TEIR, PHILIP: Tällä tavalla maailma loppuu

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Så här upphör världen

Suomennos; Jaana Nikula

Erik ja Julia ovat päättäneet viettää lastensa Alicen ja Antonin kanssa koko kesän Julian suvun huvilalla Maitolahdessa, lähellä Pietarsaarta. Täällä Julian on tarkoitus keskittyä uuden kirjansa kirjoittamiseen ja Erikin irtaantua työstään suuren firman it-asiantuntijana. Heti loman alkajaisiksi Erik saa tietää, että organisaation uudelleenjärjestelyjen vuoksi irtisanottujen joukossa on myös hän itse. Erikin suhtautuminen asiaan on hämmästyttävän rauhallinen, mutta vaimolleen hän ei silti kerro asiasta. Haluaako hän kenties säilyttää vielä hetken kuvan itsestään perheen elättäjänä? Joka tapauksessa hän päättää keskittyä olemaan lastensa kanssa. 

Pieni ihastuttava Anton-poika viihtyy hyvin. Huvila ympäristöineen on täynnä kiinnostavia ja pelottavia luonnonilmiöitä: samea lampi, karu merenranta, sammakoita, hirvi, ehkä käärmeitä, ukkonen… Isosisko Alice ei ihan niin helposti innostu kesälomastaan, etenkin kun puhelimeen on hankala löytää tarpeeksi kenttää ystävien kanssa viestittelemiseen. Mutta sitten kuvioon tulee mukaan naapurinpoika Leo! Julia sen sijaan on epämääräisen tyytymätön ja yksinäinen. Aviomies Erik on toki hyvä isä ja kaikin puolin ihailtava mies, mutta Julialle kaikkien yhteisten vuosienkin jälkeen kaukainen.

Hän katseli usein muita pariskuntia ja ajatteli, etteivät he näyttäneet elävän samankaltaisessa yksinäisyydessä, muut parit näyttivät ikään kuin kuuluvan yhteen, vaikuttivat niin itsestään selvän rakastuneilta, että hänelle tuli huono omatunto, koska hänellä ei ollut sellaisia tunteita Erikiä kohtaan, mikä teki hänet entistä yksinäisemmäksi., koska hänellä ei ollut ketään kenen kanssa puhua ajatuksistaan, siitä että kaipaaminen pois oli suurin mahdollinen petos

Naapureissa riittää ihmeteltävää. Kuka esimerkiksi on yötä myöten tennispalloa paukuttava nainen? Yksi Julian lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu on kuitenkin jäljellä: Marika. Tyttö, joka määräili ja roikkui kiinni eikä suonut Julialle tämän kaipaamaa yksinäisyyttä. Nyt Marikalla on kadehdittavan karismaattinen aviomies ja tämän perustama yhteisö sekä kadehdittavan selkeä vakaumus: maailma tulee nykymuodossaan loppumaan joka tapauksessa, joten viisainta alkaa jo suunnitella tuhon jälkeistä elämää.

”On jo liian myöhäistä tehdä jotakin pelkästään poliittista”, Marika sanoi. ”Ei auta ostaa luomuteetä, ei sillä mitään muuteta. Meidän täytyy siis alkaa miettiä, miltä haluamme yhteiskunnan näyttävän katastrofin jälkeen… Mutta ennen kaikkea on kyse suremisesta. On tajuttava, että loppu on jo tullut.”

Kirjassa vietetään kesää, mutta mitään heleää ja riemukasta tunnelmaa siinä ei koeta. Tunnelma on lähinnä harmaa ja tasainen. Silti maailmanlopun tunnelmaakaan ei ole, vaan tavallinen elämä jatkuu. Onhan huvilan kellariin kerääntyvä vesikin peräisin läheisestä lammesta eikä viemäritavaraa…

TASKINEN, SATU: Lapset

Kustantaja: Teos 2017

Navid (oikeastaan Navidad) on opettajana wieniläisessä koulussa. Hän välittää oppilaistaan tavattomasti ja haluaa juurruttaa heidän mieliinsä tärkeimpinä pitämiään asioita: kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan, huolenpitoa ja vastuunkantamista. Tänään on kuitenkin päivä, jolloin oppilaat pääsevät lähtemään kotiin tavanomaista aikaisemmin ja tavallisesti varsin tunnontarkka ja pedanttinen Navid lähtee viettämään lapsenlapsensa syntymäpäivää. Siirtyminen juhlapaikalle mutkistuu kuitenkin kummallisesti. Navidin terveydentilassa on jotain huolestuttavaa, joka ei välttämättä johdu heinänuhasta tai verensokerin laskusta. Häntä huimaa ja ajatukset tahtovat sekaantua. Edes selkeimpinä hetkinä mikään ei mene suunnitelmien mukaan, vaan tragikoomiset käänteet seuraavat toisiaan. Pääseekö Navid päivän aikana sittenkään perille?

Kirjassa tapahtumia seurataan koko ajan Navidin ajatusten välityksellä. Ne poukkoilevat hallitsemattomasti, kuten ajatuksilla yleensä tapana on. Siirrytään aiheesta toiseen, mieleen juolahtaneet seikat laajenevat laajenemistaan ja muuttuvat kaiken aikaa hurjemmiksi. Tämä on paikoin varsin koomista, mutta suurimmalta osalta tunnelma on kuitenkin vakavahko. Lukija jää pohtimaan monia Navidin sivuamia asioita. Missä on aviovaimo Sara, jonka poislähdön jälkeen koti on niin ahdistava, että Navid on siirtynyt autoonsa asumaan? Millainen opettaja itseään hidassoutuiseksi kuvaileva Navid oikeastaan on? Millainen on hänen suhteensa omiin tyttäriin, joista toinen hänen mielestään on hyvä ja toinen huono? Miten hän määrittelee tämän? Onko lukija samaa mieltä?

Lapset-romaani ei ole lukijalle helppo. Teksti jatkuu tasaisena pötkönä sivusta toiseen, lukuja ei ole ollenkaan eikä kappalejakojakaan kuin muutama. Kirja kuitenkin palkitsee. Kaiken aikaa löytää hienoja pohdintoja ihmisistä ja elämästä.

Yleensäkin ihmiset joko ennustavat tulevaa tai palauttavat mieleensä menneisyyttä. Se on: korjailevat sitä. Toivovat ja pelkäävät tulevaisuutta, muokkaavat ja selittävät mennyttä. Yrittävät rakentaa eilisestä jotain järkevää kokonaisuutta. Yrittävät seurata muutosta, joka selvästi on, mutta jolla ei ole alkua eikä loppua, paitsi ehkä Aatamissa ja Eevassa alku.

On iso ero, nauretaanko ihmiselle ja jätetäänkö hänet katuojaan tai johonkin muuhun pulaan ilman minkäänlaista arvokkuutta, vai luodaanko häneen katse, joka tunnistaa hänet ihmiseksi, omakseen, ei yhdeksi lajista, ei lauman eloonjäämisen kannalta tärkeäksi vaan juuri siksi, mitä hän on. Ei myöskään siksi, mitä hän omistaa tai tekee, vaan ihan kokonaan siksi, mitä hän itsenään on. Olemassa oleva elävä tunteva olento.

Tärkeimpiä ovat kuitenkin lapset, niin omat jälkeläiset kuin lapset kaikkialla maailmassa. Navidin mukaan lapset ovat filosofeja, joiden mielipidettä kannattaa kysyä ja myös tarkasti kuunnella.

Ihmisistä on helpointa pitää, kun näkee heissä sen lapsen, joka heissä vielä on. Kaikki eletyt iät ja vuodet, erityisesti ne kaikkein varhaisimmat. Ne, kun lapsi on avuton ja huutaa. Tai katsoo sinuun ja tietämättä sitä itsekään sanoo sinulle ensimmäisen viestin, jota hän itsessään kantaa, älä tapa. Ole kiltti. Ihmisten rakastaminen ja kunnioittaminen. Sellainen armahtaminen. Tässä ja nyt. Vaikka se vaikeaa onkin.

BENGTSDOTTER, LINA: Annabelle

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: Annabelle

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Gullspångin pikkukaupungissa etsitään seitsemäntoistavuotiasta koulutyttöä, kaunista ja lahjakasta Annabelleä. Tytöstä ei ole neljään päivään kuulunut mitään sen jälkeen kun hän poistui nuorten suosimasta kokoontumispaikasta kesken railakkaan juhlinnan.

Tukholmasta lähetetään paikallispoliisin avuksi rikostutkijat Anders Bratt ja Charlie Lager. Charlielle (tai oikeastaan Charlenalle) tehtävä on äärimmäisen epämieluisa ja pelottava, sillä hän on kotoisin Gullspångista ja haluaisi unohtaa koko paikan ja oman menneisyytensä siellä. Yhdeksääntoista vuoteen hän ei ole käynyt kaupungissa, vaikka omistaa siellä äidiltään perimänsä talon, Onnelan.

Annabellen tapauksen selvitteleminen on turhauttavaa. Ihmiset salailevat asioita joko pelosta tai häpeästä tai siksi, etteivät usko tiedoilla olevan mitään tekemistä Annabellen katoamisen kanssa. Haastattelujen ja kuulustelujen myötä kuva Annabellestäkin muuttuu: häntä pidetään toisaalta tunnollisena, äärimmäisen älykkäänä ja uusista asioista kiinnostuneena, mutta toisaalta hirmuisena flirttinä ja rellestäjänä. Hän oli kuulemma juuri katkaissut suhteen kahden eri miehen kanssa. Liittyisikö katoaminen mustasukkaisuuteen tai kateuteen? Kysymyksiä herättää myös Annabellen äidin ylisuojeleva ja vaaniva suhtautuminen tyttäreensä.

Annabellen tapausta selvitellessään joutuu Charlie käymään läpi myös omaa menneisyyttään. Siellä on äiti, Betty, jonka järjestämät riehakkaat juhlat Onnelassa olivat kuuluisia koko seudulla. Bettyn vaihtelevat mielialat helisevästä ilosta synkkään masennukseen. Lapsuusvuoden tapahtuma, jonka oppi painamaan mielen pohjalle alkoholilla, masennuslääkkeillä ja lukuisilla miessuhteilla. Onko aika paljastaa kaikki salaisuudet?

Kirjassa on vahva yhteiskunnallinen näkökulma. Gullspång on köyhää aluetta. Siellä on ”nuoria äitejä, huonot hampaat, korkea työttömyys”. Ainoa suuri työllistäjä on vaneritehdas, jonka omistaja tuntuu käyttävän valtaansa arveluttavalla tavalla. Vapaa-ajanviettomahdollisuuksia ei ole juuri muuta kuin pubissa istuminen tai seurakunnan kokouksiin osallistuminen. Etenkin nuoriso turhautuu. Alkoholin ja huumeiden käyttö on yleistä jo kolmetoistavuotiaiden parissa. Kaikki haluavat vain päästä pois..

   Pian, Susanne oli sanonut eräänä iltana, kun he olivat juoneet liian monta pilsneriä, pian mä otan riskin. Nousen ekaan autoon, joka pysähtyy.

   Entä jos yksikään ei pysähdy?

   Joku rekka kyllä pysähtyy.

   Mutta jos ei pysähdy?

   En ehkä ajatellutkaan, että ne pysähtyis.

Annabelle on Lina Bengtsdotterin (s. 1977) esikoisromaani ja alku Charlie Lagerista kertovalle dekkarisarjalle. Bengtsdotter on itse kotoisin Gullspångista, joten ilmapiirin ja ympäristön kuvaus on luontevaa. Kirja edustaa hyvää ruotsalaista dekkariperinnettä, mutta siinä on silti omaleimaisuutta ja raikkautta. Tarina liikkuu kolmessa eri aikatasossa, mutta etenee silti jäntevästi ratkaisua kohti ja onnistuu yllättämäänkin. Hyvä aloitus dekkarivuodelle!

LIIMATTA, TOMMI: Autarktis

Kustantaja: Like 2017

Tommi Liimatta (s. 1976) on Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen laulaja, säveltäjä ja sanoittaja sekä tuottelias kirjailija: seitsemän romaania ja Sami Yaffa -elämäkerta. Viimeisin romaani Autarktis oli ehdolla vuoden 2017 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Kirjan nimi on yhdistelmä kahdesta käsitteestä: kreikankielinen sana autarkia tarkoittaa täydellistä omavaraisuutta ja Arktis taas Pohjoisnapaa ympäröivää aluetta, jonka etelärajana pidetään napapiiriä. Omavarainen pohjoinen siis! Paikka, jossa apu otetaan vastaan sitten, kun ilman ei toimeen tulla!

Lappilainen ei kannusta. Se kannustaa vittuilemalla. Vittuilemalla asia pannaan ratkeamaan. Vittuilu osoittaa paikan, se on lähimmäisenrakkautta ja ehkäisee vastaisia tyhmyyksiä.

Autarktiksessa vuorottelevat kolmen eri ikäkauden miehen monologit. Yksi miehistä on ”Kaataja”, sodassa mukana ollut jermu, joka haluaisi jälkipolvien muistavan itsensä niin karhunkaatajana kuin sotasankarina. Toinen on nimimerkki ”Ruottikuume”, viisikymmentäluvun lapsi, jonka nuoruusaika kesken jääneen koulun ja runsaan alkoholinkäytön vuoksi ei näytä kovin lupaavalta ja joka etsii parempaa elämää vuoron perään Ruotsista ja Suomesta. Kolmas kertoja, ”Puhuva tikkataulu”, edustaa nykyhetkeä. Hänellä näyttää olevan edessään akateeminen ura, mutta sen sijaan hän tyytyykin elämään erämaatorpassaan työttömänä ja seuraamaan maailman menoa internetin välityksellä.

Pohjoinen on karu ja yhtä karuja ovat sen asukkaat. Monella alkoholi astuu kuvioihin jo nuoruusvaiheessa joko kaveriporukoiden paineesta tai ikioman ahdistuksen turruttajana. Silti juhlintaa jaksaa vain aikansa, minkä jälkeen nousee halu vetäytyä yksinäisyyteen, mieluiten luontoon. Samalla tavalla polttelee kaipuu päästä pois kotiseudulta, kunnes haluaakin taas palata tuttuun ympäristöön ja sellaisten ihmisten pariin, joille ei tarvitse selitellä mitään.

Miesten monologit ovat äijämäistä jurinaa, mutta pieniä eroja sentään on. Esimerkiksi muita enemmän opiskellut ”Puhuva tikkataulu” käyttää paljon sivistyssanoja ja kuvailee tapahtumia luennoivaan sävyyn. Hänen välityksellään valotetaan Lapin historiaa, kansanperinnettä ja taloudellista kehitystä, esimerkiksi jokien patoamisen ja patoamisen seurauksena syntyneiden tekojärvien vaikutuksia väestön elämään. ”Ruottikuume” taas kertoo pikkutarkasti tehdastyöstä, mutterien ja muhvien sorvaamisesta, ja yhtä tarkasti siltatöistä, joissa turvameiningit olivat kaukana nykyisistä.

Huumoria on monessa muodossa ja usein melko mustanpuhuvana. Esimerkiksi otsikoissa: kolmen pääasiallisen kertojan lisäksi puheenvuoron saavat ”Kaatajan toteutunut sukuhaara” eli avioton poika ja ”Kaatajan toteutumaton sukuhaara", jonka edustajalla ei siis ole mitään yhteyttä itse ”Kaatajan” kanssa . Tilannekomiikkaa taas löytyy poikien – ja myöhemmin miesten – vauhdikkaissa kohelluksissa. Myös ihan tekstitasolla on huumoria: aforismeiksi tiivistyviä lauseita.

Ja milloin on Lappi? Kun lätäkkö jäätyy elokuussa. Kun kuusi ei kasva.

Juominen on vääräkohteinen protesti koska se nävertää protestoijan omaa ydintä. Ensin ryyppää itselle huumorintajun ja sitten ryyppää sen itsestä pois.

Paikoin teksti muistuttaa proosarunoa. Esimerkkinä ylistys vapaudelle:

Vapaus on ihmisen lopullinen aihe. Rakkaus on vapautta yksinäisyydestä. Jälkeläinen on vapautta kuolemasta. Työ on vapautta köyhyydestä. Koti on vapautta asunnottomuudesta. Urheilu on vapautta raihnaisuudesta. Viina on vapautta uurastuksesta. Raittius on vapautta itsekkyydestä. Itseilmaisu on vapautta tukahtumisesta.

Autarktis on pohjoisen elämän miehinen kuvaus, ei ainutlaatuinen mutta silti mielenkiintoinen ja monipuolinen. Vaikealukuinen se ei ole, mutta tarkkana kannattaa olla palapeliä mielessään rakennellessaan. Kirjan takakannessa sanotaan ”Kaatajan” rampautuneen sodassa – sellaista tietoa en havainnut. Muita rampoja kirjassa kyllä oli, esimerkiksi ”Kaatajan” poika, jota lasautetaan haulikolla salarakkaan luona vieraillessa…

FERRANTE, ELENA: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarja kertoo kahden naisen, Elenan ja Lilan, ystävyydestä kouluajoista vanhuuteen saakka. Tuntuu siltä kuin näiden kahden välillä käytäisiin koko ajan osittain tiedostamatonta kilpailua siitä, kumpi on menestyksekkäämpi ja onnellisempi. 

Loistava ystäväni -teoksessa superlahjakas Lila on niskan päällä. Perhe sallii hänen käydä koulua vain minimimäärän, mutta hän opiskelee omin päin ja valmentaa Elenaakin yliopistotasolle asti. Jo 16-vuotiaana Lila solmii avioliiton, jonka uskoo takaavan itselleen ja perheelleen turvallisen ja vauraan elämän. Avioliitto on kuitenkin katastrofi, kerrotaan Uuden nimen tarina -romaanissa. Lila muuttaa omilleen ja elättää itsensä ja pienen poikansa makkaratehtaalla sen raskaimmissa ja epämiellyttävimmissä töissä. Samaan aikaan Elena valmistuu Pisan yliopistosta, kirjoittaa menestysromaanin ja pääsee avioliittonsa ansiosta sivistyneistöpiireihin Firenzeen.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät keikauttaa Elenan ja Lilan tarinaa taas. Ollaan 1970-luvulla ja Italiassa kuohuu. Työläiset ja opiskelijat osoittavat mieltä. On väkivaltaisuuksia, murhia. Napolista jo vieraantunutta Elenaa kaikki kauhistuttaa.

Tuntui kuin kaupunki olisi hautonut sisuksissaan raivoa, joka ei löytänyt purkautumistietä ja kulutti sitä siksi sisältäpäin, tai se puhkesi pintaan myrkyllisinä mätäpaiseina uhaten kaikkia, lapsia, aikuisia, vanhuksia, muista kaupungeista tulevia, Naton amerikkalaissotilaita, ulkomaalaisia turisteja, itse napolilaisia.

Muutenkin Elena pettyy. Aviomiehestä Pietrosta ei tule akateemisten piirien kansainvälistä tähteä, vaan hieman naurettava jääräpää professori. Hän keskittyy omiin tutkimuksiinsa ja vaimo saa hoitaa kodin ja tyttäret – eikä Elenan sydäntä lähellä tunnu olevan sen paremmin kodin- kuin lastenhoitokaan. Vaimon kirjailijantyöhön Pietro suhtautuu väheksyvästi, mutta ei Elena itsekään jaksa siihen aina uskoa. Lilasta ei enää ole pelastajaksi. Hän elää Napolissa ja on fyysisen välimatkan lisäksi aina vain kauempana henkisesti. Lila on ääni puhelimessa, tulkitsematon.

Halusin tulla joksikin, vaikka en ollut koskaan tiennyt, mitä se jokin oli. Ja minä olinkin tullut joksikin, sitä ei kukaan voinut kiistää, mutta ilman konkreettista tavoitetta, ilman aitoa intohimoa, ilman kunnianhimoista päämäärää. Olin halunnut tulla joksikin – tämä oli asian ydin – vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Naisen asema on yksi kirjan keskeisistä teemoista. Lila on kehittelemässä uutta uraa ja nousemassa naiselle ennen kuulumattomaan itsenäisyyteen, asemaan ja palkkatasoon, kun taas Elena tuntuu juuttuneen paikalleen. Ystäväpiirissä vaaditaan entistä rohkeammin naisen vapautta määrätä omasta ruumiistaan ja sukupuolielämästään. Yhä useampi etsii nautintoa ja seikkailua avioliiton ulkopuolelta, mutta onko se todellista vapautta vai ajautumista uuteen ansaan?

Napoli-sarjassa näkökulma on koko ajan Elenan eli lukija tietää asioista vain sen, mitä hän päättää kertoa. Hyvin avoimesti hän kyllä tässä kirjassa paljastaa oman pimeän puolensa, jonka aiemmin on paljolti kätkenyt kiltin tytön kuoren alle: sisimmässä kuohahtelevan vihan ja tyytymättömyyden, kiihkeän seksuaalisuuden, kunnianhimoon sekoittuvan alemmuudentunteen. Mihin nämä tunteet valloilleen päästessään johtavat? Mitä sarjan viimeisessä osassa vielä tapahtuu Elenan ja Lilan välillä?

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on taattua Ferrantea. Se on sujuvasti kerrottu ja viihdyttävä romaani, joka tutustuttaa lukijan Italian kuohuvaan 1970-lukuun naisten kannalta katsottuna.