WALKER, KAREN THOMPSON: Ihmeiden aika

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Age of Miracles

Suomennos: Pirkko Biström

Yksitoistavuotiaan Julian perhe asuu Kaliforniassa ja on varsin tottunut maankamaran liikahduksiin, mutta nyt tapahtuu jotain täysin odottamatonta: maapallon pyörimisliike hidastuu yhtäkkiä ja yhden ainoan lokakuisen yön aikana vuorokausi pitenee lähes tunnilla. Juliasta tämä on jännittävää, mutta dramaattisuuteen taipuvainen äiti pelkää heti pahinta ja alkaa kuumeisesti kerätä varmuusvarastoa. Useimmat muut uskovat kaiken olevan vain tilapäistä ja ihmiskeinoin hallittavissa.

Myöhemmin päädyin ajattelemaan niitä ensimmäisiä vuorokausia aikana jolloin me, koko ihmislaji, tajusimme että olimme olleet huolissamme vääristä asioista: otsoniaukosta, napajäätiköiden sulamisesta, Länsi-Niilin viruksesta ja sikainfluenssasta ja tappajamehiläisistä. Taitaa kuitenkin olla niin, että huolenaiheet eivät lopulta koskaan toteudu. Todelliset katastrofit ovat aina erilaisia – mahdottomia kuvitella, yllättäviä, tuntemattomia.

Maapallon pyörintä hidastuu hidastumistaan ja vuorokausi pitenee päivä päivältä, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Marraskuussa vuorokauden pituus on jo neljäkymmentä tuntia. Mitkään aikataulut eivät päde, vaan koulupäivänkin alkamisajankohta on tarkistettava joka aamu paikallistelevision uutiskanavalta. Lopulta maailmanlaajuisesti tehdään päätös, että palataan kahdenkymmenenneljän tunnin vuorokausirytmiin eikä yritetäkään elää auringon nousun ja laskun mukaisesti.

Kului päiviä. Kelloaamuja, kelloiltoja. Pimeys ja valo lipuivat ylitsemme kuin ohikulkevat myrskyt, vailla entistä kiinteää yhteyttä päiviimme ja öihimme. Hämärä laskeutui joskus keskipäivän aikaan; aurinko nousi joskus vasta illalla ja tavoitti lakikorkeutensa keskellä kelloyötä. Nukkuminen oli vaikeaa. Herääminen vielä hankalampaa. Kaduilla kulki unetonta väkeä. Ja vieläkin maapallo pyöri vuorokausi vuorokaudelta yhä hitaammin.

Kaikki ihmiset eivät halua ruveta elämään kellon tahdissa. Nämä aurinkoajassa elävät kutsuvat itseään tosiaikalaisiksi ja sovittavat elämänsä valon vaihteluiden mukaan. He nukkuvat kun on pimeää ja tekevät töitä kun on valoisaa. Monet näistä henkilöistä kuuluvat johonkin uskonlahkoon tai terveellisen elämäntavan kannattajiin ja lähtevät kaupungeista perustaakseen siirtokuntia aavikolle. Julian paras ystävä Hanna matkustaa perheensä kanssa Salt Lake Cityyn valmistautumaan maailmanloppuun muiden mormonien kanssa.

Kaiken tämän keskellä Julia elää vielä melko tavallista nuoren tytön elämää. On koulu, jossa tulee menestystä. Ovat ulkonäköhuolet, ovat omassa ruumiissa tapahtuvat muutokset. Ovat laimeat toveruudet, kun Hannaa ei enää ole. On yksinäisyys. On komea ja muiden mielipiteistä piittaamaton Seth Moreno, johon Julia on ihastunut. On vanhempien epäsopu. On salaisuuksia, joista muut eivät tiedä.

Vähitellen luonto muuttuu. Linnut kuolevat, mutta hyönteiset lisääntyvät. Vuorovedet voimistuvat, valtameret siirtyvät ja Golf-virta hidastuu. Mitä pitemmiksi valon ja pimeän ajat käyvät, sitä enemmän kasvullisuus kärsii. Pitkät päivät ovat paahteisia ja kasvit kuivuvat, pitkät yöt ovat jäätäviä ja kasvit paleltuvat. Satoa pystytään tuottamaan ainoastaan kasvihuoneissa, mikä merkitsee jättimäistä sähkönkulutusta.

Lopulta maan magneettikentässäkin tapahtuu muutoksia, aurinkomyrskyt hankaloittavat energiantuotantoa ja ihmiset majoittuvat pommisuojiin. Monella mielenterveys järkkyy ja yhä useampi sairastuu painovoimasairauteen (jota myöhemmin kutsutaan hidastumissyndroomaksi), jonka oireita ovat huimaus, kuvotus, unettomuus, väsymys ja pyörtyily. Joidenkin kohdalla tauti osoittautuu kohtalokkaaksi.

Ihmeiden aika on dystopia eli kuvaa maailmamme tuhoa. Teorioita ilmiöön kirjassa esitetään, mutta varmasti ei pystytä todistamaan mitään. Ihmisten selviytymisen suhteen ei anneta juuri toivoa – siihen tarvittaisiin ihme, mutta siitä huolimatta Walkerin teos on hämmästyttävän lempeä ja valoisa. Sitä voisi suositella myös nuorille lukijoille.

JÄRVIKALLAS, MARKO: Mihin täällä voi mennä

 Kustantaja: Siltala 2020

Mihin täällä voi mennä -kokoelma sisältää viisitoista lyhyehköä novellia, joissa kaikissa käsitellään jotain käännekohtaa ihmisen elämässä. Tunnelma on unenomainen – ei ihan painajainen, mutta joskus hyvin lähellä sitä. Monesti eletään illan tai yön pimeitä hetkiä. Harhaillaan kaduilla etsimässä jotain, ehkä toista ihmistä, mielenrauhaa tai ajatusten selkiintymistä.

Jo ensimmäinen novelli Vaatteet on niin intensiivinen ja vinksahtanut, että odotukset nousevat jatkon suhteen korkealle. Nuori nainen yrittää päästä eroon entisen kumppaninsa vaatteista ja joutuu aivan absurdiin tilanteeseen, jossa mielenterveyskin on jo vaarassa. Monta hyvää hetkeä on luvassa, vaikka kaikki kokoelman kertomukset eivät olekaan yhtä kiinnostavia.

Avioero tai parisuhteen ongelmat ovat sisältönä useammassakin novellissa, usein perisuomalaisten ilmiöiden eli alkoholinkäytön ja puhumattomuuden takia. Hyvänä esimerkkinä tästä on Kesämuistoja, jossa lapsen näkökulmasta seurataan aikuisten lähes sanatonta välienselvittelyä ja sen vaikutuksia lapsen omaan oloon. Joskus kirjailija näkee asioita koomisessa valossa. Kolmiodraamassakin voi elää sopuisasti, mutta entä jos kolmantena osapuolena ovat kumppanin koirat?

Rakastan sitä, mutta se pilaa elämäni. Sen läsnäolo tunkeutuu kaikkiin elämäni onkaloihin, kutistaa, tekee minusta aran ja helposti haavoittuvan. Niin kauan kun se on tuossa, ei ole mitään mahdollisuutta mihinkään. Se ei ymmärrä mitään, ei yhtään mitään, ei edes sitä että on jo menettänyt minut ja lapsen.

Seksi ja himo ovat asia sinänsä. Halu johdattaa niin nuoria kuin vanhuksia, niin vakiintuneita aviopareja kuin yksin jääneitä, niin naisia kuin miehiä. On kaipuuta ja rakkautta, mutta jotenkin tunteista ei osata puhua, vaan luotetaan enemmän tekoihin. Parissa novellissa nuori poika ajautuu aikuisten maailmaan tietämättä täysin, mitä häneltä odotetaan tai pitäisikö hänen jopa ottaa vastuuta tapahtumista.

Lapsen suhde vanhempiin ja etenkin isään on myös toistuva aihe. Lapsen päällimmäisin tunne saattaa olla viha, koska hän tuntee jossain vaiheessa tulleensa isänsä hylkäämäksi tai aliarvioimaksi. Toisinaan oleminen lähellä isää tuntuu vain epämukavalta, koska välimatka on kasvanut liian suureksi. Novelli Monttu kertoo perheestä, jossa miehet sukupolvesta toiseen tuntuvat katsovan tosiaan kuilun yli, kunnes lopulta vanhempi joutuu pohjalle katsomaan ylöspäin montun reunalle olevaa jälkeläistään.

Isä alkaa puhua, puhuu, en ymmärrä sanaakaan, olemmeko edes ihmisiä, lakkaan hetken kuluttua yrittämästä. Murahtelen kuitenkin jotain, ikään kuin vastaukseksi, ehkä väärään aikaan, väärällä tavalla, sillä isä katsoo minua kuin minussa olisi mennyt jokin perustavalla tavalla pieleen.

Järvikallaksen tapa kertoa asioita on hienovarainen. Kirjailija luottaa lukijaan ja jättää tarinaan mahdollisuuksia tehdä itse päätelmiä. Tilanteet vaihtuvat, ympäristö kuvataan muutamalla nopealla piirrolla, henkilöt astuvat esiin ja poistuvat taas – joskus tosin ikään kuin kesken esityksen.

Novelleissa alkulause on tärkeä, sillä se vie suoraan keskelle tapahtumia, mutta myös viimeinen kappale tai loppulause on huomionarvoinen. Joskus se vahvistaa jo saatua vaikutelmaa, joskus se kääntää kaiken ylösalaisin, joskus se on täysin tulkinnanvarainen. Kaiken kaikkiaan teksti on taloudellista ja harkittua. Vaikka usein ollaan aika raadollisten asioiden äärellä, pelastaa musta huumori tilanteen.

Marko Järvikallas (s. 1970) on teatteritaiteen maisteri, dramaturgi ja kirjailija. Hän on kirjoittanut ja ohjannut useita näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamoja sekä opettanut näyttämölle kirjoittamista. Mihin täällä voi mennä on Järvikallaksen ensimmäinen proosateos, mutta siinäkin näkyy vahvana dramaturgin ote.

BACKMAN, FREDRIK: Ahdistunutta porukkaa

 Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Alkuteos: Folk med ångest

Suomennos: Katriina Huttunen

Kymmenen vuotta sitten eräs mies seisoi sillalla. Tämä tarina ei kerro hänestä, mutta mies vaikutti merkittävästi kolmen (ehkä neljänkin) tarinassa esiintyvän henkilön elämään. Miten, se selviää kirjan mittaan.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Varsinainen tarina alkaa siitä, että eräs kirjan henkilöistä joutuu petollisen puolisonsa vuoksi karkotetuksi sekä kotoaan että työpaikaltaan. Hän haluaisi juhlia uuttavuotta kahden lapsensa kanssa, mutta hänellä ei ole asuntoa. Rahat eivät riitä vuokraan, koska uudessa työpaikassa palkka maksetaan vasta kuukauden koeajan jälkeen. Pankki taas ei myönnä lainaa, jos ihmisellä ei ole asuntoa. Niinpä tämä henkilö päättää ryöstää pankin.

Varsin avuttomaksi osoittautuva ryöstäjä onnistuu valitsemaan kohteekseen toimipisteen, jossa ei käsitellä lainkaan käteistä rahaa. Poliisia paetessaan hän sitten etsii turvaa talosta, jossa on meneillään asuntonäyttö. Siinä vaiheessa pankkiryöstö muuttuu panttivankidraamaksi.

Paikkakunta on niin pieni, että siellä on vain kaksi poliisia. He haluaisivat saada tilanteen ratkaistua ennen kuin Tukholmasta saapuva neuvottelija ottaisi kaiken kunnian, mutta vaikeaa se on. Poliisi saa kyllä vapautettua panttivangit, mutta itse ryöstäjä katoaa kuin savu tuuleen jättäen jälkeensä vain aseen ja valtavan verilammikon.

Kahdeksan panttivangin haastatteleminen osoittautuu sekin todella tuskastuttaviksi, sillä nämä ovat joko hidasjärkisiä tyhjän höpisijöiltä tai sitten riidanhaluisia ja ylimielisiä. Kukaan ei tunnu pelänneen ryöstäjää, vaan on panttivankitilanteen kestäessä syönyt kaikessa rauhassa pizzaa ja nauttinut ryöstäjän pyytämästä ilotulituksesta.

Tapahtumat vyöryvät ja ihmiset ajautuvat nolosta tilanteesta toiseen. Hupaisat tilanteet ja nokkelat repliikit sekä kertojan välihuomautukset saavat nauramaan, mutta oikeastaan kirjassa käsitellään hyvinkin vakavia asioita. Draaman keskelle joutuneet ihmiset nimittäin alkavat purkaa sydäntään ja kertoa toisilleen elämänvaiheistaan.

Paljastuu yksinäisyyttä, lamaannuttavaa syyllisyydentunnetta, surua rakkaan ihmisen menettämisestä ja pelkoa tulevaisuuden suhteen. Parisuhdeongelmia, puhumattomuutta, vääriä tulkintoja ja huonoiksi osoittautuvia hyviä tarkoituksia. Vaikka ihmisellä asiat näennäisesti olisivatkin hyvin, voi häntä silti kalvaa tunne kelpaamattomuudesta.

Hänellä ei ollut traumaa, ei aiheellista surua. Hän vain oli alakuloinen, koko ajan. Hänen rinnassaan asuva pieni paha olento ei näkynyt röntgenkuvissa, se kohisi hänen suonissaan ja täytti hänen päänsä kuiskauksilla että hän ei kelvannut, että hän oli heikko ja ruma ja että hän ei koskaan lakkaisi olemasta rikki. Ihminen voi saada päähänsä tehdä käsittämättömän tyhmiä asioita, kun kyyneleet ehtyvät, kun äänet joita kukaan muu ei kuule eivät lopu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Lopulta ihminen uupuu ihonsa kireyteen ja hartioidensa jäykkyyteen, seiniä pitkin rystyset valkoisina hiipimiseen ja pelkoon siitä että joku näkee ja siitä että kukaan ei näe.

Avautumisesta seuraa näiden ihmisten kohdalla hyvää. Avuksi monelle ahdistuneelle riittää jo se, että joku kuuntelee ja osoittaa kiinnostusta ja myötätuntoa. Ihan konkreettisiakin ratkaisuja porukassa löydetään. Muodottomalta möykyltä tuntuneen ongelman käsittely onkin kuin norsun syömistä – pala kerrallaan.

Sanotaan että ihmisen persoonallisuus on hänen kokemustensa summa. Mutta sehän ei ole totta, ei täysin, sillä jos menneisyytemme olisi kaikki mikä meitä määrittää, emme koskaan sietäisi itseämme. Meidän on vakuutettava itsellemme että olemme enemmän kuin eilisiä virheitämme. Että olemme myös kaikkia seuraavia valintojamme, kaikkia huomisiamme.

PS. Ahdistunutta porukkaa -romaanin lopussa on luettelo suomalaisista tukipalveluista puhelinnumeroineen ja nettiosoitteineen, jos ihminen tarvitsee jonkun, jonka kanssa puhua.

OATES, JOYCE CAROL: Elämäni rottana

 

Kustantaja: HarperCollins 2020

Alkuteos: My Life as a Rat

Suomennos: Kira Poutanen

Elämäni rottana -romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin South Niagaraan, joka on ollut ennenkin Oatesin teosten näyttämönä. Siellä asustaa irlantilaistaustainen, katolilainen ja työväenluokkainen Kerriganin perhe, jossa isä on perheen ehdoton pää ja aina vain väsyneemmäksi käyvä äiti vastuussa kodista. Lapsia siunautuu seitsemän kappaletta, joista viimeisimpänä kirjan päähenkilö Violet Rue. Tarinan alkaessa hän on kaksitoistavuotias.

Isälle, Vietnamin sodan veteraanille, on tärkeää kuulua Irlannista Yhdysvaltoihin muuttaneiden Kerriganien kunnialliseen sukuhaaraan. Siksi perheen nimeä ei saa häpäistä eikä sen sisäisiä asioita päästää julkisuuteen. Parhaimmillaan isä osaa olla hurmaava, mutta humalapäissään täysin arvaamaton. Poikiaan hän nöyryyttää ja kurittaa vielä sittenkin, kun nämä ovat jo lähes täysikäisiä, mutta tyttäriään hän jumaloi. Etenkin kuopustaan.

Vuosia sitten, kun olit pieni tyttö, isä paukkasi aina sisään: Hei, kotona ollaan! Hän huusi sinua: Hei, Violet Rue, isä on kotona! Missä isän paras tyttö on? Violet RUE!

Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Neljä nuorukaista, joukossa Kerriganin kaksi vanhinta poikaa eli Jerome Junior ja Lionel, pahoinpitelevät mustan koulupojan niin pahasti, että tämä kuolee vammoihinsa. Violet sattuu näkemään jotain, jonka perusteella osaa myöhemmin laskea yhteen yksi plus yksi. Tieto on niin raskas, että aiemmin tasapainoinen tyttö muuttuu itkeskeleväksi ja uniinsa pakenevaksi.

Violet yrittää puhua äidilleen, mutta tämä vain raivostuu. Hän yrittää keventää sydäntään rippituolissa, mutta pappi keskeyttää tunnustuksen alkuunsa. Lionel-veli vainuaa uhan ja tönäisee sisarensa alas jäisistä rappusista niin että tämä loukkaantuu pahasti. Varoittaakseen? Tappaakseen? Äiti kieltäytyy viemästä tyttöä lääkäriin, mutta kouluterveydenhoitajan luona koko tarina lipsahtaa ulos.

Kukaan ei satuta sinua. Ei enää koskaan. Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet.

Nuorukaisille määrätään pitkät vankeustuomiot. Mielipiteet vellovat. Monet uskovat, että pojat on pakotettu tunnustamaan ja heidät on tuomittu vain, koska he ovat valkoisia. Suurin syyllinen heidän kohtaloonsa on selvästikin nuorin sisar, vasikkahuora ja rottanarttu.

 Tytär ei koskaan sanonut olevansa pahoillaan. Ei koskaan pyytänyt anteeksi. Janosi vain rakkautta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

 Jeromen sydän on haavoilla, tyttären petos oli vielä vuosienkin jälkeen kuin avoin haava. Sillä Violetia Jerome oli rakastanut eniten.

Violetin turvallisuuden vuoksi hänet otetaan huostaan ja sijoitetaan lapsettomaan sukulaisperheeseen. Irma-täti olisi valmis rakastamaan tyttöä ja antamaan tälle kaikkensa, mutta Violet vain odottaa paluuta kotiin. Hän ei käsitä, millainen paaria on perheensä silmissä, eikä osaa kuvitellakaan, että karkotus tulisi kestämään kolmetoista pitkää vuotta.

Minulla ei ollut yhteyttä ihmisiin, jotka olisivat voineet auttaa minua. Jos elämäni rottana jonain päivänä päättyy, voin muistella näitä vuosia kuin kuumeista unta, jossa uneksija juoksee jatkuvasti epätoivoisena pakoon jotakin.

Koko ajan Violetia kalvaa pelko siitä, että veljet – etenkin Lionel – vapautuisivat ennen aikojaan ja tulisivat kostamaan. Koettelemukset eivät lopu tähän, niin kohtuuttomalta kuin se tuntuukin, vaan Violetin tielle osuu hyväksikäyttäjiä toisensa jälkeen. Miehiä, joihin tyttö on luottanut ja joilta hänen olisi kuulunut saada turvaa ja huolenpitoa. Onko siis ihme, jos Violetille kehittyy vakavia itsetunto-ongelmia?

Tarina on rankka ja Oates kertoo sen kiihkolla, joka osoittaa hänen elävän teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi varttuvan naisen mukana kaikkien epäoikeudenmukaisuuksien ja alistamisien läpi. Kehityskaari on kuitenkin hyvä, sillä kirjan lopussa Violet on jo valmis päästämään irti menneestä ja siirtymään eteenpäin. Päätökset tulevaisuuden suhteen tekee hän itse eikä kukaan ulkopuolinen.

KELLY, ERIN: Kiviäidit

Kustantaja: Gummerus 2020

Alkuteos: Stone Mothers

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Kiviäidit-teoksessa kahden naisen elämät kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Tärkeässä roolissa on englantilaiseen maaseutukaupunkiin rakennettu suuri mielisairaala Nazareth, joka ennen sulkutumistaan oli seudun ainoa merkittävä työnantaja. Siellä työskentelivät myös Mariannen sukulaiset isoäidistä lähtien, mutta tyttö itse käy rakennuksessa vasta tutustuttuaan kylän tavoitelluimpaan poikaan, Jesseen. Silloin rakennus on jo autio ja rapistunut.

Jesse unelmoi Nazarethin uudesta tulemisesta ja uusista työpaikoista, mutta Mariannea kiinnostaa historia. Hänen sattumalta löytämänsä asiakirjat osoittautuvat myöhemmin kohtalokkaiksi, sillä ne johtavat kiristykseen ja kiristyksen seurauksena yhden ihmisen kuolemaan. Kuolema onnistutaan salaamaan, mutta Marianne ei kestä tilannetta, vaan pakenee kotikylästä seuranaan syyllisyydentunne ja pelko paljastumisesta.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Marianne on menestyvä lontoolainen uranainen, naimisissa hyvätuloisen miehen kanssa ja aikuisen tytön äiti. Aviopuoliso Sam kuvittelee ilahduttavansa vaimoaan hankkiessaan tämän kotisedulta entisestä mielisairaalasta kakkoskodin, jossa Marianne voisi asua ja auttaa muistisairaan äidin hoidossa tarvitsematta vaivata sukulaisiaan. Samille on täysi yllätys, millaiseen paniikkiin vaimo joutuu rakennuksen nähdessään.

   ”Olen niin pahoillani”, sanon, enkä pysty muuhun, sillä mielessäni olen taas seitsemäntoistavuotias ja kuljen parantolan kaikuvilla osastoilla. Poltettuja papereita, rasti ruutuun -lomakkeisiin ja lääkärin kierroksiin kutistuneita elämiä. Avaimet kääntyvät ovissa. Kuulen lasin helähtävän rikki ja juoksuaskelia pakoon. Minua määrittävät asiat lakkaavat olemasta: äiti, vaimo, työ. Titteli nimeni edessä ja sen jälkeen tulevat kirjaimet pyyhkiytyvät pois, ja minussa on vain menneisyyttä. Ajatus sairaalaan palaamisesta tuntuu – vertauskuva muodostuu mielessäni ennen kuin ennätän estää sitä – sähköiskulta.

Marianne ei pelkää salaisuuden paljastumista itsensä vuoksi. Ei häntä huoleta maineen menetys eikä edes avioliiton vaarantuminen, vaan se miten tieto vaikuttaisi tyttäreen, Honoriin. Honor on aina ollut henkisesti hauras ja reagoinut itsetuhoisesti vähäisempiinkin pettymyksiin. Mitä hänelle merkitsisi koko siihenastisen elämän perustusten sortuminen?

Mariannen lisäksi vain kaksi henkilöä tietää vanhasta salaisuudesta. Toinen on Jesse, jonka Marianne jätti hyvästejä heittämättä ja joka kantaa siitä kaunaa. Toinen on parlamenttiedustaja Helen Greenlaw, joka aikoinaan seudun johtavana terveysviranomaisena vaikutti merkittävästi mielisairaalan sulkemiseen. Siihen Helenillä oli omat syynsä, mutta niistä Marianne ja Jesse eivät tiedä. Muiden kaupungin asukkaiden tavoin hekin näkevät Helenissä vain hirviön.

Huonoina päivinä pelkään, ette Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään. Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus, sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat kuin letto.

Kiviäidit on useammassa aikatasossa liikkuva taidokas trilleri. Parasta siinä on kuvaus 1950-luvun mielisairaanhoidosta, joka oli todella julmaa, mielivaltaista ja alentavaa. Jo joutuminen potilaaksi saattoi johtua jostain muusta kuin todellisesta sairaudesta ja hoitomuotojen suhteen oli sananvaltaa vain ylimielisillä lääkäreillä.

PS. Kiviäidit-nimitystä käytettiin viktoriaanisella ajalla mielisairaaloista. Silloin kuviteltiin, että rakennuksen arkkitehtooninen muoto voisi auttaa sairaiden parantumisessa.

PATTERSON, JORGE ZEPEDA: Kuolema kelloa vastaan

Kustantaja: Minerva 2020

Alkuteos: Muerte contrarreloj

Suomennos: Mila Lahdenpohja

Jorge Zepeda Patterson (s. 1952) on meksikolainen kirjailija ja toimittaja. Toimittuaan useiden meksikolaisten sanomalehtien päällikkönä Patterson on nykyään Meksikon johtavan uutissivuston päätoimittaja ja kolumnisti kuudessatoista lehdessä. Hänen romaaninsa ovat saaneet palkintoja ja olleet arvostelumenestyksiä. Kuolema kelloa vastaan on ensimmäinen Pattersonilta suomennettu teos.

Kuolema kelloa vastaan sijoittuu ammattikilpapyöräilyn maailmaan. Tour de France on maailman tunnetuin ja ehkä vaativinkin kilpapyöräilytapahtuma, mutta nyt ympäriajoon on tullut lisäjännitystä. Vaikuttaa siltä, että joku eliminoi kilpailijoita yksi kerrallaan mitä erilaisimmin keinoin: tönäisemällä autolla, järjestämällä väkivaltaisen ryöstön, myrkyttämällä, aiheuttamalla pyöräilijöiden ketjukolarin, sabotoimalla pyöriä ja lopulta murhaamalla. Lopulta poliisi ryhtyy tutkimaan asiaa.

Ranskan ympäriajon ehdoton ennakkosuosikki on amerikkalainen Steve Panata, joka on voittanut kilpailun jo neljästi. Steven tukena ovat vaikutusvaltainen Fonar-talli ja taitavat apuajajat, joista tärkein  on kolumbialaisranskalainen Marc Moreau eli Hannibal. Marcin tehtävänä on seurata tapahtumia kisan aikana ja ohjata oman tallin joukkuetta niin, ettei Steve jää koskaan saarroksiin. Taitavan ja vahvan mäkiajajan Marcin on myös ”hinattava” Steve peesissään vaikeiden mäkiosuuksien läpi.

Tänä vuonna, samoin kuin edellisinäkin, minun tehtäväni oli pääasiassa olla voittamatta. Olin auttamassa Steveä voittamaan, apuajaja – ja joukon paras muuten. Kahdenkymmenenyhden päivän ajan suojelisin Steveä vastustajilta, sivutuulelta, nälätä ja janolta, onnettomuuksilta ja kaatumisilta, ja ennen kaikkea jyrkiltä mäiltä, joissa hänen vastustajansa voisivat murskata hänet täydellisesti. Olin kuin kelkka, jolla Steve saattoi liukua mahdollisimman vaivattomasti viimeisille kilometreille ennen nousua, vaikka se tarkoitti sitä, että ajoin itseni aivan piippuun ja päädyin lopulta kilpailun viimeisille sijoille. Vaikka Steve nousi yksin palkintokorokkeelle, olimme olleet viime vuodet porukan paras parivaljakko.

Taitojensa puolesta Marc olisi itsekin saattanut olla tallin ykkösajaja, mutta Steven amerikkalainen tausta ja karismaattisuus olivat aikoinaan ratkaisevia tekijöitä. Marc on tyytynyt osaansa – ainakin tähän asti. Steve on ollut hänen paras toverinsa, miltei veli eli bro, mutta nyt epäluottamus kalvaa. Marc epäilee Steveä sabotaaseista ja Steve Marcia epälojaalisuudesta. Lusikkansa soppaan pistävät vielä Marcin läheiset ystävät ja uskotut.

Juoni on jännittävä ja monivaiheinen. Hieman yllättää sabotoijaksi paljastuva henkilö, mutta enemmän askarruttaa kysymys siitä, onko Marcia manipuloitu – ja kuinka monelta taholta? Yllättäen myös kilpapyöräilyn maailmaan tutustuminen on varsin mielenkiintoista ja avartavaa.

BARTON, FIONA: Epäilty

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Suspect

Suomennos: Pirkko Biström

Kahdeksantoistavuotias Alex-neiti on vuoden verran suunnitellut parhaan ystävänsä Magsin kanssa Thaimaan matkaa, kun ystävä peruukin lähtönsä. Magsin tilalle suorastaan hinkuu koulutoveri Rosie, jonka Alex helpottuneena hyväksyy uudeksi matkatoverikseen, vaikka tunteekin tytön vain pintapuolisesti. Perillä Thaimaassa selviää nopeasti, miten kaukana tyttöjen odotukset ja toiveet ovat toisistaan: Alex haluaa tutustua maan kulttuuriin ja Rosie poikiin ja bilettämiseen.

Poissaolo kotoa ei ollut tehnyt heistä parhaita ystävyksiä. Se oli pikemminkin vain laajentanut heidän välistään ammottavaa eroavuuksien kuilua. Alex oli joutunut ikävän isosiskon rooliin, sen joka näki aina asioiden kielteisen puolen, kun taas Rosie oli iloluontoinen tyttö, joka osasi pitää mahtavan hauskaa.

Alexin viestit vanhemmille ovat kaikesta huolimatta pelkästään positiivisia, kunnes ne yhtäkkiä lakkaavat. Ei tule myöskään odotettua soittoa kotiin sinä päivänä, kun koulun päättökokeiden tulokset julkistetaan. Vanhemmat huolestuvat, mutta poliisi on kohdannut nuorten ”katoamisia” niin usein, ettei tässä vaiheessa suhtaudu asiaan kovin vakavasti. Tilanne muuttuu, kun Thaimaassa löydetään tulipalossa tuhoutuneen hostellin raunioista kahden nuoren naisen ruumiit.

Post-lehden tähtitoimittaja Kate Waters ryhtyy tekemään juttua tapauksesta. Hänellä on hyvät suhteet poliisiin ja kokemuksen tuomaa taitoa luoda luottamukselliset välit myös sureviin vanhempiin. Niinpä juuri hän saa luvan matkustaa vanhempien kanssa Thaimaahan tutustumaan lähemmin tilanteeseen ja haastattelemaan mahdollisia todistajia.

Katella on Thaimaahan matkaan myös henkilökohtainen syy. Pari vuotta aikaisemmin hänen lahjakas poikansa Jake ilmoitti yhtäkkiä lopettavansa oikeustieteen opinnot ja lähtevänsä Thaimaahan pelastamaan merikilpikonnia ja etsimään samalla itseään. Vanhempiinsa Jake on kuluneiden vuosien aikana ottanut vain muutaman kerran yhteyttä, mutta Kate toivoo nyt löytävänsä poikansa ja saavansa tämän mukanaan takaisin kotiin.

Tapahtumia seurataan Katen, Alexin äidin Lesleyn ja poliisi Bob Sparkesin näkökulmasta, minkä lisäksi lisävaloa antavat Alexin ystävälleen Magsille lähettämät kitkerät sähköpostit. Barton kieputtaa tarinaa ovelasti. Jossain vaiheessa tietynlainen ratkaisu näyttää päivänselvältä, mutta uudet johtolangat saattavat muuttaa tilanteen hetkessä. Media saa kritiikkiä skandaalihakuisuutensa vuoksi. Yksi ja sama henkilö saattaa lyhyessä ajassa olla otsikoissa ensin sankarina, sitten hirviönä ja lopulta uhrina.