FRANZEN, JONATHAN:Purity

Kustantaja: Siltala 2015

Alkuteos: Purity

Suomennos: Raimo Salminen

Pip on nokkela, älykäs ja hauska 24-vuotias nainen, mutta taipumus kuohahteluun johtaa hänet usein noloihin tilanteisiin ja huonoihin valintoihin. Erään kuohahduksen jälkeen Pip lähtee omatoimisesti etsimään isäänsä, jonka henkilöllisyyden äiti on pitänyt visusti salassa. Hänen seikkailujensa myötä kirjaan saadaan muita tärkeitä henkilöitä: itäsaksalaissyntyinen karismaattinen Andreas ja tämän surumielinen ystävätär Annagret, sympaattinen lehtimies Tom ja tämän neuroottinen ex-vaimo Anabel. Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan vaikea lapsi-vanhempi-suhde. Pip rakastaa äitiään, mutta tuskastuu toisaalta tämän takertuvuuteen ja toisaalta kohtuuttomalta tuntuvaan salaperäisyyteen. Andreas vihaa äitiään ja Annagret isäpuoltaan. Tomin äiti on hankala. Anabel halveksii isäänsä.

Kirjan nimi Purity on monitulkintainen. Pip-neiti on oikeasti nimeltään Purity (mitähän äiti on oikein ajatellut?), mutta tottunut jo lapsesta helpompaan Pip-versioon. Se puolestaan tuo mieleen Dickensin teoksen Suuria odotuksia, jossa sankari uskoo saaneensa rahat opiskeluun äveriäältä ikäneidolta, mutta saakin ne tosiasiassa rangaistusvangilta. Rahat eivät siis ole puhtaat. Franzenin kirjassa kaikki yrittävät olla puhtaita, pestä pois hairahduksiaan tai ainakin vaikuttaa puhtailta muiden silmissä. Anabel ei halua liikemiesisänsä rahoja, koska ne ovat hänen mielestään verisiä. Annagret työskentelee hyväntekeväisyysyhdistyksissä hyvittääkseen nuoruutensa tapahtumia. Andreas kaivelee esiin muiden syntejä voidakseen peittää omansa.

Yksi Franzenin kantavista teemoista on velvollisuudentunne ja velvollisuuden täyttämisen vaikeus. Toisten asettamat odotukset voivat olla joskus kohtuuttoman suuret, mutta ihminen voi itsekin vaatia itseltään liian paljon. Kaiken aikaa myös menneisyyden painolasti mutkistaa tilannetta. Siksi kertomus liikkuu ajassa edestakaisin, koska vain siten pystytään paljastamaan vähän kerrassaan syyt henkilöiden käyttäytymiseen ja myös heidän välillään risteävät yllättävätkin yhteydet.

Ajankohtaisuuttakin Purity-romaanissa on, sillä Franzen pohdiskelee tiedonkulkua ja tiedottajien moraalia. Onko lehtien pengottava skandaaleja menestyäkseen kilpailussa? Miten suhtautua internetin paljastuksiin?

Uudessa Järjestelmässä oli iso joukko mahdollisia snowdoneita, työntekijöitä joilla oli pääsy algoritmeihin joiden avulla Facebook teki rahaa käyttäjien yksityisyydellä ja Twitter muokkasi omaehtoisiksi kuviteltuja meemejä. Älykkäät ihmiset kuitenkin pelkäsivät todellisuudessa paljon enemmän Uutta Järjestelmää kuin sitä, mitä järjestelmä oli saanut vähemmän älykkäät ihmiset pelkäämään: NSA:ta, CIA:ta – kaikkihan oli kuin suoraan totalitarismin taktiikkakirjasta: kiistä omat sortomenetelmäsi väittämällä vihollisesi käyttävän niitä ja tarjoavasi ainoana suojan niitä vastaa – ja useimmat mahdollisista snowdoneista pitivät suunsa kiinni.

Purity-romaani on jotenkin hämmentävä. Juoni on varsin viihteellinen monimutkaisine ihmissuhdekoukeroineen ja sattumuksineen, mutta toisaalta tarina etenee verkkaisesti ja paikoin lähes saarnaavasti. Kerronta on pelkistetyn eleetöntä, kunnes Franzen läväyttää ilkeän osuvia luonnehdintoja henkilöistään, joista jokaisen uuden yksityiskohdan myötä kasvaa entistä inhimillisempiä ja todempia. Kaiken kaikkiaan kyllä lukemisen arvoinen teos.

LANDER, LEENA: Kuka vartijoita vartioi

Kustantaja: Siltala 2015

Leena Landerin teos Kuka vartijoita vartioi perustuu tositapahtumaan: myrskyisänä jouluaattoyönä 1895 suomalainen fregatti Palme haaksirikkoutuu irlantilaisen Kingstownin kaupungin edustalla. Auttamaan lähtee viidentoista vapaaehtoisen soutama pelastusvene, joka kuitenkin kaatuu kovassa aallokossa. Kaikki miehet hukkuvat. Höyrykäyttöinen rannikkopelastusalus kuljettaa vasta tapaninpäivänä Palmelta kaikki turvaan laivakissaa ja koiranpentua myöten mediakohun saattelemana, jolloin erityistä huomiota herättää aluksen kapteenin kaunis vaimo Elin pienen vauvansa kera. Myötätunnon aalto pyyhkii yli Britannian.

Tragediasta kirjoitettiin seuraavina päivinä ja viikkoina palstametreittäin kuvauksia Ison-Britannian sanomalehdissä. Siitä sepitettiin lauluja ja näytelmiä. Turman uhrien perheitä varten perustettiin rahastoja, jotka keräsivät muutamissa viikoissa nykymiljoonia vastaavia summia. Hänen Majesteettinsa kuningatar Viktoria esitti omaisille sähkeitse syvän osanottonsa. Lady Cadogan, Irlannin korkeimman käskynhaltijan puoliso, kävi henkilökohtaisesti välittämässä sen jokaiseen surutaloon. Myös kuningatar avasi kukkaronsa nyörejä 30 punnan edestä.

Sitten tilanne mutkistuu. Käynnistyy tutkimus syistä, miksi Kuninkaallisen Meripelastusseuran alus ei oiennut kaatumisen jälkeen. Oliko itse aluksessa vikaa vai oliko miehistö toiminut kiireessä huolimattomasti? Haluavatko kaikki edes totuutta esiin, jos se merkitsee rahan tai maineen menetystä? Jännitettävää riittää!

Kingstownin tapahtumia jouluaatosta loppiaiseen seurataan useammasta näkökulmasta. Irlantilainen lehtimies Daniel Ford kuvaa tunteikkaasti tilanteita artikkeleissaan, mutta etsii samalla totuutta kulissien takaa kaikista estely-yrityksistä huolimatta. Eliniä raastavat eri suuntiin niin lojaalisuus ja oikeudentaju kuin rakkaus ja vastuuntunne eikä hän voi puuttua tilanteeseen kuin epäsuorasti. Palmen 12-vuotias laivapoika Matias taas omaa muutaman tiedonmurusen ja mitä siitä seuraakaan?

Näihin menneisyyden tapahtumiin limittyy Eeva ja Mikko Rafaelssonin matka Dún Laoghairein (entiseen Kingstowniin) jouluna 2012. Eeva on tunnettu kirjailija ja keräämässä aineistoa isovaaristaan Matiaksesta eli fregatti Palmen laivapojasta. Mikko on eläkkeelle jäänyt kommodori, joka vaikuttaa naljailuineen ja opettajaneleineen todella ärsyttävältä. Syy paljastuu lopulta uran traumaattisista kokemuksista, Estonian onnettomuudesta ja entisen Jugoslavian sotatilanteista. Kirjan jännite rakentuu paljolti sille, miten monin tavoin menneisyys ja nykyisyys rinnastuvat toisiinsa.

Kuka vartijoita vartioi -romaanissa henkilöiden välillä risteilevät monenlaiset siteet ja jännitteet. On salaista rakkautta, uskollista ystävyyttä, anteliaisuutta ja luottamusta mutta myös kyllästymistä, epäluottamusta ja vihaa. Liikuttavin hahmo on Sarah-tyttönen, joka uskollisesti odottaa aallonmurtajan päässä isänsä paluuta.

Ties kuinka monesti isukki oli saanut nauraa makeasti niille hölmöille, jotka jo luulivat hänen rääkkäävän säkkipilliä Pyhän Pietarin soittokunnassa… Lapsi oli järkkymättömän varma asiastaan: heti kun myrsky laantuisi, isä tulisi rantaan, ja he menisivät yhdessä veljien kanssa junalla Dubliniin katsomaan nukketeatteria.

Historiankuvauksena Kuka vartijoita vartioi on vahva ja luotettava. Siinä paljastuvat 1800-luvun lopun Britanniassa vallitseva köyhien ja rikkaiden välinen eriarvoisuus, lasten ja naisten kohtelu sekä kuninkaallisten ylivertainen asema imagosodassa. Ja jopa usko suomalaisten noitavoimiin! 

NEUMAN, ANDRÉS: Vuosisadan matkustaja

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: El viajero del siglo

Suomennos: Tarja Härkönen

Vuonna 1977 syntynyt Andrés Neuman on nykyisin Espanjassa asuva argentiinalaissyntyinen kirjailija, joka on jo herättänyt maailmanlaajuista huomiota ja saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Vuosisadan matkustaja ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle, jolloin teollistuminen on alkamassa, aatemaailma muuttumassa ja työväestö nousemassa. Tapahtumapaikkana on jossain Saksin ja Preussin rajamaastossa sijaitseva Wandernburgin kaupunki. Kartoista Wandernburgia ei löydy, sillä se siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen. Myös Wandernburgin sisällä kadut ja paikat tuntuvat vaihtavan koko ajan sijaintiaan. Tänne pysähtyy yöpymään salaperäinen Hans, intohimoinen matkustelija.

En mahda sille mitään, Hans jatkoi, että kun olen pitkään samassa paikassa, huomaan että alan nähdä huonommin, aivan kuin olisin sokeutumassa. Asiat alkavat muistuttaa toisiaan, muuttuvat sameiksi, eikä mikään tunnu enää ihmeelliseltä

Tällä kertaa Hansin lähtö kaupungista lykkääntyy päivä ja viikko kerrallaan, kunnes miltei unohtuu. Hän nimittäin pääsee nopeasti sisälle kahteen hyvin erilaiseen ryhmään. Toisaalta on luolassa asuva vanha posetiivari työläistovereineen ja toisaalta porvarispiiri hienostuneessa salongissaan. Kummassakin keskustellaan ja väitellään vuolaasti - posetiivarin luona työläisen asemasta ja unista, Gottliebin salongissa filosofiasta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Näin asiaan perehtymätön lukijakin tutustuu 1800-luvun suuntauksiin ja merkkihenkilöihin. Keskustelu pysyy sen verran kansantajuisena, ettei ihan putoa kärryiltä.

Minulle jumalallista on se että meillä on jalat maan pinnalla, ymmärrättekö? (mielenkiintoinen näkökohta, sanoi herra Levin, mutta entäs ylevät tunteet? emmekö tutki maallista nimenomaan niiden avulla? mihin valtakuntaa harras rukous kuuluu? tai esimerkiksi Bachin kantaatti? onko Bachin kantaateilla jalat maassa? tai.)

Keskustelujen lomassa myös tunteet leiskuvat. Hansin ja väittelysalonkia emännöivän Sophien välille syttyvä rakkaus on kuumaa mutta kiellettyä, sillä Sophie on jo kihloissa. Jättäisikö Sophie rikkaan ja palvovan kihlattunsa, vaikka Hans kuinka tuntuisi sukulaissielulta vapaamielisyydessään ja kapinoinnissaan? Hans ja Sophie nousevat eloisuudessaan keskeisiksi hahmoiksi, mutta esimerkiksi vanhaa, viisasta posetiivaria on miltei pakko rakastaa.

Kirja on niin taidokkaasti rakennettu, ettei se kuudestasadasta sivustaan huolimatta juurikaan tunnu raskaalta. Joskus tapahtumia rinnastetaan aika hurjalla tavalla toisiinsa – seurataan esimerkiksi vuoron perään lampaan keritsemistä ja naisen raiskausta. Kaikkiaan Neumanin teksti on kaunista ja vaihtelevaa. Toisinaan se soljuu pitkinä lauseina hypnoottisesti eteenpäin ja toisinaan tarjoaa nopeita impressioita.

Nulte oli vaisu joki, liian matala laivojen mennä. Sen vesi tuntui vanhalta, alistuneelta. Poppelirivistöjen vartioimana se kynti laaksoa kuin apua anoen. Kun sitä katsoi ylhäältä kukkuloilta se oli tuulessa taipuva vesikihara. Ei niinkään joki kuin joen muisto. Wandernburgin joki.

Vuosisadan matkustaja on mielenkiintoinen kirja, joka yhdistää ystävyyden ja rakkauden kuvaukseen monenlaista aatteellista ja kulturellia pohdintaa. Rikosmysteerikin kirjassa on, joskaan ei kovin suuressa osassa. Kohtalo kyllä tuntuu leikittelevän ihmisten kustannuksella. 

KAKSI EPÄTAVALLISTA DEKKARIA

HALL, TARQUIN: Vish Puri & lemmenkommandojen tapaus

Kustantaja: Gummerus 2015

Alkuteos: The Case of the Love Commandos

Suomennos: Tero Valkonen

Vish Puri on delhiläinen yksityisetsivä, palkittu kotimaassa useaan otteeseen ja kerran kansainvälisestikin. Työtehtäviin kuuluu sulhas- ja morsianehdokkaiden taustojen tarkistusta, mutta aina välillä murto- ja murhatutkimustakin. Puri ei ulkopuolisen silmin vaikuta kovin terävältä, mutta silti tulosta syntyy – paljolti sellaisten taitavien apulaisten kuin Kasvovoiteen, Pöntön ja Loisteputken ansiosta. Apua tulee myös terävänäköiseltä ja juonikkaalta äidiltä, mitä arvostaan aran Purin on hieman vaikea sulattaa.

Vish Puri & lemmenkommandojen tapaus on Vish Puri -sarjan neljäs osa, mutta juonessa pysyy, vaikkei aiempia osia olisi lukenutkaan. Kirjassa pohditaan Intiassa hyvin todellista ja kipeää ongelmaa: voivatko eri kasteihin kuuluvat nuoret mennä naimisiin keskenään? Voivatko nuoret ylipäätään seurata sydämensä ääntä vai tyytyä vanhempiensa valitsemaan puolisoon? Vish Puri joutuu tutkimaan tapausta, jossa sulhanen kaapataan juuri ennen hääseremoniaa ja sulhasen äiti löytyy kuolleena läheisestä kanavasta. Poliisi päättelee pikaisesti syylliseksi morsiamen isän, varakkaan ”lordin”, joka on kiihkeästi vastustanut tyttärensä avioitumista kastittoman kanssa. Mitä enemmän Puri tapausta tutkii, sitä enemmän mädännäisyyttä nousee pintaan: räikeää korruptiota, köyhien ja oppimattomien hyväksikäyttöä ja naisten alistamista. Toinen juonenhaara seuraa puolestaan Purin äidin pyhiinvaellusmatkaa, joka kääntyy temppelin almurahojen anastajan metsästykseksi.

Kirjan monimutkainen juoni ja suuri henkilömäärä voivat aiheuttaa hieman hahmotusvaikeuksia. Eniten nauttiikin siitä, miten värikkäästi ja eloisasti Hall kuvaa kuohuvaa Intiaa. Miltei voi itsekin haistaa erilaiset hajut ja tuoksut, nähdä väkijoukkojen kuhinan ja tuntea viileän marmorin tai karhean tekstiilin. Maut nousevat erityisasemaan, sillä Puri rakastaa syömistä (mistä johtunee perheen käyttämä lempinimi Pullukka). Kirjan lopussa on ohjeet joihinkin Purin lempiruokiin sekä tuiki tarpeellinen sanasto.

PS. Vish Puri -sarjan kansikuvat ovat todella onnistuneesti Intia-henkiset!

CHURCH, JAMES: Korealainen kuurupiilo

Kustantaja: Atena 2015

Alkuteos: A corpse in the Koryo

Suomennos: Aura Nurmi

James Church on pseudonyymi, jonka takana piilee Kaukoidässä vuosikymmeniä työskennellyt ja Pohjois-Koreassakin yli 30 kertaa vieraillut tiedustelualan ammattilainen. Todennäköisesti hän siis sijoittaessaan dekkarisarjansa Tarkastaja O:n tutkimuksia Pohjois-Koreaan tietää, mistä kirjoittaa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa, joista Korealainen kuurupiilo on ensimmäinen.

Tarkastaja O:lle tulee määräys: mene aamunkoitteessa Pjongjangin moottoritien varteen ottamaan valokuva ’autosta’. Ei vähäisintäkään ohjeistusta auton suunnasta, merkistä tai väristä. Aikanaan musta Mercedes syöksyy torvet soiden ohi, mutta valokuva jää ottamatta, koska kameran paristo on tyhjä. Ei ilmeisesti mitenkään epätavallinen tilanne O:n elämässä, mutta tällä kertaa se ei haittaa, sillä Mercedeksestä puuttuvat rekisterikilvet. Tästä alkaa kuitenkin tapahtumaketju, josta ainakaan tarkastaja O ei ymmärrä mitään. Hänet lähetetään milloin millekin puolelle maata syytä tai päämäärää kertomatta. Kaikki tuntuvat tietävän, kuka hän on, ja jakelevat salaperäisiä vihjeitä. Kaikkialla putkahtavat jossain vaiheessa esiin joko kapteeni Kim päämajasta tai varapuheenjohtaja Kang tiedusteluyksiköstä, mutta heidän tarkoitusperistään ei O saa selvää. Kaikkialla tapahtuu jotain dramaattista, ihmisiä katoaa ja ruumiita syntyy. Kehenkään tarkastaja O ei uskalla luottaa, paitsi esimieheensä Pakiin, joka äksystä esiintymisestään huolimatta on hyväsydäminen ihminen.

Korealainen kuurupiilo on mustan huumorin sävyttämä dekkari, jonka juoni vaikuttaa miltei loppuun saakka todella monimutkaiselta ja mystiseltä. Onneksi tapahtumien syyt ja merkitykset sentään lopulta selviävät niin lukijalle kuin tarkastaja O:llekin, vaikka mikään ei oikeasti kai olekaan sitä miltä näyttää.

Liika tieto aiheuttaa vain ikävyyksiä. Sitä tietää sen verran mitä täytyy. Tässä ei ole kyse vaistoista. Minun vaistoni ovat kunnossa. Joskus ne liikkuvat sivuttain, kuten mutaisella pellolla kompuroiva härkä, ja minä annan niiden liikkua oikkujensa mukaan. Ihmisten mielestä vaistojen pitäisi olla teräviä ja kiitää nuolen lailla. Minä en sitä usko. Minusta vaistojen pitäisi harhailla ja mutkitella vuoripurojen tavoin. Nuoli saattaa lentää kohteestaan ohi. Puro tietää aina, mikä sen lopullinen määränpää on.

Kirjan parasta antia on katsaus suljettuna pysyneeseen Pohjois-Koreaan. Siellä tavalliset kansalaiset kokevat puutetta ja turvattomuutta, kun taas jotkut harvat nauttivat korruption ja laittomuuden tuomasta luksuksesta. Poliittisella rintamalla kilpaillaan vallasta. Valvonta on tiukkaa. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä, että tarkastaja O:n kaltainen niskoittelija selviää vahingoittumattomana ja vapaana tilanteesta toiseen. Hän ei suostu käyttämään Suuria Johtajia esittävää rintanappia, uhittelee ja leukailee ylemmilleen ja rikkoo sääntöjä. Toisaalta hän suostuu tekemään työtä ilman palkkaa ja ilmeisesti myös ilman teetä.

PS. Suomella ja suomalaisilla on kirjassa tärkeä osa eikä mitenkään pahassa mielessä. Mielenkiintoista!