ORANGE, TOMMY: Ei enää mitään

Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: There There

Suomennos: Jussi Korhonen

Oaklandista kotoisin oleva Tommy Orange (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen. Hänen urbaani-intiaaneja käsittelevä esikoisromaaninsa Ei enää mitään oli vuonna 2018 ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi ja voitti American Book Awardin vuonna 2019.

Ennen meitä kutsuttiin katuintiaaneiksi. Kaupungistuneiksi, pinnallisiksi, teennäisiksi, kulttuurinsa menettäneiksi pakolaisiksi, meitä kutsuttiin omenoiksi. Omena on punainen ulkoa ja valkoinen sisältä. Mutta me olemme syntyneet esi-isiemme teoista. Heidän selviytymiskeinoistaan. Me olemme muistoja joita emme muista, muistoja, jotka elävät sisällämme, jotka tunnemme, jotka saavat meidät laulamaan ja tanssimaan ja rukoilemaan…

Ei enää mitään -teoksen kertojina esiintyy kaksitoista ”Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvaa intiaania” eli natiivia, jotka ovat jo asettuneet pysyvästi asumaan kaupunkiin. Oaklandiin on tulossa Suuri Powwow, johon kaikki aikovat jollakin tapaa osallistua. Jotkut ovat suunnittelemassa ja järjestämässä tapahtumaa, jotkut harjoittelevat tanssi- tai rumpuesitystä ja jotkut valmistelevat lippukassan ryöstöä.

Powwow’t keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa, johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa, tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwow’t jatkuvat, koska meillä on harvoja yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme.

Kertojia on siis paljon ja ensi alkuun heidän välisiään yhteyksiä on vaikea hahmottaa. Useassa perheessä toinen vanhemmista puuttuu eivätkä lapset aina edes tiedä, kuka heidän isänsä tai äitinsä on. Esimerkiksi Jacquie Red Feather on sekä Bluen että yliannostukseen kuolleen Jamien äiti, mutta Bluen hän on antanut adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen ja luovuttanut Jamien kolme poikaa (Orvil, Lony ja Loother) pikkusiskonsa Opalin hoiviin.

Hyvin monella kirjan henkilöistä on kosketusta päihteisiin joko myyjänä tai käyttäjänä. Tony Loneman -niminen nuorukainen syntyi kehitysvammaisena äitinsä raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Jacquie Red Feather puolestaan pääsi alkoholin makuun jo alaikäisenä eikä raitistuminen ole lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta onnistunut, vaikka Jacquie on ammatiltaan päihdetyöntekijä. Nyt hänellä kuitenkin on vahva kannustin ja hyvä tukija yrityksessä päästä viimeinkin kuiville. 

Yhteistä kaikille kirjan kertojille on huonommuuden- ja osattomuudentunne, jota valkoisen väestönosan asenteet ja käytös vain vahvistavat. Yliopistotutkintokaan ei estä lamaantumista, jos ei ole töitä eikä mahdollisuutta sosiaalisen aseman kohentamiseen. Joku saattaa uhmassaan jopa vahvistaa vallitsevia asenteita, mutta on niitäkin, jotka vain yrittävät unohtaa taustansa.

Alkuperäiskansalta on viety pyhät paikat, mutta onko myös powwow vain tuhoon tuomittu yritys pitää vanhoja perinteitä yllä? Jotkin vanhat uskomukset elävät yhä, mutta ihmeellisiä asioita tuntuu esiintyvän oikeastikin. Kuinka on selitettävissä kahden eri sukupolven edustajien säären kyhmystä löytyvät hämähäkinjalat?

Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Orangen kirja saa aivan uudella tavalla ymmärtämään, miten julmasti valkoiset uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ovat maan alkuperäiskansaa kohdelleet. Esimerkiksi Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan ”onnistuneeseen joukkomurhaan”, josta Ei enää mitään -teoksen prologissa kerrotaan.

Ei enää mitään -romaani on karhean realistinen ja ironinen, mutta siinä on myös lämpöä ja ymmärtämystä. Tarinan henkilöt ovat elämän kolhimia ressukoita, mutta heissä on myös sitkeyttä, epäitsekkyyttä ja pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Kirjan lopun tapahtumavyöry on hurja, sekava ja pelottava, mutta ehkä hyvyys ja anteeksianto sittenkin voittavat ja vahvistavat haurasta uskoa tulevaisuuteen.

POWERS, RICHARD: Ikipuut

Kustantaja: Gummerus 2021

Akuteos: The Overstory

Suomennos: Sari Karhulahti

Sinulla ja takapihallasi kasvavalla puulla on sama esi-isä. Teidän tienne erosivat puolitoista miljardia vuotta sitten. Vaikka olette kulkeneet valtavan pitkän matkan eri suuntiin, neljännes geeneistänne on edelleen yhteisiä.

Ikipuut-teos sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kattaa ajanjakson 1800-luvulta nykypäivään. Ensimmäinen osa Juuret esittelee kirjan yhdeksän päähenkilöä kertomuksen lähtötilanteessa. Joukko on hyvin sekalainen eikä kaikilla ole tässä vaiheessa mitään yhteyttä puihin tai metsiin. Joillakin sitäkin enemmän, sillä puut innoittavat niin taiteilija Nick Hoelia kuin tietokonepelien pioneeria Neelayta.

Joillakin suhde puihin on käytännönläheisempi: sotaveteraani Douglas istuttaa douglaskuusia hakkuuaukioille ja aviopari Ray ja Dorothy hankkii aina häidensä vuosipäivänä puutarhaan jonkin puun. vaikka ei erota tammea lehmuksesta.

Yhdistävä voima Ikipuut-romaanissa on kuulo- ja puhehäiriöinen Patricia, joka väitöskirjaa tehdessään oivaltaa, että puut ovat sosiaalisia ja pitävät huolta toisistaan. Tiedemaailmassa teoria nauretaan suohon, mutta se jää silti elämään ja vaikuttaa lopulta tavalla tai toisella kirjan kaikkiin päähenkilöihin.

Vaikka jokainen noista hitaista ja maltillisista kasveista on omanlaisensa, ne osaavat välittää toisilleen seikkaperäisiä viestejä, ja ne muovaavat toisiaan, puhdistavat vettä, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat linnuille pesäpaikkoja, suodattavat maaperästä myrkkyjä ja stabiloivat kasvupakkansa mikroilmastoa. Kun riittävän monet organismit toimivat yhdessä maanpinnan ylä- ja alapuolella, syntyy jotakin, millä on päämäärä. Syntyy metsä.

Kirjan toinen osa on nimeltään Runko. Ihmiset heräävät huomaamaan, miten vanhoja ja harvinaisia metsiä kaadetaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Joskus ilman lupaa, salakähmäisesti yön pimeydessä. Muutama kirjan päähenkilöistä liittyy punapuiden hakkuita vastustaviin mielenosoituksiin, kahlitsee itsensä puihin tai elää viikkokaupalla vartiossa jättipuun oksistossa. Rauhanomaisina alkaneet mielenosoitukset muuttuvat väkivaltaisemmiksi reaktiona virkavallan koviin otteisiin ja osa aktivisteista turvautuu laittomuuksiin. Orastavilla rakkaustarinoilla ei tässä tilanteessa tunnu olevan kasvuvoimaa.

Aktivistien turhautumisen ymmärtää kyllä, kun lukee kaikkiin aisteihin vetoavia tunnekylläisiä kuvauksia vuosisatoja vanhoista majesteetillisista punapuista, jotka kannattelevat oksillaan kokonaista ekosysteemiä, ja jotka kaadetaan kertaluontoisen rahallisen korvauksen takia. Tai haapametsiköistä, joiden ikiaikaiset juuret katkaistaan asutuksen tieltä. Puiden mukana tuhotaan myös monien eläin- ja kasvilajien elinmahdollisuudet.

Miten siroja siluetteja, miten elegantteja puita. Ne häpeävät ihmisten puolesta, häpeävät tehokkuuden ja määräysten takia. Niiden rungot ovat harmaakaarnaisia ja oksat koskemattoman vihreitä. Oksia peittävät neulaset siirottavat ylös ja sivuille. Taimet näyttävät levollisilta ja jopa filosofisilta rauhassaan. Niiden riippuvat kävyt ovat kuin pieniä kulkusista koottuja helistimiä, jotka tyytyvät olemaan hiljaa.

Latvus-nimisessä kolmannessa osassa virkavaltaa pakoilevat luonnonsuojeluaktivistit pohtivat kukin tahollaan, onko heidän toimillaan ollut mitään merkitystä. Ovatko he uhranneet uransa, ihmissuhteensa ja ehkä terveytensäkin aivan turhaan? Kulkeeko ihmiskunta vääjäämättä metsien tuhoa kohti? Ensimmäisiä merkkejä hakkuiden aiheuttamista katastrofeista on jo näkyvissä. Tulevaisuudennäkymät pelottavat.

Osa kirjan keskeisistä henkilöistä löytää vasta tässä vaiheessa puiden maailman ja niiden ihmeet ja lohdullisuuden. Osa jatkaa edelleen hiljaista työtään puiden parissa. Kirjan viimeinen osa Siemenet onkin edellisiin osiin verrattuna lohdullinen: puut palaavat kyllä ajan myötä, jos ne jätetään rauhaan. Viimeinen sana on SILTI.

Yhdysvaltalainen Richard Powers (s. 1957) voitti vuonna 2019 Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon Ikipuut-teoksella. Kertomansa mukaan hän sai inspiraation siihen kävelyretkellä vuoristossa, missä päätyi jättimäisen punapuun juurelle. Sen jälkeen Powers on kerännyt huiman määrän metsiin, puihin, eläimiin, ekosysteemeihin ja ilmastoon liittyvää tietoutta.

Ikipuut on helppolukuinen ja mukaansa tempaava romaani, jossa upeiden puiden lisäksi on myös mielenkiintoisia ihmiskohtaloita. Yhdeksän päähenkilön tarinat koskettavat toisiaan kuin puiden juuret ja heidän tekojensa siemenet jäävät elämään. Luvassa on surua, epävarmuutta ja pelkoa, mutta myös rakkautta, myötätuntoa ja rohkeutta.

PS. Kunnioittaa täytyy suomentaja Sari Karhulahtea, joka on löytänyt vastineet mitä oudoimmille puulajeille (esimerkiksi sutijupille).

SHAFAK, ELIF: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Kustantaja: Gummerus 2021

Alkuteos: 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World

Suomennos: Maria Erämaja

Tequila Leilan nimellä tunnettu prostituoitu on kuollut, mutta hänen tajuntansa käy silti vielä läpi elämän merkkipaaluja ja niitä tapahtumia, joiden ansiosta hän tutustui lähimpiin ystäviinsä. Tuo tila kestää täsmälleen 10 minuuttia ja 38 sekuntia.

Vaikka sydän oli lakannut sykkimästä, aivot hangoittelivat vastaan, taistelijana loppuun asti. Aivot siirtyivät korkeamman tietoisuuden tilaan, ja ne tarkkailivat ruumiin kuolemaa, vaikka eivät olleet valmiit hyväksymään omaa loppuaan. Hänen muistinsa syöksähti esiin. Innokkaana ja uutterasti se keräsi loppua kohti viilettävän elämän palasia. Hän muisti asioita, joita ei edes tiennyt voivansa muistaa, asioita, joiden oli uskonut kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Ajasta tuli juoksevaa, ja kiihkeästi virtaavat muistikuvat tunkeutuivat toistensa lomaan, mennyt ja nykyisyys olivat erottamattomia.

Jokainen kuoleman jälkeinen minuutti tuo Leilan mieleen jonkin muiston ja siihen liittyvän maun, tuoksun tai värin. Esimerkiksi suola muistuttaa siitä, että kätilö upotti vastasyntyneen Leilan suolaan, koska tyttö ei muuten suostunut itkemään. Mullan maku taas perhekriisien vuodesta 1963, jolloin 16-vuotias Leila päätti jättää kotinsa ja paeta Istanbuliin. Viimeisten tietoisuuden sekuntien kuluessa kotitekoisen mansikkakakun vaaleanpunainen väri muistuttaa Leilan viimeisestä syntymäpäiväjuhlasta.

Leilan nimi oli oikeastaan Leyla Afifa Kamile eli kunniallinen, siveä ja täydellinen. Suuri vaatimus perheessä, joka on täynnä salaisuuksia. Kumpi isän kahdesta vaimosta on Leilan oikea äiti? Mihin on kadonnut armenialainen lääkäriperhe, joka omisti heidän asuttamansa talon? Miksi sedän yölliset teot ovat Leilan syytä? Miksi isästä tulee kiihkouskovainen?

Istanbulissa viattomuuttaan prostituoiduksi ajautunutta ja siten perheensä maineen tuhonnutta Leilaa kielletään poliisilla uhaten ottamasta enää koskaan yhteyttä kotiin. Onneksi hänen ympärilleen muodostuu vähitellen viiden uskollisen ja lojaalin ystävän piiri, hänen uusi perheensä.

Hän ei ollut koskaan sanonut ystävilleen sitä, ei ihan suoraan, mutta he olivat hänen turvaverkkonsa. Aina kun hän kompuroi tai kellahti kumoon, he olivat hänen tukenaan, he kannattelivat häntä tai pehmensivät putoamisen vaikutusta.

Leilan ystävät ovat taustoiltaan hyvin erilaisia, mutta he kaikki ovat suunnanneet Istanbuliin toivoen voivansa elää siellä omana itsenään samanmielisten ihmisten seurassa. He ovat: anatolialainen transnainen Nostalgia Nalan, kristitty somali Jameelah, libanonilaistaustainen lyhytkasvuinen Zaynab122 ja perheväkivaltaa paennut mesopotamialainen Hollywood Humeyra. Viides ystävä on Leilan lapsuudesta asti tuntema Sinan, jolla muista poiketen on perhe ja hyvä työ valtionpankissa. Leila kutsuu häntä Sabotaasiksi.

Leilan kuoleman jälkeen ystävät suunnittelevat hänelle kauniita hautajaisia, mutta byrokratia on armoton. Viranomaiset luovuttavat vainajan vain lähiomaisille ja näiden kieltäytyessä hautaavat ruumiin Istanbulin ulkopuolella sijaitsevalle Yksinäisten hautausmaalle samaan joukkoon rikollisten, huumeongelmaisten, itsemurhan tehneiden ja Välimereen hukkuneiden pakolaisten kanssa.

Leilan ystävät eivät kuitenkaan hevin luovuta. Edessä onkin romaanin aiemmasta tyylistä täysin poikkeava vauhdikas ja paikoin jopa farssimainen seikkailukertomus viisikon yrityksestä toimia ruumiinryöstäjinä. Kirjan lopussa Leilan sielu liukuu maallisesta vapautuneena uuteen olomuotoonsa.  

Naisten Turkissa kokema väheksyntä nousee kirjassa esiin monella tapaa. Esimerkiksi Leila tuntee lapsesta asti olevansa riittämätön, koska ei ole perheen palavasti toivoma poika. Hän pystyisi kohentamaan tilannettaan vain olemalla nimensä mukaisesti puhdas ja täydellinen ja solmimalla perheen järjestämän avioliiton.

Myös Leilan ystävien kertomukset valottavat naisten aseman heikkoutta. On ihmiskauppaa ja pakkoavioliittoja. On raiskauksia, joista mies selviää kuin koira veräjästä. On säädyttömyydestä epäiltyjen naisten kunniamurhia tai itsemurhaan pakottamisia. Seksityöläisellä oikeuksia on vielä vähemmän kuin naisilla yleensä, mutta moninkertainen vaara tulla murhatuksi.

Romaanin alkuosa on rakenteeltaan oivaltava ja sisällöltään painava eikä kevyehkö loppukaan himmennä kokonaisuutta. Shafak kirjoittaa sulavasti ja mukaansa tempaavasti ja vie lukijan kiehtovan ja julman Istanbulin kujille tai ihmettelemään ihmisen elämään liittyviä perinteisiä tapoja ja riittejä. Kaiken taustalla on Turkin lähihistoria 1940-luvun lopulta vuoteen 1990.

 PS. Kirjan lopussa on suomentamatta jätettyjen turkinkielisten sanojen luettelo, josta voi tarkistaa niiden merkityksen.

SOININEN, PIRKKO: Valosta rakentuvat huoneet

Kustantaja: Bazar 2021

Panimomestari Wilhelm Lönnin toinen lapsi Olivia syntyy vuonna 1872 Tampereella. Seitsemänvuotiaana Wivi-kutsumanimellä tunnettu tyttö suunnittelee jo Näsijärven rantaan leikkimökkiä. Kaikki on piirretty valmiiksi: mökki edestä, sivulta ja takaa sekä pohjapiirustus. Jopa se, miten katto tuetaan.

Wivi uskoo pystyvänsä arkkitehdin työhön, mutta onko toive realistinen? Hyväksyttäisiinkö nainen opiskelemaan miesten joukkoon? Saisiko hän töitä valmistuttuaan? Entäpä perheen perustaminen – aviomieshän kenties edellyttäisi vaimoltaan täydellistä omistautumista lasten- ja kodinhoitoon?

 Hän ei voisi ilmeisesti koskaan mennä naimisiin ja perustaa perhettä, mikäli hän halusi opiskella arkkitehdiksi. Maailma ei ollut siihen valmis, joten hänen oli valittava, vaikka se oli aivan väärin. Hän kyselee itseltään, onko hän todella valmis siihen.

Hyvin kuitenkin käy. Wivi pääsee ensin Tampereen teollisuuskouluun yksityisoppilaaksi ja sitten Polyteknilliseen opistoon Helsinkiin. Leskeksi jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaäiti tukee tytärtään empimättä, vaikka joutuukin tekemään kahta työtä pystyäkseen kustantamaan opiskelut. Polyteknillisen opiskelijoista Wivin elinikäiseksi ystäväksi ja aina tilaisuuden tarjoutuessa työtoveriksikin jää Armas Lindgren.

Kyllä Wivi töitäkin saa. Ensin nopean ja tarkan työskentelytapansa ansiosta piirtäjänä ja sitten kilpailuja voitettuaan siinä määrin työllistettynä arkkitehtinä, että joutuu ensimmäisenä naisena Suomessa perustamaan oman toimiston ja palkkaamaan avustajia. Kyllähän siitä nousee miespuolisten kilpakumppanien keskuudessa jo hieman sanomista.

Wivin työskentelytapaan kuuluu käyttää paljon aikaa ajatteluun ja kokonaisuuksien hahmottamiseen ennen piirtämisen – sitten kynä jo liikkuukin miltei itsestään. Wivin tavoitteena on aina käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus oli sitten kyse koulusta, huvilasta tai paloasemasta, mutta tärkeintä on kuitenkin valo ja sen liike. Huoneet rakentuvat valosta.

Hän on noussut kaiken yläpuolelle ja tarkastellut plaania lintuperspektiivistä, hän on nähnyt, miten huoneet ovat rytmittyneet toistensa kanssa, ne ovat liikahdelleet paikoilleen kuin palapelin palaset. Hän on katsellut kaikkea samaan aikaan ulkopuolelta ja yläpuolelta, rakentanut kolmiulotteista tilaa. Hän on asettanut rakennuksen tontille, ymmärtänyt ilmansuunnat ja valon liikkeen. Hän on mielessään nähnyt, miten valo kulkee huoneissa, miten ikkunat pitää sijoittaa, että valoa olisi mahdollisimman paljon. Jo kuvitellessaan hän on piirtänyt, laskenut mielessään kantavuuksia, lujuuksia, varmistanut, että talon perustukset kestävät.

Kolmaskin nuoruusvuosien huolenaiheista osoittautuu turhaksi, sillä Wivi löytää kuin löytääkin itselleen elämänkumppanin. Kyllästyttyään Tampereen ilmapiiriin Wivi muuttaa Jyväskylään, suunnittelee itselleen ja äidilleen oman huvilan ja tapaa säynätsalolaisen tilanomistajan Hanna Parviaisen.

Hanna on poikkeuksellinen nainen, joka hoitaa maatilaansa karjan- ja hevostenjalostusta myöten ja johtaa myöhemmin pätevästi myös suvun vaneritehdasta. Hän pitää huolta työntekijöistään ja rakennuttaa näille jopa kirkon. Ansioistaan hän saa ensimmäisenä naisena Suomessa kauppaneuvoksen arvonimen.

Rehevä, eloisa ja antelias Hanna ja hieman sisäänpäin kääntynyt Wivi ystävystyvät välittömästi, matkustelevat ulkomailla, omistavat huoneiston Pariisissa ja lopulta yhteisen asunnon NNKY:n talossa Helsingissä. Suhde on kuvattu hienotunteisesti ja lämpimästi, mutta sen merkitys kummallekin käy kyllä ilmi. Sen vuoksi Wivi on valmis uhmaamaan jopa äitinsä paheksuntaa.

Julistajaa hänestä ei koskaan tulisi, mutta hän voisi julistaa tekemällä valintoja, jotka olivat vastoin yleistä moraalia mutta joiden kautta hän saattoi olla itsensä kanssa sovussa. Ei hän ollut ennenkään antanut pelon ja muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa valintoihinsa, miksi hän siis nyt antaisi sille vallan.

Valosta rakennetut huoneet -teos etenee Wivin lapsuudesta aina vuoteen 1932 lyhyin luvuin, joihin tapahtumavuosi on selkeästi merkitty. Pitkä lähdeluettelo kirjan lopussa kertoo siitä, miten perusteellisesti Soininen on perehtynyt aiheeseensa. Hän kuvaa yhteiskuntaa, jossa Wivi ja Hanna elivät. Sääntöjä, asenteita ja odotuksia, joihin vastatakseen naisen oli yhä uudestaan todistettava pätevyytensä ja lahjakkuutensa. Aina ei ollut helppoa, mutta kokonaan valo ei kadonnut koskaan.

PS. Raumalla oli Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo, mutta se purettiin 1970-luvulla kauppakeskuksen tieltä. Nyt sitten ollaan purkamassa tätä kauppakeskusta…

ITURBE, ANTONIO: Auschwitzin kirjastonhoitaja

Kustantaja: Like 2021

Alkuteos: La bibliotekaria de Auschwitz (2012)

Suomennos: Einari Aaltonen

Vuonna 1944 Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä on yksi erikoisuus: sektorilla BIIb sijaitseva ”perheleiri”, jossa lapset saavat olla yhdessä vanhempiensa kanssa ja kokoontua aikuisten työskennellessä parakkiin numero 31 opiskelemaan. Lasten parakki on ihaillun juutalaisen urheilusankarin Fredy Hirschin ideoima, mutta natseilla lienee omat tarkoitusperänsä sen sallimiseen.

Lasten kuuluisi opetella saksankielisiä lauluja ja leikkejä – ei missään tapauksessa kouluaineita, mutta joukko aikuisia ammentaa silti lapsille salaa tietämystään matematiikasta, maantieteestä ja historiasta. Joku opettaja tietää kaiken intiaaneista ja Villistä lännestä ja joku toinen Israelin kansan esi-isistä. Joku muistaa ulkoa Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja joku toinen Monte-Criston kreivin.

Kirjat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä, mutta parakissa numero 31 on kuin onkin piilossa pieni kirjasto: maailmankartasto, Geometrian alkeet, H. G. Wellsin Lyhyt maailmanhistoria. Venäjän kielioppi, ranskankielinen romaani, Sigmund Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Jaroslav Hašekin romaani Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.

Noilla esineillä, joiden hallussapito tietää hengenlähtöä, ei voi ampua eikä niitä voi käyttää teräaseena eikä nuijana. Reichin tylyt vartijat kavahtavat kirjoja: vanhoja, kuluneita ja risaisia niteitä, joista puuttuu sivuja… Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Dita Adlerova on neljätoistavuotias rivakka ja hoksaavainen tyttö, jolle parakkipäällikkö Hirsch luovuttaa vastuun kirjastosta. Ditan kuuluu jakaa kirjoja tasapuolisesti kaikkien käyttöön, pitää niistä lukua ja piilottaa ne päivän päätyttyä taas huolellisesti kätköpaikkaansa. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti, hellii ja huoltaa kirjoja parhaansa mukaan. Kirjat ovat muisto vapauden ajoista ja ylläpitävät toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Dita on ollut kirjastonhoitaja vasta pari päivää, mutta tuntuu kuin hän olisi hoitanut tehtävää jo monta viikkoa tai kuukautta. Auschwitzissa aika ei riennä, vaan matelee. Äärettömän paljon hitaammin kuin muualla maailmassa. Pari päivää Auschwitzissa tekee tulokkaasta konkarin. Samassa ajassa nuoresta voi tulla vanhus ja rotevasta heiveröinen.

Iturben romaani kertoo samoista asioista kuin keskitysleireistä kertovat kirjat yleensäkin. Ihmisten riutumisesta riittämättömän ravinnon ja raskaan työn seurauksena. Jatkuvasta pelosta. Mielivaltaisesta kohtelusta. Sairauksista ja kuolemasta. Sadistisista saksalaisista, joiden etunenässä klassista musiikkia viheltelevä kylmäsilmäinen tohtori Josef Mengele.

Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Auschwitzissakin lapset leikkivät ja keppostelevat. Tytöt juoruilevat. Nuoret katselevat toisiaan sillä silmällä, ja joskus käy niin, että rakastavaisista toinen on vanki ja toinen vartija. Ystävällisyyttä ja apua saattaa löytyä aivan epätodennäköiseltä taholta, vaikka vangeilla onkin oma hierarkiansa. On myös niitä, jotka valmistelevat kapinaa ja niitä, jotka pakenevat voidakseen kertoa maailmalle, mitä keskitysleirillä tosiasiassa tapahtuu, ja estääkseen näin muita joutumasta sinne.

Auschwitzin kirjastonhoitaja sisältää monia mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kuvauksia, mutta ennen kaikkea se on kertomus urheasta nuoresta naisesta, joka on valmis ottamaan riskejä oikeiksi katsomiensa asioiden vuoksi ja jonka sisua ei keskitysleirikään voi taltuttaa. Lapsenuskonsa hän kyllä kaiken kauheuden keskellä auttamatta menettää.

Jumala on sallinut Auschwitzin olemassaolon, joten ehkä hän ei ole erehtymätön kelloseppä niin kuin Ditalle on kerrottu. Toisaalta on totta, että kaikkein löyhkäävimmässä lannassa kukkivat kaikkein kauneimmat kukat. Ehkä Jumala ei ole kelloseppä vaan puutarhuri. Jumala kylvää ja paholainen niittää tuhon viikatteella. Kuka voittaa tämän mielipuolten kamppailun? Dita pohtii.

Espanjalaisen Antonio Gonzáles Iturben (s. 1967) romaani perustuu pitkälti tositapahtumiin. Auschwitzin oikea kirjastonhoitaja oli Dita Kraus, joka asuu nykyisin Israelissa ja on yli yhdeksänkymmentävuotiaanakin oikea tarmonpesä. Hän haluaa keskittyä elämässään myönteisiin asioihin ja uskoa, että ihmiset oppivat vielä hyväksymään toistensa erilaisuuden ilman vihaa. Ja yhä hän rakastaa kirjoja.