Kustantaja: Otava 2025
Kansi: Päivi Puustinen
Ollaan Hollannissa vuonna 1676. Kirjan kertoja on
nimettömäksi jäävä iäkäs taidemaalari, joka on vuosia sitten menettänyt sekä
Agnes-vaimonsa että kaksi lastaan – pienen Gretan vain muutaman viikon ikäisenä
ja Paulus-pojan viisitoistavuotiaana ankaraan kuumetautiin. Uskollinen
taloudenhoitaja Grietje on pitänyt huolen siitä, että arki soljuu eteenpäin
vakaana ja turvallisena.
Iltaisin taiteilija vetäytyy kirjoittamaan päivän
tapahtumista ja omista mietteistään. Usein kaipaavat ja hellät ajatukset kiertyvät Agnekseen,
joka tuntuu olevan aina vain lähempänä, kohta vain käden kurkotuksen päässä. Tuntuu siltä,
että mies yrittää etsiä todellista itseään pohdinnoissaan taiteen
merkityksestä, filosofiasta ja uskonnosta. Jumala on läsnä hänen jokaisessa teossaan.
Jumalaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki
langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja
rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden.
Taiteilija on menestynyt muotokuvamaalarina niin hyvin, että voi valita kohteensa. Pitkäaikainen ystävä,
kartantekijänä ja laivanvarustajana suuren omaisuuden hankkinut Rijnvliet, taivuttelee taiteilijaa maalaamaan silkkikauppias Cuypersin muotokuvan, mutta toistaiseksi
huonolla menestyksellä. Pelkääkö taiteilija, ettei löytaisikään kauppamiehen kasvojen takaa tämän sielua, jolloin maalaus jäisi ulkokohtaiseksi?
Rijnvlietin suosituksesta taiteilija suostuu kuitenkin ottamaan itselleen oppipojan. Noin kuusitoistavuotias Jacob on hintelä ja vaitelias
nuorukainen, jonka vaistonvarainen ja varma viiva saa taiteilijan aavistelemaan,
että tästä saattaa vielä joskus tulla opettajaansa suurempi. Liian herkkä Jacob
on kyllä ja tarvitsee muilta tukea selvitäkseen. Vähitellen taiteilija alkaa
suhtautua häneen kuin omaan poikaansa.
Silkkikauppias Cuypers saa kuin saakin nyt muotokuvansa,
mutta sen maalaa taiteilijan valvonnan ja ohjauksen alaisena oppipoika
Jacob. Yksi taulun merkittävimmistä
piirteistä tulee olemaan keltainen silkkihuivi. Hollantilaisten maalareiden hillityssä
väriskaalassa keltaista väriä ei ole juuri suosittu, mutta tästä huivista
saattaa tulla menestys monessakin suhteessa!
Yhteisön turvallisuus järkkyy, kun köyhien
kaupunginosassa syttyy tulipalo. Monia rakennuksia tuhoutuu kokonaan ja niiden
joukossa on myös Jacobin kotitalo, jossa hän on asunut äitinsä ja väkivaltaisen suutari-isänsä kanssa. Tapahtumaan liittyy epäselvyyksiä ja
epäilyksiä, mutta joidenkin kohdalla se merkitsee muutosta parempaan. Näin
on ainakin Jacobin ja vanhan taiteilijan kohdalla.
Kaupungilla on tässä vaiheessa alettu huhuta, että taiteilija maalaa
salaa suurta mestariteosta. Vanhalla herralla onkin tekeillä työ, jota ei
suostu näyttämään puolivalmiina edes ystävälleen Rijnvlietille. Maalaus on taiteilijalle
hyvin henkilökohtainen ja hän jopa uskoo oman elämänsä loppuvan samalla
hetkellä, kun taulu on valmis. Hän laittaa työhön kaikki taitonsa ja koko
sielunsa. Se on sielunpiirtäjän testamentti.
Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva
kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä
kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla
jotain mitä siellä ei ole.
Sielunpiirtäjän ilta -pienoisromaaniin mahtuu
1600-luvun elämää pienistä yksityiskohdista suuriin kokonaisuuksiin. On
maalaamiselle ja Jumalalle omistautuva taiteilija. On kodikasta porvarisperheen
elämää. On kaupunki, jossa yhteiskuntaluokat ja uskonnot sopuisasti
sekoittuvat. On maa, jossa suvaitaan erilaisuutta ja kokeillaan rohkeasti uutta.
On avara maailma, joka laivareittien myötä tulee yhä lähemmäksi.
Kirjan kevyen lyhyet luvut seuraavat kertojan muistojen ja
ajatusten virtaa. Huumori pilkahtelee pienissä toteamuksissa ja yksityiskohdissa, esimerkiksi kuvauksessa miesten suurista ja painavista
majavannahkahatuista. Haahtelan kauniit lauseet saavat aavistelemaan sanojen
takaa jotain elämää suurempaa, jotain suorastaan pyhää.
Tässä vielä Haahtelan mietteitä taiteesta ja taiteen tekemisestä:
Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen
alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.
Maalaus on kuin linssi, jonka kautta katselemme maisemaa.
Näkyvän maalauksen alle luodaan ensin valojen ja varjojen maailma, joka on
opittava näkemään kaikkialla.
Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa,
johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on
valoon naamioitu pimeys. Kangas on kuin meren tyyni pinta, jonka alla kajastaa
syvyyksien maailma.
Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä
tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee
olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se
vastaa, sitä ei ole luotu.
Hyvän maalauksen ja mestariteoksen ero on kuin horisontin
viiva. Katsoja näkee taivaan ja meren mutta ei silti pysty osoittamaan, mistä
ne tarkalleen ottaen alkavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti