MÄKI, MERJA: Itki toisenkin

Kustantaja: Gummerus 2024

Merja Mäen teos Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa suuren suosion saavuttaneelle esikoisteokselle Ennen lintuja (2022). Nyt ollaan Suomen jatkosodassa valtaamalla alueella, missä suomalaiset – tai karjalaisittain ruotsit – ovat vihollisia, joihin asukkaat pitävät etäisyyttä samalla kun odottavat omien joukkojen saapumista ja Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palauttamista.

Opettajaleirille Kainuussa osallistunut Larja matkustaa kesällä 1942 Aunuksen Karjalaan viettääkseen kuukauden loman kotonaan Suurmäessä. Vaikka vanhaa rajaa alueiden välillä ei enää olekaan, vaaditaan suomalaisten miehittämälle alueelle pääsemiseksi kulkulupa ja saattaja. Kyydin kotikylään Larja saa postia Viteleestä Äänislinnaan kuljettavalta Tuomas Alavalta.

Suurmäessä Larja kohtaa monia ahdistavia asioita. Äiti ja isä on viety neuvostovallan viime hetkillä syvälle itään syytettyinä vakoilusta Suomen hyväksi. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa sen paremmin kuin Larjan elämänkumppanista, neuvostoarmeijaan pakotetusta Misastakaan. Larjan sisko Pola puolestaan on raskaana suomalaiselle sotilaalle, eikä ainoana kylän nuorista naisista.

Raskainta Larjalle on kuitenkin se, että rakas Matja-buabo on hiljalleen hiipumassa pois. Larja ei voi ajatellakaan lähtevänsä tässä tilanteessa jatkamaan opintojaan, vaan anoo lupaa saadakseen jäädä hoitamaan isoäitiään. Lupa järjestyy ja lisäksi työpaikka suomalaisen johtajaopettajan apulaisena kyläkoulussa. Larjan läsnäolo tuo turvaa lapsille, joita yritetään kovalla vauhdilla suomalaistaa.

Matja on Suurmetsän arvostetuin itkijä ja ”pohjoistuulen puhaltelema” Larja hänen valintansa perinteen jatkajaksi. Buabo ennättää tutustua myös kylässä entistä useammin viipyilevään Tuomakseen ja ennustaa, että Larjalla ja Tuomaksella tulee olemaan vielä yhteinen tehtävä kuolevien parissa: lääkintämies saattaa ihmiset kuoleman kynnykselle ja itkijä siitä eteenpäin tuonilmaisiin.

 Laatokan saaren pojassa pärskyi vesi, mutta minussa leyhähteli ja ryskyi puhuri. Tuuli työnteli vedenvirran liikkeelle, tai vesi työnsi tuulta, ei sillä ollut merkitystä. Vesi ja tuuli olivat yhdessä tehtävässään.

Vesi kuljetti vainajat tuonilmaisiin, mutta tuuli välitti viestit. Molempia tarvittiin sillaksi tämän- ja tuonilmaisten välille.

Matja-buabon arkun äärellä Larja virsittelee ensi kertaa julkisesti. Häntä aletaan arvostaa kylällä aivan uudella tavalla, mutta hän on silti ahdistunut. Joistakin kyläläisistä paljastuu ikäviä asioita ja jotkut suomalaiset sotilaat osoittautuvat epäluotettaviksi. Tuomas vetää Larjaa puoleensa, mutta voiko häneenkään luottaa? Entä suhde Misaan, vaikka tunteet häntä kohtaan ovatkin jo haalistuneet?

Kun sitten käy selväksi, että Suomi joutuu vetäytymään valtaamiltaan alueilta, on Larja uusien valintojen edessä. Jos hän jää Polan ja tämän lapsen tueksi, säästyykö hän rangaistukselta oltuaan niin paljon tekemisissä suomalaisten kanssa? Selviääkö Pola yksinään, jos Larja pakenee kanta-Suomeen? Miten Larja itse pärjäisi vieraassa ympäristössä?

Merja Mäen kieli on aistivoimaista ja kaunista, mutta muuttuu myös rajuksi esimerkiksi kuvatessaan venäläisten lentokoneiden hyökkäystä Elisenvaaran ratapihalle, missä ihmisjoukot vellovat päästäkseen täyteen ahdettuihin evakuointijuniin. Karjalaisia sanoja kirjassa on paljon, mutta niiden merkityksen kyllä useimmiten ymmärtää asiayhteydestä.

Itki toisenkin -romaanissa kuvaillaan myös aunukselaisia tapoja ja uskomuksia sekä ruokia ja käsitöitä. Erityisen mielenkiintoista on tutustua syvällisemmin itkuvirsiperinteeseen: miten itkuvirret rakentuvat, mitä niissä kuuluu olla ja miten itkijä itse kokee tilanteen.

Aloin apeutumaan sillä tavalla kuin itku vaati, ja pohjoistuuli ujelsi minut tyhjäksi sanojen tulla. Tarina tekeytyi sanoiksi jossain silmieni takana, ja syvä henkäys nosti niitä huulilleni.

Jälleen tunteisiin vetoava ja samalla Suomen historian tuntemusta lisäävä teos Merja Mäeltä!

KOSTET, JENNA: Punainen noita

Kustantaja: Aula & Co 2024

Valpuri syntyi Kuurinmaalla, minne hänen äidinisänsä Eschil Kynders (Esko Kinni) oli aikoinaan paennut Suomessa syttyneitä noitavainoja. Kuurinmaalla Eschil työskenteli omenatarhurina, mutta toimi myös kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana. Oppilaina hänellä olivat Maria-tytär ja tämän tytär Valpuri. Kohtaloaan Eschil ei kuitenkaan voinut paeta loputtomiin, vaan 1620-luvun puolessavälissä hänet mestattiin ja poltettiin noitana.

Isänsä kuoleman jälkeen Maria pakeni Valpurin ja tämän pikkuveljen Tuomaksen kanssa Tukholmaan, mistä oli tarkoitus jatkaa nopeasti perheen sukutilalle Etelä-Satakuntaan. Vielä vuodenkierronkaan jälkeen Marialla ei kuitenkaan ole halua lähteä vilkkaasta kaupungista köyhään Suomeen. Tuomaksella olisi polte päästä Kinnilän isännäksi, mutta edes hän ei uskalla hoputtaa äkkipikaista ja kovakouraista äitiä.

Joutuminen kuulusteltavaksi noitakeinojen käyttämisestä pistää lopulta Mariaankin vauhtia. Perhe purjehtii Turkuun, missä Valpuri saa pahoja ennakkoaavistuksia Turun linnasta ja piispa Isaacus Rothoviuksen tulikivenkatkuisista saarnoista. Marraskuussa 1628 perhe lopulta lähtee kävellen kohti Liitsolan kylää. Seitsemäntoista peninkulman matka metsien halki on raskas ja susien vuoksi pelottavakin.

Kinnin talo osoittautuu vaatimattomaksi savupirtiksi, mutta Tuomas on määrätietoinen. Hän opettelee kylän miehiltä uusia taitoja, rakentaa taloon lisäosan, hankkii eläimiä ja menee naimisiin. Samaan aikaan kasvaa hänen vihansa äitiä ja sisarta kohtaan, mutta miksi? Kokeeko hän sukulaisuussuhteen parantajaeukkoihin mainehaittana? Eivätkö äiti ja isosisko osoita talon isännälle tarpeeksi kunnioitusta?

Ei naisten kuulu olla tuollaisia rääväsuisia narttuja kuin sinä ja äiti. Aina sanomassa mielipidettä ja soutamassa vastahankaan. Naisen kuuluu olla nöyrä ja kunnioittaa miestä perheen päänä.

Maria poltetaan roviolla vuonna 1632, mutta Valpurin kohtalontie on pitkä ja mutkikas. Kahdesti hän joutuu Turun hovioikeuden eteen, mutta ei saa kuolemantuomiota, vaan ensimmäisellä kerralla piiskarangaistuksen ja näennäisen maastakarkoituksen. Toisella kerralla häneltä leikataan korvat irti, mistä syystä häntä ruvetaan kutsumaan punaiseksi noidaksi.

Valpuri ei pidä itseään noitana, vaan tilanteita järkiperäisesti huomioivana ja kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana – mihin kuka tahansa pystyisi, jos viitsisi opetella. Hän ei usko loitsujen sinällään parantavan sairaita, koska jopa eestinkielisen lastenlorun lukeminen tuntuu auttavan. Tärkeintä on se, että sairastunut itse uskoo loitsun mahtiin.

Tietysti hän oli tehnyt juomia, loitsinut, käyttänyt taikakaluja ja uskonut enteisiin siinä missä muutkin ihmiset näillä seuduin. Valpurin juomissa oli vain se ero, että ne toimivat, toisin kuin litkut, joita suurin osa kylien vanhoista naisista keitteli parantaakseen milloin mitäkin vaivaansa.

Olisiko noituussyytteiden takana kirkonisien pelko siitä, että nainen tietäisi asioista enemmän kuin he? Valpuri osaa lukea ja puhua useita kieliä – sekö kirkkoa suututtaa? Vain miehillä on oikeus harjoittaa palpurin tai välskärin ammattia ja opiskella lääketiedettä yliopistossa, mutta monilla paikkakunnilla ihmisten ja karjan parantajina toimivat kuitenkin perinteisen tiedon hallitsevat naiset.

Naisten tekemisiä ei katsota hyvällä. Yksi paha sana naapurilta, yksi väärin ymmärretty huomautus, yksi loitsu, jonka väärä ihminen kuulee.

Punainen noita perustuu 1600-luvulla eläneen Valpuri Kinnin tarinaan, josta Jenna Kostet kiinnostui törmätessään oikeudenkäyntipöytäkirjassa uhmakkaaseen lauseeseen: Miksi minä tunnustaisin sellaista, jonka arvon herrat niin paljon paremmin itse tietävät? Syntyi kuva vahvasta naisesta, joka ymmärsi, ettei hänen puheillaan ollut enää mitään merkitystä. Kaikki olivat jo etukäteen päättäneet, että Valpuri on noita.

Punainen noita -romaani kertoo murrosajasta, jolloin kirkko yrittää voimakeinoin saada kansan omaksumaan luterilaisen uskon ja luopumaan niin pakanallisista tavoista kuin katolilaisuuden muodoista. Kirja kuvaa uskottavasti ihmisten elinoloja maalla ja kaupungissa, tapoja ja uskomuksia. Mielenkiintoisia ovat kuvaukset kasvien käytöstä sekä lääkitsemisessä että ruoassa.

Kirjassa on useita vahvoja henkilöhahmoja, mutta eläimiä rakastava Valpuri nousee muiden yli sisukkuudessaan ja myös kyvyssään ymmärtää inhimillistä heikkoutta. Hänen kohtalonsa saa miettimään, miten usein mahdetaankaan joukkohysterian lietsomina lukittautua tiettyyn näkökantaan ja olla kuuroja järjen äänelle?

CATTON, ELEANOR; Birnamin metsä

Kustantaja: Siltala 2024

Alkuteos: Birnam Wood (2023)

Suomennos: Tero Valkonen

William Shakespearen näytelmässä Macbeth Birnamin metsän liikkeellelähtö enteilee kuninkaan tuhoa, kun taas Eleanor Cattonin romaanissa Birnamin metsä on uusiseelantilaisen ympäristöaktivistiryhmän nimi. Vasemmistolaishenkinen kollektiivi perustaa hylätyille alueille luomupuutarhoja ja luovuttaa osan sadosta hädänalaisille, mutta toiminta on toistaiseksi pienimuotoista ja hädin tuskin kannattavaa.

Tarina alkaa tilanteesta, jossa tärkeä sola on jouduttu pahan maanvyörymän vuoksi sulkemaan todennäköisesti moneksi kuukaudeksi. Solan toisessa päässä sijaitsevasta kaupungista asukkaat ovat lähteneet muualle, kahvilat ja puodit ovat sulkeneet ovensa ja yli sadan hehtaarin maatila on vedetty vaivihkaa pois myynnistä. Viimeisin yksityiskohta herättää Mira Buntingin mielenkiinnon.

Karismaattinen Mira on selkeästi Birnamin metsän johtohahmo, vaikka kollektiivi korostaakin jäsentensä tasa-arvoisuutta. Mira osaa olla vakuuttava ja asiaa tarpeeksi tärkeänä pitäessään myös pelottavan taitava valehtelija. Hän on visionääri, joka tavoittelee Birnamin metsän välityksellä radikaalia ja pysyvää yhteiskunnallista muutosta:

…se oli täysin saavutettavissa, jos ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon hedelmällistä maata meni kaiken aikaa hukkaan heidän ympärillään, kuinka paljon enemmän maailmassa voitaisiin saavuttaa, jos ihmiset yksinkertaisesti yhdistäisivät tietämyksensä ja resurssinsa, ja miten mielivaltainen ja järjettömän ennakkoluuloinen koko maanomistuksen käsite oli, kun oli kyse muusta kuin sen käytöstä tai sillä asumisesta!

Autioksi jääneellä tilalla olisi mahdollisuus viljellä kasveja suuressa mittakaavassa, joten Mira lähtee kartoittamaan tilannetta ja jää kiinni yksityisalueelle tunkeutumisesta. Hänet tavoittanut mies on aluksi tiukka ja epäluuloinen, mutta tentattuaan aikansa Miraa Birnamin metsän toiminnasta ja tavoitteista tarjoaakin kollektiiville avustusta puutarhan perustamiseen.

Mies on amerikkalainen miljardööri Robert Lemoine, joka kertoo ostaneensa tilan vastikään ritariksi lyödyltä sir Owen Darvishiltä rakentaakseen sinne luksusluokan bunkkerin maailmanlopun varalta. Hän on maassa sijoittajaviisumilla ja valvontadrooneja valmistavan yhtiön kautta sir Owenin liikekumppani, mutta passin saadakseen hänen pitäisi tukea uusiseelantilaista yrittämistä – ja hän valitsee kohteekseen Birnamin metsän!

Kollektiivin kokouksessa Mira maalailee suurenmoisia tulevaisuudennäkymiä, joissa Birnamin metsä olisi kannattava yritys Lemoinen tarjoaman pitkän tähtäyksen rahoituksen ja markkinointituen ansiosta. Lähes kaikki jäsenet innostuvat asiasta. Lukija kuitenkin tietää jo tässä vaiheessa, että Lemoinen on häikäilemätön opportunisti, johon ei kannattaisi luottaa vähääkään.

…statussymboleja jahtaava survivalisti joka valmistautui useisiin maailmanlaajuisiin katastrofeihin, joiden estämiseksi ei itse tehnyt kerta kaikkiaan mitään ja joita saattoi jopa tietoisesti edistää, jos siten oli mahdollisuus saavuttaa voittoja tai etuja.

Kaikki eivät ole tyytyväisiä tilanteeseen. Miran läheisin ystävä Shelley Noakes on huolissaan Miran ja Lemoinen läheisistä väleistä ja tuntee tulleensa sysätyksi syrjään. Shelley on tukenut ystäväänsä, toteuttanut tämän visioita ja järjestellyt kulissien takana asioita, mutta nyt epäluulot, kateus ja kauna ajavat hänet kilpailemaan tämän kanssa vallasta ja Lemoinen huomiosta.

Toinen tyytymätön on Tony Gallo, yksi Birnamin metsän perustajajäsenistä. Hän vihaa superrikkaita, jotka ovat tukevinaan luonnonsuojelua ja omavaraisuutta, mutta tosiasiassa kiertävät veroja. Hän ei luota Uuden-Seelannin hallitukseen, joka sallii tämän. Toisaalta tutkivan journalistin urasta haaveileva Tony havaitsee tilanteessa skandaalin aineksia, jotka paljastamalla saattaisi nousta kuuluisuuteen.

Catton luo muutamilla hyvin muotoilluilla lauseilla henkilöistä uskottavan ja monipuolisen kuvan. Mikä teki heistä sellaisia kuin he ovat? Mitkä syyt ohjaavat heidän toimintaansa? Miten he muuttuvat tapahtumien edetessä? Onko pieni ihanteista joustaminen kovin vakavaa, jos sen seurauksena saavuttaa jotain hyvää? Jyrääkö ahneus hyväuskoisuuden alleen?

Kirjan alkuosa on verkkainen ja esimerkiksi Tonyn palopuheet saavat siinä liikaa tilaa, mutta sitten tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunteet, väärintulkinnat, virhearviot ja ylimitoitetut teot kasaantuvat ja johtavat lopulta katastrofiin. Kirjan verinen loppu noudattaa Shakespearen tragedioiden henkeä, mutta löytyykö tarinasta Macbeth?

Vuonna 1985 syntynyt uusiseelantilainen Eleanor Catton oli kaikkien aikojen nuorin Booker-voittaja saadessaan palkinnon vuonna 2013 romaanillaan Valontuojat, joka puolestaan oli laajin palkinnon saanut teos (832 sivua). Sen jälkeen kuluikin kymmenen vuotta ennen kuin Birnamin metsä ilmestyi. Kaikki Cattonin kolme teosta on suomennettu, myös esikoisromaani Harjoitukset.

SHIPSTEAD, MAGGIE: Maapallon ympäri

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Great Circle (2021)

Suomennos: Kaisa Sivenius

Yhä kasvavin kehin, yhä laajenevin / teen kiertoa elämän. / Sen viimeistä kehää en saavuta hevin, / ja kuitenkin yritän. Rainer Maria Rilke (suom. Anna-Maija Raittila)

Maggie Shipsteadin romaani Maapallon ympäri vaati seitsemän vuoden työn, mutta olikin sitten ilmestyttyään todellinen arvostelu- ja myyntimenestys. Vuonna 2021 Maapallon ympäri oli arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon ”lyhyellä” listalla ja vuonna 2022 ehdolla Women’s Prize for Fiction -palkintoon.

Maapallon ympäri -teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin kahteen aikatasoon, jotka limittyvät toisiinsa. Luvuissa, jotka sijoittuvat 1900-luvun alkupuolen Amerikkaan ja Eurooppaan, on alussa tarkka määritys ajasta ja paikasta, kun taas tapahtumat 2010-luvun Los Angelesissa ovat ilman otsikointia. On kaksi erillistä tarinaa, joilla silti on yhteys keskenään.

 Kaksoset Marian ja Jamie Graves syntyvät syyskuussa 1914 ja ovat saman vuoden joulukuussa laivalla, joka uppoaa vieden mennessään yli 500 ihmistä. Kuolleiden joukossa on kaksosten äiti. Isä – laivan kapteeni Addison Graves – pelastaa lapsensa ja itsensä ja saa laivan hylkäämisestä yhdeksän vuoden vankilatuomion. Vapauduttaan hän pistäytyy kotonaan Montanassa lasten ollessa jo nukkumassa ja katoaa sitten lopullisesti.

Marianin ja Jamien holhoojaksi määrätään isän veli Wallace, joka on melko tunnettu taidemaalari ja hyväntahtoinen mies, mutta myös peli- ja alkoholiriippuvainen. Lapsilla on vapaus tehdä ystävänsä Calebin kanssa, mitä mielivät. Herkkä Jamie on lupaava taiteilijanalku ja eläinten suojelija eikä syö lihaa. Marian puolestaan korjaa moottoreita, mutta myös käy läpi isänsä kattavaa matkakirjakokoelmaa.

Kaksitoistavuotiaana Marian pääsee lentonäytöksessä koneen kyytiin – vieläpä samana päivänä, kun nuori Charles Lindbergh laskeutuu onnellisesti Pariisiin lennettyään Atlantin yli. Marian tietää heti syvällä sisimmässään ja vailla epäilystä, että hänestä tulee lentäjä. Lentotunteihin tarvittavat rahat hän aikoo hankia ajamalla leipomon autoa sinne kätkettyine viinalasteineen. On kieltolain aika.

Seudun mahdikkaimmalle viinatrokarille Marianista tulee miltei pakkomielle. Mies kustantaa lentotunnit ja kuvittelee näin voivansa hallita neitokaista, mutta Marian vähät välittää rahasta ja asemasta. Hän lähtee Montanasta, hoitaa kuljetuksia Alaskassa ja sodan aikana siirtää koneita tehtaalta lentokentälle tai lentokentältä toiselle Britanniassa. Vain lentäessään hän on vapaa.

Ainoastaan yläilmoissa Marian koki rentoutuvansa täydellisesti. Kun hän lensi, kaikki oli niin kuin piti, ja hän teki, mitä hänen kuuluikin tehdä. Kukaan ei päässyt häneen kiinni eikä pyytämään häneltä mitään.

1940-luvun lopulla Marian on suruja kokenut hahmo, jonka elämässä pysyvyyttä edustaa enää lapsuudenystävä Caleb. Sitten yhtäkkiä ilmaantuu henkilö, joka toteuttaa Marianin suurimman toiveen: lennon maapallon ympäri ylittäen matkan aikana sekä pohjois- että etelänavan.  Uudenvuodenpäivänä vuonna 1950 Marian ja navigoijansa Eddie Bloom starttaavat Uudesta-Seelannista ja maaliskuun alussa he saapuvat viimeiselle välilaskupaikalleen. Sitten he katoavat.

Huimapäisen lentäjän vaiheisiin limittyy tarina näyttelijä Hadley Baxterista, joka vuonna 2014 esittää Marian Gravesia tästä tehtävässä elokuvassa. Hadley on jäänyt orvoksi kaksivuotiaana, noussut tähdeksi yksitoistavuotiaana ja tottunut pintaliitoon, kunnes skandaali vie häneltä suosion ja työpaikan. Marianin rooli itsenäisen tuottajan leivissä on hänelle pelastus. Tarina jopa sisältää yhtymäkohtia Hadleyn omaan elämään.

…Marian ei ollut täysin vieras, vaan kummankin meistä taustalta löytyi katoaminen, orpous, laiminlyönti, lentokoneet ja setä. Marian oli kuten minä eikä kuitenkaan ollut.

Filmin käsikirjoituksen perusteella Hadley muodostaa tulkintansa Marianista, mutta ei malta olla tekemättä myös hieman salapoliisintyötä. Onnekkaiden sattumien ja vinkkien ansiosta hänelle paljastuu vuosikymmeniä salassa pysynyttä tietoa, joka johtaa aivan uuteen käsitykseen Marianin katoamisesta. Onko se siltikään totuus?

Marian on todellinen, se on selvää, mutta ihmisten elämä ei säily niin kuin fossiilit. Ihminen voi vain toivoa, että aika on kovettunut jonkun toisen ihmisen muiston ympärille ja säilyttää hänen hahmonsa sen tyhjyydessä… Joitakin asioita voi saada selville, hän sanoi, mutta ei koskaan tarpeeksi, koskaan ei pääse lähellekään koko totuutta.

Maapallon ympäri -romaanissa on yli 700 sivua, josta olisi ehkä voinut hieman karsia, mutta hyvin tämä rennolla otteella kirjoitettu teos silti pitää otteessaan. Vauhdin ja huumorin lisäksi kirjassa on vakava puolensa: kannanotto naisten kohteluun niin 1900-luvun maailmassa kuin vielä 2010-luvullakin. Kirjan henkilöistä keskeisimmäksi nousee Marian Graves, joka tarkoista ”elämäkertatiedoista” huolimatta on fiktiivinen hahmo, joskin varmasti saanut inspiraatiota kirjassa mainituista naislentäjistä.