HAAPALA, VESA: Alexis : elämänkertomus

Kustantaja: Otava 2023

Vesa Haapalan teos Alexis on Alexis Stenvallin eli kirjailija Aleksis Kiven (1834–1872) fiktiivinen päiväkirja ajalta 12.1.1866–7.6.1870. Päiväkirja etenee kronologisesti, mutta muistojen ja mietteiden avulla luodataan myös mennyttä. Viinaanmenevän kraatarin poika Alexis oli niin hyväpuheinen, että hänestä toivottiin pappia ja hänen koulutukseensa uhrattiin rahaa. Kirjailijanura ei todellakaan ollut perheen unelma!

Kirjan tapahtuma-aikaan Alexis on jo julkaissut mm. palkitut näytelmänsä Kullervo ja Nummisuutarit sekä runokokoelman Kanervala. Hän on muuttanut Siuntioon ja saanut asunnon Fanjunkarsin torpassa Charlotta Lönnqvistin luona. Parikymmentä vuotta Alexista vanhempi mamselli pitää vuokralaisestaan äidillisesti huolta, maksaa tämän velkojakin niin että on itse joutua ahdinkoon. Ehkä hän on toivonut läheisempää suhdetta, mutta Alexis pelkää liiallista sitoutumista.

Toki Alexis kaipaa rakkautta. Helsinkiläisissä kulttuuripiireissä tavattujen neitosten pienikin ystävällisyys nostattaa hänessä suuria unelmia ja jopa kosimahaluja, mutta eihän köyhä maalaispoika aviokumppaniksi kelpaa. Haapalan teoksessa Alexis saa kuitenkin hetken kokea naisen läheisyyttä ja perhe-elämän lämpöä yrittäessään pitää huolta nuorena leskeksi jääneestä Hiljasta ja tämän pojasta, mutta loppu on traaginen. Niinpä nuori mies joutuu keventämään oloaan toisin keinoin.

Siuntiossa Alexis aloittaa rohkeasti aivan uudenlaisen työn, suomenkielisen romaanin seitsemästä veljeksestä. Valmista mallia tai kieltä romaanille ei ole, vaan alusta on luotava kaikki. Kansan elämän kuvaus ei suinkaan ole helppoa miehelle, joka ei itse kuulu rahvaaseen, mutta ovat kuitenkin ihmisten puheet teillä, metsissä ja pelloilla ja krouveissa kerrotut kaskut. Henkilöille esikuvaa löytyy eri puolilta, omasta perheestäkin. Versioita tarinasta syntyy, korjauksia toisensa perään.

Hauskaa on asioita sanoiksi saada ja antaa niille uusi elämä, mutta työstä väsyn, loputonta on kappaleiden hionta ja sovittaminen. On oltava kaskua, sanontaa, arjen kieltä ja toimintaa, oikeassa järjestyksessä. On oltava leikkiä ja vakavuutta ja näiden yhteenpanoa, silloin kun monta asiaa kootaan peräkkäin ja veljesten touhu ja puhe vaihtuvat kertojan sanoiksi.

Katovuodet koettelevat Suomea 1860-luvulla. Valtio ryhtyy hankkimaan viljaa ulkomailta aivan liian myöhään ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan ruokaa kerjäämään. Fanjunkarsissa nälkäisiä autetaan niin paljon kuin pystytään ja Alexis pääsee mielipuuhiinsa eli kalastamaan ja metsästämään. Hän ei kuitenkaan halua kirjoittaa näkemästään kurjuudesta, vaikka omatunto pisteleekin.

Sitä kurjuutta, joka on kuolemana Suomen teillä vaeltanut, silmiin piirtynyt laihoina ja elämänsä menettäneinä naisina ja lapsina, sitä en ole tahtonut kertomukseeni juuri tuoda, sillä yhtään suurempaa taakkaa en tahdo lyödä tämän kansan harteille, iloa pikemminkin ja huumoria ja toivoa paremmasta.

Kerjäläisten mukana etenevät myös taudit ja Alexis sairastaa lavantaudin useampaan kertaan. Muitakin tauteja ehkä on. Henkistä kanttia puolestaan rapauttavat monet huolet. Kirjat eivät mene kaupaksi, velat kasautuvat. Ystäviltä saatuja vippejä Alexis ei hyvistä päätöksistään huolimatta osaa käyttää järkevästi. Hän sortuu viinaan yhä uudestaan, häpeää humalassa tekemiään tyhmyyksiä ja haihduttaa ahdistusta juomalla lisää.

Vaikka Alexis on saanut vaikutusvaltaisia ja uskollisia ystäviä mm. Uno Cygnaeuksesta ja Kaarlo Bergbomista, on hänellä myös voimakkaita arvostelijoita. Etenkin oikeakielisyysauktoriteettina esiintyvän August Ahlqvistin kritiikki Seitsemän veljestä -romaanin ilmestymisen jälkeen on murskaava: kirja on yksiselitteisesti huono! Tämän jälkeen teos vedetään pois myynnistä ja kirjailija jää ilman niitäkin tuloja.

Viimeisinä vuosinaan Alexis on hyvin ihmisarka ja masentunut. Usko omiin kirjailijankykyihin horjuu, mutta olisiko hänestä mihinkään muuhunkaan? Alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä, kunnes seurauksena on juoppohulluuskohtaus. On kipua ja vaivaa ja öisiä painajaisia. Silti miehen mielessä itää toive jostain tulevasta ajasta, jossa hänen sanojansa viimeinkin arvostettaisiin.

Vain hetken säkeet viipyvät kuvitelmassa, jonka esiin loihdin. Mutta jos ne sanoiksi saan ja julkaisen, jos siinä onnistun, niin ehkä jokin aika minut löytää ja minä muutun olevaksi ja elän, vaikkei se kaikkien tahto olisi ja vaikka he tahtoisivat minun peräti peräksi antavan.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Vesa Haapala (s. 1971) on onnistunut luomaan hyvin uskottavan kuvan Aleksis Kivestä ja hänen elämästään. Teokseen on upotettu Kiven tekstejä useista eri lähteistä, mutta Haapalan oma kieli mukailee Kiven tyyliä niin hyvin, etteivät ne pomppaa esiin. Hieman olisi joitakin mietelmiä voinut karsia, mutta Haapalan luonnonkuvaukset ovat hienoja ja runoilijan taito näkyy kauniisti monikerroksissa lauseissa.

Muistot seisovat ajan virrassa – niistä jää sydämeen kipu, ja kaikki muu on ääntä, veden soutua.

ALEKSIJEVITŠ, SVETLANA: Sinkkipojat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Tsinkovyje maltšiki (1991, 2013)

Suomennos: Pauli Tapio

Vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) päätyi erilaisten tyylilajikokeilujen jälkeen laatimaan sitaattitekniikkaa hyödyntäviä reportaasikirjoja, jollainen on myös kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja satoihin Afganistanin sotaan osallistuneiden tai heidän omaistensa haastatteluihin perustuva Sinkkipojat. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, mutta 2013 Aleksijevitš kirjoitti siihen lisäluvun kuvatakseen, millaisen vainon kohteeksi joutui teoksensa ilmestymisen jälkeen.

Joulukuussa 1975 neuvostojohto päättää joukkojen siirtämisestä Afganistaniin, koska ensinnäkin pelkää Iranissa alkaneen islamilaisen vallankumouksen leviämistä ja toisekseen estääkseen Yhdysvaltoja saamasta Afganistanissa jalansijaa. Tehtävää luonnehditaan maan eteläisen rajan turvaamiseksi ja poikien pyhäksi tehtäväksi. Joka tapauksessa helpoksi ja nopeasti hoidetuksi operaatioksi.

Moni nuori innostuukin ilmoittautumaan ”rajattuihin erityisjoukkoihin” joko ainutkertaisen seikkailun toivossa tai nähdäkseen ensi kertaa elämässään maailmaa kotiseudun ulkopuolella. Omaiset ovat ylpeitä lähtijöistä ja joissakin tapauksissa äiti jopa yllyttää poikaansa matkaan siinä toivossa, että tämä hieman miehistyisi. Miten lohduton onkaan sitten äitien suru siinä vaiheessa, kun rakas ihminen palaakin kotiin sinkkiarkussa!

Moni lähtee Afganistaniin aatteellisista syistä, koska tehtävää kuvaillaan valtion taholta valheellisesti. Nuoret lähtevät suorittamaan ”kansainvälistä velvollisuuttaan”, koska luulevat auttavansa Afganistanin kansaa irtautumaan feodalismista ja rakentamaan valoisaa sosialistista tulevaisuutta. He lähtevät rakentamaan veljeskansalle lastentarhoja, auttamaan sadonkorjuussa ja istuttamaan puita. Naisia lähtee toimimaan lääkäreinä, sairaanhoitajina tai siviilivirkailijoina, mutta moni heistä päätyy miesten viihdyttäjäksi.

Sotatilanne osoittautuu aivan muuksi kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Vaikeudet alkavat jo omassa leirissä, missä taudit riehuvat ja ihmiset kärsivät nälkää. Sotaa jo kokeneet ”papat” simputtavat uusia tulokkaita, vievät heiltä kaiken viemisen arvoisen, nöyryyttävät ja hyvin usein käyttävät jopa väkivaltaa. Kaiketikin vain siksi, että heillä on siihen mahdollisuus. Julkisuudessa nämä miehet kuvataan aina sankareina, ”internationalistisotureina”, jotka toistavat Suuren isänmaallisen sodan urotekoja.

Tuossa makaa ”pappa”, hän on palvellut puoli vuotta, pötsi ylöspäin ja saappaat jalassa, ja hän kutsuu minut: ”Nuole minun saappaat, nuole ne puhtaiksi. Viisi minuuttia aikaa.”

Kaikki komentajista rivimiehiin käyvät kauppaa omilla ja varastetuilla tavaroilla ensinnäkin voidakseen hankkia ruokaa tai huumeita ja toisekseen ostaakseen kotiin tuomisina tavaroita, joita Neuvostoliitosta ei saa: kelsiturkkeja, farkkuja, kasettinauhureita. Äidille huivi, tyttöystävälle meikkejä, itselle uimahousut. Kaupaksi menee kaikki ravintolan aterimista sairaalatarvikkeisiin ja kunniamerkkeihin asti.

Ja aseetkin he möivät, patruunat, jotta heidät sitten myöhemmin tapettaisiin niillä samoilla aseilla ja patruunoilla. Ostivat sillä rahalla suklaata… piirakoita…

Jotkut sotilaista nauttivat taistelun tiimellyksessä ja varsin moni ainakin turtuu ensijärkytyksen jälkeen. Toverin kaatuminen tai loukkaantuminen kostetaan hävittämällä kokonaisia afgaanikyliä eikä juuri kukaan haastatelluista tunnu ajattelevan, että afgaanit taistelevat puolustaakseen isänmaataan, kun neuvostosotilaat puolestaan ovat toisten maille tunkeutuneita miehittäjiä. On helpointa olla ajattelematta ja tehdä, mitä käsketään.

Kertaakaan ei sanottu, ettei sodassa saa tappaa. Ne tuomitaan, jotka tappavat rauhan aikana. He ovat murhaajia, mutta sodassa siitä käytetään toista nimitystä: ”poikien velka synnyinmaalle”, ”pyhä miehinen työ” ”isänmaan puolustaminen”.

Sodasta palaa kotiin monella tavoin rikkoontuneita ihmisiä. He lähtivät Afganistaniin sankareina, mutta palatessaan kuulevatkin osallistuneensa häpeälliseen sotaan, jonka kunniamerkeillä ei ole mitään arvoa. Kokemuksista on vaiettava. Vammautuneet eivät voi odottaa myötätuntoa eivätkä toverinsa menettäneet osoittaa surua. Tappelun rytmiin tottuneilla turhautuminen saattaa purkautua väkivallantekoina tai itsemurhina. Omaiset surevat taas.

Ei ihminen sodassa muutu vaan vasta sodan jälkeen. Hän muuttuu, kun katsoo täkäläistä elämää niillä samoilla silmillä, joilla on nähnyt, millaista oli sodassa.

Kirjan tietojen mukaan vuodesta 1979 vuoteen 1989 kestäneessä sodassa Afganistanissa kävi yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta, joista 15051 kuoli ja 417 katosi tietymättömiin tai jäi vangiksi. Afganistanilaisia miehiä, naisia ja lapsia puolestaan tapettiin toista miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakenemaan maasta. Myöhemmin neuvostojohto kuittaa sodan ”laskuvirheeksi”.

Sinkkipojat-teoksen teksteissä veteraanit ja äidit puhuvat varmastikin niin kuin haastatteluhetkellä oikeasti ovat ajatelleet, mistä todistaa sanojen hapuilua merkitsevien kolmen pisteen suuri määräkin. Vuonna 1992 Minskin kansantuomioistuimeen jätetään kuitenkin kannekirjelmän, jossa Svetlana Aleksijevitšia syytetään Afganistanissa kaatuneiden sotilaiden maineen likaamisesta. Kaatuneista pitää kirjoittaa kauniisti – muuten he ovat kuolleet turhaan.

Kirjailija hyödyntää jälleen sitaattitekniikkaa kuvatessaan oikeudenkäyntiä. Selostuksen lomaan on liitetty sanomalehtiartikkeleita, sanomalehdissä julkaistuja mielipidekirjoituksia ja lukijoiden kirjeitä sekä erilaisten kirjailijaliittojen kannanottoja. Niissä pohditaan muun muassa sitä, onko kirjailijalla oikeus editoida haastattelutekstejä eli muuttaa ja tavallaan tulkita niitä.

Oikeudenkäynti lähentelee farssia. Kanteissa ei ole päiväyksiä eikä allekirjoituksia, todistajat väittävät ensin yhtä ja sitten toista. Monia tuntuu karvastelevan ennen kaikkea se, että Sinkkipojat on julkaistu myös sellaisissa länsimaissa kuin Ranska ja Yhdysvallat - kirjailija on siis ansainnut rahaa haastateltaviensa kustannuksella samaan aikaan kun he itse ovat joutuneet taistelemaan toimeentulostaan. Huhun mukaanhan kirjailijalla on kaksi Mersuakin!

Tuomioistuin lopulta hylkää kaikki Aleksijevitšia koskeva kanteet aiheettomina, mutta kirjailija joutuu silti maksamaan eräälle asianomistajalle korvausta kunnianloukkauksesta. Voi vain kysyä kuten eräs kirjailijaa puolustaneista henkilöistä: ”En ymmärrä, mistä hänet halutaan nyt tuomita. Totuudestako?”

Sinkkipojat tuntuu ajankohtaiselta nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut lähes vuosi. Sotia ei tietenkään voi verrata toisiinsa, mutta ahdistavalta tuntuu se, miten samanlaisin sanankääntein niitä viralliselta taholta puolustellaan ja miten totuutta pimitetään maan kansalaisilta. Maan nimi ja johtajat vaihtuvat, mikään muu ei.

PS. Kiitos Pauli Tapiolle hienosta ja sujuvasta suomennoksesta! 

NIVUKOSKI, PAULA: Kerran valo katoaa

Kustantaja: Otava 2022

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on jatkoa esikoisteokselle Nopeasti piirretyt pilvet (2019), jossa nuori Liisa joutui isänsä kuoltua ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyi koettelemusten myötä sisukkaaksi ja vahvaksi voimanaiseksi. Jatko-osassa keskeisessä roolissa on Liisan tytär Kerttu.

Heinäkuussa 1941 alkaa Suomen jatkosota, jonka taisteluihin joutuvat myös Kertun isoveli Toivo ja pikkuveli Taisto. Pelko asettuu ihmisten sydämiin: toisaalta rintamalla olevien läheisten puolesta ja toisaalta kotiseudullekin ulottuvien pommitusten ja desanttien toiminnan vuoksi. Kerttukin näkee toistuvasti painajaisia ja ajattelee silloin Amerikkaan lähtenyttä isäänsä, josta ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu mitään – tietääkö isä edes, että Suomessa on sota?

Ennen pitkää Kertun ajatukset kuitenkin ohjautuvat muualle. Rintamalta saapuu kirje, jossa eräs oman kylän pojista, Korven Johannes, pyytää muodolliseen sävyyn Kerttua kirjeenvaihtokumppanikseen. Hän on saanut luvan tähän Kertun isoltaveljeltä eikä Kerttu tietenkään epäröi. Aluksi nuoret totuttautuvat toisiinsa, kertoilevat tapahtumista ympärillään; Kerttu kylän asioista ja Johannes hyvästä toverihengestä tai luontohavainnoistaan.

Hyvin nopeasti aletaan jo puhua tunteista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Johannes tunnustaa, että ajatus Kertusta lievittää hänen pelkojaan ja hiljentää hetkeksi ympärillä kaikuvat taistelujen äänet – Kertun ajatteleminen on niin helluusta. Kerttu puolestaan kietoutuu unelmiinsa hoitaessaan lehmiä, pakatessaan sukkia ja leipää rintamalle lähetettäviin paketteihin ja istuessaan ompeluseuroissa naisten juoruilua kuuntelemassa.

Sovitan Johanneksen unelmaan. Pellon laidalle, juurikasvimaalle, tuvan pitkän pöydän ääreen. Kamarin kapealle sivustavedettävälle. Siihen Johannes sopisi oikein hyvin, minun viereeni. Rakennan kirjeestä paperisen talon, Johannes on jo kirjoittanut nimensä minun huoneisiini. Muutamista riveistä minä olen kuvitellut koko elämän.

Sitten tulee pelätty tieto: moni kylän pojista on kaatunut, Toivo heidän joukossaan. Omaisten tuskaa lisää se, että ruumiit voidaan tuoda kotiin vasta talvipakkasilla. Liisa-äitee yrittää kovasti pitää itsensä kasassa, mutta lopulta voimat murenevat ja hän putoaa tyhjyyteen. Kertun tehtäväksi jää järjestää äiti hoitoon ja ottaa vastuuta kodinhoidosta, kunnes äiti jaksaa taas.

Äiti säntää pellolta pihaan, säntää pitkin pihaa, tuskin hengittää, hengittää hätää, surua, tuskaa, kipua ikävää, hengittää niin kiivaasti sisään, ettei sielu enää mahdu tilaansa.

Rintamalta saapuvat kirjeet lievittävät Kertun surua ja Johanneksen lomien aikana nuoret tapailevat muka salaa, vaikka kaikki kyläläiset ovatkin jo kauan tienneet, missä mennään. Viimein koittaa Johanneksen kolmen päivän loma, koruton vihkiminen pappilassa, pienet pidot kotona, yksi luvallinen tanssi ja yksi yhteinen yö. Muutama kirje saapuu vielä rintamalta ja sitten tieto: Johannes on kuollut, mutta ”jäänyt kentälle”.  Hautaan lasketaan tyhjä arkku.

Odotan jonkin loppuvan ja alkavan. Mutta aika ei kulje kuoleman yli. Sekunnit putoilevat hiekkaiseen maahan eikä mikään muutu. Minä en ole menossa minnekään. Sieluni on haljennut niin monta kertaa, että jäljellä on vain ohut kaistale surua, pinttynyt ihoon kiinni.

Omaiset ja kyläläiset eivät ehkä osaa lohduttaa Kerttua sanallisesti, mutta lämpö välittyy pienistä eleistä ja ymmärtävistä katseista. Elämä jatkaa kulkuaan ja puuhaa riittää – onhan naisten hoidettava nyt metsä- ja peltotyötkin, kunnes myös Koskiluhdan tilalle otetaan avuksi venäläisiä sotavankeja. Siinäpä jälleen ristiriitaisia ja vahvoja tunteita herättävä tilanne! Tarina päättyy kuitenkin toiveikkaasti rauhan koittaessa lokakuussa 1944.

Kerran valo katoaa -romaanissa tapahtumia seurataan Kertun näkökulmasta, mutta hänen rinnallaan kulkee myös mainioita hahmoja. On tiukka mumma, jonka silmiltä mikään ei jää salaan. On löytölapsi Lahja, joka iloisena ja rohkeana omistaa elämänsä muiden auttamiseen. On avarasydäminen Antero, Kertun isäpuoli. Ovat varttuva pikkusisko Aili ja hellyydenkipeä pikkuveli Matti.

Teos on rakennettu taidokkaasti ja murteen käyttö antaa siihen aivan oman ulottuvuutensa. Useimmat sanat ymmärtää kyllä asiayhteydestä, mutta jotensakin hupaisa ankkastukki paljastuu vasta googlaamisen jälkeen pullapitkoksi. Etenkin ihmisiä raastavia tunteita kirjailija kuvaa oivaltavasti laidasta laitaan; murheesta iloon, lempeydestä häijyyteen, epäluulosta myötätuntoon. Ja kauniita lauseita riittää makusteltavaksi!

Puhutaan varovaisia sanoja. Pelon mitta toistuu kutimilla, kiertyy tiukkaan silmukkaan, jatkuu, jatkuu.

Hetket kapenevat paperinhauraiksi. Ajatuksia pinotaan hitaasti päällekkäin. Suru rinnassa loimahtaa taas laajemmalle kuin sillä on ollut lupa.

Ikävä tuoksuu huivinkulmassa eikä irtoa tuuleen.

Ajattelen puolikkaita ajatuksia, elämän ja kuoleman rajapintaa. Pimeyden taipumista valoksi. Yötä, joka piiloutuu ihon alle ja pinttyy sieluun.

Kypsyvän viljan tuoksu kellottuu helmaksi ympärilleni. Annan taivaan kohota korkeammalle, asettua kauas pilvien yläpuolelle. Tänään en sure aikaa enkä pelkää työtä. Vielä heinäntekoaikaan kesä tuntuu loppumattomalta.

 

TYLER, ANNE: Palmikko

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The French Braid

Suomennos: Markku Päkkilä

Garrettien suku ei ole erityisen suuri, mutta sen jäsenet eivät toden totta pidä yhteyttä toisiinsa eivätkä ole toisilleen läheisiä! Tästä kertoo esimerkiksi serkusten Serenan ja Nicholasin keskustelu, kun he sattumalta tapaavat toisensa rautatieasemalla,

”Äidilläkin on lonkkavaivoja”, Serena sanoi Nicholasille. ”Ehkä se on geneettistä.”

”Sinun äitisi on…Alice?”

”Ei, vaan Lily.”

”Aivan. Anteeksi. Mutta minä istuin sinun vieressäsi isoisä Garrettin hautajaisissa, jos oikein muistan.”

”Ei, se oli Candle.”

”Onko minulla serkku nimeltä Candle?”

Baltimoreen sijoittuva sukutarina jakaantuu seitsemään osaan, joissa kussakin tarkastellaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta jotain koko suvun kannalta merkittävää tapahtumaa. Kyseessä voi olla lomamatka, kultahääpäivä, tulevan puolison esittely suvulle tai tutustuminen lapsenlapseen, mutta myös yllättävä kuolemantapaus. Tapahtumien aikaväli on noin kymmenen vuotta alkaen kesästä vuonna 1959 ja päättyen koronakesään 2020, mutta ihmisten muisteluiden välityksellä käydään kauempanakin menneessä.

Kesällä 1959 Garrettien perhe lähtee ensimmäistä - ja ainoata - kertaa kesälomalle. Viikko pienessä järvenrantakylässä paljastaa lukijalle, millaista roolia kukin perheenjäsenistä vetää ja tulee myöhemminkin vetämään suvun yhteisissä kokoontumisissa. Tässä vaiheessa esikoinen Alice on seitsemäntoistavuotias, pikkusisko Lily uhmakas viisitoistavuotias ja seitsenvuotias David mielikuvitusleikkiensä parissa viihtyvä kuopus.

Isä Robin Garrett on kätevä käsistään ja ahkera – hän tuskin malttaa pysyä poissa putkitavaraliikkeestä, jota hoitaa appensa jälkeen. Hän on kömpelö puheissaan ja teoissaan eikä hänen hyviä tarkoitusperiään aina ymmärretä. Hänen suuri rakkautensa on Mercy-vaimo, jota ilman hän ei pystyisi elämään, ja sopuisan kiintymyksensä kohteina tyttäret Alice ja Lily. Ainoa poika David kuitenkin etääntyy vähitellen isästään, kun tämä yrittää ”miehistää” herkkää kuopustaan.

Mercy puolestaan opiskeli nuorena taidetta ja alkaa nyt yhä enenevässä määrin omistautua maalaamiselle ja tekemiensä ”talomuotokuvien” markkinoinnille.  Kodinhoito ei häntä kiinnosta eivätkä oikeastaan lapsetkaan, joihin hän suhtautuu lähinnä huvittuneen etäisesti. Mercy kaipaa ennen kaikkea itsenäisyyttä ja yksinäisyyttä; vapautumista aikansa naisiin kohdistuvista odotuksista. Kirjan hauskimpia lukuja on kuvaus siitä, miten Mercy valmistautuu vähän kerrassaan irtiottoonsa.

Vanhin tytär Alice on jo varhain ottanut kodinhoidon vastuulleen ja kasvanut kaikkitietäväksi komentelijaksi, joka haluaisi perheensä toimivan perheen ihannekuvan mukaisesti. Lilyn kanssa hänellä tulee usein riitaa, koska tunteisiinsa täysillä heittäytyvä pikkusisko rikkoo naisiin kohdistuvia odotuksia ja saa aika ajoin elämänsä pahasti sotkuun. Oikea ”Martta ja Maria” -asetelma!

David kykeni jo lapsena tulkitsemaan ihmisiä, havaitsemaan heidän pienimpiäkin reaktioitaan ja erottamaan muutoksia äänensävyissä. Isän varautuneisuus paljastaa hänelle tosiasian: isä kyllä rakastaa poikaansa, mutta ei pidä hänestä. Niinpä David aikuisena vetäytyy eroon perheestään ja katkaisee lähes kaiken yhteydenpidon. Siksi onkin outoa, että juuri David on keskeinen tekijä sille, että suku ylipäätään kokoontuu.

Tyler kuvaa lempeästi, miten pienilläkin tapahtumilla saattaa olla arvaamattoman suuret vaikutukset suvun jäsenten välisille suhteille ja miten viattomistakin lausahduksista saatetaan vainuta arvostelua tai aliarviointia. Ihmiset eivät kerro toisilleen tärkeistäkään asioista, mutta toisaalta monet näistä asioista ovat silti sukulaisten tiedossa; he vain eivät ota niitä puheeksi joko hienotunteisuuttaan tai pelkuruuttaan.

”Näin perheenjäsenet tekevät – vaikenevat ikävistä tosiasioista, sallivat pienen itsepetoksen. Sellaisia pieniä ystävyydenosoituksia.”

”Ja pieniä julmuuksia”, David sanoi.

Palmikko-romaanissa osa lapsenlapsista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, joten on hieman hankala muistaa, kuka serkuksista on kenenkin lapsi – etenkin, kun on olemassa sekä Robby-tyttö että Robby-poika. Tällä kirjailija ehkä haluaa kuvata suvun hajaantumista, vaikka toisaalta toteaakin Davidin suulla, miten perheet ovat kuin palmikolta purettu tukka: ”Niistä voi kuvitella irtaantuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”  

Kirja on arkisuudessaan miellyttävä ja henkilökuvaukseltaan kiinnostava. Se ei ole raskas eikä toivoton, vaikka kuvaakin toisistaan etääntyviä perheenjäseniä, sillä loppuun syttyy ihastuttava toivon kipinä.