HAAHTELA, JOEL: Sielunpiirtäjän ilta : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Päivi Puustinen

Ollaan Hollannissa vuonna 1676. Kirjan kertoja on nimettömäksi jäävä iäkäs taidemaalari, joka on vuosia sitten menettänyt sekä Agnes-vaimonsa että kaksi lastaan – pienen Gretan vain muutaman viikon ikäisenä ja Paulus-pojan viisitoistavuotiaana ankaraan kuumetautiin. Uskollinen taloudenhoitaja Grietje on pitänyt huolen siitä, että arki soljuu eteenpäin vakaana ja turvallisena.

Iltaisin taiteilija vetäytyy kirjoittamaan päivän tapahtumista ja omista mietteistään. Usein kaipaavat ja hellät ajatukset kiertyvät Agnekseen, joka tuntuu olevan aina vain lähempänä, kohta vain käden kurkotuksen päässä. Tuntuu siltä, että mies yrittää etsiä todellista itseään pohdinnoissaan taiteen merkityksestä, filosofiasta ja uskonnosta. Jumala on läsnä hänen jokaisessa teossaan.

Jumalaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden.

Taiteilija on menestynyt muotokuvamaalarina niin hyvin, että voi valita kohteensa. Pitkäaikainen ystävä, kartantekijänä ja laivanvarustajana suuren omaisuuden hankkinut Rijnvliet, taivuttelee taiteilijaa maalaamaan silkkikauppias Cuypersin muotokuvan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Pelkääkö taiteilija, ettei löytaisikään kauppamiehen kasvojen takaa tämän sielua, jolloin maalaus jäisi ulkokohtaiseksi?

Rijnvlietin suosituksesta taiteilija suostuu kuitenkin ottamaan itselleen oppipojan. Noin kuusitoistavuotias Jacob on hintelä ja vaitelias nuorukainen, jonka vaistonvarainen ja varma viiva saa taiteilijan aavistelemaan, että tästä saattaa vielä joskus tulla opettajaansa suurempi. Liian herkkä Jacob on kyllä ja tarvitsee muilta tukea selvitäkseen. Vähitellen taiteilija alkaa suhtautua häneen kuin omaan poikaansa.

Silkkikauppias Cuypers saa kuin saakin nyt muotokuvansa, mutta sen maalaa taiteilijan valvonnan ja ohjauksen alaisena oppipoika Jacob.  Yksi taulun merkittävimmistä piirteistä tulee olemaan keltainen silkkihuivi. Hollantilaisten maalareiden hillityssä väriskaalassa keltaista väriä ei ole juuri suosittu, mutta tästä huivista saattaa tulla menestys monessakin suhteessa!

Yhteisön turvallisuus järkkyy, kun köyhien kaupunginosassa syttyy tulipalo. Monia rakennuksia tuhoutuu kokonaan ja niiden joukossa on myös Jacobin kotitalo, jossa hän on asunut äitinsä ja väkivaltaisen suutari-isänsä kanssa. Tapahtumaan liittyy epäselvyyksiä ja epäilyksiä, mutta joidenkin kohdalla se merkitsee muutosta parempaan. Näin on ainakin Jacobin ja vanhan taiteilijan kohdalla.

Kaupungilla on tässä vaiheessa alettu huhuta, että taiteilija maalaa salaa suurta mestariteosta. Vanhalla herralla onkin tekeillä työ, jota ei suostu näyttämään puolivalmiina edes ystävälleen Rijnvlietille. Maalaus on taiteilijalle hyvin henkilökohtainen ja hän jopa uskoo oman elämänsä loppuvan samalla hetkellä, kun taulu on valmis. Hän laittaa työhön kaikki taitonsa ja koko sielunsa. Se on sielunpiirtäjän testamentti.

Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla jotain mitä siellä ei ole.

Sielunpiirtäjän ilta -pienoisromaaniin mahtuu 1600-luvun elämää pienistä yksityiskohdista suuriin kokonaisuuksiin. On maalaamiselle ja Jumalalle omistautuva taiteilija. On kodikasta porvarisperheen elämää. On kaupunki, jossa yhteiskuntaluokat ja uskonnot sopuisasti sekoittuvat. On maa, jossa suvaitaan erilaisuutta ja kokeillaan rohkeasti uutta. On avara maailma, joka laivareittien myötä tulee yhä lähemmäksi.

Kirjan kevyen lyhyet luvut seuraavat kertojan muistojen ja ajatusten virtaa. Huumori pilkahtelee pienissä toteamuksissa ja yksityiskohdissa, esimerkiksi kuvauksessa miesten suurista ja painavista majavannahkahatuista. Haahtelan kauniit lauseet saavat aavistelemaan sanojen takaa jotain elämää suurempaa, jotain suorastaan pyhää.

Tässä vielä Haahtelan mietteitä taiteesta ja taiteen tekemisestä:

Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.

Maalaus on kuin linssi, jonka kautta katselemme maisemaa. Näkyvän maalauksen alle luodaan ensin valojen ja varjojen maailma, joka on opittava näkemään kaikkialla.

Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioitu pimeys. Kangas on kuin meren tyyni pinta, jonka alla kajastaa syvyyksien maailma.

Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.

Hyvän maalauksen ja mestariteoksen ero on kuin horisontin viiva. Katsoja näkee taivaan ja meren mutta ei silti pysty osoittamaan, mistä ne tarkalleen ottaen alkavat.