SCHWEBLIN, SAMANTA: Houreuni

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Distancia de rescate

Suomennos: Einari Aaltonen

Samanta Schweblin (s. 1978) on argentiinalaissyntyinen Berliinissä asuva kirjailija. Vuonna 2010 Granta-lehti valitsi hänet 22 parhaan espanjankielellä kirjoittavan alle 35-vuotiaan kirjailijan joukkoon. Schweblinin vuonna 2014 ilmestynyt romaani Distancia de rescate (Fever Dream) oli ehdolla Kansainvälisen Man Booker -palkinnon saajaksi 2017.

Houreuni on hämmentävä teos. Se on jännittävä ja vie mukanaan, mutta mitä siinä oikein tapahtui? On selattava kirjaa uudestaan, tehtävä salapoliisintyötä, etsittävä ja järjesteltävä pieniä tiedonmurusia.

Amanda on matkustanut pienen Nina-tyttärensä kanssa Buenos Airesista maaseudulla sijaitsevalle loma-asunnolle. Nyt hän makaa sairaalassa näkönsä menettäneenä ja ilmeisesti kuolemaisillaan. Vuoteen vieressä valvoo Clara-ystävän poika David. Kaikesta päätellen Amanda ja David ovat jo useampaan kertaan kelanneet läpi sairastumista edeltäviä tapahtumia pääsemättä kuitenkaan koskaan siihen tarkkaan hetkeen, mikä kiinnostaisi Davidia eniten. Amanda ei osaa keskittyä, vaan ajatukset harhailevat.

Etsimme matoja, jotain matoja muistuttavaa, ja tarkkaa hetkeä, jolloin ne koskettavat ruumistasi ensimmäisen kerran.

Keskustelusta käy ilmi, että kylässä syntyneistä lapsista useimmat ovat jollakin lailla epämuodostuneita. Vihjataan kylää ympäröiviin viljelmiin ja myrkyttyneeseen veteen. Pahempaa seuraa – tartunta, joka leviää niin ihmisiin kuin eläimiin ja tappaa muutamassa tunnissa, ehkä nopeamminkin. Kylän viisaalla parantajanaisella on vain yksi konsti: sairastuneen henki on siirrettävä ripeästi jonkun toisen ruumiiseen. Näin myrkytys jakaantuu kahteen ruumiiseen ja kuolema voidaan ehkä välttää. Siihen hän ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan, kenen ruumiiseen sairaan sielu päätyy. 

Yhä uudestaan Amanda kyselee Ninan perään. Häneen on iskostunut äitien ikiaikainen tarve olla lähellä pienokaistaan, jotta pystyisi vaaran uhatessa tämän pelastamaan. Tätä kuvaa Schweblinin teoksen alkuperäinen nimikin Distancia de rescate, pelastusetäisyys. Onko etäisyydellä kuitenkaan mitään merkitystä, jos uhka piilee itse maaperässä?

Äitini oli varma, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain ikävää, ja nyt näen sen täysin selvästi, tunnen sen hivuttautuvan meitä kohti käsinkosketeltavan vääjäämättömästi, peruuttamattomasti. Pelastusetäisyys on kutistunut olemattomiin, Ninaa ja minua yhdistävä nuora on niin lyhyt, että pystyn tuskin liikkumaan…

Toisaalta kirjan suomenkielinen nimi on hyvä  - arveleehan Amanda itsekin aina välillä näkevänsä  kuumeen synnyttämää houreunta. Ehkä mitään matoja ei olekaan. Ehkä mikään kerrottu ei ole totta. Mutta missä on Nina?

LINDGREN, MINNA: Vihainen leski

Kustantaja: Teos 2018

Terhakka 74-vuotias Ulla-Riitta Rauskio (Ulla, Ullis) iloitsee tuoreesta leskeydestään. Avioliitto ei alun perinkään ollut hyvä eivätkä viimeiset kaksitoista vuotta omaishoitajana lisänneet kiintymystä. Nyt on vihdoinkin koittanut vapauden aika!

Paitsi että Ullan keski-ikäiset lapset Marko ja Susanna saavat isän kuoleman jälkeen päähänsä, että myös äiti horjuu kuoleman partaalla. Seniili ja avuton vanhus, luultavasti puolikuurokin. Ainakin ÄITIKULLALLE puhutaan kuin lapselle, yksinkertaisin lausein ja suurin kirjaimin. Ullan mustan huumorin sävyttämät oivallukset ja tokaisut eivät aukea Markolle ja Susannalle ollenkaan, vaan lujittavat käsitystä vakavasta sekavuudesta. 

Ulla sietää aikansa lastensa käytöstä, vahtimista ja tenttaamista. Oikeastaan häntä jopa huvittaa jälkeläisten venkoilu, kun voi aina osoittaa voitonriemuisesti hallitsevansa sekä tietokoneen käytön että oikeaoppisen kiinteistökaupan. Raja tulee vastaan, kun Marko ja Susanna vievät hänet väkisin palvelutaloon tutustumaan. Kokemus on lähes painajaismainen ja Ullan palaute tulikivenkatkuinen.

   Vain minun omat lapseni eivät hyväksyneet sitä, että elämä jatkui. Heidän huolellinen suunnitelmansa minun hautaan saattamisekseni oli luhistunut pala palalta. Viisaampi olisi sanonut sen heille jo Ollin hautajaisissa, mutta minä en ollut viisas. Minä annoin heidän mennä liian pitkälle, koska ajattelin heidän tarvitsevan aikaa. Mutta eihän kenelläkään ollut aikaa, kaikkein vähiten meillä, jotka päätoimisesti ikäännyimme. Meidän aikamme karkasi käsistä, valui sormien välistä ja vain onnekkaimmat saivat jatkoaikaa, kuten Valtonen, ja siksi oli tartuttava jokaiseen hetkeen.

Ullan suunnittelema uusi elämä ei siis noin vain aukeakaan. Paluu kouluaikaisten ystävien pariin ei täytä odotuksia - liiaksi eri suuntiin on ajauduttu. Ikätoverien kohdalla pitää myös varautua siihen, että kuka tahansa saattaa sairastua vakavasti ja kuolla. Mitä Ullalle vapaa-ajan täytteeksi? Virkkausta? Sukututkimusta? Hedelmäpelejä? Vapaaehtoistyötä? Vai löytyykö sittenkin vielä hyvä ihmissuhde, ehkä rakkauskin...

Se, mikä eniten suututtaa Ullaa, on viranomaisten ja nuorten ihmisten suhtautuminen ikääntyneisiin ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen ryhmä nimikkeellä ”hoivattavat”. Välillä Ullan ajatukset muuttuvat raivoisaksi ärräpäiden ryydittämäksi huudoksi, kunnes usko omaan itseen taas palaa.

   Ikä ei totisesti ollut pelkkä numero, se oli kaikkea tätä, mitä peilistä näin. Joillekin samaa numeroa kuluttaville se oli muistisairauksia, syöpädiagnooseja ja parantumattomia tauteja, monille myös kihtiä, kulumia ja kaihileikkauksia. Mitä enemmän tuijottelin itseäni, sitä varmemmaksi tulin kuitenkin siitä, että olin iän myötä vain paremmaksi muuttuvaa sorttia. Olin terve ja elossa, seisoin omilla jaloillani ja muistin, kenen kylpyhuoneessa itseäni tarkkailin.

Lindgren tietenkin kärjistää, mutta asenteet ovat tunnistettavissa. Kevyttä ja hauskaa tekstiä, silti myös ajatuksia herättävää.

STROUT, ELIZABETH: Nimeni on Lucy Barton

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: My Name Is Lucy Barton

Suomennos: Kristiina Rikman

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon kolmannella romaanillaan Olive Kitteridge. Sen pohjalta tehtiin Frances McDormandin tähdittämä tv-sarja, joka sekin keräsi lukuisia palkintoja.

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Lucy on sairaalassa umpilisäkkeen poiston jälkeen nousseen kuumeen vuoksi. Kuluu viikkoja ja Lucy voi vain seurailla maailman menoa sairaalan ikkunasta. Aviomies ei käy eikä tuo pieniä tyttäriä vierailulle, mutta eräänä päivänä Lucyn äiti istuu vuoteen vieressä. Hän pysyy siinä viisi vuorokautta.

Mikä saa äidin tulemaan nyt, kun vuosikausiin ainoat kontaktit ovat olleet puhelinsoitot syntymäpäivinä ja juhlapyhinä? Koulutus ja avioliitto ovat nostaneet Lucyn muuhun perheeseen nähden eri yhteiskuntaluokkaan, mutta jokin muukin hiertää suhteessa vanahempiin. Jokin, jota ei kerrota.

Tunnelma on vaivaantunut ja jutun juurta syntyy lähinnä sukulaisten ja tuttavien epäonnistuneiden avioliittojen ja särkyneiden toiveiden ruodinnasta. Kertookohan tämä jotain niin äidin kuin Lucyn omasta tilanteesta? Äiti aavistaa tyttärensä elämästä ehkä enemmän kuin tämä arvaakaan, mutta pelkää kaikenlaista tunteilua.

Jutustelun lomassa Lucy muistelee ankeaa lapsuuttaan. Perhe oli köyhääkin köyhempi, lähes roskaväeksi luokiteltava. Asuntona oli pitkään isosedän omistama autotalli, jonne tuli vain kylmää vettä. Ruoaksi lapset saivat toisinaan pelkkää leipää ja melassia. Kunnollisten pesumahdollisuuksien puutteen vuoksi perhe haisi.

Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni – koko luokan kuullen – ettei köyhyys ollut mikään syy likaisille korvantaustoille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.

Vuosia myöhemmin Lucy voi todeta äidin vierailun sairaalassa vaikuttaneen merkittävästi elämäänsä. Avioliitto jää taakse ja löytyy rohkeutta tavoitella tosimielessä kirjailijan uraa, joka on ollut haaveissa kouluajoista lähtien. Löytyy armottomuutta lähteä paljastamaan oman elämänsä tarinaa sellaisena kuin sen itse on kokenut.

Mutta ihan oikeasti ajattelen, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani – en Illinoisin Amgashiin – enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on.

Ja niin lukija lukee kirjaa, jota Lucy kirjoittaa. Mitä hän muistaa asioista ja tapahtumista? Muistaako hän ne oikein? Lucy ei tunne saaneensa äidiltään rakkautta, mutta onko hän kenties sanoja odottaessaan ollut sokea pienille teoille? Entä millainen äiti Lucy itse on?

Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?

Kirjan tyyli on pinnalta pidättyvää, niukkaa ja jopa kovaa, mutta kätkee rivien väliin paljon herkkyyttä ja kauneutta. Tunnusomaista on hiljaisuus, tauot, hetket jolloin vain ollaan.

Elämä hämmästyttää minua.

STRIDSBERG, SARA: Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin (2006)

Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsbergin teos Unelmien tiedekunta pohjautuu todellisen henkilön eli amerikkalaisen feministin Valerie Solanasin (1936-1988) elämään ja teoksiin. Elämäkerrasta ei ole kuitenkaan kyse, sillä Stridsberg on muokannut tiedossa olevia faktoja ja luonut oman fiktiivisen tulkintansa kirjan henkilöistä – myös Valeriesta. Tämä teos sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Teoksen rakenteen ja kerrontatavan hahmottaminen vie hieman aikaa. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joiden otsikoista selviää missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Kaksi ajankohtaa toistuu muita useammin. Toinen niistä on 3. kesäkuuta 1968, jolloin Valerie Solanas ampuu Andy Warholia ja joutuu mielisairaalaan odottelemaan oikeudenkäyntiä, ja toinen Valerien viimeinen vuosi ennen kuolemaa 25. huhtikuuta 1988.

Dialogia on kirjassa paljon ja useimmiten Valerie on siinä toisena osapuolena. Hän saattaa puhua oikeasti jonkun henkilön kanssa, mutta hyvin usein keskustelu on käynnissä pelkästään Valerien pään sisällä. Keskustelukumppani saattaa olla todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kasvoton kokonaisuus kuten tuomioistuin tai valtio.

Kirjassa on joukko listoja eri asioista, esimerkiksi Kertojat, Psykoanalyytikot tai kuolemaan liittyvä Aakkosten tuolla puolen. Niiden lienee tarkoitus pitää Valerien pää ja arki jollakin lailla järjestyksessä. Kuulustelupöytäkirjat valottavat Valerien ylimielistä - tavallaan aika koomista - asennetta.

Valerien elämään liittyy paljon pahoja asioita ja rumuutta, vinoutumaa ja hukattua lahjakkuutta. Kaikki alkaa jo Valerien ollessa lapsi. Oma isä käyttää häntä seksuaalisesti hyväksi eikä alkoholiin ja miehiin kiintynyt äiti ymmärrä suojella lastaan. Viisitoistavuotiaana Valerie lähtee omille teilleen.

Hetken tulevaisuus näyttää lupaavalta. Valerie pääsee stipendin avulla opiskelemaan ja yliopiston tutkijaohjelmaan. Hän on hyvä oppilas, suorastaan nerokas. Uusi idea on kuitenkin jo muhimassa: olisiko mahdollista perustaa pelkästään naisista koostuva yhteiskunta ja tuhota kaikki miehet? Ajatuksensa Valerie julkistaa radikaalifeministisessä SCUM-manifestissaan. Siitä kiinnostuu myös poptaiteilija Andy Warhol, joka tarjoaa Valerielle monipuolista yhteistyötä.

Mies on kone. Kävelevä dildo. Emotionaalinen loinen. Biologinen katastrofi. Miehuus on puutostauti.

Mitä sitten oikein tapahtuu? Miksi kaikki alkaa mennä alamäkeä? Miksi Valerie ampuu Warholia? Onko syynä toivottomuus, kun kaikki läheisiltä tuntuneet ihmiset jättävät hänet kuka mistäkin syystä: äiti Dorothy miehen takia, veljeltä tuntunut miesprostituoitu Silkkipoika ja hengenheimolainen Cosmogirl kuolemalla, Andy Warhol pettämällä lupauksensa ja ymmärtäväinen psykiatri Ruth Cooper vaihtamalla työpaikkaa? Vai onko syynä pettymys amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jolla olisi muutoksen mahdollisuus, mutta joka ei mahdollisuutta käytä?

Valerie on ristiriitainen hahmo, uhmakas ja herkkä samalla kertaa. Hänen itseironinen päämääränsä on tulla professoriksi, kirjailijaksi, Amerikan presidentiksi ja Amerikan ensimmäiseksi intellektuelliksi huoraksi, mutta hauras mieli yhdistyneenä päihteisiin vie mahdollisuudet.

Haluan polttaa kaikki sillat. Olen polttanut kaikki sillat. Minua kaduttaa että poltin kaikki sillat. Katso minua nyt. Kaipaat minua sitten kun olen poissa. Kukaan ei kaipaa minua, kun katoan tarinasta.

Stridsbergin kirja on rakenteeltaan taidokas ja tuore, kunhan tottuu sen hajanaisuuteen ja hitauteen. Kieli on paikoin maalailevaa ja sykähdyttävän runollista ja paikoin taas miltei luotaantyöntävän karskia ja poukkoilevaa. Onneksi Stridsberg on ujuttanut mukaan myös keventävää sarkasmia ja surumielistä hellyyttä.

Nainen tietää vaistonvaraisesti, että on väärin satuttaa muita. On väärin satuttaa muita… muistatko, Valerie… ja että elämän tarkoitus on rakkaus…

SHAFAK, ELIF: Eevan kolme tytärtä

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Three Daughters of Eve

Suomennos: Sari Karhulahti

Elif Shafakin kirjan nimi on Eevan kolme tytärtä. Yksi näistä kolmesta tyttärestä on kirjan kertoja, turkkilainen Nazperi Nalbantoğlu eli Peri, 

Peri tottuu jo lapsena elämään erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Äiti ja toinen veli ovat tiukasti muslimeja, isä uskoo vain tieteeseen ja vanhin veli kiinnostuu kommunismista. Heidän välillään Peri yrittää toimia sovittelijana, myötäillä kaikkia ja omaksua kaikilta jotakin. Yrittää sopeutua jyrkkään ja väsyttävään vastakkainasetteluun vuosisataisten perinteiden ja modernin maailman välillä.

Pystyikö Jumala näkemään ja kuulemaan vankilan muurien ja sellien ristikoiden läpi? Ellei pystynyt, Hän ei ollut kaikkivoipa. Jos pystyi mutta ei silti auttanut mitenkään hätää kärsiviä, Hän ei ollut armollinen. Niin tai näin, Hän ei ollut sitä, mitä väitti olevansa. Hän oli huijari.

Peristä kasvaa yksinäinen, pelokas ja itseään väheksyvä nuori nainen. Jonkinlaisena turvana hänellä on usvalapsi, kiperissä tilanteissa varoittamaan ja kannustamaan saapuva henkiolento. Peri itse ei tiedä, miksi hän tällaisen hahmon näkee, mutta takana on perhesalaisuus.

Perhe, koulu ja yhteisö olivat jauhaneet kaikki hänen omituisuutensa tavallisuuden pitkästyttäväksi pölyksi. Lukuun ottamatta usvalasta. Mutta hän oli aina tiennyt, että hänessä oli jotain poikkeuksellista. Outoutta, joka hänen täytyi kätkeä parhaansa mukaan, arpi, joka ei ikinä häviäisi ihosta. Hän oli niin kovasti yrittänyt olla normaali, että oli usein uupunut tyystin ja tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa yksinäisyys ei ollut enää hänen itsensä valitsema olotila vaan oli muuttunut kiroukseksi. Sisäiseksi tyhjyydeksi, joka oli niin pysyvää ja täydellistä, että hän arveli vain elämän ilman Jumalaa samankaltaiseksi.

Toisaalta Peri on myös älykäs, uuttera ja kunnianhimoinen. Isän unelma (ja äidin painajainen) toteutuu, kun Peri pääsee opiskelemaan Oxfordin yliopistoon Isoon-Britanniaan. Siellä hänen läheisimmiksi ystävikseen tulevat elämän nautintoja ilman tunnontuskia etsivä iranilainen Shirin ja egyptiläisamerikkalainen hartaasti uskovainen Mona eli Peri on jälleen kahden voimakkaan henkilön välissä sovittelijana. Näitä kolmea Eevan tytärtä jotkut tutut luonnehtivat määreillä Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Monen muun tavoin haluaa Perikin palvotun professori Azurin pienryhmään, jossa puhutaan Jumalasta. Ei pelkästään uskonnon, vaan runouden, filosofian, mystiikan ja neurotieteiden kautta. Täällä Peri uskoo vihdoinkin löytävänsä vastauksen ongelmiinsa, mutta seurauksena onkin katastrofi.

Hypätään kaiken muuttavaan päivään vuonna 2016. Peri on ilmeisen onnistuneessa avioliitossa, varakas seurapiirirouva, teinitytön ja kaksospoikien äiti. Miksi hän tuntee sielunsa tyhjäksi? Väkivaltaiset ja ravistelevat tapahtumat saavat Perin viimeinkin katsomaan mennyttä rohkeasti ja kypsästi silmästä silmään ja pyrkimään sovintoon niiden ihmisten kanssa, joita kohtaan on toiminut väärin.

Shafakin teos on toisaalta sujuvuudessaan ja jännittävyydessään miltei viihteellinen, mutta toisaalta se sisältää paljon tärkeää asiaa. Tärkeimpänä on suhde uskontoon nykyhetkessä, jossa kaikki tuntuu muuttuvan yhä enemmän ääri-ilmiöksi. Ollaan ”tinkimättömästi uskonnollisia” tai ”tinkimättömästi maallisia”, muttei mitään siltä väliltä.

Toinen puhuttava asia on Turkin politiikka ja yhteiskunta. Yhä useampi turkkilainen luottaa vain toiseen turkkilaiseen, ei missään tapauksessa Eurooppaan eikä mihinkään etniseen ryhmään. Yhä useampi toivoo demokratian tilalle hyväntahtoista diktatuuria ja vahvaa johtoa.

Meidän naapurimme ovat Syyria, Iran ja Irak. Eivät Suomi, Norja ja Tanska. Lähi-itään ei milloinkaan synny samanlaista demokratiaa kuin Pohjoismaihin.

Entäpä naisen aseman Turkissa! Nuoren naisen on pysyttävä koskemattomana hääyöhön asti tai hän on pilaantunut ja hyljeksittävä hedelmä. Toisaalta kulissien takana tapahtuu koko ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, jota vaietaan visusti. Perhepiirissä tapahtuvia alistamisia ei katsota raiskauksiksi olipa kohteena sitten lapsi, miniä, käly tai vaimo. Opettajat, sihteerit ja sairaanhoitajat saavat vain niellä hullaantuneiden ihailijoiden ahdistelut. Kaksinaismoraali elää. ja voi hyvin

HONKASALO, LAURA: Vie minut jonnekin

Kustantaja: Otava 2018

Kolmekymppinen Nella on alakuloinen. Miksi? Onhan hänellä vakinainen työ ja mahdollisuus hankkia kaikenlaista pientä ylellisyyttä. On ystäviä, joiden kanssa naljailla ja puhua syvällisiä. Ovat ymmärtäväiset vanhemmat, jotka vaistoavat paljon, mutta eivät tuputa neuvoja. On koti kauniissa vanhassa kerrostalossa Töölössä. Ennen kaikkea on kiltti ja huomaavainen avomies Miska, joka nurisematta pitää kodin järjestyksessä, siivoaa ja tekee ruokaa.

Silti Nellan elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja väärältä. Työ kirjanpitäjänä tilitoimistossa ei suinkaan ole unelmien täyttymys, vaan jotakin johon Nella paremman puutteessa on ajautunut. Ongelmana on se, ettei Nella tiedä, mitä haluaisi tilalle. Vai tietääkö hän sittenkin pohjimmiltaan? Tuntuuko vain helpommalta pitää asiat muuttumattomina kuin hakea uutta ratkaisua?

Olin kuin artesaanileipä, joka oli päältä kullankeltainen, mutta kun siitä leikkasi viipaleen pois, sisältä paljastui suuri hiivan paisuttama kupla. Olin pelkkä kuori.

Suurimmaksi ongelmaksi tuntuu nousevan Nellan lapsettomuus. Hänestä itsestään on ihan hyvä olla PANK (professional aunt no kids) eikä häntä häiritse myöskään olla DINK (double income no kids). Avopuolisolla Miskalla sen sijaan on selvästi vauvakuume eikä hän noteeraa lainkaan Nellan vaivaantunutta väistelyä. Mitä tehdä? Auttaisiko kansalaisopiston jämäkkyyskurssi?

Vie minut jonnekin kuvaa hieman ironisesti hyvätuloisten nuorten kaupunkilaisten elämää, jossa tärkeintä tuntuu olevan pellavaiset pöytäliinat ja designvessapaperit. Tai laatuviinit ja fine dining -annokset. Tai tehosteripset ja geelikynnet. Mitä paineita tuleekaan, jos ei täytä lifestyle-blogien mittoja!

Nykyään kaikkialta tuli ohjeita siitä, miten piti elää. Piti syödä lehtikaalia ja smoothieta, ruveta vegaaniksi, luopua käsitellystä sokerista, välttää höttöhiilareita, syödä irtokarkkien sijaan siemeniä ja suklaan sijasta lanttua. Suolakin piti olla puhdasta tavaraa jostakin Nepalin vuorilta, eikä mitään tuikitavallista Jozoa. Avantouinti piristi kuulemma tehokkaammin kuin kahvi, ja paljasjalkajuoksu onnistui talvellakin.

Honkasalon teksti on kevyttä ja humoristista, mutta osuvaa. Henkilöt sanailevat vauhdikkaasti ja värikkäästi ja sekoittavat huolettomasti englantilaisperäisiä sanoja ja sanontoja suomenkieleen. Tämä on 2010-luvun nuorten elämää ja heidän eteensä tulevia valintoja, mutta vanhemman sukupolven elämänviisaudesta voi olla apua heillekin.

   ”Mä haluaisin, että te olette musta ylpeitä”, sanoin.

   ”Totta kai me ollaan susta ylpeitä”, isä sanoi ja rutisti. ”Sun pitäisi kuitenkin miettiä, miten voit itse olla ylpeä itsestäsi.”

SWÄRD, ANNE: Vera

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: Vera

Suomennos: Jaana Nikula

Eletään joulukuuta vuonna 1945. Ruotsissa on vuoden kylmin päivä, mutta Cederin hienostoperhe viettää häitä omistamassaan koleassa huvilassa Tukholman ulkosaaristossa. Sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, jonka naimattomuus kolmenkymmenenkolmen vuoden iässä aiheuttaa jo kuiskailua kaupungilla. Morsian on seitsemäntoistavuotias Sandrine, kieltä osaamaton pakolaistyttö. Kaikki tietävät, että hän on raskaana ja sen ettei lapsi ole Ivanin, mutta muuta he eivät tiedäkään.

Kuka on tuo lapsimorsian, tyttövaimo, joka on ilmaantunut kuin tyhjästä, sodan keskeltä tai ties mistä? Ivan kun olisi voinut saada kenet tahansa, aivan kenet tahansa. No, ”kenet tahansa” hän on näköjään saanutkin, valitettavasti.

Häävalssi on tuskin tanssittu, kun Sandrine jo synnyttää. Seuraavat viikot hän viettää omassa huoneessaan miltei jatkuvassa unenpöpperössä aviopuolison runsaskätisesti jakamien lääkkeiden ansiosta ja näkee Veraksi ristittyä pientä tytärtään vain satunnaisesti. Lapsi on taloudenhoitaja Vannan hellässä huomassa, Sandrine hyvässä turvassa ja koko perhe tyytyväinen.

Turruttavista lääkkeistä vierottauduttuaan Sandrine alkaa vähitellen ihmetellä. Miksi Ivan ei lähesty vaimoaan millään lailla? Millainen mies hän pohjimmaltaan on? Mitä salaisuuksia näennäisesti harmonisen perheen sisälle kätkeytyy? Sandrine itse pysyttelee varuillaan. Hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja hänen menneisyyteensä liittyy salaisuus. Muodostuuko turvapaikasta hänelle kultainen häkki?

Ongelma ei koskaan ole ollut siinä, etten olisi vahva, vaan siinä etten ole osannut olla heikko… tai ehkä en ole vain osannut pyytää apua, sehän vaatii kuitenkin edes hitusen luottamusta.

Nykyhetken kanssa vuorottelee kertomus Sandrinen aiemmasta elämästä lapsuusvuosista lähtien. Hän on varttunut ranskalaisen kaupungin satamakorttelissa ja saanut selviytymisen mallia omalta äidiltään. Kaikki oppi tulee tarpeeseen, kun toisen maailmansodan myllerrys aikanaan tavoittaa Sandrinenkin perheen.

Veraa lukee miltei ahmien. Swärdin tapa kirjoittaa on luontevan soljuvaa, mutta se ei peitä tarinan karuja piirteitä vaan tekee ne helpommiksi kestää. Kirja käsittelee naisen asemaa 1940-luvun Euroopassa monelta kantilta. Olipa yhteiskuntaluokka mikä tahansa, nainen on alistettu ja turvaton. Ruumiinsa joutuu elatusta vastaan myymään niin ylhäisönainen kuin satamakorttelin huora eikä tilannetta juuri muuta se, vallitseeko maailmassa rauha vai sotatila. Myös äitiyden kysymystä sivutaan. Voiko vastenmielisestä suhteesta alkunsa saanutta lasta rakastaa? Pitääkö äidin luopua omasta onnestaan lapsensa hyväksi?

Kirjan loppu tarjoilee yllätyksen toisensa perään ja loppu jää kutkuttavan avoimeksi. Mikä onkaan Sandrinen lopullinen ratkaisu avioliittonsa ja Vera-tyttärensä suhteen?

HAIG, MATT: Kuinka aika pysäytetään

Kustantaja. Aula & Co 2018

Alkuteos: How to Stop Time

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazardilla on poikkeuksellinen vaiva, anageria. Hän on pitkälti yli neljäsataa vuotta vanha, mutta näyttää nelikymppiseltä. Hän on tavannut Scott Fitzgeraldin ja Charles Chaplinin. Hän on esiintynyt yhdessä William Shakespearen ja Josephine Bakerin kanssa. Hän on ollut mukana kapteeni Cookin matkoilla.

Normaalia hitaammin vanheneva olemus on ongelma, jonka vuoksi Tom on joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja nimeä moneen otteeseen. Vanhempina aikoina hän ja hänen läheisensä olivat kuolemanvaarassa noituusepäilyjen vuoksi, uudempana aikana hän on vaarassa joutua koekaniiniksi ikuista nuoruutta etsivien tiedemiesten laboratorioon. Nyt Tom haluaa edes hetken kokea aivan tavallisen ihmisen huomaamatonta elämää, minkä luulisi hyvinkin onnistuvan peruskoulun historianopettajana. Kunhan ei rakastu.

Saat tietenkin rakastaa ruokaa, musiikkia, samppanjaa ja lokakuun harvoja aurinkoisia iltapäiviä. Saat rakastaa vesiputousten katselua ja vanhojen kirjojen tuoksua, mutta ihmisten rakastaminen on kiellettyä. Ymmärrätkö? Älä kiinny kehenkään ja yritä tuntea mahdollisimman vähän tapaamiasi ihmisiä kohtaan. Muuten menetät vähitellen järkesi…

Kirja seuraa Tomin elämää nykyhetkessä niin koulussa oppilaiden parissa kuin vapaa-ajalla Abraham-koiran kanssa. Menneisyys väijyy joka hetki taustalla. Milloin mikäkin tapahtuma, lause tai paikka voi tuoda jotakin kauan sitten koettua tuskallisen lähelle. Ovat ne ihmiset, joita ei ole pystynyt suojelemaan ja ne, jotka on menettänyt. Ajoittain käy mielessä ajatus kaiken lopettamisesta, mutta ei sittenkään ennen kuin on löytynyt se tärkein: oma tytär.

Tom ei suinkaan ole yksin, anageriasta kärsiviä eli albatrosseja on kokonaisen järjestön verran. Monet pakoilevat ja yrittävät olla herättämättä tavallisten ihmisten eli päivänkorentojen huomiota, mutta on niitäkin jotka haluavat elää avoimesti ja rohkeasti. Pystyisikö Tom muuttamaan ajattelutapaansa ja nauttimaan juuri siitä hetkestä, jossa parhaillaan elää? Uskaltaisiko rakastua, vaikka tietää yhteisen elämän lyhyyden?

Nyt tajuan sen. Niinä hetkinä, jotka pakahtuvat elämästä, nykyhetki kestää ikuisesti, ja tiedän, että minulla on vielä monta nykyisyyttä elettävänäni. Ymmärrän se. Ymmärrän, että aika pysäytetään siten, että lakataan antamasta sen määrätä.

Kuinka aika pysäytetään on jännittävä. Selviääkö Tom? Löytääkö hän tyttärensä? Onko albatrossien joukossa petturi? Kirja on myös eräänlainen historian oppitunti. Ollaan ruton vaivaamassa Lontoossa 1500-luvulla, Tyynellämerellä 1700-luvulla, Amerikan Villissä lännessä 1800-luvulla, iloisella 1920-luvulla Pariisissa, vankkaa johtajaa kaipaavan 1930-luvun Euroopassa. Tuntuu, että samoja virheitä toistetaan ajasta toiseen ja samat ennakkoluulot elävät ikuisesti.

Matt Haigin teos on nautinnollisen viihdyttävä, mutta se tarjoaa myös ajattelemisen aihetta. Ajatus lähes ikuisesta elämästä voi tuntua houkuttelevalta, mutta millaista se olisi todellisuudessa?

HASHEMZADEH BONDE, GOLNAZ: Olimme kerran

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: Det var vi

Suomennos: Jaana Nikula

Olimme kerran kertoo kolmen sukupolven naisista. Näkökulma on hieman päälle viisikymppisen Nahidin, joka on paennut miehensä ja tyttärensä kanssa Iranista Ruotsiin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Jäänyt leskeksi. Tehnyt työtä. Kasvattanut tyttärensä. Katkeroitunut.

Kirjan alussa Nahid kuulee sairastavansa pitkälle levinnyttä syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta tai ehkä vain muutama viikko, mutta parhaimmillaankin enintään pari vuotta. Nahidin ensimmäinen reaktio on kiukku: miksi juuri minulle käy näin! Toisaalta mielen perukoilla väijyy ajatus, että tässä saattaa olla oikeutettu rangaistus. Mistä?

Tarina etenee tästä lähtien kahdessa tasossa ja kahden erilaisen kipeän asian parissa. On nykyhetki, jota hallitsee Nahidin sairaus. Syöpä vaikuttaa asennoitumisessa arkeen ja muihin ihmisiin. Nahid ei liene kaikkein helpoimpia ihmisiä parhaimmillaankaan, mutta nyt hän on erityisen äksy. Sen saa kokea muita kipeämmin Aram-tytär, jota Nahid toki rakastaa, mutta jota kohtaan tuntee myös selittämätöntä kaunaa.

Toinen taso sijoittuu menneisyyteen ja kertoo Nahidin yksinhuoltajaäidistä ja seitsemästä sisaresta. Heidän epäitsekkään aherruksensa ansiosta Nahid pääsee opiskelemaan lääketiedettä ylipistoon, mutta tyttö liittyykin rakastamansa miehen vanavedessä vallankumousta ajavaan opiskelijaliikkeeseen. Väkivaltaisesti päättyneestä mielenosoituksesta tulee käänne, joka johtaa lopulta pakenemiseen pois kotimaasta ja sen myötä jatkuvaan juurettomuuteen ja suruun.

Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Nahidin on kovin vaikea ilmaista tunteitaan. Aram on käsittämättömän kärsivällinen ja huolehtivainen tytär, mutta ei hänkään kuule äitinsä pyytävän ”älä jätä minua”, jos tämän suu huutaa ”lähde!”. Sairaus on tehnyt Nahidista itsekeskeisen, omasta mielestään hänen pitäisi olla aina ja kaikkialla etusijalla.

Toivoin, että hän olisi voinut suoda kaiken huomionsa minulle. Jospa hän vain voisi ymmärtää, että olin tehnyt hänet tähän maailmaan itseni vuoksi, jotta en olisi yksin, jotta minun ei tarvitsisi maata täällä yksin. Hänen olisi pitänyt suojella minua yksinäisyydeltä. Sen hän oli minulle velkaa.

Ajoittain Nahid epäilee Iranista pakenemisen viisautta. Avioliitto ei ollut lainkaan sitä, mitä hän odotti. Elämä Ruotsissa ei ollut sitä mitä hän odotti. Pelottavat muistot ovat koko ajan läsnä ja kaipuu äidin luo.

Kaikki on edelleen olemassa. Jopa kohtalo, jota te pelkäsitte ja pakenitte. Jopa tuskallinen verinen kuolema pysyy mukananne. Se tulee öisin painajaisiinne. Se liikkuu muistoissanne kaikesta mitä olette nähneet ja mitä olette menettäneet. Se mitä te pakenitte, on mukananne yhtä elävänä kuin se merkillinen elämä johon yritätte sopeutua. Ei se katoa. Teidät on tuomittu ja niin on lapsennekin. Kaikki on jäljellä ja kaikki siirtyy perintönä eteenpäin.

Tulee kuitenkin hyvä uutinen, joka saa Nahidin vielä hetken taistelemaa syöpää vastaan ja tuo hänen sydämeensä rauhan. Kirjan loppu on kaunis.

VILKKO, MARJO: Vilpitön sydän : romanssi

Kustantaja: S&S 2018

Franka on 33-vuotias, varakkaan ja anteliaan miehen vaimo ja viisivuotiaan Leo-pojan äiti. Leo on ongelmalapsi, joka lopulta erotetaan päiväkodista häiriköinnin vuoksi. Tarjolla on kuitenkin hyvä vaihtoehto: päiväkodissa työskentelevä parikymppinen Alvar siirtyy Leon kokopäiväiseksi avustajaksi tämän kotiin. Kehitys on Leon kohdalla suotuisaa, mutta uutta eloa saa myös Franka-rouva.

En vieläkään tiennyt, mitä minulle oli tapahtumassa. En tiennyt, olivatko tunteeni aidosti omiani vai heijastusta siitä kiintymyksestä, jonka poikani oli kehittänyt Alvariin. En tiennyt, mikä oli synnyttänyt sen kivun, jonka olin tunnistanut hänen lähtöpäivänään.

Alvar on kaunis, hurmaava ja persoonallinen nuori mies, josta naiset helposti kiinnostuvat. Vastavuoroisesti Alvar itse ihastuu herkästi – onhan hän Patologinen Ihastuja. Kun Alvar saa päähänsä muuttaa Englantiin, on Frankan keksittävä syy yhteydenpitoon – hänestä tulee äidillinen neuvonantaja Miss Lonelyhearts.

Tieto rakastetun olemassaolosta valaisi yhtäkkiä yksinäisen hetken mutta yhtä hyvin kesken onnellisen päivän mieleen saattoi hiipiä muiden naisten kuvia ja avuton tunne: miksi me haluamme yhä uudelleen antautua rakkaudelle – vaikka tiedämme (tai meidän pitäisi tietää), että jokaisen rakkauden alku, jokainen antautuminen, pitää sisällään lopullisten jäähyväisten siemenen.

Ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, kun tilanne muuttuu. Frankan avioliitto on ohi ja kaipuu Alvaria kohtaan voimistunut. Myös Alvar tunnustaa olevansa rakastunut, mutta matkassa on yksi mutka: Alvar haluaa miltei pakkomielteisesti lapsia! Omia biologisia lapsia!

Franka on itse kokenut vanhemmuuden ja haluaa toki suoda kokemuksen rakastetulleenkin, mutta pystyykö hän enää itse tulemaan raskaaksi? Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Avoin avioliitto, jossa Franka olisi ”toinen äiti”? Kestäisikö rakkauden katedraali sortumatta Alvarin romanssia toisen naisen kanssa?

Olimme kumpikin luvanneet kärsiä rakkautemme takia. Tiesimme molemmat, miten paljon toinen uhrasi voidakseen jatkaa yhdessä. Tunsin suurta sympatiaa tätä vaikealta ja vanhanaikaiselta tuntuvaa lupausta kohtaan. Se tuntui käyvän niin vastaansanomattomasti meidän aikaamme vastaan, tätä aikaa jossa rakkautta ei enää odotettu eikä sen yllätykseen uskottu vaan se haluttiin suunnitella ja valmistaa seuranhakupalvelujen monivalintatehtävillä.

Vilpitön sydän -romaani kuvaa kahden ihmisen väkevää rakkautta kuin kyseessä olisi härkätaistelu – mutta kuka on matadori ja kuka härkä? Vai vaihtuvatko osat tarpeen mukaan? Toisaalta Frankan mielestä sekä rakkaus että härkätaistelu muistuttavat tangoa.

Aivan niin kuin matadorit, me otimme nyt askeleemme hyvin tietoisina jokaisesta. Mekin tanssimme ja tasapainottelimme hennolla rajalla, kutsuen ja kurottuen niin lähelle mustaa otusta kuin mahdollista… ja me yrittäisimme saada sen tanssimaan kanssamme, yhtä valmiina tuhoutumaan tai selviytymään hengissä.

Kirjan näkökulma on Frankan. Lukija saa seurata jokaista ajatusta, jokaista ristiriitaista tunnetta, jokaista muutosta mielialassa. Välillä tämä tunteissa vellominen on käydä ylivoimaiseksi: eikö vähempi jo riittäisi! Loppu enteilee jonkinlaista rauhaa, joskin myös epävarmuutta.

   Entä suuri taistelumme, etsikkoaikamme? Oliko se nyt ohi? Se tuntui nyt melkein vain hämärältä unelmalta, väärään aikaan eksyneiden romantikkojen harhailulta. Jatkuiko se vielä, vai olimmeko kuolleet jo viisi vuotta aikaisemmin – ja kaikki nämä vuodet, jolloin olin laskenut ruhjeita ja miekanpistoja, arvioinut väistöjä ja ohituksia, ja odottanut armahdusta, olimmekin olleet vain aaveita areenalla?

   En tiennyt, oliko härkä nyt kuollut vai armahdettu. En tiedä vieläkään. Tiedän vain, että joskus härkä armahdetaan.

Vilpitön sydän on Marjo Vilkon esikoisromaani ja perustuu paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Omakohtaisuuden huomaa, niin koskettavaa, pitkälle pohdittua ja monipuolista asian käsittely on. Teksti etenee viipyillen ja puntaroiden, luodaten kertojan tunteita viimeisintä vivahdetta myöten. Tämä ei ole vauhdikas toimintaromaani, vaan täynnä hiljaista filosofista pohdintaa. Upean omaääninen esikoisromaani!