoutumalla ensin Rikoskomisariolle ja sitten toiselle (yhtä huonosti laulavalle) kuorolaiselle, Parturikampaajalle. Parturikampaaja osoittautuu kiristäjäksi. Hän uhkaa paljastaa Suntion, jollei tämä tapa Parturikampaajan invalidisoitunutta aviopuolisoa, ärsyttäväksi kiviriipaksi muuttunutta rakastettua. Löytyykö Rikoskomisariolta ratkaisu tilanteeseen? Jännitys säilyy loppuun saakka.

Henkireikä kertoo siitä, miten arkiset syyt saattavat sysätä muuten lainkuuliaiset ihmiset rikollisiin tekoihin. Huoli, kauna ja viha vievät heitä outoihin ratkaisuihin, vaikka he kuinka uskoisivat toimivansa järkevästi. Suntio ja Parturikampaaja suunnittelevat rikosta pitkään, mutta silti toteutuksesta syntyy melkoinen farssi ja hässäkkä. Hotakainen tarjoilee varsinaisen tarinan sisällä muitakin anekdootteja esimerkiksi siitä, miten maakellarista löytyy kaksi vain kravatteihin verhoutunutta miestä.

Vaikkei Henkireikä olekaan Hotakaisen parhaita teoksia, niin on se kuitenkin miellyttävää luettavaa. Huumori on aika mustaa, mutta hän ei irvaile henkilöidensä kustannuksella eikä arvostele heitä. Tyylissä yhdistyvät lakonisuus ja ilkikurisuus. Tekstiin kätkeytyy oivalluksia, jotka voisi irrottaa aforismeiksi ihan sellaisinaan.

Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielien lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.

Ihminen on sisäkkäisten luonteenpiirteiden rakennelma. Päällimmäinen ei tunne alimmaista eikä alimmainen näe ylimmäistä.

ITÄRANTA, EMMI: Kudottujen kujien kaupunki

Kustantaja: Teos 2015

Ison-Britannian Canterburyssa asuva Emmi Itäranta (s. 1976) kirjoittaa kirjansa samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Teemestarin kirja sai Suomessa Kalevi Jäntin palkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon. Muualla maailmassa se on ollut ehdolla useisiin merkittäviin scifi- ja fantasiakirjallisuuspalkintoihin. Itärannan toinen teos Kudottujen kujien kaupunki on sekin scifiin luokittuva ja saattaa puhutella myös nuoria aikuisia sekä seikkailukertomuksena että rakkaustarinana.

Tässä kaupungissa vain valitut saavat asua saaren korkeimmalla kohdalla turvassa ja katsella alakaupungin peittymistä yhä pahenevien tulvien alle. Nuori Eliana on yksi armoitetuista Seittien Talon asukkaista, joiden tehtävänä on kutoa talon rapistuneiden ja romahtaneiden seinien paikalle uusi rakennelma seiteistä.

Saarella sanotaan, että Seittien Talon kaupunginosa on kartaton, muodonmuuttaja: varomattomat matkalaiset eivät koskaan löydä tietään ulos, jos vaeltavat liian syvälle…Täällä seinät puretaan, kun ne ovat valmistuneet, ja kudotaan udelleen toisiin paikkoihin, kun ne ovat lakanneet olemasta. Kaikki seuraa ennalta sovittua järjestystä, jonka avaimet on kuitenkin tunnettava tarkoin, jotta sen pystyy hahmottamaan.

Eräänä päivänä Eliana löytää pihalta julmasti pahoinpidellyn, puhekyvyttömän naisen ja huomaa kohtalonsa liittyvän erottamattomasti tämän kohtaloon. Kuka kävi Valerian kimppuun ja miksi? Rohkea ja omatoiminen Eliana etenee yhä pitemmälle salaisuuksien labyrinttiin tapausta selvitellessään. Kehen hän voi luottaa? Onko hän itsekin vaarassa?

Saarella vallitsee kova kuri ja tiukka hierarkia. Jokaisen asukkaan on käytävä vuosittain saamassa uusi mustemerkintä käsivarteensa. Unien näkeminen on kiellettyä, sillä se levittää vaarallista tautia. Sairastuneet suljetaan Tahrattujen Taloon ja merkitään näkyvällä tavalla. Mutta ovatko nämä uskomukset totta? Samaan aikaan tavallisesta kansasta Seittien Taloon erotetut naiset kutovat ja purkavat rakennelmiaan ja Sanojen Taloon valitut miehet kopioivat koodekseja, jotka sitten poltetaan kansanjuhlassa. Mihin tällä turhan tuntuisella työllä pyritään?

Kudottujen kujien kaupunki on surumielinen ja viipyilevätunnelmainen kertomus maailmasta, jota ihmiset ovat tuhoamassa. Paljon kauneutta on jo menetetty ja ennen hallitut taidot unohdettu. Mihinkään tiettyyn aikaan se ei sijoitu eikä paikkaankaan, vaan leijuu unenomaisesti maan, meren ja ilman yhtymäkohdassa.

Itäranna kieli on hyvin runollista ja herkkää. Koska kertoja on Eliana, kutoja, on yksityiskohdissakin lankoihin ja seitteihin liittyvää sanastoa.

On seuraava ilta, tai päivän rispaantunut reuna, joka lakaisee viimeisiä lankojaan taivaan poikki

Tältä pohjalta on täysin ymmärrettävää, että saaren ihmiset uskovat maailmansa olevan Kutojaneidon käsialaa; kudottu silkistä ja loimilangoista sekä unista. Unista, seiteistä ja salaperäisestä ääriviivattomuudesta rakentuu myös Itärannan kirja. Taidokas kuvakudos, muttei aina ihan helppo hahmottaa.