ITKONEN, JUHA: Huomenna kerron kaiken

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmäs totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä. On mahdotonta tavoittaa elettyä elämää sellaisenaan, mieli jäsentää sen kohtauksiksi, ja jos kohtauksia laittaa peräkkäin, syntyy väistämättä tarina.

Juha Itkosen romaani Huomenna kerron kaiken on Lassen ja Marjan tarina. Tosin sen ainoa kertoja on yli seitsemänkymppinen Lasse ja Marjan ääni kuuluu vain hänen välityksellään, joten ei ole ihan varmaa, miten luotettavaa kaikki kerrottu on. Lasse itsekin välillä epäröi muistikuviensa parissa ja tahattomien unohduksien lisäksi saattaa mukana olla myös tahallisia.

Helsinkiläinen Lasse oli akateemisen perheen poika ja työskenteli itsekin dosenttina yliopistossa. Hän tunsi kuitenkin olevansa eksyksissä kosteiden iltojen ja suhdesotkujen keskellä. Tilanne muuttui, kun Lasse irtaantui yliopistomaailmasta, ryhtyi antikvariaatin pitäjäksi ja sai vastuuta ja rajoja. Lassen lempimusiikkia oli ja on yhä Ludwig van Beethovenin 13. jousikvartetosta osa Cavatina.

Lassen lapsuus ei ollut helppo vaikean isäsuhteen vuoksi ja hänen sisimpäänsä patoutui paljon surua ja kiukkua. Ehkä tästä syystä Lasse ei halunnut sitoutua kehenkään, vaan oli täysin tyytyväinen vaihtuviin kumppaneihin, joista omalla tavallaan välittikin. Hän piti itseään kilttinä, mutta oli oikeasti aika ylimielinen – muka naisten ymmärtämisessä taitavampi kuin useimmat sukupuolensa edustajat!

Kemiläisestä työläisperheestä Helsinkiin saapuneella Marjallekin oli painolastia: isän itsemurha, äidin alkoholinkäyttö, turvattomuus. Hän tapasi Lassen yliopistolla, mutta lyhyttä suhdetta tuskin saattoi kutsua seurusteluksi. Provinssista tullut Marja ei Lassen mielestä ollut hänen tasoaan – mielikuunneltavakin Abbaa! Hylätyksi tuleminen teki silti kipeää.

Kuluu yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Marja ja Lasse 1990-luvun loppupuolella tapaavat uudelleen. Nyt Marja on tyylikäs seurapiirirouva ja kahden aikuisen pojan äiti, jonka mies on korkeassa asemassa Suomen ylivoimaisesti merkittävimmässä yrityksessä. On optiomiljoonia ja hulppea talo Haukilahdessa. Pariskunta on kuitenkin eroamassa Marjan vaatimuksesta.

Lähes viisikymppisten Marjan ja Lassen seksi on tajunnan räjäyttävää eikä pariskunta ole saada tarpeeksi toisistaan. Jossain vaiheessa Marja alkaa toivoa tilanteen selkiyttämistä, mutta Lasse ei ole valmis ajattelemaan elämäänsä yhtään nykyhetkeä pidemmälle. Ehkä siksi kestää aikansa, ennen kuin hän raottaa edes hieman menneisyytensä ikäviä puolia.

Mutta milloin sinä aiot paljastaa itsesi minulle? Milloin sinä aiot kertoa minulle kaiken?... Ehkä huomenna, minä vastasin. Huomenna kerron kaiken.

Sitten teknokupla puhkeaa ja Marjan huoli perheestään kasvaa. Samalla kasvaa Lassen mustasukkaisuus. Kertoja on aika ajoin viitannut johonkin tulevaan järkyttävään tapahtumaan ja draamaa onkin luvassa. Jälleen asioita, joista Lasse ei pysty kertomaan Marjalle ja jotka johtavat etääntymiseen. Kirja kuitenkin päättyy sanoihin: Huomenna kerron kaiken. Ehkä Lasse seitsemänkymppisenä vihdoinkin uskaltaa!

Huomenna kerron kaiken -teos on tunnelmaltaan kaunis ja surumielinen. Kirjan rakenteen ansiosta mielenkiinto säilyy, vaikka puhutaankin aivan tavallisista ihmisistä ja heidän arjestaan. Henkilöistä lämpimimmin jää ajattelemaan Lassen apulaista Hanssonia, joka vuosien kuluessa kehittyy huikeasti. Kirjaa on helppo ja joutuisa lukea, mutta se sisältää myös suuria kysymyksiä. Miksi ihmisestä tulee sellainen kuin tulee? Tarvitseeko kestävä suhde tekojen lisäksi myös sanoja?

Tässä vielä muutamia Huomenna kerron kaiken -teoksesta poimittuja ajatuksia:

… ihmiselämä on kehdosta hautaan jatkuva tietämättömyyden tila, jonka keskellä teemme mielestämme rationaalisia valintojamme.

Ymmärrys omista teoistaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään. Tämä koskee meitä kaikkia, poikkeuksetta: vahinko on jo tapahtunut.

Rakastava ihminen on suojaton, mutta hän kuitenkin rakastaa. Häntä rakastetaan. Ehkä riippuvuus on rakkautta, mitä muuta se edes voisi olla, ihminen tulee riippuvaiseksi asioista, joita rakastaa. Kaikesta sellaisesta, mikä tuottaa iloa ja onnea ja lohtua tällä tarkoituksettomalla vaelluksella kahden hiljaisuuden välissä.

Mikään ei koskaan ole samanlaista, ei samalla tavalla täydellistä kuin jokin täydellinen aikanaan oli, ja jos jää kiinni täydellisyyden muistoon, uudet onnellisetkin kokemukset värjäytyvät sen sameilla sävyillä niin kuin valkopyykin sekaan unohtunut punainen sukka värjää koko koneellisen.

…yhä vahvemmin minusta tuntuu siltä että kosketus on kaikki. Kaikkein tärkein asia, suurinta ja ihmeellisintä mitä ihmiselämässä on. Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä. Kuihtuvat ja kuolevat sisäisesti, muuttuvat kärttyisiksi ja vihaisiksi ja käyvät kiinni toistensa kurkkuihin. Vihaksi kuviteltu tunne on oikeasti vain yksinäisyyttä ja ahdistusta. Se syntyy kosketuksen puutteesta…

KENNEDY, LOUISE: Rikkomuksia

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Trespasses (2022)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Kansi: Lauren Peters-Collaer

Belfast vuonna 1975. Arkipäivää ovat yhdistynyttä Irlantia tavoittelevien katolisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa pysymistä kannattavien protestanttien väliset väkivaltaisuudet. Pommi-iskut ja poliittiset murhat. Muureihin kirjoitetut iskulauseet. Englannista värvättyjen sotilaiden ylimitoitettu reagointi. Tämä on taustana kirjan rakkaustarinalle.

Cushla Lavery on kaksikymmentäneljävuotias katolilaistyttö. Hän työskentelee päivisin alakoulun opettajana ja auttaa iltaisin perheen omistamassa pubissa,  jonka ilmapiirin Cushlan veli pitää niin neutraalina, että sillä viihtyvät sekä katoliset kanta-asiakkaat että brittisotilaat. Cushla huolehtii myös pahasti alkoholisoituneesta äidistään.

Eräänä iltana pubiin saapuu Michael Agnew. Jotain tapahtuu heti ensisilmäyksellä Cushlan ja Michaelin välillä, vaikka oikeastaan ei pitäisi. Michael nimittäin on noin viisikymppinen perheenisä, jolla on vaimo ja lähes aikuinen poika. Lisäksi hän on britti ja protestantti – tosin ei kiihkoilija, vaan valmis asianajajana puolustamaan myös poliittisista rikoksista syytettyjä katolilaisia.

Cushla ja Michael alkavat tapailla, eivät avoimesti mutta eivät täysin salassakaan. Michaelin seurassa Cushla tuntee edes hetken olevansa vapaa uskonnostaan ja sen asettamista vaatimuksista, eikä häntä hirveästi häiritse Michaelin ystävien epäilevä tai huvittunut suhtautuminen. Michaelille puolestaan Cushla on ihme eikä suinkaan ”pala tuoretta lihaa”.

Jumala sai tämän aikaan, tiedätkös, Michael sanoi. Toi sinut eteeni, vaikka minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa.

Koulussa Cushla ottaa siipiensä suojaan Davy McGeow’n, jota muut oppilaat syrjivät. Davyn isän on nuorisojoukko pahoinpidellyt puolikuoliaaksi ja kahdeksantoistavuotiaan isoveli Tommyn unelmat opiskelusta ovat vaihtumassa kansalaisaktivismiin. Cushlan yritys helpottaa perheen tilannetta kääntyy itseään vastaan, mutta Davyn sisimpään hän sentään onnistuu istuttamaan hieman toivoa.

Tarinan alusta asti aavistaa kyllä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan, mutta silti uhka alkaa lisääntyä lähes huomaamattomasti. Vääristä päätöksistä ja valinnoista ja pienistä lipsahduksista paisuu vähitellen kohtalokas vyöry, jossa jokainen traaginen tapahtuma johtaa uuteen. Mitä henkilöiden varsinaiset rikkomukset sitten ovatkaan…

Louise Kennedy kuvaa ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia niin osuvin yksityiskohdin, että lukijankin solahtaa tarinaan mukaan kaikkien aistiensa voimalla. Kirja todistaa siitä, että vaikeinakin aikoina säilyvät myötätunto, ystävyys, rakkaus ja huumori. Rikkomuksia on helppolukuinen ja vetävä teos, mutta saattaa myös yllyttää etsimään lisää tietoa Pohjois-Irlannin historiasta.

Irlantilaisen Louise Kennedyn (s. 1966 tai 1967) esikoisromaani Rikkomuksia on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.  Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Kennedy työskenteli lähes 30 vuotta ravintola-alalla. Osallistuminen yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssille ja syöpään sairastuminen rohkaisivat uudelle uralle.

PERRIN, VALÉRIE: Sunnuntain unohdetut

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Les oubliés du dimanche (2015)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Pienessä ranskalaiskylässä asuva Justine oli vuonna 1996 nelivuotias ja serkkunsa Jules kaksivuotias, kun heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa. Justinen ja Julesin isät olivat kaksoset ja lasten huoltajuus meni heidän vanhemmilleen. Mummi ja vaari eivät kuitenkaan olleet kovin lapsirakkaita, vaan etäisiä ja vaiteliaita. Lasten kysymykset vanhempien kuolemasta jäivät vaille vastauksia.

Nyt Justine on kaksikymmentäyksivuotias. Hän rakastaa musiikkia ja käy usein lauantaisin tanssimassa ja huvittelemassa kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Paratiisiklubilla. Usein ilta päättyy jonkun miehen syliin ja viime aikoina syli on ollut miehen, josta Justine käyttää nimitystä Mikäsenytoli. Vaikka mies onkin tosi mukava, ei Justine halua kiinteää suhdetta.

Justine rakastaa myös vanhuksia. Hän työskentelee lähihoitajana Hortensia-vanhainkodissa ja tekee mielellään ylitöitä ehtiäkseen rauhassa kuunnella asukkaita. Sunnuntaisin hän yrittää keksiä piristävää ohjelmaa niille, joiden luona ei tuolloin vieraile ketään. Onkohan joku muukin ajatellut ”sunnuntain unohdettuja” soitellessaan näiden omaisille paikkaansapitämättömiä kuolinilmoituksia?

Justinen ehdoton suosikki asukkaiden joukossa on yhdeksänkymmentäkuusivuotias Hélène, jonka pala palalta paljastuvasta elämäntarinasta löytyy niin rakkautta ja sotaa kuin hieman mystiikkaakin. Tästä Justine kirjoittaa siniseen muistivihkoon oman tulkintansa lahjaksi Hélènen tyttärenpojalle Romanille, joka saa Justinen sydämen läpättämään.

Hélènen kursiivilla kirjoitettu tarina limittyy Justinen omaan tarinaan. Vuonna 1917 syntyneellä Hélènellä koulunkäynti loppui siihen, ettei hän pystynyt lukemaan, vaikka tunsikin kirjaimet. Kuusitoistavuotiaana hän sitten lähes syntyi uudelleen, kun urkurin poika Lucien Perrin opetti hänelle pistekirjoitusta ja Hélène sai vihdoinkin haukata tiedon makeaa hedelmää.

Lucien oli järjettömän rakastunut tyttöön, jota suojeli valkoinen lokki ja joka piti Lucienia onnentuojanaan. Pari asui yhdessä ja hoiti kylän bistroa, kunnes maailmansota kosketti heitäkin. Lucien vangittiin ja myöhemmin hänen ilmoitettiin kuolleen keskitysleirillä. Hélène ei tätä uskonut, sillä hänen lokkinsa oli lähtenyt Lucienin matkaan ja oli yhä poissa.

Ja monen vuoden kuluttua Lucien ja lokki todella saapuivat Hélénen luo mukanaan pieni Rose-niminen tyttö. Vei aikansa ennen kuin pariskunta löysi uudelleen punaisen lankansa, musiikin ja tanssin sekä unelmat lämpimistä maista hiekkarantoineen. Vuosien päästä Lucien kuoli (oikeasti) ja Héléne muutti Hortensiakotiin.

Kun aloitin työt Hortensiakodissa, sain kuulla, että Hélène viettää päivänsä hiekkarannalla päivänvarjon alla. Kun hän muutti taloon, katolle asettui lokki.

Justine ja Héléne tunsivat lapsina ja nuorina itsensä muista poikkeaviksi ja kummankin elämää koskettivat erilaiset salaisuudet. Jotkut näistä arvoituksista aukeavat vain lukijalle eivätkä silloinkaan tuo selvää vastausta kaikkeen, mutta kyllä Justinekin löytää asioita, jotka saavat hänet katsomaan omaa elämäänsä uudessa valossa. Pystyykö hän antamaan valheita anteeksi?

Valérie Perrinin esikoisromaani Sunnuntain unohdetut on yhtä viehättävä kuin pari vuotta sitten suomalaisia ilahduttanut Vettä kukille -romaani. Kerronta on ilmavaa, vetävää ja täynnä lempeää huumoria, vaikka käsitteleekin suuria aiheita: vanhenemista, surua, muistin valikoimia muistoja sekä vahvoja tunteita – etenkin rakkautta ja joskus käsittämättömiäkin tekoja, joita sen vuoksi on valmis tekemään.

 

KREIVILÄ, MIRA: Niin kuin se minussa on

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Martti Ruokonen

Mira Kreivilän esikoisteos Niin kuin se minussa on -romaani alkaa tilanteesta, jossa saksalaiset sotilaat vuonna 1942 tunkeutuvat Rostov-na Donussa venäjänjuutalaisen Sabina Spielreinin kotiin ja vievät hänet tyttärensä kanssa teloitettavaksi. Tämän tapahtuman kuvaus jatkuu Sabina Spielreinin nuoruusajoista kertovien lukujen alussa.

Vuonna 1904 kahdeksantoistavuotias Sabina Spielrein saapuu Sveitsiin Burghölzlin psykiatriselle klinikalle hyvin huonossa kunnossa. Hän on peloissaan. Hän ei pysty kunnolla muodostamaan sanoja, vaan keinuttelee itseään edestakaisin, nyökäyttelee nopeasti päätään ja työntää kieltään ulos suusta. Hän samanaikaisesti sekä nauraa että itkee.

Sabinaa alkaa hoitaa kaksikymmentäyhdeksänvuotias Carl Gustaf Jung aivan uudenlaisella menetelmällä. Ei pakkopaitoja eikä eristystä, vaan pitkiä keskusteluja ja testausta sanapariluetteloilla, missä testattava ilmoittaa spontaanisti, mitä luettelossa oleva sana tuo hänelle mieleen. Jungille kertoo paljon se, ettei Sabine löydä vastinetta sanalle ”isä” ja liittää yleensäkin miehiin sanoja ”valta” ja ”vaara”.

Kun puhut, pääset lähemmäs sitä, mikä sinun mieltäsi kalvaa. Sinun pitää kertoa. Sinun pitää kertoa uudestaan. Sinun pitää kertoa monta kertaa. Ei ole kyse siitä, että minä saan tietää, mitä olet käynyt läpi. Vaikka toki siitäkin. Mutta kerrot samalla itsellesi.

Keskusteluissa paljastuu Sabinan isän arvaamattomuus, tapa pakottaa koko perhe katsomaan lapsen piiskaamista ja vaatia lasta suutelemaan isän kättä kurituksen jälkeen. Jotain muutakin Sabinan isäsuhteeseen saattoi liittyä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan. Viimeinen niitti Sabinan horjuvalle mielenterveydelle oli hänen kuusivuotiaan pikkusiskonsa kuolema.

Jung pitää perheen vaikutusta Sabinaan niin haitallisena, että kieltää perheenjäsenten välisen yhteydenpidon. Toisia potilaitakaan ei saa tavata. Näin lujittuu Sabinan tunneside ja luottamus lääkäriinsä, ehkä liikaakin. Miehen poissaolo kertausharjoitusten vuoksi ahdistaa Sabinaa niin, että hänen vasen jalkansa ”halvaantuu”. Hän myös vahingoittaa itseään.

Sabinalle ei merkitse mitään se, että Jungilla on vaimo ja lapsia – Sabinahan on kuitenkin miehen todellinen sielunkumppani! Kun Sabina pääsee pois parantolasta ja alkaa ylilääkäri Bleulerin suosituksesta opiskella psykiatriaa Zürichin yliopistossa, suhde Jungiin muuttuu fyysiseksi. Se on nuorelle naiselle vavahduttava kokemus.

Hengityksesi, sormesi jättivät jälkeensä uuden pehmeyden. En ollut tiennyt, että rakkaus voi olla myös hellää ja tuntua hyvältä.

Opiskelijana Sabina on vakavamielinen ja ahkera. Hän on kiinnostunut ihmisistä sanojen takana ja hänen lopputyönsäkin käsittelee skitsofreniapotilaiden sanastoa. Ennen kaikkea Sabina tuntee myötätuntoa naisia kohtaan, joita lääkärit leimaavat hysteerikoiksi. Aikanaan Sabina valmistuu ja hänestä tulee yksi ensimmäisistä naispsykoanalyytikoista.

Sabinan ja Jungin suhde sen sijaan päättyy. Mies kaiketikin katsoo avioliiton ulkopuolisen suhteen olevan rasite uralla etenemiselle ja asettaa perheensä Sabinan edelle myös vaimon varallisuuden tähden. Kenties Sigmund Freud erottaa Carl Jungin psykoanalyyttisetä liikkeestä juuri suhdesopan vuoksi. Sabinaa Jungin teko tietenkin loukkaa:

Sinä pelastit minut, sinä vedit minut pois siitä pimeästä paikasta, johon perheeni oli minut upottanut, sammiosta, kellarista täynnä vettä, pelastit minut varmalta kuolemalta ja sitten hajotit pahemmin kuin vanhempani koskaan.

Sabinan myöhemmät vaiheet kuitataan kirjassa lyhyesti: avioliitto ja kaksi tytärtä, puolison ja muiden sukulaisten kohtalot Stalinin vainoissa, työskentely lääkärinä kun psykoanalyysi kielletään Neuvostoliitossa, kirjoittaminen länsimaisiin aikakausjulkaisuihin ja teloitus 24. heinäkuuta 1942 muiden Rostovissa asuneiden juutalaisten kanssa.

Niin kuin se minussa on -romaanin näkökulma on Sabina Spielreinin, jonka käyttämä puhuttelusana ”sinä” viittaa Carl Jungiin. Kyseessä on kaunokirjallisin keinoin kerrottu elämäntarina, joka perustuu laajaan taustatyöhän. Kreivilä on lomittanut kertomukseen autenttisia kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, potilasasiakirjoja ja otteita tutkimusartikkeleista. Kuvauksia unista ja niiden tulkinnoista on paljon. Kirjan kieli on kaunista ja juuri sopivasti vanhahtavaa. Mielenkiintoinen ja tietoakin kartuttava teos!

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Marian kirja

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Ville Laihonen

Kajaani keväällä 1848. Piirilääkäri Lönnrot hakee sahan konttorilta uimakopin avainta päästäkseen uimaan Ämmäkoskessa. Konttorissa työnsä aloittanut Maria Piponius ei ensimmäisellä kerralla uskalla luovuttaa kallisarvoista avainta miehelle, vaan käy itse avaamassa tälle oven. Jatkossa välit muuttuvat tuttavallisemmiksi ja ruvetaan jo sinuttelemaankin.

Maria oli jo uimakopilla sekä tiennyt että ollut tietämätön, että Elias olisi osallinen hänen tulevissa vuosissaan, loppuelämässään ja lastensa isänä. Mutta sitä hän ei tiennyt, olisiko tunne voinut syntyä kenen tahansa hipaisusta…

Marian ja Eliaksen suhteessa ei haittaa se, että Elias on kaksikymmentä vuotta Mariaa vanhempi. Eikä sekään, että Elias on oppinut ja sivistynyt mies ja Maria kouluja käymätön värjärin tytär. Marian edesmennyt veli on sentään opettanut sisartaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Toki Marian sukuun kuuluu myös eräs kuuluisuus, serkku Johan Vilhelm Snellman.

Kihlaus pidetään toistaiseksi salassa, sillä Elias on lähdössä vuodeksi Laukon kartanoon kokoamaan kirjaa keräämistään kansanrunoista. Kirjeitä saapuu harvakseltaan ja välillä Maria epäilee avioliiton toteutumista. Elias vaati lähtiessään, että Maria eroaisi herännäisistä, mutta Maria pitää silti körttisisar Augustaa ystävänään ja käy kuulemassa markkinoilla Paavo Ruotsalaista.

Häät vietetään Eliaksen palattua taas Kajaaniin ja Marian elämän huolettomin ja ihanin aika alkaa. Maria nauttii miehensä kosketuksesta, tämän mielenkiinnon kohteena olemisesta ja yhteisistä hupsutuksista, Hän on innoissaan tullessaan raskaaksi ja yhtä innoissaan valvoessaan piirtämänsä talon rakennustöitä. Hän ei ollut osannut ennalta arvatakaan, millaisia iloja voisi vaimona kokea!

Rakkaus. Se että epätodennäköisin tapahtui. Roihu joka syttyi kahden ihmisen välille ja paloi. Rakkaus ei ollut lapsekasta ja naurettavaa, hävettävää ja kätkettävää vaan totisinta totta. Kun Maria kohtasi rakkauden silmästä silmään, hän oli sen edessä heikko ja luja, sekaisin ja tosissaan. Hän katsoi sitä vakavana, halusi asettua sen suojaksi, varjella sitä varrellaan kaikelta, mitä edessäpäin saattoi olla.

Edessäpäin Marialla ovat viiden lapsen syntymät, mutta myös lapsen menettäminen. Edessä ovat asuinpaikan muutokset: ensin Helsinkiin Eliaksen professuurin vuoksi, sitten paluu Kajaaniin Eliaksen syventyessä hoitamaan nälänhädästä ja taudeista kärsiviä ja lopulta Eliaksen kotiseuduille Sammattiin. Kaikkialle nimenomaan Maria rakentaa perheelle turvallisen ja hyvän kodin.

Elias pysyy Marialle aina hieman arvoituksena. Toisaalta mies on sopuisa, kaikesta kiinnostunut ja iloluontoinen. Toisaalta hän laskee leikkiä muiden kustannuksella, on sokea köyhien ahdingolle ja karistaa suuretkin surut hetkessä harteiltaan. Onko Elias itsekeskeinen ja pinnallinen? Elias puolestaan ihailee vaimonsa sinnikkyyttä, mutta nauraa ennalta näkemisen lahjalle.

Marian kirja kuvaa 1800-lukua lähinnä sivistyneistön ja porvariston näkökulmasta, mutta eivät hyväosaisetkaan välty kulkutaudeilta ja kuolemalta tai rahanpuutteelta. Kauniisti kirjoitettu teos tutustuttaa lukijan vahvaan naiseen, joka kokee suurta iloa ja valtavaa surua. Jonka lahjakkuuteen suhtaudutaan hienovaraisesti vähätellen. Joka lopulta päättää, että se riittää, jos on hyvä ja toisia ihmisiä auttava.

Joskus epämääräiset ajatukset selvenivät vasta saatuaan sanat kuvaamaan niitä. Samaa sanoi Elias. Hänkään ei piitannut ihmisen oppiarvoista, säädyistä ja tietämisistä vaan siitä, mitä ihminen oli sisimmältään. Niinpä Maria kotiin palattuaan meni professorin työpöydän ääreen, repäisi palan Nikolainkirkon väristä paperia, ja kirjoitti sille kaksi sanaa: Det räcker!”

OLLIKAINEN, MILLA: Mathilda

Kustantaja: WSOY 2025

Kannen suunnittelu: Ville Laihonen

Vuonna 1901 arkkitehdit Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren suunnittelivat ja rakennuttivat Kirkkonummelle linnamaisen Hvitträskin, jossa oli miesten yhteinen toimisto ja jokaiselle omat asuintilat. Täällä näyteltiin ihmissuhdedraama Elielin (1873–1950), Hermanin (1874–1916), Hermanin sisaren Loja Geselliuksen (1879–1968) ja kaikista osallistujista tuntemattomimmaksi jääneen Mathilda Gyldénin (1877–1921) kesken.

Mathilda tapaa Eliel Saarisen Viipurin piirustuskoulussa. Mathilda ei ole lahjakas eikä edes pidä taidetta naisten kohdalla muuta kuin hyvänä harrastuksena, jota ei pidä ottaa liian vakavasti. Hänen kauneutensa kuitenkin tekee vaikutuksen Elieliin ja Elielin asema Suomen arkkitehtuurin toivona puolestaan Mathildan äitiin. Avioliitto solmitaan marraskuussa 1899.

Ja mikä onni, että kohtasimme ja lupauduimme toisillemme jo ennen kuin hän alkoi menestyä. En minä kilpailua pelkää, mutta olisi ollut tympeää joutua katselemaan muiden naisen liehittely-yrityksiä – etenkin sellaisten, jotka pitävät itseään Elielin veroisina taiteilijoina.

Häämatka suuntautuu Pariisiin, mutta Elielille se on myös työmatka, sillä hän vastaa Pariisin maailmannäyttelyssä Suomen paviljongin arkkitehtuurista. Pariskunta ei vaikuta kovinkaan rakastuneelta, mutta raskaaksi Mathilda sentään tulee. Raskauden päättyminen keskenmenoon vaikuttaa pysyvästi Mathildan mielenterveyteen.

Minä näen hänet joka hetki unessa. Hän on kaikenikäinen, välillä polvihousuinen ja pikkuvanhan oloinen, ja äkkiä taas vauva, iloinen ja pyöreäkasvoinen. Sitten nuori mies, joka kääntyy katsomaan taakseen, tuntemattomalla tiellä, jonka ylle vanhat puut levittävät tiheitä oksiaan.

Eliel ei osaa eikä jaksa kannatella vaimoaan. Hän toivoo tämän kuitenkin piristyvän eväsretkellä Kirkkonummelle, missä Eliel esittelee arkkitehtitovereidensa kanssa ostamansa tontin. Näköala on upea ja Elielin mukaan paikalle rakennettava talokin tulee olemaan maailman kaunein. Järkyttynyt Mathilda ymmärtää joutuvansa muuttamaan Helsingistä maalle.

Mathildan kotiutumisessa Hvitträskiin vaikuttaa suuresti tyylikäs, lempeä ja kauneutta rakastava Herman Gesellius, jolla on aikaa ja halua kuunnella Mathildankin ajatuksia. Samaan aikaan Elielin silmät alkavat seurailla Hermanin sisarta Lojaa, joka on majoittunut veljensä luo. Uudet pariskunnat vihitään kaksoishäissä vuonna 1904 ja asumisjärjestelyjä muutetaan. 

… minä tunnen onnen ja onnettomuuden, olen saanut niistä molemmista osani, ja jos minä saan valita, tulen valitsemaan tästä lähtien aina onnen, maksoi se sitten mitä hyvänsä, sillä onnettomuudessa eläminen ei ole elämisen arvoista, vaikka se olisi kuinka kunniallista tahansa.

Tarmokkaasta ja taiteellisesti lahjakkaasta Lojasta ja päiväperhosmaisesta Mathildasta ei tule läheisiä. Loja hoitaa Hvitträskin taloutta ja aikanaan myös kahta lastaan, mutta ei jätä kokonaan taidettakaan. Mathildaa arki ei kiinnosta, mutta juhlissa hän vetää huomion puoleensa hurmaavuudellaan - joskin myös alkoholinkäytöllään. Loja yrittää olla kärsivällinen rakkaan veljensä vuoksi.

Hermanin elämä päättyy keuhkotautiin 42-vuotiaana. Omaan kuplaansa sulkeutunut Mathilda ei edes yritä hoitaa käytännön järjestelyjä, vaan muut ottavat ne vastuulleen: hautausluvan hankkimisen Hermanin valitsemaan paikkaan Hvitträskin pihapiirissä, itse hautajaisjärjestelyt, Hermanin ja Mathildan asunnon myymisen ja velkojen maksamisen. 

Kukaan ei epäile, etteikö Mathilda löytäisi itselleen vielä uutta suojelijaa. Äiti hoputtaa tytärtään toimimaan nopeasti, jotta tämä pystyisi auttamaan lahjakasta pikkusiskoaan Evaa taiteilijan uralla. Viimeisillä rahoillaan Mathilda matkustaa Pariisiin, mutta onnea hän ei löydä, vaan kuolee yksinään Ranskassa. Siellä on myös hänen hautansa.

Milla Ollikaisen teos käsittelee Hvitträskin suhdekiemuroita hienostuneesti. Näkemykset ovat pääosin Lojan, josta kerrotaan hän-muodossa. Lojasta muodostuu elävä ja uskottava kuva – hän oli vahva nainen, joka piti tärkeämpänä tukea miehensä uraa kuin omaansa. Monenlaisia tunteita liikkui kyllä hänenkin näennäisesti rauhallisen pinnan alla.

Mathilda kertoo kokemuksistaan minämuodossa, mutta jää silti etäiseksi. Oliko hän itsekeskeinen haaveksija, joka uskoi kauneutensa avulla saavuttavansa haluamansa? Vai saiko kauneus muut väheksymään Mathildaa ikään kuin hänessä ei olisi mitään muuta ollutkaan? Mathildalla ei ollut turvaverkkoa, joten hänen elämänsä riippui miehistä. Ainoastaan Herman arvosti ja rakasti Mathildaa sellaisena kuin hän oli,

Mathildasta on säilynyt vain pari valokuvaa ja asiakirjaa, mutta Milla Ollikainen pääsi onnekkaasti Mathildan äidin ja sisaren kirjeenvaihdon jäljille. Löytyneitä tietoja kirjailija hyödynsi teoksessaan. Kirja on rakkauskertomus, mutta myös kiinnostava kuvaus Suomen taiteen kultakaudesta menestyksineen ja uhkineen. Saarisen perheen tulevaisuuteen kuului elämä Yhdysvalloissa, mutta hautansa sekä Eliel että Loja saivat Hvitträskistä.

KING, LILY: Kirjoittajia & rakastajia

Kustantaja: Johnny Kniga 2025

Alkuteos: Writers & Lovers (2020)

Suomennos: Salla Voutilainen

Kolmekymppinen Camila Kasem, jota yleisesti kutsutaan Caseyksi, on ajautunut umpilujaan. Hän käytti nuorena rahaa huolettomasti eikä huomannut opintolainan korkoineen ja sakkoineen paisuneen hallitsemattomaksi. Nyt Caseyllä on taskussaan kirjallisuuden maisterintutkinto, mutta vuorotyö tarjoilijana Harvardin hienostoravintolassa mahdollistaa vain lainan minimilyhennykset.

Onnettoman rahatilanteen lisäksi Caseyllä on muutakin surua. Rakkaan äidin yllättävä kuolema tuntuu yhä etenkin aamuisin sydäntä särkevänä kaipauksena. Iltamyöhäisellä Casey itkee kaivatessaan  miestä, jota piti hengenheimolaisenaan mutta joka jätti Caseyn sanaakaan sanomatta. Ainoa, mikä pitää Caseyn kiinni elämässä, on hänen romaanikäsikirjoituksensa, joka sijoittuu äidin lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Kuubaan.

Mitä minulla on ollut viimeiset kuusi vuotta, mikä on ollut vakaa ja pysyvä asia elämässäni, on romaani, jota olen kirjoittanut. Se on ollut minun kotini; paikka jonne olen voinut aina vetäytyä. Paikka, jossa tunnen itseni välillä jopa voimakkaaksi, kerron heille. Paikka jossa olen eniten oma itseni.

Sekä fyysisen että psyykkisen terveytensäkin puolesta Casey pelkää. On patti kainalossa. On ahdistus, joka tuntuu mehiläisten liikkeeltä ihon alla. Ihan yksin hän ei sentään ole. Ravintolan henkilökunnasta muutamat ovat ottaneet perheenjäsenen roolin ja tukeneet Caseytä tämän ongelmissa. Opiskeluajoilta puolestaan on jäänyt ystäväksi Muriel, vertaistuki kirjoittajantyötä koskevissa asioissa.

Kirjoittamisessa vaikeinta on sisään pääseminen, kalvon puhkaiseminen joka päivä. Toiseksi vaikeinta on ulos pääseminen. Välillä minä uppoan liian syvälle ja nousen pintaan liian nopeasti. Jälkeenpäin tuntuu että on apposen auki ja ihoton. Koko maailma tuntuu kostealta ja taipuisalta.

Sitten Caseyn elämässä alkaa samaan aikaan tapahtua useita hyviä asioita. Hän tutustuu peräti kahteen mieheen, joiden kanssa voisi suunnitella tulevaisuutta. Näistä toinen on tunnettu kirjailija, keski-ikäinen leski ja kahden ihastuttavan pojan isä. Toinen on Caseyn ikätoveri; hieman nuhjuinen hahmo, joka asuu kimppakämpässä ja haaveilee kirjailijanurasta. Miten valita näiden kahden väliltä?

Caseyn romaanikäsikirjoituskin on yhtäkkiä valmis ja lähtee kustantamoihin luettavaksi. Vaikka tapahtumat eivät etenekään niin suoraviivausesti kuin sadussa, vaikuttaa vahvasti siltä, että Caseyn unelma tulee toteutumaan myös kirjallisella saralla. Edes potkut ravintolasta eivät välttämättä ole katastrofi, vaan mahdollisuus johonkin uuteen.

Kirjailijoita & rakastajia -romaanissa on paljon huumoria etenkin henkilöiden välisissä keskusteluissa. Tekstiin ujuttautuu myös tietoa maalaustaiteesta ja kirjallisuudesta – esimerkiksi kirjailijoista, joiden äiti on kuollut liian varhain. Mehiläinen on ilmeisesti Kingille tärkeä, sillä se mainitaan niin Caseyn fyysisinä tuntemuksina kuin hänen kirjailijatoverinsa runojen aiheena sekä todellisten mehiläispesien asukkaina.

Yhdysvaltalainen Lily King (s. 1963) on julkaissut neljä teosta, joista Kirjoittajia & rakastajia on ensimmäinen suomennettu. Ilmavalla tyylillä kirjoitettua romaania on helppo lukea. On romantiikkaa ja ihan tietoakin. Tämän lauseen voisi moni allekirjoittaa:

Kaikki ongelmat kirjoittamisessa ja esiintymisessä johtuvat pelosta. Pelätään paljastumista, pelätään heikkoutta, pelätään taidon puutetta, pelätään että näyttää hölmöltä jos edes yrittää, jos lainkaan ajattelee että osaisi kirjoittaa. Pelkkää pelkoa. Kuvitelkaa mikä määrä luovuutta maailmassa olisi ilman pelkoa.

NISSINEN, CAMILLA: Rihmasto

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Tuomo Parikka

Muistot ovat häilyväisiä joka tapauksessa. Saat kasan tarinoita, eikä mikään niistä ole täysin totta.

Camilla Nissisen (s. 1988) romaani Rihmasto jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa eletään 2000-lukua ja tutustutaan Almaan, joka useiden pettymysten jälkeen on saanut vauvan. Yllättäen äitiys ei olekaan hänelle helppoa, vaan vaatisi tarkempaa ohjeistusta. Lotta on itkuinen vauva ja Alma väsyy. Saa raivopuuskia. Pelkää itseään. Lotan syöttökertojen ja uniminuuttien kirjaaminen kuitenkin rauhoittaa.

Vauvan lisäksi Almalla on huoli ukistaan, äidinisästään. Kahdeksankymmentäkaksivuotias Ilmari asuu yksin kotitalossaan autioituvalla maaseudulla. Viime aikoina Alma on huomannut ukissa asioita, joita ei enää voi pistää pelkän vanhuuden, hajamielisyyden tai toheluuden piikkiin. Ukki alkaa olla vaaraksi itselleen, mutta miten asettaa rajoituksia aina raskasta työtä tehneelle miehelle?

Katson ukkia ja ajattelen Lottaa, sitä miten huonosti he kaksi mahtuvat samaan elämään… Kateni ovat köydet, joita ukki ja Lotta repivät eri suuntiin.

Alma miettii ukin menneisyyttä. Mikä saa ukin huutamaan unissaan ”ei ennee”? Miksi ukki on polttanut vanhat valokuvat?  Kuka on vuodelta 1966 säilyneen lehtiartikkelin kuvassa oleva vauva, jota Alman teini-ikäinen äiti Eeva pitää sylissään?  Mitä tapahtui Eevalle myöhemmin? Omiakin muistoja Almalla saattaa yllättäen pompahtaa pintaan, mutta jotenkin sumeina. Miksi ystävyys lapsuuden leikkitoveriin Eeroon katkesi?

Aika on epäluotettava toveri. Päivät, kuukaudet, vuodetkin vain katoavat. Ne kiitävät ohitse huomaamatta, muistijälkiä jättämättä. Sitten on sekunnin murto-osia, katseita, yksittäisiä huokauksia ja sanoja, jotka jäävät leijumaan kaiken ympärille, värittämään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Ne ovat ikuisia. Koskaan ei saa itse päättää, mikä hetki on merkityksellinen ja mikä vain katoaa ajan virtaan.

Kirjan toisessa osassa liikutaan kahdessa aikatasossa, mutta ihmisten ajatuksissa vielä laajemmin. Yhdessä tasossa poimitaan tapahtumia Ilmarin elämästä vuodesta 1930 vuoteen 1966.  Väkivaltainen isä. Köyhyys. Kokemukset sodassa. Pula-ajan häät Rauhan kanssa. Oma koti ja lopulta myös lapsi. Rauhan vaatimat uudistukset. Tyytymätön Eeva-tytär, jolle Ilmari ei osannut olla isä. Tragedia ja Eevan karkaaminen maailmalle.

Ollaan vuodessa 1981, kun Eeva saapuu takaisin kotiseudulleen mukanaan pieni tytär, Alma. Eeva jättää Alman yhä enenevässä määrin Ilmarin luo, missä tyttö pian saa ystävikseen ukin vasikan ja naapurin Eeron. Ukki puolestaan on lapsenlapsensa kohdalla joustavampi kuin tyttärensä ja osoittaa hieman kömpelösti jopa hellyyttä. Ukissa on Alman turva, kun aina vain oudommin käyttäytynyt äiti katoaa.

Kirjan kolmannessa osassa palataan 2000-luvulle. Miten Ilmarille taataan turva ja hyvä hoito? Menevätkö säästötoimenpiteet inhimillisyyden ohi?  Ukin ja äitinsä ongelmia ajatellessaan Alma ymmärtää itsekin tarvitsevansa apua kasvaakseen äidin rooliin ja ollakseen jatkossa paremmin Lotan tukena ja turvana. Lotassa hän katsoo tulevaan ja kasvavaan, ukissaan menneeseen ja katoavaan, mutta heitä kaikkia yhdistää rakkaus.

Rihmasto on rakenteeltaan hyvä, sillä useimpiin kysymyksiin löytyy vähän kerrassaan myös vastaus. Kirja kuvaa muistoja, jotka rihmojen lailla yhdistävät sukupolvia ja ihmisiä toisiinsa. Muistot voivat olla oikeita tai ajan myötä muotoutuneita tarinoita. Ne voivat olla sukupolvelta toiselle siirtyneitä traumoja, mutta myös rakkautta. Keventävää huumoria on etenkin ukin murteella puhutuissa sutkautuksissa.

-          Perunalaatikko on ku ihmisen elämä, ukki sanoo. – Mautonta, vetistä ja seassa sitkeitä sattumia.

NAPOLITANO, ANN: Rakas Edward

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Dear Edward (2020)

Suomennos Saara Kurkela

Kansi: Ville Laihonen

Lentoturmassa 191 kuolonuhria, vain yksi löytyi elossa.

Ann Napolitanon romaani Rakas Edward on saanut innoituksensa vuonna 2010 tapahtuneesta Afriqiyah Airwaysin lento-onnettomuudesta, jossa menehtyi 103 ihmistä ja vain yhdeksänvuotias poika jäi henkiin. Kirjaa tällä hetkellä lukevan mielessä todennäköisesti on kuitenkin Air Indian lentoturma 12.6.2025. Koneessa olleista kuoli 241 ja yksi matkustaja selvisi hylystä ulos omin voimin.

Romaanissa limittyy kaksi aikatasoa. Toinen niistä seuraa muutaman henkilön näkökulmasta lennon 2977 tapahtumia 12. kesäkuuta 2013. Keskeisimpinä ovat Adlerin perheen jäsenet; business-luokassa käsikirjoitusta viimeistelevä äiti Jane sekä turistiluokassa matkustavat Bruce-isä ja pojat Jordan ja Eddie. Viisitoistavuotias Jordan on jo erkaantumassa perheestä, mutta silti ihmisistä läheisin kaksitoistavuotiaalle Eddielle.

Veljekset osaavat lukea toisiaan vaivatta. Heidän vanhempansa hämmästyvät usein huomatessaan, että pojat ovat käyneet kokonaisen keskustelun ja tehneet päätöksen täysin sanattomasti. He ovat aina toimineet yhtenä yksikkönä ja tehneet kaiken yhdessä.

Matkustajien joukosta erottuvat myös liike-elämän gurut eli nuori Mark Lassio ja iäkäs Crispin Cox, jotka upporikkaudestaan huolimatta kaipaavat jotain. Turistiluokasta taas nousevat esiin tulevaisuuteensa eri tavoin suhtautuvat henkilöt: toiveikas nuori Linda, ahdistunut ex-sotilas Benjamin ja peloton Florida. Lisäksi kerrotaan hehkeästä Veronicasta, purserista.

Näiden henkilöiden elämää ja luonnetta kirjailija kuvaa lyhyesti, mutta silti niin kattavasti, että heidän puolestaan alkaa surra. On selvää, että kone tulee putoamaan ja Eddietä lukuun ottamatta kaikkien koneessa olijoiden toiveet, suunnitelmat ja pelot tulevat haihtumaan tyhjiin. Lukija joutuu vain odottamaan, miten onnettomuus tapahtuu. Turman syy selviää vasta kirjan loppupuolella.

Kirjan toinen taso sijoittuu lentoturman jälkeiseen aikaan. Sairaalassa toipuva Eddie tuntee siirtyneensä uuteen aikakauteen ja rupeaa käyttämään nimeä Edward. Kohu hänen ympärillään on käsittämätön. Sometilejä ja -sivustoja perustetaan ja keskustelu velloo – suurimmaksi osaksi sentään myötämielisenä. Edwardin poistuessa sairaalasta väkijoukko tungeksii päästäkseen koskettamaan häntä kuin onnentuojaa.

Edwardin huoltajaksi tulee hänen tätinsä Lacey miehensä Johnin kanssa. Pariskunta on pitkään yrittänyt saada lasta, mutta saakin nyt hoidettavakseen vakavan trauman kokeneen kaksitoistavuotiaan pojan, jota tuskin tuntee. Murtunut jalka vaikeuttaa Edwardin liikkumista, mutta on myös psyykkisiä ongelmia: unettomuutta, ruokahaluttomuutta, syyllisyydentunnetta. Miksi upea Jordan-veli kuoli ja Edward jäi henkiin?

Hän käy rykivän lääkärin luona seurannassa jalkansa ja painonsa takia, tohtori Miken luona tunne-elämänsä takia ja fysioterapeutin luona varmistamassa, että askellus palaa normaaliksi.

Edwardille on onnekasta, että naapurissa asuva samanikäinen Shay-tyttö ottaa hänet ystäväkseen. Tosin Shayn mielikuvissa Edward yhdistyy Harry Potteriin… Kun Edward terveen paperit saatuaan aloittaa koulunkäynnin, on Shay puskurina hänen ja uteliaiden - ehkä kateellistenkin - koulutoverien välissä. Lentoturman seurauksena Edward nimittäin tulee olemaan elämässään monessa suhteessa etuoikeutettu.

Perhe pimittää Edwardilta onnettomuuteen liittyviä tietoja eikä poikakaan pysty ajattelemaan tapahtunutta, mutta tilanne muuttuu, kun Edward täyttää viisitoista ja on siis samanikäinen kuin Jordan oli kuollessaan. Tutustuessaan Shayn kanssa Johnin kokoamaan arkistoon Edward alkaa miettiä, mitä voisi tehdä turmassa menehtyneiden puolesta. Ehkä kirjoittaa heidän läheisilleen ja mahdollistaa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan.

… hän joutui kantamaan kaikkien niiden menetettyjen henkien taakkaa. Hän oli sen velkaa vainajille. Hän joutui vetämään perässään sataayhdeksääkymmentäyhtä vainajaa kuin pudonnutta laskuvarjoa. Mutta jos matkustajat ovat osa häntä ja jos kaikki ihmiset ja kaikki ajankohdat kytkeytyvät yhteen, silloin lentokoneen matkustajat ovat olemassa yhtä lailla kuin hänkin. Nykyhetki on ääretön, ja lento 2977 lentää eteenpäin kaukana hänen yläpuolellaan, pilvien kätkössä.

Rakas Edward on rakenteeltaan onnistunut, sillä toisiinsa limittyvät aikatasot tarjoavat lukijalle aina jotain uutta ja kiinnostavaa. Aiheen raskaudesta huolimatta teos ei ole ahdistava, vaan sisältää myös lämmintä huumoria ja toiveikkuutta. Se ei myöskään ole imelä, vaan kertoo siitä, miten tunteet vaikuttavat ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen vointiin ja tekoihin. Häivähdys mystiikkaakin on. Lukemisen arvoinen!

Ainoa tapa päästä muistojen vallasta on kulkea niiden läpi.

SAATSI, RIKO: Yönistujat

Kustantaja: Gummerus 2025

Laatokan Karjalan Suistamossa asuva Feodor ottaa 1930-luvun puolivälissä vanhemmiltaan vastuun perheen valtavista tiluksista. Anastasia eli Nasti naidaan sukuun ennen kaikkea auttamaan tilanhoidossa. Avioliitto on kuitenkin hyvä, lapsia syntyy ja uudistuksia suunnitellaan. Sitten syttyy sota. Feodorin sotiessa Nasti pakenee kahdesti lapsiensa ja anoppinsa Tatjanan kanssa Kanta-Suomen puolelle turvaan. Toisella kerralla Tatjana joudutaan raahaamaan mukaan väkisin.

Siirtoväkeä eivät kaikki suinkaan ota hyvin vastaan, etenkään ne joiden maista oli lohkottu pakolaisille palasia. Tulijoita pidetään henkisesti alemmalla tasolla olevina ja siivottomina ryssinä, joiden olisi ollut parempi pysyä omilla maillaan tai ainakin olla kiitollinen kaikesta saamastaan. Kuitenkin Suistamo oli osa Suomea, vaikka sen asukkaat puhuvatkin karjalaa omalla tavallaan ja ovat ortodokseja

Nasti tekee kaikkensa sulautuakseen pohjoiskarjalaiseen kyläyhteisöön. Hän alkaa kutsua itseään Anniksi ja Feodoria Heikiksi. Hän opettelee suomen kielen, koska ei voi käyttää vanhaa puhetapaa kodin seinien ulkopuolella. Hän tutkii naapureiden tapoja ja käy jopa heränneiden kokouksessa. Feodor sen sijaan haluaa pitää kiinni omasta kielestään ja vanhoista tavoista, sillä ainoastaan ne kertovat enää, kuka hän on.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikkakuntalaisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestämme, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoinen sisin oli puhallettu ulos.

Yönistujat-romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1951, pariin Tatjanan kuoleman jälkeiseen päivään. Vanhus on yöllä lähtenyt tuonilmaisiin yhtä hiljaa ja vaatimattomasti kuin on elänytkin. Hän oli Nastille hyvä anoppi ja piti aina miniänsä puolta Feodoriakin vastaan. Tapoihin kuuluu pyytää anteeksi pokoinniekkaa kohtaan tehtyjä syntejä – ja Nastilla anteeksipyydettävää riittää.

Heti Tatjanan kuoleman jälkeen perheessä alkaa kova tohina. Yksi pojista ajaa hevosella viemään siirtoväelle kutsua ruumiinvalvojaisiin, kaksi lasta auttaa Feodoria arkun rakentamisessa ja kaksi on Nastin mukana pesemässä ja pukemassa vainajaa, jotta tämä voidaan siirtää ruumislaudalle ikonien eteen. Ystäviä saapuu auttamaan ruokien valmistelussa.

Ruumiinvalvojaisten kuuluisi kestää kolme yötä, mutta luterilainen rovasti järjestääkin hautajaiset jo seuraavalle päivälle. Itse hautajaisissa vähän kaikki tuntuu menevän jotenkin vinoon. Tavat ovat siirtoväelle aivan outoja ja kalseita, itkijäkin puuttuu. Lisäksi Nastin evästämä rovasti puhuu Tatjanasta Tainana, mistä Feodor raivostuu. Vielä yksi tapa menettää oma äiti!

Suistamon raitin pölisevästä tomusta muovattu Tatjana hajoaisi uudelleen nimettynä tänne Pielisen ratapitäjän hiekkamaihin kuin puuvanhus, joka Suistamon metsistä kaadettuna hajosi lautoina seiniksi maailmalle.

Näkökulma tapahtumiin on Nastin, joka perustelee päätöksiään sillä, että on halunnut helpottaa lastensa tulevaisuutta Suomessa. Varsinaiseen tarinaan limittyy Nastin karjalan kielellä puhumia ajatuksia vuodelta 1991, myös Tatjanaan liittyviä: Ičehäi mie lopuškal Tat’tanan ozan piätin. Olen sidä vaikkanazesti hävennyn. Joka sanaa rajantakaisen Karjalan murteesta ei ymmärrä, mutta perusajatuksen kuitenkin.

Saatsin ohut kirja tarjoaa koskettavan näkymän sellaisten ihmisten sisimpään, jotka joutuvat jättämään taakseen kaiken tutun ja rakkaan. Sopeutuminen uuteen sujuu toisilta helpommin ja toisilta vaikeammin, mutta vaikea on ruveta ketään tuomitsemaan. Kirjan mielenkiintoisin hahmo on pieni Lasari-poika, joka tuntuu elävän kahden todellisuuden rajamaastossa. Yönistujat kannattaa kyllä lukea!

Ohjaaja ja dramaturgi Riko Saatsin (s. 1978) esikoisteos, novellikokoelma Hyviä aikomuksia ilmestyi vuonna 2021. Pienoisromaani Yönistujat kertoo Saatsin oman suvun tarinaa ja on omistettu kirjailijan isälle – ja muillekin, jotka ovat joutuneet luopumaan omasta kielestään.

ERPENBECK, JENNY: Kairos

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Kairos (2021)

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Kansi: Laura Lyytinen

Jenny Erpenbeckin romaani Kairos alkaa tilanteesta, jossa Pittsburghissa asuvalle Katharinalle tuodaan hänen entisen rakastettunsa Hansin jäämistöstä kaksi laatikollista kansioita, papereita ja kuvia. Katharinalla itsellään vastaavanlaista materiaalia on matkalaukullisen verran. Jossain vaiheessa Katharina alkaa vertailla muistiinpanoja keskenään. Siitä syntyy tarina.

Kreikankielinen sana kairos tarkoittaa hetkeä, joka on jollakin lailla merkittävä tai kriittinen. Itäberliiniläisille Katharinalle ja Hansille tällainen hetki on 11. heinäkuuta 1986, kun heidän katseensa väentungoksessa kohtaavat toisensa kerran ja vielä toisenkin. Sen jälkeen heidän askeleensa vievät kuin sanattomasta sopimuksesta samaan suuntaan.

Yhdeksäntoistavuotias Katharina opiskelee kirjapainossa latojaksi. Hans puolestaan on viisikymmentäkolmevuotias kirjailija ja ”vakinaisena freelancerina” radiossa. Hän kuului nuorena Hitler-Jugendiin, mutta muutti jo kahdeksantoistavuotiaana Liittotasavallasta Itä-Saksaan. Vaimoltaan ja neljätoistavuotiaalta pojaltaan Hans salaa suhteensa visusti, kun taas Katharina kertoo siitä sekä vanhemmilleen että ystävilleen. Tytön toiveissa on avioliitto ja lapsi.

Pariskunnalle kehittyy pian ikiomia rituaaleja ja kokeneen naistenmiehen kaipaamia seksuaalisia erikoisuuksia. Hans uskoo tavoittavansa tässä suhteessa samanlaista tuoreutta kuin teinivuosinaan, joskin käyttäytyy usein kuin oppilastaan kotrolloiva opettaja. Hän tutustuttaa Katharinan eri taiteenlajeihin, mutta miten tulkita se, että kiihkeän rakastelun takana soi Mozartin Requiem?

Yksi Katharinan unelmista toteutuu, kun hän pääsee Frankfurt an der Oderiin opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua. Nuoren lavastusassistentti Vadimin pyyteetön ystävyys alkaa vähitellen vedota Katharinaan ja kuin huomaamatta suhde muuttuu myös fyysiseksi. Hans menee täysin pois tolaltaan, kun ”petos” paljastuu hänelle. Hän kieriskelee itsesäälissä ja haukkuu, syyllistää ja kiusaa Katharinaa. Nuori nainen alistuu.

Hans: Sinä et selvinnyt kokeesta. Paha voi toistua aina uudestaan. Pysyäkseni yhdessä sinun kanssasi minun on siis muututtava välinpitämättömäksi sinua kohtaa. On tehtävä suuresta asiasta keskinkertaista. Mutta kannattaako sen eteen sitten enää nähdä vaivaa? Raahaanko itseäni eteenpäin puolitehoisesti, vaikka olen sentään joskus tiennyt, mitä onni on?

Katharina: Katharina on loputtoman kiitollinen Hansille siitä, ettei Hans ajanut häntä välittömästi tiehensä ja jättänyt lopullisesti sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Että Hans haluaa auttaa häntä muuttumaan toiseksi.

Rakkaustarinan taustalla DDR elää mullistuksen aikoja, vaikka politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuva Katharina ei sitä huomaakaan. Katharina ei ole kotimaassaan törmännyt ikävyyksiin (esimerkiksi Stasiin) eikä rajoitteisiin, vaan päässyt jopa vierailemaan isoäidin luona Kölnissä. Hans taas vastustaa muutoksia aktiivisesti, koska haluaa pitää kiinni vanhasta maailmankuvastaan.

Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen muuttaa entisen Itä-Saksan täysin. Katunäkymät muuttuvat, tutut talot häviävät. Monet menettävät pitkäaikaiset työpaikkansa, Hans muiden mukana, Hinnat nousevat länsiosan tasolle eivätkä ihmiset enää pysty hankkimaan tarvitsemiaan asioita. Näiden muutosten jaloissa katoaa rakkauskin.

Tähän asti tarina on koostunut Katharinan tutkimasta aineistoista. Henkilöiden luonteista ja heidän nopein vedoin piirretystä menneisyydestään on syntynyt hyvä käsitys. On kuitenkin vielä yksi asia, jonka tarkistaakseen Katharina joutuu matkustamaan Berliiniin. Viranomaisten myöntämä lupa avaa pääsyn arkistoon, mistä löytyvä tieto saattaa hieman yllättää.

Kairos-romaanin tasapainoton rakkaussuhde ei ole kovinkaan ainutlaatuinen, mutta sen rinnastaminen DDR:n poliittiseen tilanteeseen antaa sille mielenkiintoista särmää. Hieno on myös Erpenbeckin tapa kirjoittaa. Esimerkiksi jonkin lauseen toistaminen tietyin väliajoin tuo tekstiin yllättävää painavuutta, samaten se, että henkilöiden keskenään ristiriitaisia ajatuksia ja sanomisia esitetään peräkkäisissä lauseissa.

Enää koskaan ei ole niin kuin tänään, Hans ajattelee. Näin tulee nyt olemaan ainiaan, Katharina ajattelee. Sitten uni sammuttaa kaikki ajatukset, ja se mitä heille tapahtui, kirjoitetaan heidän aivokuoreensa, heidän siinä rauhallisesti hengittäessään ja vieri vieressä maatessaan.

Jenny Erpenbeck syntyi vuonna 1967 Itä-Saksassa. Hän on opiskellut kirjansidontaa ja musiikkiteatteria ja toiminut kirjailijantyönsä ohella oopperaohjaajana. Vuonna 2017 Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt sai italialaisen Strega-palkinnon parhaana eurooppalaisena käännösromaanina. Romaani Kairos puolestaan voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2024.

 

SCHEPP, EMELIE: Kuolema heinäkuussa

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Hundra dagar i juli (2024)

Suomennos: Hanna Arvonen

Ruotsalainen Emelie Schepp (s.1979) on voittanut kolme kertaa Vuoden dekkarikirjailija -palkinnon ja kahtena vuonna peräkkäin Storytel Awards – jännityskirjapalkinnon. Maailmamaineeseen hän nousi Jana Berzelius -sarjalla, josta on tehty myös tv-sarja. Motalaan sijoittuva Kuolema heinäkuussa on itsenäinen teos, mutta voisi hyvinkin aloittaa uuden sarjan.

Opettaja Johan Sundin on metsästäjäkurssilla, kun kuulee Amanda-vaimonsa kanssa puhelimessa keskustellessaan jotain niin huolestuttavaa, että hälyttää poliisit ja ajaa itse kotiin kiireimmän kaupalla. Koti on tyhjä, Amandan auto poissa ja puhelin suljettu. Myöhemmin auto tallentuu valvontakameran kuvaan ja löytyy hylättynä pieneltä metsätieltä. Ei jälkeäkään Amandasta.

Kokonainen vuosi kuluu eivätkä poliisi tai omia tutkimuksiaan tekevä Johan pysty selvittämään, mitä Amandalle tapahtui. Jotkut epäilevät Amandan lähteneen vapaaehtoisesti omille teilleen, jotkut pitävät Johania syyllisenä murhaan. Somessa miestä syytetään ja uhkaillaan. Vuosipäivänä naapuri kuulee Johanin kotoa laukauksia ja hälyttää poliisit paikalle.

Rikostutkija Maia Bohmille Johan Sundinin kotiin meneminen on ensimmäinen työtehtävä Motalan poliisissa. Hän ei tiedä mitään Johanin menneisyydestä tai siihen sisältyvistä tragedioista, mutta on kova kyselemään, nopea tarttumaan asioihin ja tottunut kuulustelemaan. Työpari Greg Wallace puolestaan on asunut Motalassa koko ikänsä ja tietää ehkä liikaakin paikkakunnan ihmisistä.

Maia ja Greg löytävät Johanin autotallista pahoin haavoittuneena ja metsästyskivääri vieressään. Olohuone on kuin tappelun jäljiltä. Onko Johan Amandan katoamisen vuosipäivänä vajonnut niin syvään toivottomuuteen, että on yrittänyt itsemurhaa? Vai onko hän löytänyt jollekulle vahingollista tietoa ja joutunut murhayrityksen kohteeksi?

… on aika helppo hankkia vihollisia, kun yrittää kaivella totuutta.

Johan viedään sairaalan teho-osastolle, mutta toipuminen näyttää epävarmalta. Poliisi kuulustelee jälleen paljolti samoja ihmisiä kuin Amandan katoamisen jälkeen. Jotkut valehtelevat tai salailevat asioita, mutta eivät välttämättä Amandan tai Johanin tapauksiin liittyen. Pienet tiedonjyvät sentään vievät tutkimusta eteenpäin, mutta miksi niitä ei huomattu jo vuosi sitten?

Rikostukinnan ohella Maian elämää raskauttavat henkilökohtaiset murheet. Hän on muuttanut kahden lapsensa kanssa Motalaan äitinsä luo pystyäkseen maksamaan edesmenneen miehensä valtavia pelivelkoja. Lisäksi Maian kolmetoistavuotias Tim-poika on hyvin huonossa kunnossa. Apupumppu riittää enää hädin tuskin pitämään hänen sydämensä toiminnassa, mutta sopivaa luovuttajaa ei ole löytynyt.

Tiedätkö, mikä on pahinta? Että teenpä mitä tahansa, en pysty parantamaan poikaani. Voin vain seisoa vieressä ja odottaa uutta sydäntä. Joinakin öinä minua ahdistaa niin klaustrofobisesti, että haluaisin vain karjua suoraa huutoa.

Kuolema elokuussa -dekkarin lukija joutuu jännittämään kahta asiaa. Selviääkö se, mitä Amandalle ja Johannille tapahtui? Ennättääkö Tim saada uuden sydämen ajoissa? Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa ja vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Yllätyksiä tulee vastaan, toiset tyrmistyttäviä ja toiset ilahduttavia.

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. Näkökulma on enimmäkseen Maia Bohmin, joka tulee tutuksi kaikkine rosoineen ja lapsuudesta asti kertyneine traumoineen. Maia toimii joskus melko päättömästi eikä aina muista, että hänellä Timin lisäksi on myös seitsemänvuotias tytär. Hänen hätänsä Timiin liittyen on kuitenkin kuvattu riipaisevasti ja uskottavasti. Jälkisanoissa selviää, miksi on näin.

FEENEY, ALICE: Kivi, paperi, sakset

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Rock Paper Scissors (2021)

Suomennos: Outi Järvinen

Battersean koiratarhalla Lontoossa työskentelevä nelikymppinen Amelia voittaa jouluarpajaisissa loman Skotlannissa. Matka on suoritettava tiettynä viikonloppuna eikä Amelia aio antaa tilaisuuden mennä ohi, vaikka juuri tuoksi ajankohdaksi Britanniaan ennustetaan ennätysmäisen kovaa lumisadetta. Aviopuoliso Adam uumoilee pahinta, mutta joutuu taipumaan. Vanha Bob-koira on myös mukana.

Adam on saavuttanut mainetta miehenä, joka pystyy laatimaan keskinkertaisestakin kirjasta loistavan käsikirjoituksen elokuvaan tai televisiosarjaan. Varsinaisesti hän nousi huipulle saadessaan luvan käsikirjoittaa erakkomaisen menestyskirjailija Henry Winterin teoksia. Suurimpana unelmana Adamilla olisi kuitenkin päästä tuottamaan omaa Kivi, paperi, sakset -käsikirjoitustaan.

Amelian ja Adamin avioliitto alkoi kiihkeänä, mutta on ajan myötä väljähtynyt. Pariskunnalla on tuskin mitään yhteistä – ei edes lasta, sillä Adam ei halua siirtää eteenpäin neurologista poikkeavuuttaan  prosopagnosiaa eli kasvosokeutta. Hän ei tunnista edes vaimoaan kasvojen vaan eleiden ja olemuksen perusteella. Yhteinen viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata avioliitto.

Adam: Vaimoni sydän on varjoisampi kuin moni metsä. Hän onnistuu ehkä huijaamaan kaikkia muita, mutta minä tiedän kuka hän todellisuudessa on ja mihin hän pystyy. Juuri sen vuoksi olen henkisesti niin nitistetty nykyään – rakkautta ei enää ole jäljellä.

Amelia: Mieheni ei tunne koko tarinaa, mutta hän tietää että tämä viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata rikkonaista. Sitä hän sen sijaan ei tiedä, että jos asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, vain toinen meistä palaa kotiin.

Lumiongelmista huolimatta pariskunta pääsee Blackwateriin, missä vuorten ympäröimässä autiossa laaksossa odottaa asuinkäyttöön kunnostettu goottilainen kappeli. Kukaan ei ole vastaanottamassa vieraita, sisällä talossa on jäätävää, ei ole vettä eikä aina sähköäkään. Matkapuhelimet eivät löydä kenttää. Ilmapiirissä on jotain pahaenteistä ja outoja asioita tapahtuu: ovia avautuu itsestään, esineitä siirtyy paikoiltaan ja kappelin kello soi.

Laakson ainoa asukas on Robin. Hän elää boheemia ja karua elämää pienessä olkikattoisessa talossa kappelin lähellä valtava valkoinen kani ainoana seuralaisenaan. Robin seuraa epäluuloisena ja vihaisena Amelian ja Adamin saapumista, koska nämä ovat tunkeilijoita alueella, jota Robin pitää omanaan. Hän käynnistää pelin, mutta millaiset ovat panokset?

Elämä on kuin peliä, jossa tavallisista nappuloista voi tulla kuningattaria. Kaikki eivät kuitenkaan osaa pelata. Jotkut jäävät koko loppuelämäkseen vain nappuloiksi, koska eivät osaa tehdä oikeita ratkaisuja. Tämä on vasta alkua. Kukaan ei ole tehnyt vielä siirtoaan, koska he eivät edes tiedä olevansa mukana pelissä.

Skotlannin tapahtumiin limittyy kirjeitä, joita vaimo on kirjoittanut Adamille jokaisena häiden vuosipäivänä, mutta joita ei ole antanut eteenpäin. Niissä hän kertaa kuluneen vuoden tapahtumia ja kuvaa pariskunnan elämäntyylissä ja suhteessa tapahtuneita muutoksia sekä palauttaa mieleen omaansa ja puolisonsa menneisyyttä lapsuusajoista lähtien. Samalla paljastuu vähän kerrassaan erilaisia salaisuuksia.

Kivi, paperi, sakset on näppärästi rakennettu dekkari, jossa on hieman kauhuelementtejä. Ihmissuhteiden kuvaus on kiinnostavaa, sillä lempeän ulkokuoren takana voi asua häikäilemätön juonittelija tai jo lapsuudesta vinoon kasvanut yksilö. Kukapa kirjan kolmesta päähenkilöstä on täysin viaton? Lyhyistä luvuista koostuva kirja vetää mukaansa ja pystyy yllättämäänkin.

Englantilainen Alice Feeney (s. 1971) työskenteli BBC:ssä noin viisitoista vuotta. Hän alkoi kolmekymmentävuotiaana kirjoittaa junassa matkalla töihin ensimmäistä teostaan Sometimes I Lie, joka ilmestyi 2018 ja josta tuli kansainvälinen bestseller. Kirjasta on tehty televisiosarja, kuten myös Feeneyn kolmannesta teoksesta His & Hers. Kivi, paperi, sakset on Feeneyn neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos. Netflix-sarja on tulossa

NASEH, NEGAR & SANDSTRÖM, DAVID: Maanviljelijän kuolema

Kustantaja: Johnny Kniga 2025

Alkuteos: En bondes död (2023)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansikuva: © Pär Wickholm / Johnny Kniga

Kolme romaania aiemmin julkaissut Negar Naseh (s. 1984) on lääkäri ja David Sandström (s. 1975) muusikko ja lauluntekijä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen dekkari Maanviljelijän kuolema valittiin Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi vuonna 2023. Se aloittaa Västerbotten-sarjan.

Kirja alkaa dramaattisesti. Linda Lauri on ollut juhlimassa veljensä syntymäpäivää ja viipynyt yön yli. Nyt hän ajaa lumimyräkässä kotiin ja yrittää välillä turhaan tavoittaa puhelimalla avopuolisoaan Jensiä. Kotikujan päässä maasturi hieman huojahtaa – Jensiltä on varmaan pudonnut harvennushakkuun jäljiltä halko kärrystä. Vasta kotona kauhea totuus selviää Lindalle:

Pihatiellä on jotain, ja hän tietää, ettei se ole hukkapuuta. Minne tahansa elämä nyt johdattaakaan, polun on pakostakin kuljettava tuon kammottavan kasan kautta. Hän ottaa askeleen. Ja toisen… Hän kuulee kurkustaan kimpoavan vaikertavan äänen... Renkaanjäljissä silmälasit, hampaita. Hän kirkuu ja kaatuu maahan, Jensin ruumis kuin kasa kiviä hänen allaan.

Jensin kuolemasta puhutaan yhä, kun kuusikymppinen Marita Widmark saapuu juhannuksen jälkeen Uumajan lähellä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa toipumaan syöpähoidoista. Hänellä on seudulla yhä läheisiä ystäviä. On lapsuudentoveri Berit, joka tietää kaikki juorut. On lähes yhdeksänkymppinen Nancy, josta tuli Maritalle ja Beritille miltei toinen äiti ja joka on ottanut Lindan hoiviinsa. Ja on Gunnar, jonka kanssa voi olla ilman sitoumuksia ja paineita.

Jensin kuolema on kirjattu onnettomuudeksi: mies oli sammunut humalassa lumihankeen ja kuollut hypotermiaan. Tukholman poliisin siviilitutkijana työskentelevä Marita pitää päätöstä hätiköitynä. Jens ei käyttänyt alkoholia juuri koskaan – miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä sellaiseen tilaan, että olisi lähtenyt ulos pakkaseen ilman takkia ja kuollut muutaman metrin päässä kotiovesta? Itsetuhoinenkaan Jens tuskin oli, kun oli vuosien yrittämisen jälkeen tulossa isäksi.

Jensin kuolemasta hyötyi ainakin yksi ihminen: tilalla työskennellyt lomittaja, josta Jens oli uhannut tehdä rikosilmoituksen. Jensin mukaan mies oli isäntäväen poissaolon aikana jättänyt töitä tekemättä, elämöinyt talossa ja varastanut tavaraa. Rikosilmoitus olisi vaarantanut tämän - kuuleman mukaan väkivaltaan erittäin taipuvaisen - miehen mahdollisuuden saada enää seudulta töitä.

Marita alkaa tutkia Jensin kuolemaa kumppaninaan Uumajan poliisista iranilaistaustainen Bahar Parsipour, joka on rikostutkijana kokematon, mutta osoittautuu nokkelaksi, perusteelliseksi ja sinnikkääksi. Lukuisat haastattelut eivät selvitä Jensin kohtaloa, mutta tuovat esiin kylällä tapahtuvia laittomuuksia, joista varsin moni on tiennyt ja hyötynytkin.

Jensin tapauksen juuttuminen paikalleen stressaa Maritaa. Häntä rasittaa myös tyttärensä Fridan tapa päättää jokainen keskustelu syytöksiin vääryyksistä, joita on lapsuudessaan kokenut äitinsä itsekkyyden ja välinpitämättömyyden takia. Nyt Marita on Fridan mukaan syyllistynyt hirvittävään vastuuttomuuteen, kun on kymmenvuotiaan tyttärentyttärensä Karlan lomaviikon aikana jatkanut rikostutkimuksia.

Vaikuttaa jo siltä, että Jensin kuoleman selvittely joudutaan lopettamaan tuloksettomana, kun vielä löytyy odottamaton todistaja ja tarina saadaan tyydyttävään päätökseen! Maanviljelijän kuolema -dekkari ei pysty kaiken aikaa pitämään jännitystä yllä, mutta on silti miellyttävää luettavaa väkivallattomuutensa ja kiinnostavien henkilöhahmojensa ansiosta. Teoksessa on hyvällä tavalla ajattomuutta, vaikka tietyt maininnat kiinnittävätkin tarinan vuoteen 2018.

Lopuksi hieman pitkän elämän eläneen Nancyn viisautta:

Sitä on olemassa sellainen rikkaruoho, joka kitkee itse itsensä… Aika. Se kitkee itse itsensä.

Kaksi mahtavinta soturia ovat kärsivällisyys ja aika.

Aina on parempi tietää kuin olla tietämättä.

…kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa… on hyvä pitää mielessä, ettei totuus ole aina helpotus, se ei ole lääke mihin tahansa vaivaan.

Me ihmiset rakastamme mielipiteitämme, ne ovat tunteittemme leiri. Niihin tarrautumalla voi vastustaa mitä tahansa. Totuus löytyy kuitenkin useimmiten sieltä, mistä viimeisenä aavistaisi. Pitää olla tilaa, pelivaraa, jotta voi ajatella täysin toisin…

Jos perhe ei kata rakkautta pöytään, lapsi löytää toisenlaista ravintoa.

Erheen tehneellä on oikeastaan vain yksi vastuu, ymmärtää ja oppia jotain itsestään.

MAULA, HANNI: Vintagea ja veritekoja

Kustantaja: Karisto 2025

Hanni Maula (s. 1976) opiskeli kirjastonhoitajaksi, mutta on työskennellyt parikymmentä vuotta toimittajana. Hän rakastaa suomalaista designia, huonosti käyttäytyviä puudeleita ja tuoreita munkkeja – ja näitä kaikkia sisältää myös hänen esikoisromaaninsa Vintagea ja veritekoja, joka aloittaa Helvi Helve tutkiin -dekkarisarjan. Kirja sai alkunsa tarinanpätkistä, joita Maula kirjoitti piristykseksi nyt edesmenneelle äidilleen.

Eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve on huolissaan, kun säästäväisyydestään tunnetun naapurin talossa ovat valot palaneet yötä päivää jo viikon verran. Ari Paatero ei ole mukava mies, mutta Helvi päättää kuitenkin  tarkistaa tilanteen ulkoiluttaessaan pientä valkoista puudeliaan. Hän löytää miehen kuolleena.

Poliisin mielestä Paateron kuolema on luonnollinen: syöpää sairastavan miehen sydän on pettänyt. Helvin mielestä asiassa on jotain hämärää. Miksi sohvan alla oli rahaa täynnä oleva salkku? Mihin ovat kadonneet ulos asti näkyneet komeat kattovalaisimet? Helvi saa tukea naapuriin muuttaneelta Riitalta, joka tähän asti on Helvistä tuntunut ihan liian touhukkaalta ja tunkeilevalta.

Hauhon kylän pienen kaupan yhteydessä olevassa kahvilassa keskustelu velloo. Miten sähköasentajana toiminut Ari Paatero on onnistunut hankkiman ainutlaatuisen kokoelman Paavo Tynellin valaisimia? Kuinka paljon hänen poikansa Pasi mahtaa hyötyä perinnöstään?  Mitä tapahtui Arin Lara-tyttärelle, joka katosi Ruotsiin ja kymmenen vuoden jälkeen julistettiin kuolleeksi?

Hautajaisten jälkeen Paateron talo tyhjennetään. Osa tavaroista menee kaatopaikalle, osa tiettyyn antiikkiliikkeeseen myytäviksi. Helvi ja Riitta painavat mieleensä yksityiskohtia ja pääsevät jopa taloon sisälle tarjoutuessaan auttamaan hoivafirmalle kuuluvien tavaroiden etsinnässä. Mukaan tarttuu jotain, minkä perusteella naisten näkemys vainajasta muuttuu.

Yöllä syttyy tulipalo Paateron pihapiirissä sijaitsevassa varastossa, jota ei ole voitu tyhjentää avaimen puuttuessa. Varaston raunioista löytyy yllättäen ihmisen jäänteitä. Se saa Helvin ja Riitan heti spekuloimaan, onko vainaja ehkä Lara? Vanhempi konstaapeli Anna Järvinen yrittää toppuutella rouvia ja kehottaa heitä jättämään selvittelytyöt poliisille.

”Paateron kuolinpesässä kyti sitten suurempikin salaisuus. Tuhopoltto saattaa kaiken tapahtuneen uuteen valoon”, Helvi maistelee ruumispaljastusta kuin suklaarasian suosikkikonvehtia.

Helvi ja Riitta ovat kuitenkin koukussa etsiväntyöhönsä ja ottavat joukkoonsa myös kyläkaupan työntekijän ja munkinpaistossa mestarillisuutta tavoittelevan nelikymppisen Hannun, joka pelkää tapahtumien jollakin lailla liittyvän omaan menneisyyteensä. Tieto Pasi Paateron kuolemasta auton töytäisemänä herättää kysymyksen, onko liikkeellä Hauhon ensimmäinen sarjamurhaaja?

Paavo Tynellin lamput tuntuvat olevan nyt tapahtumien keskiössä. Helvi, Riitta ja Hannu matkustavat Fiskarsin antiikkimarkkinoille ja Anna Järvinen lähtee varmuuden vuoksi heitä paimentamaan. Riitta tutustuu ryhmään, jonka jäseniä eräs tietty antiikkikauppias on petkuttanut. Hannu jäljittää gangsteriksi epäilemäänsä miestä. Helvi ja puudeli löytävät ruumiin.

Hän tuumii kaikkia niitä pieniä valintoja, jotka ovat tuoneet hänet tänne, ruukki-idylliin vintagemurhaajajahtiin. Kokonaisuus on vielä sumea ja tulevat askelmerkit epäselvät, mutta hän on pikkuhiljaa alkanut sietää epävarmuutta paremmin, pelätä vähemmän. Jos tuo mahdoton puudeli oppii uusia temppuja, ei sen pitäisi olla mahdotonta nelikymppiselle miehellekään.

Seuraa monenlaista tohinaa ja pelottavia tapahtumia, kunnes poliisi uskoo olevansa täysin selvillä siitä, miten tapahtumat ovat edenneet ja ketkä ovat syyllistyneet murhiin. Helvi ei kuitenkaan ole täysin tyytyväinen – yksi pieni osa ketjusta puuttuu. Ja oikeassahan hän on!

Vintagea ja veritekoja -dekkari on lukuisista ruumiista huolimatta leppoisaa luettavaa. Mikään esille tuleva asia ei ole turhaa, vaan liittyy tapahtumiin tavalla tai toisella. Tyyli on leikittelevää ja henkilöiden repliikeissä esiintyy monentasoista huumoria. Itsetietoinen, säännöistä piittaamaton ja suorasukainen Helvi sisältää enemmän ulottuvuuksia kuin uskoisikaan, kuten myös hänen mussukkansa, äkeä pikku puudeli.

 

WARE, RUTH: Viimeinen pari

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: One Perfect Couple (2024)

Suomennos: Elina Koskelin

Ja kun nainen taistelee miestä vastaan, hän tajuaa kaksi asiaa. Hän tietää niiden olevan polttavan, epätoivoisen totta. Yksi: tämän voittaa joko mies tai hän, ja jos hän päästää irti, hän on se, joka hukkuu aaltojen alle. Ja kaksi: jotta jonkun voi tappaa tällä lailla, on toivottava hänen kuolemaansa joka solullaan.

Lyla on kolmekymppinen pätkätöitä tekevä virologi. Hän on luonteeltaan järkevä ja perustaa tekemisensä aina tutkittuihin tosiseikkoihin. Hän on yli kaksi vuotta seurustellut komean näyttelijän kanssa, joka on toistaiseksi turhaan etsinyt menestystä. Nico on kuitenkin ainainen optimisti, mikä seurustelun alkuvaiheissa tuntui Lylasta hyvin hellyttävältä.

Nyt Nico on saanut kuulla ”Viimeinen pari” -nimisestä tositelevisio-ohjelmasta, johon etsitään vakiintuneita pariskuntia. Tässä saattaa olla hänen suuri tilaisuutensa! Lylan mielestä tuottajan esittelemä suunnitelma kuulostaa varsin epämääräiseltä ja keskeneräiseltä, mutta Nicon mieliksi hän suostuu osallistumaan, kun pari tulee valituksi ohjelmaan.

Jakartasta lähtevällä laivalla viisi kilpaan osallistuvaa pariskuntaa tapaa ensi kertaa toisensa. Kilpailijat ovat näennäisesti eri-ikäisiä ja etniseltä taustaltaan erilaisia, mutta Lyla tuntee silti olevansa muista poikkeava. Hän ei ole kohtalokas nainen vaan ”naapurin tyttö”. Hän on kuiva tutkija eikä somevaikuttaja tai mediapersoona kuten useimmat muut kilpailijat.

Jokainen kilpailuun osallistuva joutuu luovuttamaan pois älylaitteensa, mitä ennen kaikki varmuuden vuoksi ilmoittavat läheisilleen olevansa muutaman viikon ajan tavoittamattomissa. Lylalla on kuitenkin alusta pitäen ollut suunnitelmana mokata jokin tehtävä ja päästä nopeasti lähtemään kilpailusta työprojektinsa pariin.

Eristäytynyt ”Onnellisen lopun saari ” on lumoava rantoineen ja luksusmajoineen, mutta rakennustyöt ovat selvästikin kesken ja kilpailijoista huolehtiva henkilökunta puuttuu. Osallistujat tuonut laiva lähtee illalla viemään ensimmäistä (yllättävää) kisasta pudonnutta helikopterikentälle ja jättää tuotantoryhmästäkin saarelle vain yhden valvojan. Kuvauksia jatkavat majoihin sijoitetut kamerat.

Yöllä hirmumyrsky pyyhkäisee saaren yli kaataen puita, rikkoen majoja ja merivedestä juomavettä suodattavan laitteen. Turhaan kilpailijat odottavat laivaa, jonka olisi pitänyt aamulla tuoda kuvausryhmä takaisin saarelle. Radio sentään toimii ja sillä lähetetään hätäviestejä: Apua tarvitaan. Ihmisiä on loukkaantunut ja kuollut.

Päivät kuluvat. Pelastajia ei saavu. Kuumuus on hirveä. On pakko säännöstellä ruokaa ja pullovettä. Ihmiset alkavat riidellä keskenään ja alfaurokset taistelevat valta-asemasta. Ihmiset jakaantuvat heihin ja meihin, otteet kovenevat ja uhreja tulee. Radiolla lähetetään hätäviestejä: Ihmisiä on kuollut. Vesi ja ruoka loppuvat. Apua.

Viimeinen pari -teoksessa näkökulma on pääosin Lylan, joka kuvailee yksityiskohtaisesti saaren tapahtumia, mutta jonka tulkinnat niistä saattavat olla erheellisiä. Hänen selostukseensa lomittuu radioviestejä ja kursiivilla painettuja päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat oudosti poiketa yhä enemmän Lylan kertomista asioista. Tämä lisää tehokkaasti lukijan kokemaa jännitystä ja uteliaisuutta.

Waren kirjasta tulee ilman muuta mieleen William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra, joskin nyt koulupoikien tilalla ovat julkisuudenkipeät aikuiset. Toisaalta vaikutteita on ehkä saatu Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastunut. Analyyttisen ajattelun hallitseva Lyla kokoaa saamistaan tiedonmuruista kokonaisuuden, joka paljastaa lopulta tapahtumaketjun todellisen syyn ja luonteen. Ihan kiva suljetun tilan mysteeri!

GRYTTEN, FRODE: Päivä jona Nils Vik kuoli

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Den dagen Nils Vik døde (2023)

Suomennos: Sanna Manninen

Kansi: Ville Laihonen

Minä olen Nils Vik, minä olen mies jolla on vene. Minä kuljin vuonon yli vene täynnä kasvoja, aika harvoja asioita voi verrata siihen, tähän veneeseen, joka varovasti etsiytyi vuonolle aamulla, joka hiipi takaisin illalla, löysi kotiin, purjehti tyyrpuuriin kohti kotia.

On 8. marraskuuta, sunnuntai ja Nils Vikin viimeinen päivä. Mies siistii kodin, jossa on asunut koko ikänsä, ensin vanhempiensa ja sitten Marta-vaimon ja kahden tyttären kanssa. Martan kuoltua ja lasten lähdettyä maailmalle hän on ollut yksinään. Lähtiessään Nils jättää pöydälle lapun: Olen lähtenyt tästä talosta enkä enää palaa. Pitäkää hyvää huolta toisistanne. Isä.

Jo matkalla venevajalle Nilsin luo juoksee iloisena Luna-koira, joka aikoinaan kuoli auton töytäisemänä ja jonka kanssa Nils nyt voi keskustella menneistä. Mies ja koira astuvat veneeseen, jolla Nils on sodan loppumisesta lähtien kuljettanut vuonolla niin ihmisiä ja eläimiä kuin tavaraa. Hän on päättänyt kulkea vielä kerran vakioreittinsä, muistella mitä on elämässään rakastanut ja tehdä sille kunniaa.

Vuonon yli hän kulkee. Vuonon yli epäröimättä. Vuonon yli kuten niin monta kertaa ennenkin. Myöhään ja varhain. Aamuin ja illoin. Myrskyssä ja tyvenellä. Itään ja länteen. Häntä seuraavat ainoastaan lokit, ne jupisevat ja valittavat, leijuvat luonnottoman valkeina veneen yllä.

Rannoilla, laitureilla ja silloilla näyttäytyvät kaikki Nilsin lokikirjoissaan mainitsemat matkustajat: ostoksille menijät, hääparit, raskaana olevat tytöt ja naiset, pois lähtevät. Veneeseen Nils poimii mukaan ne, jotka ovat erityisesti koskettaneet häntä: perheväkivallan uhrit, rakkauden etsijät ja itsetuhon tielle eksyneet. Joihinkin suhde on ollut hyvin henkilökohtainen.

Nils muistaa myös erityisiä tapahtumia, joissa oli veneensä kanssa mukana. Esimerkiksi lumivyörytalvena 1973 kaikki maayhteydet olivat poikki ja Nils joutui tekemään töitä kellon ympäri kuljettaessaan ihmisiä turvaan. Hänen viimeinen asiakkaansa oli kiinteistönvälittäjä, joka etsi paikkoja kaupunkilaisten loma-asunnoille – vuonon asukkaat olivat muuttaneet pois ja jättäneet tilansa rapistumaan.

Yö on laskeutunut, kun vene suuntaa avomerelle. Matkustajat keskustelevat kajuutassa ja elämän erottamat löytävät taas toisensa. Ja yhtäkkiä myös Marta on siinä, ihan kosketuksen päässä. Marta, jota Nils on rakastanut elämänsä jokaisena hetkenä. Marta, jonka vastarakkautta Nils ei ole vaikeista hetkistäkään huolimatta koskaan epäillyt,

Vuonon yli hän kulki, hän kulki kohti valoa, kohti valoa pimeydessä, valoa vuoren yllä, valoa tien, sateen, pilvien, talojen ja horisontin yllä.

Päivä jona Nils Vik kuoli -pienoisromaani ei ole ahdistava eikä surullinen, vaan lempeä ja kaihoisa. Näkökulma on Nilsin; miehisen miehen, joka tuntee myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja tekee kärsivällisesti parhaansa heitä auttaakseen. Gryttenin tyylissä sekoittuvat sopivassa suhteessa runollisuus ja karheus, joten lukeminen on miellyttävää. Erityisen upeita ovat vuonon sääolojen, veden vaihtelujen ja luonnon kuvaukset.

ELOMAA, JOHANNA: Rosalisa

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Mirella Mäkilä

Kuvaamataidonopettaja Sirun heikko sydän toimii toistaiseksi apupumpun varassa, mutta uutta sydäntä etsitään koko ajan. Tilanne on Sirulle erityisen stressaava, sillä hänen äitinsä ennätti aikoinaan kuolla ennen sopivan sydämen löytymistä. Siksi Siru on päättänyt elää elämänsä yksinään: yhdenkään miehen ei tarvitse surra hänen vuokseen eikä lapsen periä häneltä samaa sairautta..

Kolme vuotta ennättää kulua odotellessa, mutta sopivan sydämen löydyttyä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Onnistuneen elinsiirtoleikkauksen jälkeen Sirun pitäisi olla riemuissaan, mutta hän tunteekin syyllisyyttä. Se, että hänellä on uusi sydän, merkitsee sitä että jonkun toisen on täytynyt menehtyä.

Uusi sydän tuntuu heti oudon raskaalta, mutta muutakin kummaa tapahtuu. Siru huomaa rakastavansa ruusuja ja niiden tuoksua sekä viiniä – asioita, joita on aiemmin inhonnut. Hän kuulee sisimmässään äänen lausuvan rukousta. Hän näkee aamuyön unenhorteessa vilahduksia oudoista paikoista ja tapahtumista. Hän aistii jonkun toisen tunteman surun.

Hoitohenkilökunta ja ystävät vakuuttavat, että Sirun kokemat kummallisuudet liittyvät vain raskaaseen toipumisprosessiin.  Sirun tiedusteluihin sydämen edellisestä kantajasta ei suostuta vastaamaan, koska luovuttajan omaisia halutaan suojella ikäviltä kohtaamisilta. Siru kuitenkin tuntee, että joku pyytää häneltä apua. Onko Siru saanut rintaansa särkyneen sydämen?

Oli vaikea olla johdonmukainen ja vahva, kun oli kulkenut elämänsä muiden varjossa. Mutta niin kauan kuin hän kuuli sisällään rukouksen ja näki välähdyksiä paikoista, joissa ei ollut käynyt, jokin voima ajoi häntä jatkamaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli jonkin tärkeän äärellä. Sellaisen, johon ainoastaan hänellä oli valta vaikuttaa.

Tavoistaan poiketen Siru on nyt suorastaan röyhkeä ja onnistuu kuin onnistuukin selvittämään luovuttajan henkilöllisyyden. Hän kulkee tämän jalanjäljissä Gotlannissa ja Cornwallissa ja saa selville, miksi tämän sydän on niin raskas. Hän paljastaa petoksia, mutta myös rakkauden joka ei koskaan ole sammunut. Samalla hän ehkä löytää rakkauden itsekin.

Samalla yksinäinen ja levoton sielu menetti tuntemattoman yksikön verran painostaan. Näkymättömät kahleet aukaistiin. Sielu oli vihdoin vapaa.

Tarinan lähtökohtana on teoria, jonka mukaan ihmisen muistot saattavat tallentua solumuistiin muuallekin kuin aivoihin. Esimerkiksi sydämeen. Keltit puolestaan uskoivat, että ihminen on herkin ja vastaanottavaisin unesta valveeseen siirryttäessä tai elämän ja kuoleman välissä, kun tuonpuoleisen erottaa todellisuudesta vain ohut verho.

Aluksi Rosalisa tuntui liian epäuskottavalta, mutta rupesi jossain vaiheessa vetämään. Tarina saa salapoliisiromaanin piirteitä, kun menneisyyden salaisuudet ja nykyhetken vääryydet alkavat paljastua yksi toisensa jälkeen. Romantiikannälkäisille tarjolla on pari rakkaustarinaa ja maailmalle mieliville ympäristönkuvausta Gotlannista ja Cornwallista.

Rosalisan kieli on kaunista ja juonen kuljettelu oivaltavaa. Sirun ohella muutama muu kertoja tuo oman näkökulmansa tapahtumiin ja täyttää tarinan aukkopaikkoja. Mystinen tunnelma on loppujen lopuksi varsin kiehtovaa!

KINGSOLVER, BARBARA: Demon Copperhead

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Demon Copperhead (2022)

Suomennos: Antero Tiittula

Barbara Kingsolverin teos Demon Copperhead on tuore tulkinta Charles Dickensin klassikkoromaanista David Copperfield. Se sijoittuu Virginian Appalakeille ajanjaksoon, joka alkaa 1980-luvulta ja ulottuu 2000-luvun alkuvuosille. Dickensin tavoin myös Kingsolver käsittelee omaan aikaansa liittyviä suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Juonenkäänteet noudattavat paljolti esikuvaansa ja monet henkilötkin ovat tunnistettavissa.

Demon Copperhead-romaanin kertoja on oikeasti nimeltään Damon Fields, mutta koulussa etunimi muuttuu vain yhtä kirjainta vaihtamalla ja lisänimi puolestaan juontaa pojan kuparinpunaisista hiuksista. Pojan äiti on kahdeksantoistavuotias narkkari, joka lapsensa syntymähetkellä on ”poissa pelistä”. Onneksi naapuri osuu paikalle, sillä vastasyntynyt on jumissa sikiökalvonsa sisällä.

Rouva Peggotin mukaan pussisyntymään liittyy yksi onnekas puoli: se on Jumalan lupaus, että et ikinä huku. Nimenomaisesti. Saatat kyllä vetää överit, rusentua rattiin ja kärventyä kuskinpenkille tai vaikka posauttaa aivosi pellolle, mutta se yksi paikka, missä et vedä viimeistä henkäystä, on veden alla. Kiitos, Jeesus.

Demon joutuu jo varhaisessa vaiheessa ottamaan vastuuta äidistään. Naapurissa asuvan Peggotin pariskunnan ansiosta hänen lapsuutensa kuitenkin on melko huoletonta. Kun äiti kuolee yliannostukseen Demonin ollessa kymmenvuotias, poika toivoo pääsevänsä Peggotien kasvatiksi tai adoptiolapseksi, mutta näillä on liikaa tekemistä jo omissakin jälkeläisissään.

Demonin kohtalona on joutua vaihtuviin sijaiskoteihin. Hän on ilmaista työvoimaa, joka laitetaan raatamaan epäinhimillisissä oloissa tupakkapellolle tai lajittelemaan jätteitä. Koskaan hän ei tunne itseään kylläiseksi. Koskaan hänellä ei ole lämmin. Silloin kun Demon pääsee osallistumaan koulunkäyntiin, häntä kohdellaan likaisena luuserina, jonka kanssa kukaan ei halua samaan joukkueeseen.

Lopulta Demon kyllästyy tilanteeseen ja lähtee etsimään isänsä äitiä, jonka nimen ja mahdollisen asuinpaikan on kuullut äidiltään. Nuorta liftaajaa eivät kaikki kohtele hyvin eikä miehiä vihaava isoäitikään ota pojanpoikaansa avosylin vastaan. Suvun kunnian vuoksi Demonille kuitenkin järjestetään koulupaikka tutussa Leen piirikunnassa ja majoitus peräti futisjoukkueen valmentajan kotona.

Pari seuraavaa vuotta ovat Demonin elämän kulta-aikaa. Ensinnäkin Demonista tulee kookkaan vartensa ja synnynnäisen pelisilmänsä ansiosta koulun futisjoukkueen tähti, jolle povataan suurenmoista tulevaisuutta. Toiseksi hän saa kehittää piirtäjänlahjojaan ja opetella pilapiirrosten ja sarjakuvien kehittelyä. Eräs Demonin taustasta tietävä opettaja kehuu:

Sinä olet lannistumaton… Se tarkoittaa vahvaa. Kaikki odotukset ylittävää… Tiedätkö, joskus sitä kuulee sellaisista ihmetapauksista, missä auto menee kolarissa täysin ruttuun. Mutta sitten kuljettaja käveleekin elävänä ulos. Tarkoitan että sinä olet tuo kuljettaja.

Kauden loppupuolella Demonin polvi vaurioituu, mutta hän jatkaa silti pelaamista erikoisvahvojen opioidien avulla. Seuraa riippuvuus pillereistä, joita Demon hankkii lääkärin ylläpitämältä "klinikalta" niin kauan kuin rahat riittävät. Vasta parin läheisen ihmisen kuolema herättää Demonissa riittävän voimakkaan halun lähteä vieroitukseen. Ehkäpä yhtenä kannustimena toimii lapsuusajoista asti elänyt haave päästä katsomaan merta.

Appalakkien asukkaista – punaniskoista, junteista, landepaukuista ja pontikankeittäjistä – oli vielä vuosituhannen vaihteessa tapana veistellä vitsejä muualla Amerikassa. Kotiseutunsa luonnonrikkauksista asukkaat eivät hyötyneet mitään, sillä suuryhtiöt veivät metsät vuorilta ja hiilen maasta. Asukkaille jäivät köyhyys ja työperäiset taudit, joiden lievittämiseen lääkefirmat tarjosivat oksikodonia. Syntyi opioidikriisi.

Ei kunnon koulutusta, hän sanoi. Ei mahdollisuutta tulla hyväksi missään, jossa pitäisi käyttää omia lahjoja. Ei tulevaisuutta. Sen kaiken ne ovat vieneet meiltä, ja tilalle on annettu välineet, joilla me saadaan pää sekaisin, toiveena että me tapetaan toisemme ennen kuin tajutaan, että oikeat kusipäät ovat tuhannen kilometrin päässä täältä.

Demonin kertojanääni on ironinen, mutta huokuu silti myötätuntoa niitä köyhiä, kouluttamattomia ja luottavaisia kohtaan, joita valta-asemassa olevat petkuttavat ja kohtelevat epäoikeudenmukaisesti. Henkilögalleria on laaja, mutta kaikkien kohtalot selvitetään johdonmukaisesti vähän kerrassaan. Dickensin esikuvaa noudattaen pahoja odottaa aikanaan surkea loppu ja hyviä valoisampi tulevaisuus.

Biologi ja kirjailija Barbara Kingsolver (s. 1955) asuu perheensä kanssa Appalakkien vuoristoseudulla, joten hän on hyvin perehtynyt alueen ongelmiin. Hän on kirjoittanut novelleja, esseitä, runoja ja tietokirjoja sekä yhdeksän romaania, joista on suomennettu Myrkkypuun siemen (1999), Täyttymysten kesä (2021) ja Demon Copperhead (2025). Vuonna 2023 Kingsolver sai kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon teoksesta Demon Copperhead.