Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Maria esittää vierailukutsun
pikkusiskolleen Emmalle äidin hautajaisissa, mutta katuu miltei välittömästi.
Ei hän oikeasti halua ketään kotiinsa, leppoisaan turvapaikkaansa Espanjan Cadaquésissa.
Ei ketään vaikuttamaan talon ilmapiiriin ja jakamaan vähäistä tuttavapiiriä.
Emmahan ei edes ole erityisen läheinen eikä ole koskaan ollutkaan. Kuusi vuotta
nuorempi sisarpuoli, eri isän lapsi. Kestääkin lähes kaksi vuotta ennen kuin
Emma itse tarttuu asiaan ja tosiaan saapuu sisarensa luo.
Sisarukset ovat jo keski-iän
ohittaneita, mutta kärsivät yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana koetuista
traumoista. Yksi suurimmista kipupisteistä on äiti, vastuuton uusien kokemusten
perässä liihotellut päiväperhonen. Äidin kiinnostus niin lapsiinsa kuin miehiin
kesti hetken ja sitten nämä jo olivat hänelle tarpeettomia. Silti Maria ja Emma
pohtivat edelleen, kuka oli eniten äidille mieleen, ketä hän vuosien mittaan eniten ajatteli… Toinen kipeä kohta on Amanda, kolmas sisarus. Hän on poissa ja silti
kaiken aikaa läsnä niin Marian kuin Emmankin mielessä. Mitä Amandalle tapahtui?
Miksi hän jätti jälkeensä niin tavattoman syyllisyyden ja murheen taakan?
Sisar
talossani on kielellisesti yhtä lempeän kaunis kuin Olssonin aiemmat
teokset, mutta tunnelmaltaan jollakin tapaa vakavampi ja syvempi,
todentuntuisempi. Siinä ei tapahdu paljoakaan: sisarukset kävelevät
katselemassa maisemia, juovat paljon viiniä ja syövät maukkaita yksinkertaisia aterioita.
Ennen kaikkea he keskustelevat. Luottamuksen vahvistuessa he uskaltavat
avoimemmin kosketella menneisyyttä ja kertoa omista tunteistaan ja muistoistaan.
Kuinka paljon samojen tapahtumien keskellä eläneiden muistikuvat ja tulkinnat
voivatkaan erota toisistaan! Kuinka tällaisessa tilanteessa voi päästä samalle
aaltopituudelle? Jäävätkö onnelliset muistot surullisten jalkoihin?
On
kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdoton
palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.
Romaanin ydinajatus on, että
ihmisen sisimmässä on aina tavoittamattomia alueita. Asioita, joita ihminen peittelee
itseltäänkin. Syyllisyydentunnetta, josta alkaa miltei pitää. Pelkoa, että
jakamalla omastaan menettää enemmän kuin saa.
Älä
kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia,
emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita
jälkeenpäin järjellä, teemme uusi tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin.
Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia
ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.
Kirjan loppu on varovaisen
toiveikas. On aika lakata tuhlaamasta elinpäiviä vanhojen asioiden vatvomiseen
ja omien tunteiden pelkäämiseen. On aika ainakin yrittää antaa anteeksi niin
toiselle kuin itselle. On aika antaa uudelle alulle mahdollisuus.