POHJALAINEN, SOILI: Ihon alla

Kustantaja: Atena 2022

Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.

Aino on sievä kiharahiuksinen tyttö, joka osaa pelata jalkapalloa yhtä hyvin kuin pojat ja on siksi poikien suosiossa. Hänellä on myös lievä lukihäiriö. Tämäkö aiheuttaa nälvimisen ja porukoiden ulkopuolelle jättämisen? Tämäkö saa Ainon aloittamaan itsensä viiltelyn – ensin kevyemmin ja sitten jo hengenvaarallisesti? Kun ei tunne olevansa riittävä?

Riittäväksi ei tunne itseään Ainon äitikään. Hän etsii syitä tilanteeseen tekemistään virheistä aivan raskausajoista lähtien, vääristä sanoista, väärästä esimerkistä. Häneen ei mene täydestä se väite, että kyse olisi pelkästään Ainon omasta jutusta – kyllä kyseessä on myös äidin taistelu! Äitihän se seuraa joka hetki valppaana hälyttäviä merkkejä ja vivahteita Ainon käyttäytymisessä ehtiäkseen puuttua tilanteeseen ajoissa.

Viiltelyä on jatkunut niin pitkään, että Ainolla on ennättänyt muodostua siihen riippuvuussuhde. Ajan myötä se on muuttunut rajummaksi, vaikka Aino vakuuttaakin tietävänsä rajan ”tavallisen” ja vaarallisen viiltelyn välillä. Äiti puolestaan tunnistaa yöllä tyttären äänestä välittömästi, milloin edessä on ambulanssikyyti ensiapuun tikattavaksi. Silti pelastuminen saattaa joskus olla kiinni pelkästä onnekkaasta sattumasta.

Tässä perheessä viiltelystä puhutaan suoraan ja usein mustan huumorin sävyttämänä. Joskus äiti väsyy ja purkaa tunteitaan kiivaasti ja äänekkäästi, heittelee ehkä tavaroitakin, kunnes lähtee ulos rauhoittumaan. Aino puolestaan tietää tasan tarkkaan, miten pahiten loukata ja ärsyttää, mutta myös sen, että äiti palaa kyllä takaisin, pyytää ja antaa anteeksi. Vanhempien rakkauteen Aino voi aina luottaa.

 Välillä on rauhallisia kausia. Aikuisuutta lähentyessäänkin Aino voi vielä käpertyä äidin tai isän kylkeen ja pyytää hellittelyä ja huomiota. Äidin mielessä vaihtelevat silloin toiveikkuus ja huoli: onko Aino jo luopunut viiltelystä vai muuttuuko hyvä hetki yhtäkkiä taas pakottavaksi haluksi kuolla?

Ahdistava tilanne kiristää aviopuolisoiden välejä. Äiti syyttää Lauria tosikoksi ja huonoksi lukemaan herkkiä tilanteita. Vaimo ei kuitenkaan tiedä, millaisten menneisyyden demonien kanssa aviopuoliso joka päivä kamppailee. Loppujen lopuksi terapiaa tarvitsevat kaikki perheenjäsenet.

Ihon alla -teos on kasvutarina. Aino muuttuu äidin läheisyyttä kaipaavasta tytöstä uhmakkaaksi teiniksi ja lopulta järkeväksi nuoreksi aikuiseksi. Äiti puolestaan käy läpi kaikki mahdolliset tunteet vihasta hellyyteen ja oppii olemaan kiitollinen pienistä asioista. Muita ihmisiä kuohuttavat ongelmat eivät hetkauta häntä enää ollenkaan tai saattavat jopa huvittaa. Kirjan loppu on toiveikas.

DE CÉSPEDES, ALBA: Kielletty päiväkirja

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Quaderno Proibito (alkuteos 1952)

Suomennos: Anna Louhivuori

Sunnuntaina 26. marraskuuta 1950 Valeria Cossati ostaa pelkästä mielenjohteesta tupakkakaupasta muistiinpanovihon. Hän aikoo ruveta pitämään päiväkirjaa, mutta salassa perheeltään. Kaikki nimittäin ensinnäkin nauraisivat makeasti koko ajatukselle ja toisekseen haluaisivat lukea Valerian tekstit. Tai sitten jompikumpi lapsista nappaisi vihon omaan käyttöönsä.

Valeria joutuu käymään ansiotyössä, sillä aviopuoliso Michelen palkka ei yksinään riitä elättämään perhettä. Toimistossa työskentelyn lisäksi Valeria hoitaa italialaiselta naiselta odotettuun tapaan kaikki kotityöt pyykinpesusta ruoanlaittoon ja talouskirjanpidosta tiskaamiseen. Niinpä hän pystyy kirjoittamaan vihkoonsa vain silloin, kun muu perhe on poissa tai nukkumassa.

Minäkin tyytyisin pieneen soppeen. Mutta en koskaan onnistu eristäytymään hetkeksikään ja voin saada vähän aikaa kirjoittaa tätä päiväkirjaa vain yöunten kustannuksella. Jos kotona ollessani keskeytän hetkeksi työn, jota olen tekemässä, tai iltaisin vuoteessa lopetan lukemisen tuijottaen tyhjää, aina on joku kysymässä huolehtivaisena, mitä minä ajattelen.

Päiväkirjan myötä Valerialle valkenee, miten tympääntynyt hän on elämäänsä. Köyhyys ja omista tarpeista luopuminen toisten hyväksi katkeroittavat. Välit aviopuolisoon ovat kahdenkymmenen vuoden aikana muuttuneet arkisiksi ja etäisiksi; eihän mies kutsu vaimoaan enää edes nimeltä, vaan nimittää tätä äidiksi! Valeria tuntee itsensä 43-vuotiaana edelleen varsin nuorekkaaksi, mutta onko Michele enää lainkaan kiinnostunut?

»Sanoit aina: ”Tule tänne lepäämään.” Vedit minut luoksesi, puristit minut syliisi, emmekä me levänneet.» Hän alkoi nauraa ja teki välttelevän eleen: »Se kuului siihen ikäkauteen. Mitä ihmettä haudot mielessäsi? Vähitellen määrätyt tavat jäävät pois ja lopulta niitä ei tule ajatelleeksikaan.»

Aikuistuneista lapsistakin on huolta. Kaksikymppinen Mirella-tytär seurustelee itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, mutta näköpiirissä ei ole kihlausta – avioliitosta puhumattakaan. Onko tytär jo miehen rakastajatar? Onko maine menetetty? Isoveli Riccardo puolestaan lepsuilee lakiopinnoissaan, haaveilee muutosta helpon rahan perässä Argentiinaan ja seurustelee (Valerian mielestä) kovin velton ja yksinkertaisen neitosen kanssa.

Valerian itsetuntoa lisää hänen asemansa työssä, missä johtaja uskoo hänelle tavallista arkaluonteisempia tehtäviä. Johtajan ja Valerian välille kasvaa vähitellen lämpö ja luottamus, kun kumpikin alkaa paeta lauantaisin kotoaan toimistoon tekemään töitä ja keskustelemaan. Mitään moitittavaa ei tapahdu, mutta yhteistä matkaa Venetsiaan suunnitellaan tosimielellä. Valeria ihan nuortuu!

Ilma ympärilläni on oudon väkevää ja kaikki esineet ovat saneet silmissäni uuden viehätyksen. En ole enää väsynyt, ja jokainen alkava päivä tekee minut iloiseksi ja on täynnä lupauksia. Olen joskus aikaisemminkin tuntenut samaa, kun kaunis ilma ja puiden vehreys hehkuu auringon paisteessa, mutta ne ovat olleet vain lyhyitä silmänräpäyksiä…

Elämä tuottaa kuitenkin Valerialle suuria – ja loppujen lopuksi melko mieluisia – yllätyksiä. Päiväkirjan kirjoittaminen ei puolen vuoden jälkeen enää tuota vapauden tunnetta, vaan tekee olon levottomaksi ja vainoharhaiseksi. Valeria on ammentanut tekstiin sisimmät ajatuksensa, mutta pelästyy nyt kuvaa, joka alkaa muodostua hänestä itsestään. Päiväkirja on hävitettävä!

Kielletty päiväkirja kuvaa keskiluokkaisen italialaisnaisen pyristelyä sovinnaisuussääntöjä vastaan. Toimistotyöläinen ei istu varakkaiden aviomiesten rahoilla elelevien kouluaikaisten ystäviensä joukkoon, mutta elokuvatuottajana työskentelevä Clara on puolestaan liian boheemi ja vapaamielinen. Mirelle-tytärtä Valeria paheksuu, koska niin kuuluu tehdä, mutta sisimmässään taitaa kadehtia. Ja Riccardon alistuva kihlattu – ei kiitos!

Päiväkirjan teksti on punnittua ja tarkkaa kuvatessaan Valerian ajatuksia, tunteita ja havaintoja. Mitään kovin ihmeellistä tai kuohuttavaa ei tapahdu, mutta silti arjesta kasvaa jotain suurta ja yleispätevää, mikä pystyy yhä puhuttelemaan aivan toisenlaisessa kulttuurissa ja aikakaudessa elävää lukijaa.

Italialais-kuubalainen Alba de Céspedes (1911–1997) oli feminismin pioneeri, jota pidetään nykyhetken kuuluisimman italialaisen naiskirjailijan eli Elena Ferranten esikuvana. De Céspedes työskenteli 1930-luvulla toimittajana, mutta vangittiin vuonna 1935 syytettynä fasisminvastaisesta toiminnasta. Samalla kaksi hänen teoksistaan joutui kiellettyjen kirjojen listalle. Vuonna 1943 hänet vangittiin uudestaan epäiltynä yhteyksistä vastarintaliikkeeseen. Kaikki tämä johti siihen, että de Céspedes muutti sodan jälkeen Pariisiin. Tunnetuimman teoksensa Kielletty päiväkirja hän kirjoitti Yhdysvalloissa aviopuolison työskennellessä siellä suurlähettiläänä.

GERHARDSEN, CARIN: Tuhkimotytöt

Kustantaja: Minerva 2021

Alkuteos: Mamma, pappa, barn

Suomennos Maija Ylönen

Carin Gerhardsenin Hammarby-sarjan toinen osa Tuhkimotytöt ajoittuu syyskuulle 2007, perjantai-illasta tiistai-iltaan. Aluksi esitellään keskeiset henkilöt ja pohjustetaan tulevia tapahtumia. Uupunut äiti lähtee kurkkukivusta itkevän vauvansa kanssa perjantai-iltana ulos ja jättää kolmevuotiaan Hannan lukkojen taakse, neljätoistavuotias Elise saa illaksi lainaan nahkatakin vanhemmalta siskoltaan Jenniferiltä ja tekee kaupungilla tyhmyyksiä, kaksikymmentäneljävuotias Jocke uhmaa isäänsä ja lähtee lauantaina Jenniferin kutsumana Suomen-laivalle. Lisäksi tavataan poliisit Conny Sjöberg, Petra Westman ja Jamal Hamad.

Sunnuntaiaamuna tilanne sitten tiivistyy, kun Hammarbyn poliisin tietoon tulee kaksi henkirikosta. Ensin Petra löytää juoksulenkillään kylmettyneen ja nestevajauksesta kärsivän pienen vauvan ja hetken perästä tiehuollon hiekkasäilöstä kuolleen naisen. Seuraavaksi tulee Suomen poliisilta ilmoitus, että Turkuun saapuneen autolautan vessasta on löytynyt kuoliaaksi kuristettu teinityttö.

Petralle annetaan vastuu vauvan ja ilmeisesti yliajon uhrina kuolleen naisen tapauksesta. Johtolankoja ei ole, sillä naiselta ei löydy kukkaroa, ei puhelinta, ei edes kotiavaimia. Lukija tietää tilanteen kriittisyyden, mutta poliisi ei: perheen isä on työmatkalla Japanissa ja pieni tyttö on kotona täysin oman onnensa varassa. Petran on kyllä luova tietojen etsinnässä, mutta aikaa kuluu.

Sjöberg puolestaan tietää alun alkaen, että laivalla kuollut tyttö on kuusitoistavuotias Jennifer Johansson. Murhaajan etsiminen sen sijaan on kuin hakisi neulaa heinäsuovasta. Se voisi olla poikaystäväksi tituleerattu Jocke Andersson, mutta mahdollisuuksia tuhansia matkustajia kuljettavalla autolautalla riittää. Miksi joku vanhempi mies raivosi Jenniferille baaritiskillä? Mitä tekivät kaksi suomalaista liikemiestä tytön seurassa? Sjöbergille alkaa kuitenkin muodostua kuva Jenniferistä itsestään.

Monella tavoin varhaiskypsä kuusitoistavuotias rikkinäisestä kodista, huonovointisesta perheestä ja muutenkin epävarmasta elämästä. Kuusitoistavuotias, joka osasi pitää puolensa ja nolla oli sosiaalisia muttei ammatillisia pyrkimyksiä. Tottunut pärjäämään yksin, tottumaton tunnesiteisiin. Tottunut elämään oman päänsä mukaan, tottumaton ulkopuolisiin vaatimuksiin => mitä tulee Elisestä ilman isosiskoa?

Näiden kahden murhatutkinnan lomassa seurataan pikkuisen Hannan selviytymistä. Tyttö on ikäisekseen yllättävän sisukas ja kekseliäs, mutta vahinkoja sattuu silti. Löytäisikö hän jonkun avuksi, jos painelisi tarpeeksi puhelimen näppäimiä? Äiti ei taida enää palata takaisin, vaan on kyllästynyt Hannaan ja muuttanut pikkuveljen kanssa pois kotoa.

Miksi Hanna vain jankutti ja kitisi, miksi hän oli koko ajan niin hankala? Äiti oli varoittanut häntä monta kertaa ja sanonut, ettei jaksaisi enempää lörpöttelyä. Nyt äiti oli saanut tarpeekseen, ottanut Lukasin mukaan ja muuttanut pois. Ilman Hannaa. Ja se oli hänelle ihan oikein.

Lisäksi kirjassa sivutaan erilaisia rankkoja asioita: insestiä, pedofiliaa, raiskausta, esimiehen alaiseensa kohdistamaa seksuaalista häirintää, kehitysvammaisen nuoren naisen hyväksikäyttöä sekä kotona harjoitettua henkistä ja fyysistä väkivaltaa.  Köyhyys ja alkoholismi luovat turvattoman taustan esimerkiksi Jenniferille ja Eliselle, vaikka heidän äitinsä kuinka uskoisi tarjonneensa tyttärilleen kaiken tarpeellisen.

Tuhkimoiksi luokiteltavia teoksessa on useita eivätkä kaikki ole tyttöjä. On lapsia ja nuoria, jotka eivät saa vanhemmiltaan tarvitsemaansa turvaa ja rakkautta ja joutuvat pärjäämään omillaan ilman toiveita paremmasta tulevaisuudesta. On myös aikuisia naisia, joille prinssi ei ole tuonut unelmaelämää, vaan päinvastoin murskannut elämänilon ja tulevaisuudenuskon. Iljettäviä miehiä kirjassa riittää!

Tuhkimotytöt-dekkarissa on vahva yhteiskunnallinen näkökulma, mutta myös jännittävä juoni. Kaikista eniten huolettaa tietenkin se, selviääkö kolmivuotias Hanna vai tapahtuuko hänelle jotain pahaa. Voiko joku tosiaan nykyaikanakin kadota näin helposti avun ulottumattomiin? Ratkaisevaan rooliin nousee kirjan ihanin henkilö eli eläkeläinen Barbro Dahlström, joka saa Hannalta puhelun ja ottaa sen tosissaan. Poliisin nihkeä suhtautuminen ja sekoilu eivät tässä kiitosta ansaitse. Dekkari, joka pakottaa ajattelemaan!

GRIFFITHS, ELLY: Muukalaisen päiväkirjat

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: The Stranger Diaries

Helvetti on tyhjä ja kaikki paholaiset ovat täällä.

Englantilainen Elly Griffiths on tullut lukijoille tutuksi sarjasta, jossa oikeusarkeologi Ruth Galloway avustaa poliisia rikosten selvittelyssä East Anglian marskimailla. Nyt alkaa suomeksi ilmestyä Griffithsin uusi dekkarisarja Harbinder Kaur tutkii, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Muukalaisen päiväkirjat.

Talgarthin peruskoulurakennukseen Sussexissa liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta: sen vanhan puolen ylimmässä kerroksessa sijaitsee kirjailija R. M. Hollandin museoitu työhuone, jossa hän kirjoitti 1800-luvulla kuuluisan kauhukertomuksensa Muukalainen. Hollandiin liittyy myös pari mysteeriä. Kirjailijan vaimo Alice kuoli pudottuaan talon portaikossa, mutta oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen teko? Entä minne katosi Hollandin teksteissä mainittu Mariana, jonka uskotaan olleen hänen tyttärensä? Onko ihme, että talossa kummittelee!

Ja sitten – jokin lensi ohitsemme. Sitä on vaikea kuvailla. Jälkeenpäin muistin naisen pitkässä valkoisessa mekossa, mutta Gary sanoi sen olleen enemmänkin kuin tuulenpyörre, jotakin mustaa ja muodotonta. Tiedän vain, että tuntemani kylmyys ja pelko vaikutti olevan peräisin tästä olennosta. Kuulimme räsähdyksen, kun se iskeytyi portaikon kaiteeseen, ja sitten kamalan, kamalan huudon.

Clare Cassidy on Talgarthin koulussa englannin opettajana. Hän on 45-vuotias yksinhuoltaja, joka asuu viisitoistavuotiaan tyttärensä Georgien ja pienen Herbert-koiran kanssa rivitalossa hieman aavemaisella alueella hylätyn tehtaan vieressä. Clare on perehtynyt syvällisesti R. M. Hollandin elämään ja tuotantoon ja unelmoi saavansa vuosia valmistelemansa elämäkerran joskus valmiiksi.

Sitten tapahtuu hirveitä. Claren työtoveri ja hyvä ystävä Ella löydetään kotoaan kuoliaaksi puukotettuna vierellään lappu: Helvetti on tyhjä. Lause on peräisin William Shakespearen näytelmästä Myrsky, mutta esiintyy myös Hollandin teoksessa tarinan kannalta varsin keskeisessä asemassa. Ellan käsiin tehdyt stigmat viittaavat nekin Muukalainen-kertomukseen. Viittaavatko nämä yksityiskohdat jotenkin myös Holland-intoilija Clareen?

Murhaa alkaa tutkia määrätietoinen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur yhdessä veltohkon työparinsa Neilin kanssa. Sikhiperheen tytär Harbinder asuu yhä vanhempiensa luona, vaikka on jo 35-vuotias – ehkäpä äitinsä taivaallisten curryaterioiden vuoksi. Tyttären työ poliisina ei vanhempia oikein miellytä, mutta mitä he sanoisivat, jos tietäisivät Harbinderin olevan lesbo?

Claren ja Harbinderin ensikohtaaminen sujuu molemminpuolisen varuillaanolon ja ärtymyksen merkeissä. Heidän on kuitenkin tehtävä yhteistyötä, kun toinenkin koulun opettajista löydetään murhattuna ja yksityiskohdat viittaavat jälleen Hollandiin. Lisäksi joku on tehnyt Claren tunnollisesti pitämään päiväkirjaan merkintöjä: TERVE, CLARE. ET TUNNE MINUA. Ovatko Clare ja hänen perheenjäsenensä vaarassa?

Monet tuntuvat salailevan asioita, joskus aivan turhaan ja vääristä syistä. Ellalla oli salaisuutensa. Clarella on salaisuus. Koulun opettajilla ja oppilailla tuntuu olevan yllättävän paljon salattavaa. Suuri salaisuus on myös Georgiella, jonka itsenäistymisprosessiin kuuluu seurustelu kuusi vuotta vanhemman baarimikko Tyn kanssa. Eniten poliisia kiinnostaa kuitenkin se, mitä tapahtui Hythessä kesällä opettajien koulutuspäivillä, sillä se vaikuttaa käännekohdalta tulevan suhteen.

Aluksi kertojina vuorottelevat Clare ja Harbinder, mutta myöhemmin myös Georgie liittyy minäkertojien joukkoon. On mielenkiintoista seurata, miten eri tavoin nämä naiset kokevat ja tulkitsevat tilanteita, ja pohtia samalla, miten luotettavia heidän näkemyksensä loppujen lopuksi ovat.

Muukalaisen päiväkirjat -dekkarissa on hieman enemmän mystiikkaa kuin Ruth Galloway -sarjassa, vaikka sielläkin yliluonnollisuutta esiintyy druidi Cathbadin hahmossa. Pelottavuuden tunnetta tässä kirjassa lisää se, että tapahtumien lomaan limitetään vaihe vaiheelta Hollandin Muukalainen-novellia. Murhaaja selvästikin jäljittelee novellissa kuvattuja rikoksia, mutta miksi? Kerskuakseen tietämyksellään?

Muukalaisen päiväkirjat on myös kirjallinen dekkari, sillä Claren työ opettajana vie hänet usein analysoimaan ja pohdiskelemaan niin klassikkoteoksia kuin suomalaiselle lukijalle tuntemattomia brittikirjailijoita. R. M. Hollandia sen sijaan on turha googletella – hän on täysin fiktiivinen hahmo.

Kaiken kaikkiaan tämä Harbinder Kaur tutkii - sarjan alku vaikuttaa lupaavalta. Teos mukailee goottilaisen kauhun klassikoita pikemminkin nautiskellen kuin pelottelutarkoituksessa ja nimihenkilö itse omaa niin monia ristiriitaisia puolia, että jatko voi viedä häntä mihin suuntaan tahansa.

BROBERG, MARIA: Veden varjot

Kustantaja: Atena 2021

Alkuteos: Bakvatten

Suomentaja: Tiina Sjelvgren

Veden varjot -romaanin alussa kirjailija kertoo, että vuosia sitten pieni Nilas-poika kuoli ja että Håkan tuntee siitä syyllisyyttä, mutta ei paljasta syitä eikä tilanteita. Asiat selviävät vähitellen kerronnan liikkuessa eri aikatasoissa ja tarjotessa eri henkilöiden näkökulmia tapahtumiin (onneksi lukujen otsikot näyttävät, mistä vuodesta ja kenen ajatuksista kulloinkin on kyse). Tapahtumapaikkana on pieni västerbottenilainen kylä 1930-luvulta 2000-luvun alkupuolelle.

Seitsemäntoistavuotias talollisen poika Assar tapaa vuonna 1938 punatukkaisen naisen, joka kiehtoo häntä ensi silmäyksellä. Kolmekymppinen nainen, Margareta, on juuri muuttanut paikkakunnalle miehensä Hebben kanssa, joka on ottanut vastuun sukutilasta veljen kuoleman jälkeen. Pariskunta on lapseton, mikä aiheuttaa kylällä kuiskailua, etenkin kun Hebbe on vaimoaan paljon vanhempi.

Kuluu kymmenen vuotta. Assar miehistyy, mutta solmii äidin murheeksi vain lyhytaikaisia suhteita. Assarin unelmien kohde nimittäin on yhä Margareta, joka päättää itsevaltaisesti, milloin ja miten edetään. Suhde on toteutuessaan täynnä huikaisevaa onnea ja ahnasta nautintoa, mutta loppuu äkkinäisesti Margaretan vaatimuksesta. Myöhemmin Assar kuulee naisen olevan raskaana – Hebbelle.

Assar on isänsä kuoleman jälkeen ollut vastuussa perheen maatilasta, mutta nyt hän myy lehmät pois, hankkii äidille asunnon Sorselen keskustasta ja muuttaa itse Tukholmaan. Palatessaan viisi vuotta myöhemmin tarkastamaan paikkoja hän näkee Margaretan pienen pojan kanssa ja tajuaa totuuden: hän on Håkanin oikea isä. Tätä asiaa hän ei kuitenkaan voi koskaan paljastaa.

Ja Assariin sattui, kun hän tajusi, että Håkanille Hebbe olisi aina isä… poika halusi olla kuin Hebbe ja tehdä asiat kuin Hebbe eikä sitä saanut ottaa pojalta pois.

Håkan aloittaa oman kertomuksensa vuodesta 1956, jolloin on kuusivuotias. Hebbe on hänelle kaikki kaikessa, vaikka äiti ei pidäkään siitä, miten poika jatkuvasti kulkee miehen mukana tutkimassa metsän saloja ja opettelemassa kalastamaan. Hebben yhtäkkinen kuolema sydänkohtaukseen on hirveä isku pienelle pojalle.

Hebbe näkyi kaikkialla. Kodin takaa alkavassa metsässä, syvällä juurakoiden, jäkälän, marjojen ja petojen keskellä, kostean hajun ja vaimenneiden äänten seassa ja siinä, miten metsä huokaisi kuin Hebben haitari soiton vaiettua… Metsään hän suuntasi tarvitessaan Hebbeä…

Håkanin paha olo kasvaa kasvamistaan hänen varttuessa kohti aikuisuutta. Äidin uusi kumppani ja Nilas-pojan isä Lars on saamelainen poronomistaja, minkä johdosta Håkania aletaan koulussa kutsua lappalaisten rakastajaksi. Se todella kirpaisee ympäristössä, jossa monen mielestä ainoastaan ”kuollut lappalainen on hyvä lappalainen”.

Kodin ilmapiiri käy yhä kireämmäksi. Äiti on yhä enemmän omissa maailmoissaan ja Lars puolestaan viettää yhä pitempiä aikoja tuntureilla porojensa parissa. Vastuu Nilasista jää teini-ikäiselle Håkanille, joka joutuu tinkimään omasta ajastaan ja vapaudestaan, mutta ei silti saa vanhemmilta osakseen samanlaista hellyyttä kuin Nilas. Kaikki kasaantuu kohtalokkaasti, kun Nilas on kuusivuotias.

 …miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä.

Kirja on täynnä kaipausta ja katumusta. Mies kaipaa poikaa, jonka isä ei voi olla. Poika suree miestä, joka on ollut hänelle isä. Mies rakastaa naista ja nainen kaipaa miehen läheisyyttä. Nainen potee syyllisyyttä, koska ei osaa olla äiti. Pieni poika tuntee olonsa surulliseksi, pelokkaaksi ja hylätyksi. Isän sydän särkyy pojan menetyksen ja koetun petoksen vuoksi. Mieheksi varttuva poika kantaa syyllisyyttä kaikesta eikä osaa enää sitoutua kehenkään.

Vuonna 2008 neljänkymmenen vuoden takainen mysteeri lopulta ratkeaa ja moni ihmissuhteissaan ja ratkaisuissaan epäonnistunut ihminen saa yllättäen uutta toivoa. Veden varjot on hieno esikoisteos, jossa kaikki toimii. Pienet yksityiskohdat osoittavat, miten harkittu kokonaisuus on kyseessä.

Sorselessa asuva kirjailija, tiedottaja ja kunnallispoliitikko Maria Broberg (s. 1977) on lähtöisin Piteåsta, josta on kotoisin myös arvostettu ruotsalaiskirjailija Karin Smirnoff. Vaikka Brobergin ja Smirnoffin teokset ovat tyyliltään erilaisia, on niille yhteistä ihmisten, luonnon ja tapahtumien realistinen ja samalla koskettavan kaunis kuvaus. Kannattaa lukea!

SMIRNOFF, KARIN: Viedään äiti pohjoiseen

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Vi for upp med mor

Suomennos: Outi Menna

Ajattelin omaa elämääni. Siitä hetkestä kun ajoin linjurilla tukholmaan siihen kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin palasin takaisin smalångeriin olin elänyt vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Edes taiteeni suhteen. Siivousta maalausta tarjoilua maalausta muovailua siivousta tappelua muutto muutto maalausta muovailua siivousta muutto tarjoilua muutto muovailua siivousta. Ei tavoitteita. Ei päämäärää. Matkalla liukastuin jokaiseen tielleni osuvaan banaaninkuoreen.

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo (2021) Jana kertoi paluustaan kotiseudulle Smalångeriin kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Siellä hänen oli kohdattava isään eli taattoon liittyvät väkivaltaiset muistot ja kaksosveljen suru rakastetun menettämisestä.

Trilogian toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on suoraa jatkoa Janan tarinaan ja avautuu täysin vain, jos on tutustunut ensimmäiseen osaan. Kirja alkaa Janan ja Brorin äidin Sirin eli muorin kuolemasta. Viimeisenä tahtonaan Siri ilmoittaa, että haluaa tulla haudatuksi norrbottenilaisen kotikylänsä multiin.

Niinpä äiti viedään pohjoiseen lähes viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Jana ei ole tiennyt äitinsä taustasta juuri mitään, mutta jo hautajaisissa hänelle paljastuu, että lähes kaikki Kukkojärven kylän asukkaat kuuluvat vanhakantaiseen uskonnolliseen yhteisöön. Eksyneen lampaan eli Sirin lapset otetaan avosylin vastaan, mikä koskettaa syvästi herkässä mielentilassa olevaa Broria. Täällä hänet hyväksytään, täällä hänen tulevaisuutensa on jo valmiiksi viitoitettu. Bror päättää liittyä yhteisöön.

En ole missään aiemmin kokenut niin paljon rakkautta kuin täällä. Mikä tärkeintä en ole yksinäinen…

Jana sen sijaan näkee yhteisön nurjat puolet. Miehet määräävät kaikesta ja maata viistävissä hameissa kulkevat huivipäiset naiset vaikenevat, huolehtivat askeettisista kodeistaan ja synnyttävät lapsen toisensa jälkeen. Määräysvallan huipulla pastorit päättävät siitä, kuka pääsee paratiisiin ja kuka ei. Valtaansa he käyttävät häikäilemättä myös pakottaessaan naisia seksiin.

Jana ei harkitse hetkeäkään liittymistä yhteisöön eikä usko veljensäkään kauan viihtyvän paikassa, jossa alkoholinkäyttö ja tupakointi ovat kiellettyjä (ainakin periaatteessa). Jana päättää viipyä tienoolla niin kauan, että saa veljen mukaansa, mutta helppoa se ei ole. Hän on häiriötekijä, joka halutaan karkottaa pois keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi uhkailulla.

Älä unheuta sitä janakippo. Vain se näkee ken elää.

Veljen lisäksi Janan viipymiselle on muitakin syitä. Vaikka Jana ei haluaisi ottaa vastuuta kenestäkään, tuntuu hänen ympärilleen silti kertyvän apua tarvitsevia: päihdeperheen sylivauva, potkittu koira, synnyttävä nainen, sydänkohtauksen saanut koiravaljakon ajaja, kotoaan karannut poika. Ennen kaikkea on lempeä ja pitkämielinen Jussi, jota kohtaan Jana tuntee voimakasta vetoa. Rakastelun Jana kuvaa keramiikkataiteilijalle sopivin sanoin:

Käteni etsiytyivät hellästi hänen kehonsa poimuihin ja kuoppiin. Sormeni lukivat hänen ruumistaan kuin savikirjoitusta. Otin hänestä vahakopion.

Janan sisimpään on kertynyt paljon katkeruutta. Niin moni läheinen ihminen on Janan pettänyt ja jättänyt vaille turvaa, että luottaminen ja rakkaudelle avautuminen on hänelle liki mahdotonta. Hän ei halua olla heikko ja suojaton, vaan vetäytyy suhteesta heti, kun se alkaa muuttua vakavaksi. Ainoastaan veljeensä Jana takertuu. Kaksoseen, jonka ajatukset hän kuulee omassa päässään.

Minä en osannut rakastaa. Osasin olla riippuvainen.

Viedään äiti pohjoiseen on mukaansatempaava romaani, jossa pian tottuu siihen, ettei lauseissa ole pilkkuja eikä erisnimissä isoja kirjaimia. Tilanteet vaihtuvat vinhasti, on rumaa ja pahaa, on yllättävää kauneutta ja hellyyttä ja ennen kaikkea on runsaasti mustaa huumoria. Kirjan loppu jää niin jännittävästi avoimeksi, että syksyllä ilmestyvää trilogian päätösosaa Sitten menin kotiin odottelee jo malttamattomana.

PS. Jana Kippo -trilogiasta on tekeillä tv-sarja. Se on varmasti näkemisen arvoinen.