OLSSON, LINDA: Sisar talossani

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: En syster i mitt hus

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

”Haluaisitko sinä tulla käymään, Emma? Vierailemaan luonani Espanjassa?”

Maria esittää vierailukutsun pikkusiskolleen Emmalle äidin hautajaisissa, mutta katuu miltei välittömästi. Ei hän oikeasti halua ketään kotiinsa, leppoisaan turvapaikkaansa Espanjan Cadaquésissa. Ei ketään vaikuttamaan talon ilmapiiriin ja jakamaan vähäistä tuttavapiiriä. Emmahan ei edes ole erityisen läheinen eikä ole koskaan ollutkaan. Kuusi vuotta nuorempi sisarpuoli, eri isän lapsi. Kestääkin lähes kaksi vuotta ennen kuin Emma itse tarttuu asiaan ja tosiaan saapuu sisarensa luo.

Sisarukset ovat jo keski-iän ohittaneita, mutta kärsivät yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana koetuista traumoista. Yksi suurimmista kipupisteistä on äiti, vastuuton uusien kokemusten perässä liihotellut päiväperhonen. Äidin kiinnostus niin lapsiinsa kuin miehiin kesti hetken ja sitten nämä jo olivat hänelle tarpeettomia. Silti Maria ja Emma pohtivat edelleen, kuka oli eniten äidille mieleen, ketä hän vuosien mittaan eniten ajatteli… Toinen kipeä kohta on Amanda, kolmas sisarus. Hän on poissa ja silti kaiken aikaa läsnä niin Marian kuin Emmankin mielessä. Mitä Amandalle tapahtui? Miksi hän jätti jälkeensä niin tavattoman syyllisyyden ja murheen taakan?

Sisar talossani on kielellisesti yhtä lempeän kaunis kuin Olssonin aiemmat teokset, mutta tunnelmaltaan jollakin tapaa vakavampi ja syvempi, todentuntuisempi. Siinä ei tapahdu paljoakaan: sisarukset kävelevät katselemassa maisemia, juovat paljon viiniä ja syövät maukkaita yksinkertaisia aterioita. Ennen kaikkea he keskustelevat. Luottamuksen vahvistuessa he uskaltavat avoimemmin kosketella menneisyyttä ja kertoa omista tunteistaan ja muistoistaan. Kuinka paljon samojen tapahtumien keskellä eläneiden muistikuvat ja tulkinnat voivatkaan erota toisistaan! Kuinka tällaisessa tilanteessa voi päästä samalle aaltopituudelle? Jäävätkö onnelliset muistot surullisten jalkoihin?

On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdoton palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Romaanin ydinajatus on, että ihmisen sisimmässä on aina tavoittamattomia alueita. Asioita, joita ihminen peittelee itseltäänkin. Syyllisyydentunnetta, josta alkaa miltei pitää. Pelkoa, että jakamalla omastaan menettää enemmän kuin saa.

Älä kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia, emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita jälkeenpäin järjellä, teemme uusi tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin. Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.

Kirjan loppu on varovaisen toiveikas. On aika lakata tuhlaamasta elinpäiviä vanhojen asioiden vatvomiseen ja omien tunteiden pelkäämiseen. On aika ainakin yrittää antaa anteeksi niin toiselle kuin itselle. On aika antaa uudelle alulle mahdollisuus.

MURAKAMI, HARUKI: Miehiä ilman naisia

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Onna no inai otokotachi

Suomennos: Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on ensimmäinen Haruki Murakamilta (s. 1949) suomennettu novellikokoelma. Teoksessa on seitsemän novellia, joissa kaikissa mies jää syystä tai toisesta ilman naista. Nainen saattaa kuolla tai lähteä toisen matkaan. Nainen voi olla pelkkä haave tai satunnainen seuralainen. Yksinäisyys saattaa olla miehelle hiljaisen kaipauksen täyteistä tai sitten suoranaista tuskaa. Tarinoissa eletään tavallista arkea tai sitten arkeen sekoittuu hämmentäviä fantasian piirteitä. Murakami kirjoittaa hyvin asialliseen ja viileään sävyyn hyvin ihmeellisistä ja hyvin intiimeistä asioista. Seksikohtauksetkin ovat näin kerrottuina hienovaraisia ja vain osa yleistä kudelmaa – sisältäähän suhde naiseen muitakin elementtejä. Siihen liittyvät maininnat musiikista, etenkin Murakamin rakastamat Beatles ja vanha jazz.

Drive my car -kertomuksessa ikääntyvä tähtinäyttelijä purkaa tuntojaan autonkuljettajaksi palkkaamalleen nuorelle naiselle. Miehen vaimo oli ennen kuolemaansa ollut uskoton ulkopuolisen silmin katsottuna varsin vähäpätöisen miehen kanssa. Mitä sellaista tämä pystyi antamaan, ettei vaimo saanut sitä puolisoltaan?

Yesterdayssä nuori taiteilijasielu Kitaru ei pysty seksiin lapsuudestaan asti tuntemansa naisen kanssa, vaan rakastaa tätä kuin ystävää. Lopputulos on, että nainen alkaa tapailla toista miestä.

Eilinen

on toissapäivän huominen

tästä taaksepäin yks’ päivänen

Itsenäinen elin -novellissa menestyvä kauneuskirurgi elää hulivilielämää, kunnes 52-vuotiaana rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän kestäisi eron, jos nainen palaisi aviopuolisonsa luo, muttei tämän suhdetta toiseen mieheen. Loppupäätelmä on, että naiset valehtelevat

koska heidän sisällään oleva itsenäinen elin tuottaa valheen omasta tahdostaan. Sen takia valhe – joitakin harvinaislaatuisia tapauksia lukuun ottamatta – ei tahraa naisen kauniin puhdasta omaatuntoa tai pilaa hänen uniaan.

Šeherazade-tarinassa nuori mies joutuu jostain salaperäisestä syystä piileskelemään eristyksissä kaikesta. Hänen luonaan käy ainoastaan keski-ikäinen nainen, joka tarjoaa viihdykkeeksi seksiä ja aktin jälkeen omituisia tarinoita omasta elämästään, nuoruuden pakkomielteistään ja tihutöistään. Tarinaa leimaa epämääräinen ajattomuus ja juurettomuus.

Kinossa vallitsee uhan ja kauhun tunnelma. Päähenkilön luonaan vierailevat salaperäinen muukalainen ja savukkeenpolttama nainen, näkyy käärmeitä ja pihapuu vaikuttaa oudolta. Mies pakenee kauas, mutta muistot seuraavat perässä.

Rakastunut Samsa on humoristinen tarina Samsasta, joka eräänä aamuna herää ihmisenä ja yrittää hämillään ja uteliaana sopeutua kehoonsa. Hän rakastuu suin päin talossa työskentelevään kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen – ehkäpä tämän kipakan käytöksen vuoksi. Viittaus Franz Kafkan romaaniin Muodonmuutos.

Kokoelman päättävä niminovelli Miehiä ilman naisia on tavattoman kauniisti kirjoitettu kertomus iäksi menetetystä rakkaudesta ja rakastetusta.

Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois... Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. 

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Korkea aika

Kustantaja: WSOY 2016

Opettajaksi kouluttautunut Anna Otso saapuu pienen Lauri-poikansa kanssa evakkona Etelä-Hämeeseen ja sodan loputtua saa sinne myös miehensä Olavin. Mies on elossa ja terve, mikä ilo ja onni! Komeasta Pihlajan tilasta erotetaan Otsoille tontti, jolle Olavi rakentaa omin käsin unelmiensa talon: käkiveistos ulko-oven yläpuolelle, värillisillä lasiruuduilla koristeltu veranta, ikkunanpielikaiverruksia, koristemaalattuja huonekaluja… Uuttera pariskunta otetaan kylällä hyvin vastaan, mutta erityistä vieraanvaraisuutta osoittaa kuitenkin Pihlajan emäntä Heljä. Tästä Annalle jää syvä kiitollisuudentunne ja halu korvata saamaansa apua jollakin tapaa. Anna myös säälii Heljää, jonka mies on palannut sodasta henkisesti ja fyysisesti niin murtuneena ettei enää pysty osallistumaan tilanhoitoon. Ehtiväisen Annan rinnalla Heljä itsekin vaikuttaa kovin hitaalta ja vaisulta. Suurin suru Pihlajassa on tietenkin perillisen puuttuminen, kun taas Otsoille syntyy jo toinen lapsi, Riitta-tytär. Miten Anna pystyisi auttamaan Heljää? 

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Heljän näkemys Annasta ei sitten olekaan kovin mairitteleva. Anna on joka paikkaan nenänsä pistävä touhuaja ja turhannauraja, joka mielistelemällä yrittää saavuttaa muiden hyväksynnän. Annan sääliä Heljä lähinnä halveksuu, mutta Otson miesväki on enemmän mieleen. Olavi käy auttelemassa miesten töissä ja Lauri viihdyttämässä peräkammarissa kituvaa potilasta. Mitä kaikkea kulissien takana oikein tapahtuukaan? Miksi Olavi jättää kauniin talonsa ja muuttaa Australiaan? Vastauksien aika tulee vasta 2010-luvulla, kun pääosassa on jo Laurin aikuinen tytär Saana. 

Lähteenmäki käsittelee teoksessaan sukupolvelta toiselle siirtyviä salaisuuksia ja puhumatta jääneitä asioita. Moniin näistä vihjataan hyvin hienovaraisesti tai asian aistii vain tunnelmasta, mutta kyllä lukija hyvin ymmärtää mistä on kyse. Asiaa auttaa sekin, että kertojia on monta (miltei joka luvussa eri kertoja), joten tapahtumiin ja ihmisiin saadaan useampia näkökulmia. Yhteistä kaikille sukupolville on se, että vanhemmuuden parissa kipuillaan, epäillään omaa onnistumista tai pelätään lapsen puolesta. Jokainen myös epäröi valintojensa ja vaihtoehtojensa edessä - ja syystäkin: hyväksi tarkoitettu teko ei sitä aina käytännössä olekaan.

JÄNNITYSTÄ: FEDERICO AXAT / BORIS AKUNIN

AXAT, FEDERICO: Viimeinen mahdollisuus

Kustantaja: Aula & Co 2016

Alkuteos: La última salida

Suomennos: Tina Helkamo

Federico Axat (s. 1975) on argentiinalainen jännityskirjailija. Psykologinen trilleri Viimeinen mahdollisuus on hänen kolmas romaaninsa.

Ted McKay aikoo tehdä itsemurhan. Hänellä on parantumaton aivokasvain eikä hän halua koitua tautinsa vuoksi perheelleen taakaksi. Ted ei kuitenkaan ennätä painaa liipaisinta, kun joku alkaa raivokkaasti kolkuttaa ja huudella ulko-oven takana. Tuntematon nuori mies tarjoaa Tedille viimeistä mahdollisuutta: hänen tulee tappaa ensin asiavirheen vuoksi tuomitsematta jäänyt rikollinen ja sitten eräs syöpäsairas mies – minkä jälkeen joku salaiseen murharinkiin kuuluva puolestaan tappaisi Tedin. Tämähän olisi paljon itsemurhaa parempi ratkaisu, koska mielikuva Tedistä ei tahraantuisi vaimon ja lasten silmissä!

Tästä tilanteesta lähtee vyörymään mitä hämäävin tarina. Lukija on kuin labyrintissa harhailija, joka hetkeksi uskoo löytäneensä oikean reitin kunnes se paljastuukin umpikujaksi. Samaten Tedin kohdalla joutuu miettimään, mikä on totta ja mikä ehkä mielisairaan ihmisen kuvitelmaa. Vai sisältääkö hourekin jonkin viittauksen aitoon todellisuuteen? Ted käy keskusteluja psykiatrinsa Laura Hillin kanssa ja etsii vastauksia ahdistukseensa etenkin lapsuudesta ja nuoruudesta. Mikä merkitys Tedin kehitykselle oli itsekeskeisellä ja kylmällä isällä ja henkisesti hauraalla äidillä? Omalla neroutta lähentelevällä lahjakkuudella? Lähipiirissä paljastuneella petturuudella? Ratkaisematta jääneellä murhasarjalla?  Vainoharhaisena alkaa miettiä sitäkin, onko Lauraan luottaminen…

 Argentiinalaisuus ei näy Viimeisessä mahdollisuudessa ollenkaan, vaan tapahtumapaikkana on Yhdysvallat ja juonikin hyvin kansainvälinen. Miksiköhän? Mukaansa se kyllä tempaa ennen kaikkea arvaamattomuutensa vuoksi. Axat kuljettaa tarinaa varmalla otteella ja pitää langat käsissään viimeiseen saakka. Liiallista raakuutta ei ole eikä varsinaisesti kauhuakaan, vaikka jokin kohtaus voi kyllä tuntua hieman painajaismaiselta. Mikä on opossumi, joka putkahtelee esiin milloin mistäkin?

AKUNIN, BORIS: Valtioneuvos

Kustantaja: Into 2016

Alkuteos: Statski sovetnik

Suomennos: Anton Nikkilä

Boris Akunin, oikealta nimeltään Grigori Tšhartišvili, syntyi Georgiassa vuonna 1956. Hän on Japaniin perehtynyt historioitsija, filologi, kriitikko ja esseisti sekä japanin ja englannin kielen kääntäjä. Kirjailijanimi Akunin tulee japaninkielisestä sanasta, joka tarkoittaa väljästi tulkittuna henkilöä, joka luo itse omat sääntönsä – ehkäpä kirjailija onkin hieman uhmakas vallitsevia yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Hänen mielestään nimittäin Venäjällä ei koskaan ole opittu tehdyistä virheistä: tsaarinajan yksinvaltaa voi hyvin verrata neuvostoajan (tai nykyajan) henkilökulttiin.

Akunin tunnetaan ennen kaikkea herrasmiessalapoliisi Erast Fandorinista kertovasta dekkarisarjasta, joka sijoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteen Moskovaan. Sarjassa on ilmestynyt jo neljätoista osaa, mutta suomennoksissa ollaan jostain syystä paljon jäljessä. Vuosina 2001-2003 julkaistiin sarjan viisi ensimmäistä osaa ja 2015 kaksi tarinaa sisältävässä romaanissa oli mukana sarjan kuudes osa. Valtioneuvos on siis seitsemäs osa Erast Fandorin-sarjasta. Sarjan osia pystyy lukemaan itsenäisinä romaaneina, mutta parhaiten tapahtumien sisälle pääsee, jos perehtyy niihin aikajärjestyksessä.

Valtioneuvos-romaanin alussa maanalainen terroristiyksikkö kostaa nuoren jäsenensä kuoleman murhaamalla Siperian kenraalikuvernöörin Pietari-Moskova-junan salonkivaunussa. Murhaaja pääsee uhriinsa käsiksi naamioitumalla taitavasti valtioneuvos Erast Fandoriniksi, jonka vastuulle merkkihenkilön suojeleminen Moskovassa on uskottu. Salaperäinen mies katoaa tekonsa jälkeen lumituiskuun ja oikea Erast Fandorin pidätetään. Vapauduttuaan närkästyneen Fandorinin päämääränä on syyllisen löytäminen, mutta hän oivaltaa varsin nopeasti, että murhaajan on onnistuakseen täytynyt saada varsin tarkkoja tietoja hyvin korkealta tasolta eli virkamiesten joukossa on petturi. Selvitystyötä vaikeuttaa suuresti santarmihallinnon ja suojeluosaston (ohranan) välinen kilpailu ja vihanpito.

Lukija tietää murhatyön tekijän alusta alkaen ja seuraa rinnakkain hänen pakomatkaansa ja Fandorinin selvitystyötä. Taisteluyksikön johtaja Grin on määrätietoisesti koulinut itsestään pelottoman ja tunteettoman niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hänen johtamansa ryhmä sen sijaan koostuu nuorista ihmisistä, joilla on enemmän innokkuutta ja aatteen paloa kuin taitoja. Ryhmän menestymisen takeena ovat näkymättömän käden toimittamat vihjeet, jotka osuvat miltei pelottavasti aina oikeaan. Kuka näiden vihjeiden takana on ja mikä on hänen motiivinsa?

Valtioneuvoksessa parasta antia on kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus 1880-luvun Moskovasta. Pietari on Venäjän loistelias pääkaupunki ja Moskova pelkkä rötisköjen täyttämä kaupunkipahanen, jossa korruptio ja salaliitot kukoistavat. Juoni on melko monimutkainen, mutta näppärästi kehitelty. Jännitystä syntyy kahden tasavertaisen miehen kamppailussa, jossa kylmähermoinen terroristi on kuitenkin selvästi tarinan pahis. Erast Fandorin puolestaan on oikea vanhanajan sankari: ovela, älykäs ja onnekas sekä fyysisesti huippukuntoinen. Hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta, vaikka kuinka pahalta ajoittain näyttäisi ja löytää aikaa romantiikallekin. Jollakin lailla hänestä tulee mieleen ranskalainen herrasmies Arsene Lupin. Historiallisten dekkareiden ystävälle suositeltavaa luettavaa!

SANTOS, CARE: Suklaan maku

Kustantaja: S & S 2016

Alkuteos: Desig de xocolata

Suomennos: Anu Partanen

Katalonian suosituimpiin kirjailijoihin kuuluva barcelonalainen Care Santos (s. 1970) voitti ensimmäisen kirjoituskilpailunsa jo 14-vuotiaana. Hänen laajasta tuotannostaan on ensimmäiseksi suomennettu romaani Suklaan maku, joka kertoo Barcelonan historiasta suklaanvalmistuksen näkökulmasta.

Kirjassa seurataan valkoisen kaakaokannun siirtymistä omistajalta toiselle. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä eli viimeisimmästä omistajasta. Kipakka kondiittorimestari Sara on ristiriitatilanteessa: hän on naimisissa hajamielisen ja luotettavan professori Maxin kanssa ja samalla palavasti rakastunut tämän ystävään, omapäiseen suklaamestari Orioliin. Lähinnä Saran sydäntä taitaa silti olla antiikkiliikkeestä löytämänsä vanha kaakaokannu, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt, säröllä, kanneton ja vispilätön.

”Esineiden sisällä elää tarinoita, ja ääniä jotka kertovat niistä”, Sara oli vuosia sitten sanonut. ”Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne.” ”Onko niitä paljonkin?” hän oli kysynyt. ”Muutama, etkö näe että tämä on vanha esine, monen käden kautta kulkenut?” Ja hän, joka suhtautui kaikkeen aina tieteellisesti, halusi heti tarkentaa: ”Ajattelet siis, että esineet voivat olla täynnä haamuja kuten kauhuelokuvien linnoissa.” Sara pudisti päätään ja sanoi: ”Niinpä. Ihmiset uskovat aavetaloihin, mutta ne olennot joilla on tarinoita kerrottavanaan asuvat mieluummin pienissä vähäpätöisissä esineissä.”

Nykyhetken osuus hyödyntää tutuistakin tutuimpia romanttisia juonikuvioita, mutta ei kannata luovuttaa! Jatko on mielenkiintoisempi. Siirrytään 1800-luvulle, jossa vauvana ”samaa maitoa juoneet” hienostoperheen tytär Candida ja synnytyksessä kuolleen palvelusneidon Aurora-tytär elävät rinnakkain niin kovin erilaisina ja samalla niin kovin läheisinä. Lempeä Aurora ei odota elämältä suuria, mutta kaakaokannun omistaja hänestä kuitenkin tulee. Samalla lukija tutustuu luokkajakoon ja seurapiirikulttuuriin.

Kolmas kertomus vie 1700-luvulle. Huhu barcelonalaisen mestarin valmistamasta suklaantekokoneesta on kiirinyt kauas ja kaupunkiin saapuu niin ranskalainen kuin englantilainen valtuuskunta hieromaan kauppaa koneesta. Samaan aikaan myös oman kaupungin suklaanvalmistuskiltalaiset tavoittelevat konetta kyseenalaisin keinoin. Ranskalaisten yhtenä lahjuksena olisi hieno kaakaokannu…

Viimeisenä kirjassa on 1700-luvulle sijoittuva finaali, jossa kannu valmistuu Sèvres’n posliinitehtaalla Ranskassa ja saa pohjaansa salaperäisen merkinnän ”Je suis à madame Adélaïde de France”. Kirjan mittaan on hänen henkilöllisyyttään pohdittu ja nyt se selviää.

Suklaan maku tarjoaa romantiikan ohella paljon tietoa suklaasta ja suklaanvalmistuksesta – välillä tulee miltei vastustamaton halu ottaa kupillinen kaakaota. Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, niin todellisista kuin keksityistäkin. Jännityksen säilyttämiseksi luetteloa kannattaa tutkistella vasta itse tarinan luettuaan.

PS. Suklaan maku -romaanin kansi on todella kaunis.