KAKSI KIRJAA METSÄSTYKSESTÄ JA KAIPUUSTA

WILLIAMS, JOHN: Butcher's crossing

Kustantaja: Bazar 2016

Alkuteos: Butcher’s Crossing

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Amerikkalaisen John Williamsin (1922-1994) romaani Stoner oli yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjalöydöistä. Jo vuonna 1965 englanniksi ilmestynyt teos unohtui pian ilmestymisensä jälkeen ja nousi maailmanmaineeseen vasta 2010-luvulla ranskalaisen menestyskirjailijan Anna Gavaldan kampanjoinnin ansiosta. Williamsin toinen romaani Butcher’s Crossing noudattaa samaa kaavaa: ilmestyi 1960, unohtui ja nousi maineeseen Stonerin vanavedessä.

Butcher’s Crossing sijoittuu 1870-luvulle Yhdysvaltain Kansasiin. Nuori Will Andrews on jättänyt yliopisto-opinnot ja suunnannut länteen jonkin epämääräisen kaipuun perässä. Ralph Waldo Emersonin innoittamana hän haluaisi löytää alkuvoimaisen villin luonnon.

Hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavan elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen sen sijaan että olisi etsinyt sitä kuten hänen ympärillään kasvava preeriaruoho ulotti säikeiset juurensa viljavaan pimeään kosteuteen, villiin luontoon, ja siten uudistui vuodesta toiseen.

Biisonien metsästys saattaisi olla juuri sitä, mitä Andrews kaipaa. Biisonilaumat ovat tosin suurmetsästyksen johdosta huvenneet olemattomiin, mutta Butcher’s Crossingin kylässä eräällä Miller-nimisellä eränkävijällä on tietoa jostain syrjäisestä laaksosta, jossa biisoneita hänen mukaan olisi tuhatmäärin. Kukaan ei tällaiseen taruun usko, mutta Andrewsille ei olekaan tärkeintä jahtiretken tulos, vaan miehisen seikkailun kokeminen. Neljän miehen seurue lähtee siis vaaralliselle taipaleelle Coloradon ankaraan vuoristoon. Löytyykö salainen laakso? Täyttääkö se odotukset? Ainakin Andrews palaa retkeltä muuttuneena miehenä – kohtalon varaan jättäytyvänä vaeltajana tosin edelleen.

Butcher’s Crossing ei ihan heti tempaise imuunsa, sillä ensin luodaan tunnelmaa ja tutustutetaan lukija kirjan henkilöihin. Tapahtumat käynnistyvät verkkaisesti, mutta vievät ennen pitkää mukanaan todelliseen lännenseikkailuun, josta ei jännitystäkään puutu. Kirjassa viehättää etenkin se tapa, jolla Williams kuvaa ympäristöä runsaiden yksityiskohtien ja osuvien sanojen avulla. Tietenkin kääntäjä Ilkka Rekiarolla on valtaisa ansio siitä, että kaikki välittyy suomalaiselle lukijalle. Miten elävästi sitä voikaan aistia pölyisän kuumuuden ja lumen häikäisevän valkeuden, hajut, äänet ja äänettömyyden!

… aurinko oli noussut kylän muutaman talopahasen yläpuolelle ja porotti kadulle miltei aineelliselta tuntuvalla voimalla.

MACDONALD, HELEN: H niin kuin haukka

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: H is for Hawk

Suomennos: Irmeli Ruuska

Helen Macdonald (s. 1970) on englantilainen historioitsija, tutkija ja kirjailija. Hän innostui linnuista ja etenkin haukoista jo lapsena.

 …kun olin nähnyt kuvia muinaisen Egyptin haukanpäisestä Horus-jumalasta, fajanssisesta turkoosista hahmosta, jonka suurten, hypnoottisten silmien alla kulki täydellinen silmäkulmajuova, mieleni valtasi outo, harras kunnioitus. Tuo minun jumalani oli eikä se, jota me koulussa rukoilimme, se kaapuun pukeutunut valkopartainen mies. Viikkokausia olin salakerettiläinen ja kuiskasin rakas Horus enkä Isä meidän, kun luimme koulun aamuhartaudessa Herran rukouksen.

Ensimmäisen muuttohaukkansa hän sai 12-vuotiaana. Kookkaamman ja vaateliaamman kanahaukan omistamisesta ja kouluttamisesta hän ei haaveillut ennen isänsä yllättävää kuolemaa. Kuvaan astuu Mabel, osittain suomalaista sukujuurta oleva nuori kanahaukkanaaras.

Haukan juovikkaat, pieksevät siivet, ilmaa pilkkovien tummakärkisten käsisulkien terävät harittajat, höyhenet, jotka ovat koholla kuin kiukkuisen piikkisian piikit. Kaksi valtavaa silmää. Sydämeni muljahtaa. Haukka on silmänkääntötemppu. Matelija. Langennut enkeli. Korppikotka väritetyn bestiaarin sivuilta. Jotain kirjasta ja kaukaista, kuin veteen vajoava kulta.

H niin kuin haukka on muistelma, mutta siinä on myös selkeästi kaunokirjallisia aineksia: lyyrisen kaunis kieli ja vahva tunnekirjo. Kirja sai sekä Costa- että Samuel Johnson -kirjallisuuspalkinnon ja Time-lehti valitsi sen vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. Macdonald on perehtynyt syvällisesti haukkametsästystä käsittelevään kirjallisuuteen satojen vuosien ajalta. Erityisesti hän nostaa esille 1930-luvulla eläneen kirjailija T. H. Whiten, jonka kokemukset haukan koulutuksesta limittyvät Macdonaldin omiin kokemuksiin. Lapsena Macdonald tuomitsi Whiten julmana eläinrääkkääjänä, mutta aikuisena hän osaa jo tunnistaa tämän epätoivon ja ahdistuksen.

Kirja on kertomus Mabelin koulutuksesta, mutta myös kuvaus suunnattomasta surusta ja ikävästä. Isä on tyttären ajatuksissa joka hetki, mutta miltei tiedostamattomana kulkee mukana myös vauvana kuolleen kaksosveljen muisto. Macdonald käy hälyttävän lähellä psykoosia, sulautumisyritys haukan kanssa on vähällä onnistua. Onneksi lopulta suhteellisuudentaju palaa. Haukka on luontokappale, jolla on omat vaistonsa ja omat tarpeensa. Se, mitä ihminen tuekseen tarvitsee, on toinen ihminen.

Ja olen oppinut myös, miten vaarallista on luulla, että jonkin olennon villi elinvoima olisi samaa villeyttä, jonka me ihmiset siihen yhdistämme. Kanahaukka on kuoleman, veren ja hurmeen ympäröimä olento, mutta sitä ei voi syyttää julmuuksista. Haukan epäinhimillisyyttä kuuluu vaalia, koska se, mitä haukka tekee, ei liity mitenkään meihin.

LIPASTI, ROOPE: Viimeiset polttarit

Kustantaja: Atena 2016

Kahdeksan keski-ikäisen kaveruksen traditioihin on jo kymmenen vuoden ajan kuulunut järjestää kesäisin Tarmon polttarit. Milloin on käyty Sallassa, milloin Tallinnassa, milloin laivaristeilyllä. Nyt kokoonnutaan Maijan mökillä saaristossa. Lapsuudesta asti toisensa tunteneet ystävykset ovat kovasti erilaisia niin ammatiltaan kuin luonteeltaankin. Kirjailija-Ruben harmittelee huonosti edennyttä uraansa ja viljelee kitkeränsävyisiä vitsejä. Matti on hallinnollisiin tehtäviin edennyt lääkäri, joka rakastaa rahaa. Diplomi-insinööri Jaakko kehittelee kaiken aikaa ideoita, joista ei lapsellista hulluutta puutu. Alkoholisoitunut Mingus ei ole koskaan onnistunut tekemään läpimurtoa muusikkona lahjakkuudestaan huolimatta. Komea Joska, rakennusmies, etsii halukkaita naisia. Vesa on tutkija, jonka intohimona on juokseminen. Koti-isäksi jättäytynyt nuoriso-ohjaaja Tuomas henkii hyvää tahtoa. Maija itse on nimestään huolimatta miehinen mies, asianajaja. Hänessä saattaa olla intiaaniverta, päätellen niin ulkonäöstä kuin villistä ja vapaasta luonteesta. Miesten vastapainona Tuomaksen pieni Elise-vauva edustaa tulevaisuutta, joka on vielä täynnä lupauksia.

Elise oli tyytyväinen ja näytti siltä, että saattaisi nukahtaa uudestaan. Mingus haki tuubansa ja soitti tuutulaulun. Porukka yhtyi kaksiäänisesti mukaan. ”Juodaan viinaa” kaikui Tuu tuu tupakkarullan sävelellä.

Miesten kesäinen viikonloppu edustaa oikeaa suomalaista äijätouhua. Saunotaan, uidaan, grillataan ja ennen kaikkea juodaan. Puheenaiheetkin ovat hyvin äijämäisiä.

Kirjailija ei ikinä keksisi niin tyhmiä juttuja kuin ihmiset elävässä elämässä. Humala sai miehet helisemään ja pulisemaan ja helkkymään ja pulppuamaan naurua ja outoja juttuja. Käveltiin maanpinnan yläpuolella eikä oltu moksiskaan.

Kaikenlaista hullua miehille sitten sattuukin, kun humalatila ja kaverien yllytys ohjailevat toimintaa. Terveyskeskuksessa joudutaan käymään. Naapurin vanha isäntä kokee joutuneensa ilkivallan kohteeksi. Yleisesti ottaen nautitaan kuitenkin saariston kesästä, joka tuoksuu suolalta ja lokkien ääniltä.

Roope Lipasti yhdistää Viimeisissä polttareissa taitavasti koomisia tilanteita, pulppuavaa dialogia ja pinnan alla piilevää surumieltä. Kaikilla miehillä on omat salaisuutensa ja kipupisteensä, joita on vaikea tutussakaan seurassa paljastaa. On sairautta, avioliitto-ongelmia ja taloudellisia huolia. On pelkoa vanhenemisesta, rupsahtamisesta ja kuolemasta. Kirjan loppu on hyvin herkkä ja liikuttava. Nämä ovat viimeiset polttarit, joita tullaan viettämään.

Maija näki vielä kerran kaiken, meren, itsensä, ystävänsä, alaspäin viettävän maan, joka kasvoi vihreää ruohoa joka pitäisi leikata. Hän käänsi silmänsä mökkiin ja näki sen tumman hahmon ja Rubenin teltan ja tuhannet tulevaisuudet, joissa häntä ei olisi.

PS. Kirjan kansi on todella onnistunut. Se sisältää hienostuneen kauniisti kuvattuna kirjan koko tarinan.

NESSER, HÅKAN: Carmine Streetin sokeat

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Maskarna på Carmine Street

Suomennos: Aleksi Milonoff

Suosittu ruotsalainen dekkarikirjailija Håkan Nesser on tunnettu Van Veeteren- ja Barbarotti -sarjoistaan. Carmine Streetin sokeat on Nesseriltä hieman erilainen teos, kiehtova psykologinen trilleri. Kirjaa voisi tyylinsä puolesta verrata vaikkapa Paul Austerin teoksiin eli kaunokirjallisiakin ansioita on.

Erik Steinbeck on menestynyt kirjailija tavatessaan taidemaalari Winnie Masonin. Käy ilmi mystinen seikka: kumpikin on kirjoittanut saman runon samaan aikaan.

Kuuden jalan syvyydessä

Päivänkoitto pysäyttää kaksi sokeaa matoa.

Ne kuuntelevat kummissaan ääniä yläpuolellaan

Muuttavat sitten suuntaansa ja kohtaavat toisensa sattumalta.

Erik ja Winnie ovat siis kuin runon madot, joita sattuma yhdistää. Seuraa avioliitto ja vuoden kuluttua lapsi, Sarah-tytär. Viiden onnellisen vuoden jälkeen kaikki romahtaa: Sarah katoaa. Erik on nähnyt Sarahin menevän jonkun miehen autoon, muttei osaa kuvailla miehen ulkonäköä. Kukaan muu ei ole nähnyt mitään – voiko Erikiin siis luottaa? Lapsesta ei kuulu mitään eikä lunnaita vaadita, mutta Winnie uskoo lujasti Sarahin olevan elossa. Puolen vuoden kuluttua pariskunta muuttaa New Yorkiin etsimään uutta alkua elämäänsä, mutta puolisoiden välille tuntuu kasvaneen kuilu. Winnie kulkee omilla teillään, on salamyhkäinen, välttelevä ja suorastaan epärehellinen. Onko hänen mielenterveytensä romahtamassa?

Kirjassa on miltei kauhuromaanin tuntua, kun Nesser kehittelee tarinaansa eteenpäin. Henkilöillä on sokeita hetkiä ihan kirjaimellisesti, mutta myös kuvainnollisesti. On outoja yhteensattumia, raskaita salaisuuksia ja suunnatonta pahuutta. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään yllätykselliseen loppuun saakka. Tämä trilleri on lukemisen arvoinen!

ALKEMADE, KIM VAN: Lapsi nro 8

Kustantaja: HarperCollins Nordic 2016

Alkuteos: Orphan #8

Suomennos: Päivi Paju

Rachel on nelivuotias, kun hänen äitinsä kuolee ja isänsä lähtee teille tietymättömille. Perhetaustansa vuoksi Rachel sijoitetaan Juutalaiseen lastenkotiin ja kaksi vuotta vanhempi Sam-veli Juutalaiseen orpokotiin. Nämä upporikkaiden juutalaisten liikemiesten ja pankkiirien rakennuttamat laitokset tarjoavat ankeudestaan huolimatta turvaa, hoitoa ja koulutusta, mikä 1910-luvun New Yorkissa ei ole mitenkään itsestään selvää. Edistyksellisyys sisältää kuitenkin myös arveluttavia piirteitä. Lääketieteen huima kehitys ja uusien teknisten laitteiden tarjoamat mahdollisuudet saavat joitakin intoilijoita käyttämään orpoja ”tieteellisten” tutkimusten koekaniineina. Näillä lapsilla ei ole sukulaisia, jotka voisivat puuttua asioihin, joten heidät alistetaan huoletta turhiin ja jopa vaarallisiin kokeisiin. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua verrata niitä esimerkiksi tohtori Mengelen tekemiin tutkimuksiin toisen maailmansodan aikana.

”Olen aina ollut sitä mieltä” tohtori Hess sanoi, ”ettei modernin lastentautiopin kysymyksiin voida vastata tekemällä kokeita eläimillä, vaan ne täytyy todentaa lasten kliinisellä tarkkailulla. Täällä meillä on vertaansa vailla olevat mahdollisuudet valvottuihin olosuhteisiin. Ravinto, auringonvalo, aktiivisuus, altistuminen taudille – kaikkea voidaan valvoa ja mitata…”

Rachel on yksi koekaniineista, lapsi numero kahdeksan. Nuori kunnianhimoinen tohtori Mildred Solomon etsii jotain mullistavaa tieteellistä saavutusta, koska naisen on muuten miltei mahdoton edetä urallaan. Rachelin nämä tutkimukset merkitsevät loppuiäkseen.

Rachelin lapsuuden- ja nuoruudenkokemusten kanssa vuorottelevat 1950-luvun alkupuolelle sijoittuvat tapahtumat. Rachel on sairaanhoitajana Juutalaisessa vanhainkodissa, kun saattohoito-osastolle tuodaan uusi potilas. Tämä on syöpäsairas tohtori Solomon. Rachelille selviää asioita, joita ei ole aiemmin ymmärtänyt, mutta miten ratkaista tilanne nyt?

Yhdysvaltalainen Kim van Alkemade on englannin kielen tohtori ja yliopiston professori. Lapsi nro 8 on hänen esikoisromaaninsa. Kirjan lopussa on laaja essee siitä, miten kirja sai alkunsa ja minkälaisista lähteistä ideoita sen kehittelyyn virtasi.  Tieteellisiä tutkimuksia, lehtiartikkeleita, valokuvia ja elävyyden takaajina omasta suvusta kerättyjä tarinoita, anekdootteja ja lausahduksia. Lapsi nro 8 on mielenkiintoinen, koska perustuu todellisiin tapahtumiin. Paikoin sitä olisi voinut hieman tiivistää ja esimerkiksi lesbous-teeman olisi voinut jättää pois. Se tuntuu hieman turhalta, vaikka kirjailija selittääkin syynsä sen mukaan ottamiseen. Kaunokirjalliselta tasoltaan teos ei ole huippuluokkaa, mutta sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen kylläkin.