ERPENBECK, JENNY: Kairos

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Kairos (2021)

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Kansi: Laura Lyytinen

Jenny Erpenbeckin romaani Kairos alkaa tilanteesta, jossa Pittsburghissa asuvalle Katharinalle tuodaan hänen entisen rakastettunsa Hansin jäämistöstä kaksi laatikollista kansioita, papereita ja kuvia. Katharinalla itsellään vastaavanlaista materiaalia on matkalaukullisen verran. Jossain vaiheessa Katharina alkaa vertailla muistiinpanoja keskenään. Siitä syntyy tarina.

Kreikankielinen sana kairos tarkoittaa hetkeä, joka on jollakin lailla merkittävä tai kriittinen. Itäberliiniläisille Katharinalle ja Hansille tällainen hetki on 11. heinäkuuta 1986, kun heidän katseensa väentungoksessa kohtaavat toisensa kerran ja vielä toisenkin. Sen jälkeen heidän askeleensa vievät kuin sanattomasta sopimuksesta samaan suuntaan.

Yhdeksäntoistavuotias Katharina opiskelee kirjapainossa latojaksi. Hans puolestaan on viisikymmentäkolmevuotias kirjailija ja ”vakinaisena freelancerina” radiossa. Hän kuului nuorena Hitler-Jugendiin, mutta muutti jo kahdeksantoistavuotiaana Liittotasavallasta Itä-Saksaan. Vaimoltaan ja neljätoistavuotiaalta pojaltaan Hans salaa suhteensa visusti, kun taas Katharina kertoo siitä sekä vanhemmilleen että ystävilleen. Tytön toiveissa on avioliitto ja lapsi.

Pariskunnalle kehittyy pian ikiomia rituaaleja ja kokeneen naistenmiehen kaipaamia seksuaalisia erikoisuuksia. Hans uskoo tavoittavansa tässä suhteessa samanlaista tuoreutta kuin teinivuosinaan, joskin käyttäytyy usein kuin oppilastaan kotrolloiva opettaja. Hän tutustuttaa Katharinan eri taiteenlajeihin, mutta miten tulkita se, että kiihkeän rakastelun takana soi Mozartin Requiem?

Yksi Katharinan unelmista toteutuu, kun hän pääsee Frankfurt an der Oderiin opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua. Nuoren lavastusassistentti Vadimin pyyteetön ystävyys alkaa vähitellen vedota Katharinaan ja kuin huomaamatta suhde muuttuu myös fyysiseksi. Hans menee täysin pois tolaltaan, kun ”petos” paljastuu hänelle. Hän kieriskelee itsesäälissä ja haukkuu, syyllistää ja kiusaa Katharinaa. Nuori nainen alistuu.

Hans: Sinä et selvinnyt kokeesta. Paha voi toistua aina uudestaan. Pysyäkseni yhdessä sinun kanssasi minun on siis muututtava välinpitämättömäksi sinua kohtaa. On tehtävä suuresta asiasta keskinkertaista. Mutta kannattaako sen eteen sitten enää nähdä vaivaa? Raahaanko itseäni eteenpäin puolitehoisesti, vaikka olen sentään joskus tiennyt, mitä onni on?

Katharina: Katharina on loputtoman kiitollinen Hansille siitä, ettei Hans ajanut häntä välittömästi tiehensä ja jättänyt lopullisesti sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Että Hans haluaa auttaa häntä muuttumaan toiseksi.

Rakkaustarinan taustalla DDR elää mullistuksen aikoja, vaikka politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuva Katharina ei sitä huomaakaan. Katharina ei ole kotimaassaan törmännyt ikävyyksiin (esimerkiksi Stasiin) eikä rajoitteisiin, vaan päässyt jopa vierailemaan isoäidin luona Kölnissä. Hans taas vastustaa muutoksia aktiivisesti, koska haluaa pitää kiinni vanhasta maailmankuvastaan.

Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen muuttaa entisen Itä-Saksan täysin. Katunäkymät muuttuvat, tutut talot häviävät. Monet menettävät pitkäaikaiset työpaikkansa, Hans muiden mukana, Hinnat nousevat länsiosan tasolle eivätkä ihmiset enää pysty hankkimaan tarvitsemiaan asioita. Näiden muutosten jaloissa katoaa rakkauskin.

Tähän asti tarina on koostunut Katharinan tutkimasta aineistoista. Henkilöiden luonteista ja heidän nopein vedoin piirretystä menneisyydestään on syntynyt hyvä käsitys. On kuitenkin vielä yksi asia, jonka tarkistaakseen Katharina joutuu matkustamaan Berliiniin. Viranomaisten myöntämä lupa avaa pääsyn arkistoon, mistä löytyvä tieto saattaa hieman yllättää.

Kairos-romaanin tasapainoton rakkaussuhde ei ole kovinkaan ainutlaatuinen, mutta sen rinnastaminen DDR:n poliittiseen tilanteeseen antaa sille mielenkiintoista särmää. Hieno on myös Erpenbeckin tapa kirjoittaa. Esimerkiksi jonkin lauseen toistaminen tietyin väliajoin tuo tekstiin yllättävää painavuutta, samaten se, että henkilöiden keskenään ristiriitaisia ajatuksia ja sanomisia esitetään peräkkäisissä lauseissa.

Enää koskaan ei ole niin kuin tänään, Hans ajattelee. Näin tulee nyt olemaan ainiaan, Katharina ajattelee. Sitten uni sammuttaa kaikki ajatukset, ja se mitä heille tapahtui, kirjoitetaan heidän aivokuoreensa, heidän siinä rauhallisesti hengittäessään ja vieri vieressä maatessaan.

Jenny Erpenbeck syntyi vuonna 1967 Itä-Saksassa. Hän on opiskellut kirjansidontaa ja musiikkiteatteria ja toiminut kirjailijantyönsä ohella oopperaohjaajana. Vuonna 2017 Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt sai italialaisen Strega-palkinnon parhaana eurooppalaisena käännösromaanina. Romaani Kairos puolestaan voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2024.

 

SCHEPP, EMELIE: Kuolema heinäkuussa

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Hundra dagar i juli (2024)

Suomennos: Hanna Arvonen

Ruotsalainen Emelie Schepp (s.1979) on voittanut kolme kertaa Vuoden dekkarikirjailija -palkinnon ja kahtena vuonna peräkkäin Storytel Awards – jännityskirjapalkinnon. Maailmamaineeseen hän nousi Jana Berzelius -sarjalla, josta on tehty myös tv-sarja. Motalaan sijoittuva Kuolema heinäkuussa on itsenäinen teos, mutta voisi hyvinkin aloittaa uuden sarjan.

Opettaja Johan Sundin on metsästäjäkurssilla, kun kuulee Amanda-vaimonsa kanssa puhelimessa keskustellessaan jotain niin huolestuttavaa, että hälyttää poliisit ja ajaa itse kotiin kiireimmän kaupalla. Koti on tyhjä, Amandan auto poissa ja puhelin suljettu. Myöhemmin auto tallentuu valvontakameran kuvaan ja löytyy hylättynä pieneltä metsätieltä. Ei jälkeäkään Amandasta.

Kokonainen vuosi kuluu eivätkä poliisi tai omia tutkimuksiaan tekevä Johan pysty selvittämään, mitä Amandalle tapahtui. Jotkut epäilevät Amandan lähteneen vapaaehtoisesti omille teilleen, jotkut pitävät Johania syyllisenä murhaan. Somessa miestä syytetään ja uhkaillaan. Vuosipäivänä naapuri kuulee Johanin kotoa laukauksia ja hälyttää poliisit paikalle.

Rikostutkija Maia Bohmille Johan Sundinin kotiin meneminen on ensimmäinen työtehtävä Motalan poliisissa. Hän ei tiedä mitään Johanin menneisyydestä tai siihen sisältyvistä tragedioista, mutta on kova kyselemään, nopea tarttumaan asioihin ja tottunut kuulustelemaan. Työpari Greg Wallace puolestaan on asunut Motalassa koko ikänsä ja tietää ehkä liikaakin paikkakunnan ihmisistä.

Maia ja Greg löytävät Johanin autotallista pahoin haavoittuneena ja metsästyskivääri vieressään. Olohuone on kuin tappelun jäljiltä. Onko Johan Amandan katoamisen vuosipäivänä vajonnut niin syvään toivottomuuteen, että on yrittänyt itsemurhaa? Vai onko hän löytänyt jollekulle vahingollista tietoa ja joutunut murhayrityksen kohteeksi?

… on aika helppo hankkia vihollisia, kun yrittää kaivella totuutta.

Johan viedään sairaalan teho-osastolle, mutta toipuminen näyttää epävarmalta. Poliisi kuulustelee jälleen paljolti samoja ihmisiä kuin Amandan katoamisen jälkeen. Jotkut valehtelevat tai salailevat asioita, mutta eivät välttämättä Amandan tai Johanin tapauksiin liittyen. Pienet tiedonjyvät sentään vievät tutkimusta eteenpäin, mutta miksi niitä ei huomattu jo vuosi sitten?

Rikostukinnan ohella Maian elämää raskauttavat henkilökohtaiset murheet. Hän on muuttanut kahden lapsensa kanssa Motalaan äitinsä luo pystyäkseen maksamaan edesmenneen miehensä valtavia pelivelkoja. Lisäksi Maian kolmetoistavuotias Tim-poika on hyvin huonossa kunnossa. Apupumppu riittää enää hädin tuskin pitämään hänen sydämensä toiminnassa, mutta sopivaa luovuttajaa ei ole löytynyt.

Tiedätkö, mikä on pahinta? Että teenpä mitä tahansa, en pysty parantamaan poikaani. Voin vain seisoa vieressä ja odottaa uutta sydäntä. Joinakin öinä minua ahdistaa niin klaustrofobisesti, että haluaisin vain karjua suoraa huutoa.

Kuolema elokuussa -dekkarin lukija joutuu jännittämään kahta asiaa. Selviääkö se, mitä Amandalle ja Johannille tapahtui? Ennättääkö Tim saada uuden sydämen ajoissa? Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa ja vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Yllätyksiä tulee vastaan, toiset tyrmistyttäviä ja toiset ilahduttavia.

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. Näkökulma on enimmäkseen Maia Bohmin, joka tulee tutuksi kaikkine rosoineen ja lapsuudesta asti kertyneine traumoineen. Maia toimii joskus melko päättömästi eikä aina muista, että hänellä Timin lisäksi on myös seitsemänvuotias tytär. Hänen hätänsä Timiin liittyen on kuitenkin kuvattu riipaisevasti ja uskottavasti. Jälkisanoissa selviää, miksi on näin.

FEENEY, ALICE: Kivi, paperi, sakset

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Rock Paper Scissors (2021)

Suomennos: Outi Järvinen

Battersean koiratarhalla Lontoossa työskentelevä nelikymppinen Amelia voittaa jouluarpajaisissa loman Skotlannissa. Matka on suoritettava tiettynä viikonloppuna eikä Amelia aio antaa tilaisuuden mennä ohi, vaikka juuri tuoksi ajankohdaksi Britanniaan ennustetaan ennätysmäisen kovaa lumisadetta. Aviopuoliso Adam uumoilee pahinta, mutta joutuu taipumaan. Vanha Bob-koira on myös mukana.

Adam on saavuttanut mainetta miehenä, joka pystyy laatimaan keskinkertaisestakin kirjasta loistavan käsikirjoituksen elokuvaan tai televisiosarjaan. Varsinaisesti hän nousi huipulle saadessaan luvan käsikirjoittaa erakkomaisen menestyskirjailija Henry Winterin teoksia. Suurimpana unelmana Adamilla olisi kuitenkin päästä tuottamaan omaa Kivi, paperi, sakset -käsikirjoitustaan.

Amelian ja Adamin avioliitto alkoi kiihkeänä, mutta on ajan myötä väljähtynyt. Pariskunnalla on tuskin mitään yhteistä – ei edes lasta, sillä Adam ei halua siirtää eteenpäin neurologista poikkeavuuttaan  prosopagnosiaa eli kasvosokeutta. Hän ei tunnista edes vaimoaan kasvojen vaan eleiden ja olemuksen perusteella. Yhteinen viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata avioliitto.

Adam: Vaimoni sydän on varjoisampi kuin moni metsä. Hän onnistuu ehkä huijaamaan kaikkia muita, mutta minä tiedän kuka hän todellisuudessa on ja mihin hän pystyy. Juuri sen vuoksi olen henkisesti niin nitistetty nykyään – rakkautta ei enää ole jäljellä.

Amelia: Mieheni ei tunne koko tarinaa, mutta hän tietää että tämä viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata rikkonaista. Sitä hän sen sijaan ei tiedä, että jos asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, vain toinen meistä palaa kotiin.

Lumiongelmista huolimatta pariskunta pääsee Blackwateriin, missä vuorten ympäröimässä autiossa laaksossa odottaa asuinkäyttöön kunnostettu goottilainen kappeli. Kukaan ei ole vastaanottamassa vieraita, sisällä talossa on jäätävää, ei ole vettä eikä aina sähköäkään. Matkapuhelimet eivät löydä kenttää. Ilmapiirissä on jotain pahaenteistä ja outoja asioita tapahtuu: ovia avautuu itsestään, esineitä siirtyy paikoiltaan ja kappelin kello soi.

Laakson ainoa asukas on Robin. Hän elää boheemia ja karua elämää pienessä olkikattoisessa talossa kappelin lähellä valtava valkoinen kani ainoana seuralaisenaan. Robin seuraa epäluuloisena ja vihaisena Amelian ja Adamin saapumista, koska nämä ovat tunkeilijoita alueella, jota Robin pitää omanaan. Hän käynnistää pelin, mutta millaiset ovat panokset?

Elämä on kuin peliä, jossa tavallisista nappuloista voi tulla kuningattaria. Kaikki eivät kuitenkaan osaa pelata. Jotkut jäävät koko loppuelämäkseen vain nappuloiksi, koska eivät osaa tehdä oikeita ratkaisuja. Tämä on vasta alkua. Kukaan ei ole tehnyt vielä siirtoaan, koska he eivät edes tiedä olevansa mukana pelissä.

Skotlannin tapahtumiin limittyy kirjeitä, joita vaimo on kirjoittanut Adamille jokaisena häiden vuosipäivänä, mutta joita ei ole antanut eteenpäin. Niissä hän kertaa kuluneen vuoden tapahtumia ja kuvaa pariskunnan elämäntyylissä ja suhteessa tapahtuneita muutoksia sekä palauttaa mieleen omaansa ja puolisonsa menneisyyttä lapsuusajoista lähtien. Samalla paljastuu vähän kerrassaan erilaisia salaisuuksia.

Kivi, paperi, sakset on näppärästi rakennettu dekkari, jossa on hieman kauhuelementtejä. Ihmissuhteiden kuvaus on kiinnostavaa, sillä lempeän ulkokuoren takana voi asua häikäilemätön juonittelija tai jo lapsuudesta vinoon kasvanut yksilö. Kukapa kirjan kolmesta päähenkilöstä on täysin viaton? Lyhyistä luvuista koostuva kirja vetää mukaansa ja pystyy yllättämäänkin.

Englantilainen Alice Feeney (s. 1971) työskenteli BBC:ssä noin viisitoista vuotta. Hän alkoi kolmekymmentävuotiaana kirjoittaa junassa matkalla töihin ensimmäistä teostaan Sometimes I Lie, joka ilmestyi 2018 ja josta tuli kansainvälinen bestseller. Kirjasta on tehty televisiosarja, kuten myös Feeneyn kolmannesta teoksesta His & Hers. Kivi, paperi, sakset on Feeneyn neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos. Netflix-sarja on tulossa

NASEH, NEGAR & SANDSTRÖM, DAVID: Maanviljelijän kuolema

Kustantaja: Johnny Kniga 2025

Alkuteos: En bondes död (2023)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansikuva: © Pär Wickholm / Johnny Kniga

Kolme romaania aiemmin julkaissut Negar Naseh (s. 1984) on lääkäri ja David Sandström (s. 1975) muusikko ja lauluntekijä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen dekkari Maanviljelijän kuolema valittiin Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi vuonna 2023. Se aloittaa Västerbotten-sarjan.

Kirja alkaa dramaattisesti. Linda Lauri on ollut juhlimassa veljensä syntymäpäivää ja viipynyt yön yli. Nyt hän ajaa lumimyräkässä kotiin ja yrittää välillä turhaan tavoittaa puhelimalla avopuolisoaan Jensiä. Kotikujan päässä maasturi hieman huojahtaa – Jensiltä on varmaan pudonnut harvennushakkuun jäljiltä halko kärrystä. Vasta kotona kauhea totuus selviää Lindalle:

Pihatiellä on jotain, ja hän tietää, ettei se ole hukkapuuta. Minne tahansa elämä nyt johdattaakaan, polun on pakostakin kuljettava tuon kammottavan kasan kautta. Hän ottaa askeleen. Ja toisen… Hän kuulee kurkustaan kimpoavan vaikertavan äänen... Renkaanjäljissä silmälasit, hampaita. Hän kirkuu ja kaatuu maahan, Jensin ruumis kuin kasa kiviä hänen allaan.

Jensin kuolemasta puhutaan yhä, kun kuusikymppinen Marita Widmark saapuu juhannuksen jälkeen Uumajan lähellä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa toipumaan syöpähoidoista. Hänellä on seudulla yhä läheisiä ystäviä. On lapsuudentoveri Berit, joka tietää kaikki juorut. On lähes yhdeksänkymppinen Nancy, josta tuli Maritalle ja Beritille miltei toinen äiti ja joka on ottanut Lindan hoiviinsa. Ja on Gunnar, jonka kanssa voi olla ilman sitoumuksia ja paineita.

Jensin kuolema on kirjattu onnettomuudeksi: mies oli sammunut humalassa lumihankeen ja kuollut hypotermiaan. Tukholman poliisin siviilitutkijana työskentelevä Marita pitää päätöstä hätiköitynä. Jens ei käyttänyt alkoholia juuri koskaan – miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä sellaiseen tilaan, että olisi lähtenyt ulos pakkaseen ilman takkia ja kuollut muutaman metrin päässä kotiovesta? Itsetuhoinenkaan Jens tuskin oli, kun oli vuosien yrittämisen jälkeen tulossa isäksi.

Jensin kuolemasta hyötyi ainakin yksi ihminen: tilalla työskennellyt lomittaja, josta Jens oli uhannut tehdä rikosilmoituksen. Jensin mukaan mies oli isäntäväen poissaolon aikana jättänyt töitä tekemättä, elämöinyt talossa ja varastanut tavaraa. Rikosilmoitus olisi vaarantanut tämän - kuuleman mukaan väkivaltaan erittäin taipuvaisen - miehen mahdollisuuden saada enää seudulta töitä.

Marita alkaa tutkia Jensin kuolemaa kumppaninaan Uumajan poliisista iranilaistaustainen Bahar Parsipour, joka on rikostutkijana kokematon, mutta osoittautuu nokkelaksi, perusteelliseksi ja sinnikkääksi. Lukuisat haastattelut eivät selvitä Jensin kohtaloa, mutta tuovat esiin kylällä tapahtuvia laittomuuksia, joista varsin moni on tiennyt ja hyötynytkin.

Jensin tapauksen juuttuminen paikalleen stressaa Maritaa. Häntä rasittaa myös tyttärensä Fridan tapa päättää jokainen keskustelu syytöksiin vääryyksistä, joita on lapsuudessaan kokenut äitinsä itsekkyyden ja välinpitämättömyyden takia. Nyt Marita on Fridan mukaan syyllistynyt hirvittävään vastuuttomuuteen, kun on kymmenvuotiaan tyttärentyttärensä Karlan lomaviikon aikana jatkanut rikostutkimuksia.

Vaikuttaa jo siltä, että Jensin kuoleman selvittely joudutaan lopettamaan tuloksettomana, kun vielä löytyy odottamaton todistaja ja tarina saadaan tyydyttävään päätökseen! Maanviljelijän kuolema -dekkari ei pysty kaiken aikaa pitämään jännitystä yllä, mutta on silti miellyttävää luettavaa väkivallattomuutensa ja kiinnostavien henkilöhahmojensa ansiosta. Teoksessa on hyvällä tavalla ajattomuutta, vaikka tietyt maininnat kiinnittävätkin tarinan vuoteen 2018.

Lopuksi hieman pitkän elämän eläneen Nancyn viisautta:

Sitä on olemassa sellainen rikkaruoho, joka kitkee itse itsensä… Aika. Se kitkee itse itsensä.

Kaksi mahtavinta soturia ovat kärsivällisyys ja aika.

Aina on parempi tietää kuin olla tietämättä.

…kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa… on hyvä pitää mielessä, ettei totuus ole aina helpotus, se ei ole lääke mihin tahansa vaivaan.

Me ihmiset rakastamme mielipiteitämme, ne ovat tunteittemme leiri. Niihin tarrautumalla voi vastustaa mitä tahansa. Totuus löytyy kuitenkin useimmiten sieltä, mistä viimeisenä aavistaisi. Pitää olla tilaa, pelivaraa, jotta voi ajatella täysin toisin…

Jos perhe ei kata rakkautta pöytään, lapsi löytää toisenlaista ravintoa.

Erheen tehneellä on oikeastaan vain yksi vastuu, ymmärtää ja oppia jotain itsestään.

MAULA, HANNI: Vintagea ja veritekoja

Kustantaja: Karisto 2025

Hanni Maula (s. 1976) opiskeli kirjastonhoitajaksi, mutta on työskennellyt parikymmentä vuotta toimittajana. Hän rakastaa suomalaista designia, huonosti käyttäytyviä puudeleita ja tuoreita munkkeja – ja näitä kaikkia sisältää myös hänen esikoisromaaninsa Vintagea ja veritekoja, joka aloittaa Helvi Helve tutkiin -dekkarisarjan. Kirja sai alkunsa tarinanpätkistä, joita Maula kirjoitti piristykseksi nyt edesmenneelle äidilleen.

Eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve on huolissaan, kun säästäväisyydestään tunnetun naapurin talossa ovat valot palaneet yötä päivää jo viikon verran. Ari Paatero ei ole mukava mies, mutta Helvi päättää kuitenkin  tarkistaa tilanteen ulkoiluttaessaan pientä valkoista puudeliaan. Hän löytää miehen kuolleena.

Poliisin mielestä Paateron kuolema on luonnollinen: syöpää sairastavan miehen sydän on pettänyt. Helvin mielestä asiassa on jotain hämärää. Miksi sohvan alla oli rahaa täynnä oleva salkku? Mihin ovat kadonneet ulos asti näkyneet komeat kattovalaisimet? Helvi saa tukea naapuriin muuttaneelta Riitalta, joka tähän asti on Helvistä tuntunut ihan liian touhukkaalta ja tunkeilevalta.

Hauhon kylän pienen kaupan yhteydessä olevassa kahvilassa keskustelu velloo. Miten sähköasentajana toiminut Ari Paatero on onnistunut hankkiman ainutlaatuisen kokoelman Paavo Tynellin valaisimia? Kuinka paljon hänen poikansa Pasi mahtaa hyötyä perinnöstään?  Mitä tapahtui Arin Lara-tyttärelle, joka katosi Ruotsiin ja kymmenen vuoden jälkeen julistettiin kuolleeksi?

Hautajaisten jälkeen Paateron talo tyhjennetään. Osa tavaroista menee kaatopaikalle, osa tiettyyn antiikkiliikkeeseen myytäviksi. Helvi ja Riitta painavat mieleensä yksityiskohtia ja pääsevät jopa taloon sisälle tarjoutuessaan auttamaan hoivafirmalle kuuluvien tavaroiden etsinnässä. Mukaan tarttuu jotain, minkä perusteella naisten näkemys vainajasta muuttuu.

Yöllä syttyy tulipalo Paateron pihapiirissä sijaitsevassa varastossa, jota ei ole voitu tyhjentää avaimen puuttuessa. Varaston raunioista löytyy yllättäen ihmisen jäänteitä. Se saa Helvin ja Riitan heti spekuloimaan, onko vainaja ehkä Lara? Vanhempi konstaapeli Anna Järvinen yrittää toppuutella rouvia ja kehottaa heitä jättämään selvittelytyöt poliisille.

”Paateron kuolinpesässä kyti sitten suurempikin salaisuus. Tuhopoltto saattaa kaiken tapahtuneen uuteen valoon”, Helvi maistelee ruumispaljastusta kuin suklaarasian suosikkikonvehtia.

Helvi ja Riitta ovat kuitenkin koukussa etsiväntyöhönsä ja ottavat joukkoonsa myös kyläkaupan työntekijän ja munkinpaistossa mestarillisuutta tavoittelevan nelikymppisen Hannun, joka pelkää tapahtumien jollakin lailla liittyvän omaan menneisyyteensä. Tieto Pasi Paateron kuolemasta auton töytäisemänä herättää kysymyksen, onko liikkeellä Hauhon ensimmäinen sarjamurhaaja?

Paavo Tynellin lamput tuntuvat olevan nyt tapahtumien keskiössä. Helvi, Riitta ja Hannu matkustavat Fiskarsin antiikkimarkkinoille ja Anna Järvinen lähtee varmuuden vuoksi heitä paimentamaan. Riitta tutustuu ryhmään, jonka jäseniä eräs tietty antiikkikauppias on petkuttanut. Hannu jäljittää gangsteriksi epäilemäänsä miestä. Helvi ja puudeli löytävät ruumiin.

Hän tuumii kaikkia niitä pieniä valintoja, jotka ovat tuoneet hänet tänne, ruukki-idylliin vintagemurhaajajahtiin. Kokonaisuus on vielä sumea ja tulevat askelmerkit epäselvät, mutta hän on pikkuhiljaa alkanut sietää epävarmuutta paremmin, pelätä vähemmän. Jos tuo mahdoton puudeli oppii uusia temppuja, ei sen pitäisi olla mahdotonta nelikymppiselle miehellekään.

Seuraa monenlaista tohinaa ja pelottavia tapahtumia, kunnes poliisi uskoo olevansa täysin selvillä siitä, miten tapahtumat ovat edenneet ja ketkä ovat syyllistyneet murhiin. Helvi ei kuitenkaan ole täysin tyytyväinen – yksi pieni osa ketjusta puuttuu. Ja oikeassahan hän on!

Vintagea ja veritekoja -dekkari on lukuisista ruumiista huolimatta leppoisaa luettavaa. Mikään esille tuleva asia ei ole turhaa, vaan liittyy tapahtumiin tavalla tai toisella. Tyyli on leikittelevää ja henkilöiden repliikeissä esiintyy monentasoista huumoria. Itsetietoinen, säännöistä piittaamaton ja suorasukainen Helvi sisältää enemmän ulottuvuuksia kuin uskoisikaan, kuten myös hänen mussukkansa, äkeä pikku puudeli.

 

WARE, RUTH: Viimeinen pari

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: One Perfect Couple (2024)

Suomennos: Elina Koskelin

Ja kun nainen taistelee miestä vastaan, hän tajuaa kaksi asiaa. Hän tietää niiden olevan polttavan, epätoivoisen totta. Yksi: tämän voittaa joko mies tai hän, ja jos hän päästää irti, hän on se, joka hukkuu aaltojen alle. Ja kaksi: jotta jonkun voi tappaa tällä lailla, on toivottava hänen kuolemaansa joka solullaan.

Lyla on kolmekymppinen pätkätöitä tekevä virologi. Hän on luonteeltaan järkevä ja perustaa tekemisensä aina tutkittuihin tosiseikkoihin. Hän on yli kaksi vuotta seurustellut komean näyttelijän kanssa, joka on toistaiseksi turhaan etsinyt menestystä. Nico on kuitenkin ainainen optimisti, mikä seurustelun alkuvaiheissa tuntui Lylasta hyvin hellyttävältä.

Nyt Nico on saanut kuulla ”Viimeinen pari” -nimisestä tositelevisio-ohjelmasta, johon etsitään vakiintuneita pariskuntia. Tässä saattaa olla hänen suuri tilaisuutensa! Lylan mielestä tuottajan esittelemä suunnitelma kuulostaa varsin epämääräiseltä ja keskeneräiseltä, mutta Nicon mieliksi hän suostuu osallistumaan, kun pari tulee valituksi ohjelmaan.

Jakartasta lähtevällä laivalla viisi kilpaan osallistuvaa pariskuntaa tapaa ensi kertaa toisensa. Kilpailijat ovat näennäisesti eri-ikäisiä ja etniseltä taustaltaan erilaisia, mutta Lyla tuntee silti olevansa muista poikkeava. Hän ei ole kohtalokas nainen vaan ”naapurin tyttö”. Hän on kuiva tutkija eikä somevaikuttaja tai mediapersoona kuten useimmat muut kilpailijat.

Jokainen kilpailuun osallistuva joutuu luovuttamaan pois älylaitteensa, mitä ennen kaikki varmuuden vuoksi ilmoittavat läheisilleen olevansa muutaman viikon ajan tavoittamattomissa. Lylalla on kuitenkin alusta pitäen ollut suunnitelmana mokata jokin tehtävä ja päästä nopeasti lähtemään kilpailusta työprojektinsa pariin.

Eristäytynyt ”Onnellisen lopun saari ” on lumoava rantoineen ja luksusmajoineen, mutta rakennustyöt ovat selvästikin kesken ja kilpailijoista huolehtiva henkilökunta puuttuu. Osallistujat tuonut laiva lähtee illalla viemään ensimmäistä (yllättävää) kisasta pudonnutta helikopterikentälle ja jättää tuotantoryhmästäkin saarelle vain yhden valvojan. Kuvauksia jatkavat majoihin sijoitetut kamerat.

Yöllä hirmumyrsky pyyhkäisee saaren yli kaataen puita, rikkoen majoja ja merivedestä juomavettä suodattavan laitteen. Turhaan kilpailijat odottavat laivaa, jonka olisi pitänyt aamulla tuoda kuvausryhmä takaisin saarelle. Radio sentään toimii ja sillä lähetetään hätäviestejä: Apua tarvitaan. Ihmisiä on loukkaantunut ja kuollut.

Päivät kuluvat. Pelastajia ei saavu. Kuumuus on hirveä. On pakko säännöstellä ruokaa ja pullovettä. Ihmiset alkavat riidellä keskenään ja alfaurokset taistelevat valta-asemasta. Ihmiset jakaantuvat heihin ja meihin, otteet kovenevat ja uhreja tulee. Radiolla lähetetään hätäviestejä: Ihmisiä on kuollut. Vesi ja ruoka loppuvat. Apua.

Viimeinen pari -teoksessa näkökulma on pääosin Lylan, joka kuvailee yksityiskohtaisesti saaren tapahtumia, mutta jonka tulkinnat niistä saattavat olla erheellisiä. Hänen selostukseensa lomittuu radioviestejä ja kursiivilla painettuja päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat oudosti poiketa yhä enemmän Lylan kertomista asioista. Tämä lisää tehokkaasti lukijan kokemaa jännitystä ja uteliaisuutta.

Waren kirjasta tulee ilman muuta mieleen William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra, joskin nyt koulupoikien tilalla ovat julkisuudenkipeät aikuiset. Toisaalta vaikutteita on ehkä saatu Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastunut. Analyyttisen ajattelun hallitseva Lyla kokoaa saamistaan tiedonmuruista kokonaisuuden, joka paljastaa lopulta tapahtumaketjun todellisen syyn ja luonteen. Ihan kiva suljetun tilan mysteeri!

GRYTTEN, FRODE: Päivä jona Nils Vik kuoli

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Den dagen Nils Vik døde (2023)

Suomennos: Sanna Manninen

Kansi: Ville Laihonen

Minä olen Nils Vik, minä olen mies jolla on vene. Minä kuljin vuonon yli vene täynnä kasvoja, aika harvoja asioita voi verrata siihen, tähän veneeseen, joka varovasti etsiytyi vuonolle aamulla, joka hiipi takaisin illalla, löysi kotiin, purjehti tyyrpuuriin kohti kotia.

On 8. marraskuuta, sunnuntai ja Nils Vikin viimeinen päivä. Mies siistii kodin, jossa on asunut koko ikänsä, ensin vanhempiensa ja sitten Marta-vaimon ja kahden tyttären kanssa. Martan kuoltua ja lasten lähdettyä maailmalle hän on ollut yksinään. Lähtiessään Nils jättää pöydälle lapun: Olen lähtenyt tästä talosta enkä enää palaa. Pitäkää hyvää huolta toisistanne. Isä.

Jo matkalla venevajalle Nilsin luo juoksee iloisena Luna-koira, joka aikoinaan kuoli auton töytäisemänä ja jonka kanssa Nils nyt voi keskustella menneistä. Mies ja koira astuvat veneeseen, jolla Nils on sodan loppumisesta lähtien kuljettanut vuonolla niin ihmisiä ja eläimiä kuin tavaraa. Hän on päättänyt kulkea vielä kerran vakioreittinsä, muistella mitä on elämässään rakastanut ja tehdä sille kunniaa.

Vuonon yli hän kulkee. Vuonon yli epäröimättä. Vuonon yli kuten niin monta kertaa ennenkin. Myöhään ja varhain. Aamuin ja illoin. Myrskyssä ja tyvenellä. Itään ja länteen. Häntä seuraavat ainoastaan lokit, ne jupisevat ja valittavat, leijuvat luonnottoman valkeina veneen yllä.

Rannoilla, laitureilla ja silloilla näyttäytyvät kaikki Nilsin lokikirjoissaan mainitsemat matkustajat: ostoksille menijät, hääparit, raskaana olevat tytöt ja naiset, pois lähtevät. Veneeseen Nils poimii mukaan ne, jotka ovat erityisesti koskettaneet häntä: perheväkivallan uhrit, rakkauden etsijät ja itsetuhon tielle eksyneet. Joihinkin suhde on ollut hyvin henkilökohtainen.

Nils muistaa myös erityisiä tapahtumia, joissa oli veneensä kanssa mukana. Esimerkiksi lumivyörytalvena 1973 kaikki maayhteydet olivat poikki ja Nils joutui tekemään töitä kellon ympäri kuljettaessaan ihmisiä turvaan. Hänen viimeinen asiakkaansa oli kiinteistönvälittäjä, joka etsi paikkoja kaupunkilaisten loma-asunnoille – vuonon asukkaat olivat muuttaneet pois ja jättäneet tilansa rapistumaan.

Yö on laskeutunut, kun vene suuntaa avomerelle. Matkustajat keskustelevat kajuutassa ja elämän erottamat löytävät taas toisensa. Ja yhtäkkiä myös Marta on siinä, ihan kosketuksen päässä. Marta, jota Nils on rakastanut elämänsä jokaisena hetkenä. Marta, jonka vastarakkautta Nils ei ole vaikeista hetkistäkään huolimatta koskaan epäillyt,

Vuonon yli hän kulki, hän kulki kohti valoa, kohti valoa pimeydessä, valoa vuoren yllä, valoa tien, sateen, pilvien, talojen ja horisontin yllä.

Päivä jona Nils Vik kuoli -pienoisromaani ei ole ahdistava eikä surullinen, vaan lempeä ja kaihoisa. Näkökulma on Nilsin; miehisen miehen, joka tuntee myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja tekee kärsivällisesti parhaansa heitä auttaakseen. Gryttenin tyylissä sekoittuvat sopivassa suhteessa runollisuus ja karheus, joten lukeminen on miellyttävää. Erityisen upeita ovat vuonon sääolojen, veden vaihtelujen ja luonnon kuvaukset.

ELOMAA, JOHANNA: Rosalisa

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Mirella Mäkilä

Kuvaamataidonopettaja Sirun heikko sydän toimii toistaiseksi apupumpun varassa, mutta uutta sydäntä etsitään koko ajan. Tilanne on Sirulle erityisen stressaava, sillä hänen äitinsä ennätti aikoinaan kuolla ennen sopivan sydämen löytymistä. Siksi Siru on päättänyt elää elämänsä yksinään: yhdenkään miehen ei tarvitse surra hänen vuokseen eikä lapsen periä häneltä samaa sairautta..

Kolme vuotta ennättää kulua odotellessa, mutta sopivan sydämen löydyttyä kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Onnistuneen elinsiirtoleikkauksen jälkeen Sirun pitäisi olla riemuissaan, mutta hän tunteekin syyllisyyttä. Se, että hänellä on uusi sydän, merkitsee sitä että jonkun toisen on täytynyt menehtyä.

Uusi sydän tuntuu heti oudon raskaalta, mutta muutakin kummaa tapahtuu. Siru huomaa rakastavansa ruusuja ja niiden tuoksua sekä viiniä – asioita, joita on aiemmin inhonnut. Hän kuulee sisimmässään äänen lausuvan rukousta. Hän näkee aamuyön unenhorteessa vilahduksia oudoista paikoista ja tapahtumista. Hän aistii jonkun toisen tunteman surun.

Hoitohenkilökunta ja ystävät vakuuttavat, että Sirun kokemat kummallisuudet liittyvät vain raskaaseen toipumisprosessiin.  Sirun tiedusteluihin sydämen edellisestä kantajasta ei suostuta vastaamaan, koska luovuttajan omaisia halutaan suojella ikäviltä kohtaamisilta. Siru kuitenkin tuntee, että joku pyytää häneltä apua. Onko Siru saanut rintaansa särkyneen sydämen?

Oli vaikea olla johdonmukainen ja vahva, kun oli kulkenut elämänsä muiden varjossa. Mutta niin kauan kuin hän kuuli sisällään rukouksen ja näki välähdyksiä paikoista, joissa ei ollut käynyt, jokin voima ajoi häntä jatkamaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli jonkin tärkeän äärellä. Sellaisen, johon ainoastaan hänellä oli valta vaikuttaa.

Tavoistaan poiketen Siru on nyt suorastaan röyhkeä ja onnistuu kuin onnistuukin selvittämään luovuttajan henkilöllisyyden. Hän kulkee tämän jalanjäljissä Gotlannissa ja Cornwallissa ja saa selville, miksi tämän sydän on niin raskas. Hän paljastaa petoksia, mutta myös rakkauden joka ei koskaan ole sammunut. Samalla hän ehkä löytää rakkauden itsekin.

Samalla yksinäinen ja levoton sielu menetti tuntemattoman yksikön verran painostaan. Näkymättömät kahleet aukaistiin. Sielu oli vihdoin vapaa.

Tarinan lähtökohtana on teoria, jonka mukaan ihmisen muistot saattavat tallentua solumuistiin muuallekin kuin aivoihin. Esimerkiksi sydämeen. Keltit puolestaan uskoivat, että ihminen on herkin ja vastaanottavaisin unesta valveeseen siirryttäessä tai elämän ja kuoleman välissä, kun tuonpuoleisen erottaa todellisuudesta vain ohut verho.

Aluksi Rosalisa tuntui liian epäuskottavalta, mutta rupesi jossain vaiheessa vetämään. Tarina saa salapoliisiromaanin piirteitä, kun menneisyyden salaisuudet ja nykyhetken vääryydet alkavat paljastua yksi toisensa jälkeen. Romantiikannälkäisille tarjolla on pari rakkaustarinaa ja maailmalle mieliville ympäristönkuvausta Gotlannista ja Cornwallista.

Rosalisan kieli on kaunista ja juonen kuljettelu oivaltavaa. Sirun ohella muutama muu kertoja tuo oman näkökulmansa tapahtumiin ja täyttää tarinan aukkopaikkoja. Mystinen tunnelma on loppujen lopuksi varsin kiehtovaa!

KINGSOLVER, BARBARA: Demon Copperhead

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Demon Copperhead (2022)

Suomennos: Antero Tiittula

Barbara Kingsolverin teos Demon Copperhead on tuore tulkinta Charles Dickensin klassikkoromaanista David Copperfield. Se sijoittuu Virginian Appalakeille ajanjaksoon, joka alkaa 1980-luvulta ja ulottuu 2000-luvun alkuvuosille. Dickensin tavoin myös Kingsolver käsittelee omaan aikaansa liittyviä suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Juonenkäänteet noudattavat paljolti esikuvaansa ja monet henkilötkin ovat tunnistettavissa.

Demon Copperhead-romaanin kertoja on oikeasti nimeltään Damon Fields, mutta koulussa etunimi muuttuu vain yhtä kirjainta vaihtamalla ja lisänimi puolestaan juontaa pojan kuparinpunaisista hiuksista. Pojan äiti on kahdeksantoistavuotias narkkari, joka lapsensa syntymähetkellä on ”poissa pelistä”. Onneksi naapuri osuu paikalle, sillä vastasyntynyt on jumissa sikiökalvonsa sisällä.

Rouva Peggotin mukaan pussisyntymään liittyy yksi onnekas puoli: se on Jumalan lupaus, että et ikinä huku. Nimenomaisesti. Saatat kyllä vetää överit, rusentua rattiin ja kärventyä kuskinpenkille tai vaikka posauttaa aivosi pellolle, mutta se yksi paikka, missä et vedä viimeistä henkäystä, on veden alla. Kiitos, Jeesus.

Demon joutuu jo varhaisessa vaiheessa ottamaan vastuuta äidistään. Naapurissa asuvan Peggotin pariskunnan ansiosta hänen lapsuutensa kuitenkin on melko huoletonta. Kun äiti kuolee yliannostukseen Demonin ollessa kymmenvuotias, poika toivoo pääsevänsä Peggotien kasvatiksi tai adoptiolapseksi, mutta näillä on liikaa tekemistä jo omissakin jälkeläisissään.

Demonin kohtalona on joutua vaihtuviin sijaiskoteihin. Hän on ilmaista työvoimaa, joka laitetaan raatamaan epäinhimillisissä oloissa tupakkapellolle tai lajittelemaan jätteitä. Koskaan hän ei tunne itseään kylläiseksi. Koskaan hänellä ei ole lämmin. Silloin kun Demon pääsee osallistumaan koulunkäyntiin, häntä kohdellaan likaisena luuserina, jonka kanssa kukaan ei halua samaan joukkueeseen.

Lopulta Demon kyllästyy tilanteeseen ja lähtee etsimään isänsä äitiä, jonka nimen ja mahdollisen asuinpaikan on kuullut äidiltään. Nuorta liftaajaa eivät kaikki kohtele hyvin eikä miehiä vihaava isoäitikään ota pojanpoikaansa avosylin vastaan. Suvun kunnian vuoksi Demonille kuitenkin järjestetään koulupaikka tutussa Leen piirikunnassa ja majoitus peräti futisjoukkueen valmentajan kotona.

Pari seuraavaa vuotta ovat Demonin elämän kulta-aikaa. Ensinnäkin Demonista tulee kookkaan vartensa ja synnynnäisen pelisilmänsä ansiosta koulun futisjoukkueen tähti, jolle povataan suurenmoista tulevaisuutta. Toiseksi hän saa kehittää piirtäjänlahjojaan ja opetella pilapiirrosten ja sarjakuvien kehittelyä. Eräs Demonin taustasta tietävä opettaja kehuu:

Sinä olet lannistumaton… Se tarkoittaa vahvaa. Kaikki odotukset ylittävää… Tiedätkö, joskus sitä kuulee sellaisista ihmetapauksista, missä auto menee kolarissa täysin ruttuun. Mutta sitten kuljettaja käveleekin elävänä ulos. Tarkoitan että sinä olet tuo kuljettaja.

Kauden loppupuolella Demonin polvi vaurioituu, mutta hän jatkaa silti pelaamista erikoisvahvojen opioidien avulla. Seuraa riippuvuus pillereistä, joita Demon hankkii lääkärin ylläpitämältä "klinikalta" niin kauan kuin rahat riittävät. Vasta parin läheisen ihmisen kuolema herättää Demonissa riittävän voimakkaan halun lähteä vieroitukseen. Ehkäpä yhtenä kannustimena toimii lapsuusajoista asti elänyt haave päästä katsomaan merta.

Appalakkien asukkaista – punaniskoista, junteista, landepaukuista ja pontikankeittäjistä – oli vielä vuosituhannen vaihteessa tapana veistellä vitsejä muualla Amerikassa. Kotiseutunsa luonnonrikkauksista asukkaat eivät hyötyneet mitään, sillä suuryhtiöt veivät metsät vuorilta ja hiilen maasta. Asukkaille jäivät köyhyys ja työperäiset taudit, joiden lievittämiseen lääkefirmat tarjosivat oksikodonia. Syntyi opioidikriisi.

Ei kunnon koulutusta, hän sanoi. Ei mahdollisuutta tulla hyväksi missään, jossa pitäisi käyttää omia lahjoja. Ei tulevaisuutta. Sen kaiken ne ovat vieneet meiltä, ja tilalle on annettu välineet, joilla me saadaan pää sekaisin, toiveena että me tapetaan toisemme ennen kuin tajutaan, että oikeat kusipäät ovat tuhannen kilometrin päässä täältä.

Demonin kertojanääni on ironinen, mutta huokuu silti myötätuntoa niitä köyhiä, kouluttamattomia ja luottavaisia kohtaan, joita valta-asemassa olevat petkuttavat ja kohtelevat epäoikeudenmukaisesti. Henkilögalleria on laaja, mutta kaikkien kohtalot selvitetään johdonmukaisesti vähän kerrassaan. Dickensin esikuvaa noudattaen pahoja odottaa aikanaan surkea loppu ja hyviä valoisampi tulevaisuus.

Biologi ja kirjailija Barbara Kingsolver (s. 1955) asuu perheensä kanssa Appalakkien vuoristoseudulla, joten hän on hyvin perehtynyt alueen ongelmiin. Hän on kirjoittanut novelleja, esseitä, runoja ja tietokirjoja sekä yhdeksän romaania, joista on suomennettu Myrkkypuun siemen (1999), Täyttymysten kesä (2021) ja Demon Copperhead (2025). Vuonna 2023 Kingsolver sai kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon teoksesta Demon Copperhead.

TAMMINEN, PETRI: Sinua sinua

Kustantaja: Otava 2025

Muistot muistavat alkamisen. Niin tätä ylläpidetään, elämää. Kokemalla se alkuina.

Petri Tammisen pienoisromaanin nimeä Sinua sinua haluaisi vaistomaisesti jatkaa sanalla ”rakastan”. Kirjassa Petri-niminen mies pohtii, mahtoiko hän nuorena opiskelijana rakastaa ja jos rakasti niin ketä. Muistot ovat ajan myötä osittain hämärtyneet, mutta mies kuitenkin kommentoi tunteita ja tapahtumia iän ja kokemusten tuomalla jälkiviisaudella.

Vuonna 1988 kaksikymmentäyksivuotias Petri sekoilee oikein kunnolla naisasioissa. Hän pettää Minnan kanssa Maria, jonka kanssa sitten matkustaa Prahaan mennäkseen kihloihin. Prahassa Petri tapaa tšekkiläisen H:n, minkä jälkeen eroaa Marista ja alkaa ahkerasti vierailla Prahassa H:n luona. Yliopisto-opiskelijalla ei liikoja rahoja ole, mutta hätä keinot keksii. Esimerkiksi salakuljetuksen.

Kuukaudet kuluvat ja H ottaa miehen aina yhtä hellästi vastaan, tarjoaa kuumia intohimon hetkiä ja hyvästelee suloisesti. Sitten H eräänä päivänä lausahtaa aivan ohimennen, ettei rakasta Petriä. Tarkkaa sanamuotoa mies ei enää myöhemmin muista, mutta äänensävyn kyllä. Hän ymmärtää pitäneensä himoa rakkaudentunnustuksena.

Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää heti todeksi.

Jonkinlainen pakkomielle vetää Petriä edelleen Prahaan H:ta tapaamaan, kunnes tulee hetki jolloin hän haluaakin mieluummin yliopistossa tapaamansa Liisan luo. Seuraa avioliitto Liisan kanssa, lapsia, asuntolaina ja työelämä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Petri vielä kerran käy Prahassa H:ta tapaamassa, mutta ei oikeastaan itsekään ymmärrä syytä siihen.

Palata onnen tapahtumapaikalle: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella.

Vaimon ohella äiti oli Petrin elämän tärkeitä naisia, vaikkei kumpikaan puhunut tunteistaan ääneen. Petrin syntyessä äiti oli vain parikymppinen ja tuntui pojasta joskus enemmän isosiskolta kuin äidiltä – mitä näkemystä tämä itse ei hyväksynyt. Kun äiti äkillisesti kuolee, ei poika pysty kirjoittamaan tunteistaan, vaan valikoiduista muistoista.

Lopulta Petri oivaltaa, että on saanut aina osakseen hyväksyvää rakkautta monelta eri taholta. Se on saanut hänet luulemaan, että rakkaus on jotain maailmassa olevaa, jotain joka ei johdu hänestä itsestään. Että kuunnella toisen puhetta rakkaudesta olisi sama kuin kuunnella kehotusta syödä terveellisesti. Vasta nyt hän pystyy sanomaan sanansa ymmärtäen: ”Minä rakastan sinua.”

Tammisen teksti on loppuun asti hiottua ja monet lauseet kävisivät mietelauseina asiayhteydestä irrotettuinakin. Mukana on myös lainauksia teksteistä, pitkiä litanioita, itseironiaa ja huumoria. Tekstiä värittävät Petri Tammisen sosialistisesta Tšekkoslovakiasta ottamat mustavalkoiset valokuvat, jotka nekin ovat hyvin pelkistettyjä, lähes surrealistisia. Niiden vastapainona kuvat äidistä huokuvat suurta hellyyttä, mutta myös surumieltä.

Petri Tammisen teokset ovat aina kokoaan suurempia, niin myös Sinua sinua -pienoisromaani. Kannattaa lukea ja nautiskella!

RIDZÉN, LISA. Kurjet lentävät etelään

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Tranorna flyger söderut (2024)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Kannen suunnittelija: Sara R. Acedo

On toukokuu ja kurjet saapuvat jämtlantilaiseen pikkukylään Pohjois-Ruotsiin. Siellä asuu talossaan yksinään lähes yhdeksänkymppinen Bo. Muistisairas Fredrika-vaimo muutti hoitokotiin yli kolme vuotta sitten ja siitä lähtien Bo on nukkunut keittiössä äidiltä perityllä sivustavedettävällä sohvalla.

Bo yrittää olla omatoiminen, mutta voimat hiipuvat. On huimausta, virtsanpidätysongelmia, sitkeää limaa kurkussa. Kotihoito käy neljästi päivässä tarkistamassa Bon voinnin ja huolehtimassa ruoasta ja puhtaudesta. Muutamia hoitajia Bo pitää lähes ystävinään, mutta joukossa on myös ”syöjättäriä”, jotka tekevät työnsä huomioimatta lainkaan Bon toiveita.

Päivän tapahtumat saattavat laukaista Bossa muistoja, joiden keskelle hän torkahdellessaan palaa. Hän on julmaa isäänsä, äijää, pelkäävä lapsi. Hän kohtaa hellyyttä tuntien äitinsä ja vaimonsa, jotka sovittelivat kiivaiden miestensä välejä. Hän tapaa Turen, jonka erilaisuus ei koskaan estänyt ystävyyttä. Hän on nuori isä, joka opettaa asioita ihailevalle Hans-pojalleen.

Nykyään lähes kuusikymppinen Hans on stressaantunut liikemies, mutta järjestää silti aikaa isänsä tapaamiseen, asioiden järjestelyyn ja kauppa-asioihin. Hän taatusti haluaa Bon parasta, mutta joutuu tekemään päätöksiä enemmän järjen kuin tunteen perusteella. Hansia kuunnellaan ja Bo joutuu alistumaan; hän on menettänyt määräysvallan omaan elämäänsä.

Tekee mieli nousta, lyödä nyrkillä pöytää ja ilmoittaa, että saan jukoliste tehdä niin kuin lystää. Että olen oman laivani kapteeni. Mutta jätän sikseen. Koska enhän minä mikään kapteeni ole. Olen mytty joka on köytetty kiinni myrskyssä ajelehtivaan laivaan.

Suurin erimielisyys syntyy Sixten-koirasta. Bolle tämä viisas pystykorva on rakas ystävä, jonka lämpö kylkeä vasten tuo öihin turvallisuutta. Hans sen sijaan on huolissaan toisaalta siitä, että Bo ylipäätään lähtee ulos koiran kanssa ja toisaalta siitä, etteivät lyhyet lenkit ole riittäviä koiran hyvinvoinnille. Miten Bo kestää, jos joutuu luopumaan ystävästään?

Myöhemmin kun ovi sulkeutuu hänen perässään ja minä makaan sängyssä, olen pelkkä tyhjä kuori. Minussa ei kuulu muuta kuin että en halua enää, en halua enää.

Kurjet lentävät etelään -romaanissa näkökulma on Bon, mutta vastapainoa siihen  tuovat kotihoitajien ja Hansin lyhyet ja asialliset päiväkirjamerkinnät. Bohon alkaa tarinan mittaan kiintyä, vaikka hän välillä kiukutteleekin ja pitää lapsellisesta mykkäkoulua. Turhautuminen omaan avuttomuuteen on ihan ymmärrettävää.

Bon tarina ei ole raskas, vaan lempeän surumielinen ja lämmin. Henkilöiden välillä on pohjimmiltaan paljon rakkautta, vaikka he eivät osaakaan aina pukea tunteitaan sanoiksi – vaan olisiko vielä mahdollisuus korjata tilanne?  Kirjan loppu on niin kaunis ja koskettava, että kyynelet nousevat silmiin. On lokakuu ja kurjet lentävät etelään.

Sosiologi ja tutkija Lisa Ridzén (s. 1988) tutki väitöskirjassaan miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. Kurjet lentävät etelään on Ridzénin esikoisromaani, johon hän sai idean oman isoisänsä luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnöistä. Kirja voitti Årets bok -palkinnon vuonna 2024.

VASILYUK, SASHA: Sankarien sukua

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi; Ville Laihonen

Vuonna 2007 ukrainanjuutalainen Jefim Šulman kuolee Donetskissa 84-vuotiaana. Hän on sukunsa sankari, joka suuressa isänmaallisessa sodassa ”pääsi Berliiniin asti” ja jonka veteraanistatuksen ansiosta perhe on saanut hieman parempia asuntoja. Tosin Jefimin kokemuksista sodassa kukaan ei tiedä käytännöllisesti katsoen mitään. Ehkä jonkun hauskan jutun tai maininnan tovereista Miehen jäämistöstä löytyvä kirje muuttaa kaiken.

Jefimin menneisyyttä kartoitetaan kahdessa eri aikatasossa. Niistä toinen ulottuu lähelle nykyhetkeä alkaen vuodesta 1950, jolloin Jefim tapaa Kiovan yliopiston suorittamissa geologisissa kaivauksissa väitöskirjaansa viimeistelevän Ninan. Kaksikymmentäviisivuotias Nina pelkää jäävänsä ilman aviomiestä, sillä hän ei ole kaunotar ja on lisäksi elänyt häpeällisesti saksalaisten miehitysvallan alla Ukrainassa. Komea ja ystävällinen tutkimusavustaja Jefim kyllä kelpaisi.

Nina ja Jefim solmivat pian avioliiton, asettuvat asumaan Stalinoon (Donetskiin), saavat kaksi lasta ja aikanaan lastenlapsiakin. Nina on kuitenkin pettynyt: puoliso on työnsä vuoksi paljon poissa kotoa ja muutenkin varsin etäinen. Juhlissa Jefim on seurueen ilopilleri, mutta vaimon kanssa keskustelee vain käytännön asioista. Hän ei kerro mitään menneisyydestään eikä aina totuutta nykyhetkenkään tapahtumista.

Ninan ja Jefimin tarinaan limittyvät sodan vuodet 1941–1946, jotka vaikuttavat ratkaisevasti Jefimin persoonallisuuteen. Vuonna 1941 hän on seitsemäntoistavuotias alokas, joka on pienen, yhdellä tykillä varustetun sotilasjoukon kanssa Liettuassa tarkkailemassa Saksan joukkojen toimintaa. Jefim luottaa kommunismiin, Staliniin ja puna-armeijaan eikä usko sodan muodostuvan juuri jännittävää seikkailua kummemmaksi.

…millainen onni häntä oli kohdannut, kun hän oli päässyt tykkimieheksi. Olihan panssarivaunun ampuminen sadan metrin päästä sentään hienompaa kuin vaikka ihmisen ampuminen kiväärillä. Mutta jos hänen täytyisi ampua joku lähietäisyydeltä, hän tietysti tekisi niin.

Jo saksalaisten ensimmäinen isku tuhoaa venäläisleirin, mutta Jefim selviää vain parin sormen menetyksellä. Hengissä selvinneet puna-armeijan sotilaat viedään Saksaan vankileirille. Siellä olot ovat kauheat, miehiä kuolee nälkään, kidutukseen ja tauteihin. Jefimin suurin ongelma on kuitenkin hänen juutalainen taustansa, jonka salaamisessa hän tarvitsee oveluutta, tuuria ja tovereiden apua.

Myöhemminkin Jefim onnistuu keplottelemaan itsensä kuiville toistuvien vaaratilanteiden keskeltä. Hän kohtaa yllättäen myös ihmisiä, jotka auttavat häntä nimenomaan hänen juutalaisuutensa vuoksi, joten Jefim suhtautuu sodan jälkeenkin saksalaisiin melko neutraalisti. Hän ihan oikeasti pääsee Berliiniin ja lopulta myös kotiin, missä onnekkaasti saa uuden sotilaspassin ilman merkintöjä vankeusajasta.

Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: ”Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?” Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta.

Jafim on perheensä vuoksi helpottunut siitä, ettei kanna sotavangin häpeällistä leimaa, mutta toisaalta valhekin on taakka. Jefim ei uskalla tavata sotaveteraaneja, vaan ainoastaan kohtalotoveriaan vankileiriltä. Hän varoo jokaista sanaansa, ettei lipsauttaisi mitään paljastavaa siinäkään vaiheessa, kun sotavangeillekin on myönnetty veteraanin oikeudet. Hänen on vaikea sisäistää sitä, ettei ole petturi, vaan järjestelmän uhri.

Vuosien myötä moni asia muuttuu niin Jefimin kotimaassa kuin perheessäkin. Kun omaiset lukevat Jefimin kirjeen vuonna 2007, he tuskin enää järkyttyvät vaan paremminkin tuntevat sääliä. Tarina tosin ei pääty tähän, vaan ulottuu vuoteen 2015, jolloin yhdeksänkymmentävuotias Nina todistaa Venäjän tykkien jälkiä Donetskin hautausmaalla ja alkaa sanella muistelmiaan, totuutta Neuvostoliitosta ja Venäjästä.

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen.

Sasha Vasilyukin juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä, mutta kolmetoistavuotiaasta asti hän on asunut Yhdysvalloissa. Sankarien sukua on esikoisromaani, joka perustuu Vasilyukin isoisän jälkeensä jättämään kirjeeseen kokemuksistaan Hitlerin Saksassa. Sodan aikana natsit vangitsivat lähes kuusi miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja tappoivat heistä yli puolet. Juutalaisista sotilaista alle viisi tuhatta pääsi hengissä takaisin kotimaahan ja Sasha Vasilyukin isoisä oli yksi heistä.

Sankarien sukua -teoksessa on paljon Ukrainan historiaan liittyvää tietoa. Mainitaan vuosien 1932–1933 nälänhätä. Mainitaan natsi-Saksan miehitysaika ja natsien toimeenpanema juutalaisten joukkomurha Babi Jarissa. Mainitaan rikollisuuden nousu 1990-luvulla. Kaunokirjallisessa mielessä Sankarien sukua -romaani on hieman epätasainen, mutta tarina kantaa silti. Tällä hetkellä se on myös varsin ajankohtainen.

HAAHTELA, JOEL: Sielunpiirtäjän ilta : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Päivi Puustinen

Ollaan Hollannissa vuonna 1676. Kirjan kertoja on nimettömäksi jäävä iäkäs taidemaalari, joka on vuosia sitten menettänyt sekä Agnes-vaimonsa että kaksi lastaan – pienen Gretan vain muutaman viikon ikäisenä ja Paulus-pojan viisitoistavuotiaana ankaraan kuumetautiin. Uskollinen taloudenhoitaja Grietje on pitänyt huolen siitä, että arki soljuu eteenpäin vakaana ja turvallisena.

Iltaisin taiteilija vetäytyy kirjoittamaan päivän tapahtumista ja omista mietteistään. Usein kaipaavat ja hellät ajatukset kiertyvät Agnekseen, joka tuntuu olevan aina vain lähempänä, kohta vain käden kurkotuksen päässä. Tuntuu siltä, että mies yrittää etsiä todellista itseään pohdinnoissaan taiteen merkityksestä, filosofiasta ja uskonnosta. Jumala on läsnä hänen jokaisessa teossaan.

Jumalaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden.

Taiteilija on menestynyt muotokuvamaalarina niin hyvin, että voi valita kohteensa. Pitkäaikainen ystävä, kartantekijänä ja laivanvarustajana suuren omaisuuden hankkinut Rijnvliet, taivuttelee taiteilijaa maalaamaan silkkikauppias Cuypersin muotokuvan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Pelkääkö taiteilija, ettei löytaisikään kauppamiehen kasvojen takaa tämän sielua, jolloin maalaus jäisi ulkokohtaiseksi?

Rijnvlietin suosituksesta taiteilija suostuu kuitenkin ottamaan itselleen oppipojan. Noin kuusitoistavuotias Jacob on hintelä ja vaitelias nuorukainen, jonka vaistonvarainen ja varma viiva saa taiteilijan aavistelemaan, että tästä saattaa vielä joskus tulla opettajaansa suurempi. Liian herkkä Jacob on kyllä ja tarvitsee muilta tukea selvitäkseen. Vähitellen taiteilija alkaa suhtautua häneen kuin omaan poikaansa.

Silkkikauppias Cuypers saa kuin saakin nyt muotokuvansa, mutta sen maalaa taiteilijan valvonnan ja ohjauksen alaisena oppipoika Jacob.  Yksi taulun merkittävimmistä piirteistä tulee olemaan keltainen silkkihuivi. Hollantilaisten maalareiden hillityssä väriskaalassa keltaista väriä ei ole juuri suosittu, mutta tästä huivista saattaa tulla menestys monessakin suhteessa!

Yhteisön turvallisuus järkkyy, kun köyhien kaupunginosassa syttyy tulipalo. Monia rakennuksia tuhoutuu kokonaan ja niiden joukossa on myös Jacobin kotitalo, jossa hän on asunut äitinsä ja väkivaltaisen suutari-isänsä kanssa. Tapahtumaan liittyy epäselvyyksiä ja epäilyksiä, mutta joidenkin kohdalla se merkitsee muutosta parempaan. Näin on ainakin Jacobin ja vanhan taiteilijan kohdalla.

Kaupungilla on tässä vaiheessa alettu huhuta, että taiteilija maalaa salaa suurta mestariteosta. Vanhalla herralla onkin tekeillä työ, jota ei suostu näyttämään puolivalmiina edes ystävälleen Rijnvlietille. Maalaus on taiteilijalle hyvin henkilökohtainen ja hän jopa uskoo oman elämänsä loppuvan samalla hetkellä, kun taulu on valmis. Hän laittaa työhön kaikki taitonsa ja koko sielunsa. Se on sielunpiirtäjän testamentti.

Maalaus hohtaa salaperäistä valoa: jokin itsevalaiseva kuulto on jäänyt värikerrosten väliin vangiksi, etsimään tietään ulos. Ehkä kangas on kuin veden pinta, joka saa katseen taittumaan, näkemään sen alla jotain mitä siellä ei ole.

Sielunpiirtäjän ilta -pienoisromaaniin mahtuu 1600-luvun elämää pienistä yksityiskohdista suuriin kokonaisuuksiin. On maalaamiselle ja Jumalalle omistautuva taiteilija. On kodikasta porvarisperheen elämää. On kaupunki, jossa yhteiskuntaluokat ja uskonnot sopuisasti sekoittuvat. On maa, jossa suvaitaan erilaisuutta ja kokeillaan rohkeasti uutta. On avara maailma, joka laivareittien myötä tulee yhä lähemmäksi.

Kirjan kevyen lyhyet luvut seuraavat kertojan muistojen ja ajatusten virtaa. Huumori pilkahtelee pienissä toteamuksissa ja yksityiskohdissa, esimerkiksi kuvauksessa miesten suurista ja painavista majavannahkahatuista. Haahtelan kauniit lauseet saavat aavistelemaan sanojen takaa jotain elämää suurempaa, jotain suorastaan pyhää.

Tässä vielä Haahtelan mietteitä taiteesta ja taiteen tekemisestä:

Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle.

Maalaus on kuin linssi, jonka kautta katselemme maisemaa. Näkyvän maalauksen alle luodaan ensin valojen ja varjojen maailma, joka on opittava näkemään kaikkialla.

Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioitu pimeys. Kangas on kuin meren tyyni pinta, jonka alla kajastaa syvyyksien maailma.

Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.

Hyvän maalauksen ja mestariteoksen ero on kuin horisontin viiva. Katsoja näkee taivaan ja meren mutta ei silti pysty osoittamaan, mistä ne tarkalleen ottaen alkavat.

NIVUKOSKI, PAULA: Pimeät päivät, valkeat yöt

Kustantaja: Otava 2025

Paula Nivukosken romaanissa Nopeasti piirretyt pilvet (2019) nuori Liisa joutuu ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyy todelliseksi voimanaiseksi. Teoksessa Kerran valo katoaa (2022) pääosissa ovat Liisan tytär Kerttu ja tämän puoliso Johannes, joka joutuu jatkosodan aikaan sotavangiksi. Pimeät päivät, valkeat yöt jatkaa Kertun ja Johanneksen tarinaa.

Eletään 1950-luvun alkua. Kertun elämä Johanneksen rakentamassa Ruusupuron talossa on kiiltokuvaihanaa, sillä hänellä on kaikki, mitä maailmassa saattaa toivoa. Sodan muistot palaavat enää harvoin ahdistamaan Johannesta, joka kohentaa tiluksia seuranaan jo isäntämäisiä otteita esittelevä seitsemänvuotias Eino. Kertun helmoissa pyörivät tomera Anni ja Sakari-vauva.

Eräänä kevätpäivänä Eino ryhtyy veistämään komeaa kolmimastoista kaarnalaivaa tuohipurjeineen. Jossain vaiheessa yleensä asioihin puuttumaton mumma rupeaa kyselemään Einon perään ja Kerttu arvaa nopeasti, mistä lähteä etsimään. Hän on vain kädenojennuksen päässä pojastaan, kun villisti kuohuva Kyrönjoki tempaa tämän mukaansa. Mitään ei ole tehtävissä.

Taivas on valkea ja hiljaa, aivan kuin Jumalakin olisi kääntynyt selin. Einon viimeisenä päivänä taivas oli kirkkaampi kuin ikinä. Ehkä enkelit jo tiesivät ja kaikki taivaan kynttilät sytytettiin.

Kertun ylle laskeutuu musta ja kylmä hiljaisuus. Hän tuskin pystyy hengittämään, saati puhumaan. Arkisiin askareisiin ryhtyminen tuntuu vaativan enemmän voimavaroja kuin hänellä on, mutta omasta vihkipuvusta leikatun Einon kuolinpaidan hän silti haluaa ommella omin käsin. Ajatteleekohan hän kuten mumma ja pieni Anni: Minkä tähären Einolle luotiin niin vähän päiviä ja mumma saa viäläki elää?

Ystävät eivät yritä lohduttaa Kerttua sanoillaan, vaan auttamalla hienotunteisesti käytännön töissä ja lempeästi koskettamalla. Kerttu ja Johannes sen sijaan eivät osaa tukea toisiaan, vaan tuntevat kuilun kasvavan välilleen. He näkevät kyllä toistensa surun, mutta vetäytyvät vaieten oman kuoreensa. Metsä on se paikka, minne kumpikin hakeutuu huutamaan ilmoille tuskaansa.

Muiden ihmisten kohdalla elämä menee koko ajan eteenpäin ja uudet tapahtumat vievät jo heidän huomionsa. Kerttu sen sijaan pystyy ilon hetkinäkin ajattelemaan vain sitä, ettei Eino saanut näitäkään asioita nähdä ja kokea. Surevalle ja syyllisyydestäkin kärsivälle äidille ulkopuolisten on turha sanoa, ettei hänen pitäisi valittaa, kun hänellä on sentään vielä jäljellä kaksi lasta.

Syksyllä Senni-täti kutsuu Kertun vierailulle luokseen Vaasaan. Ajatus suorastaan huimaa: voisiko Kerttu tosiaan lähteä uuteen ympäristöön ja kokea hetken vapautta! Oppisiko hän silloin hengittämään niin, ettei kipu joka hetki viiltäisi sielua halki? Johannes vakuuttaa pärjäävänsä kotona lasten kanssa muutaman päivän ja kaikki ystävät lupaavat auttaa tarvittaessa.

 Muutaman päivän ajan saisin olla omien ajatusteni kanssa tai kaikista ajatuksista vapaa. Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle.

Sennin luona on hyvä olla. Keitetään kaffit, puhellaan arkisista asioista. Tutustutaan kaupungin vilinään ja koetaan uusia ja kiinnostavia asioita: teatteria, konsertteja, elokuvia, kahvilaelämää. Kerttua pelottaa ajatus kotiinpaluusta, sillä hän ei tunne itseään vieläkään tarpeeksi vahvaksi pitämään kaikkea koossa. Ja niin lähtö Vaasasta siirtyy milloin mistäkin syystä.

Omaiset ja ystävät suhtautuvat todella ymmärtävästi Kertun pitkittyvään poissaoloon. Lapsensa kuoleman jälkeen pahan romahduksen aikoinaan kokenut äiti tietää, että liikaa kantamaan joutuneen on välillä pakko hellittää. Ja Johannes osaa ilmaista syvimpiä tuntojaan paljon paremmin kirjeessä kuin puheissaan:

Tuu sitten takaasin, kun jalaat kantaa hiakkateilläkin. Vaikka voin minä sua syliskin kantaa tai reppuseljäs.

Nivukoski kuvaa runollisen kauniisti ja uskottavasti kaikkinielevän surun eri vaiheita ja vivahteita sekä elämänuskon vähittäistä palautumista. Lempeä huumori takaa sen, ettei tarina käy lukijalle liian raskaaksi. Oman lisänsä siihen tuo mehevän pohjalaisen murteen luonteva käyttö. Erityinen huomio kiinnittyy lukujen napakoihin loppusitaisuihin ja puhutteleviin luontokuvauksiin.

Kirjan pohjimmainen sanoma kiteytyy himmelissä. Mumman tekemä taidokas himmeli särkyy eikä sitä voi mitenkään korjata, mutta Kerttu tekee tilalle uuden ja hieman yksinkertaisemman. Se toimii, vaikkei olekaan täydellinen. Samoin ihminen voi särkyä ja jatkaa elämäänsä hieman erilaisena, sillä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.

Pimeät päivät, valkeat yöt on hieno teos! Siitä nauttiakseen ei välttämättä tarvitse lukea sarjan aikaisempia osia, mutta henkilöiden elämänvaiheiden tuntemus antaa kyllä lukukokemukselle erilaista pohjaa.

NIEMI, MIKAEL: Silkkiin kääritty kivi

Kustantaja: Like 2025

Alkuteos: Sten i siden (2023)

Suomennos: Jonna Jokitie-Pöyry

Vanha paha Tornionlaakso, selviytymistaistelut, tappiot ja katkeruus, ainainen osattomuuden tunne.

On vuosi 2017 Tornionjokilaaksossa. On marraskuinen suo, kaivinkone ja Tage Airijoki. Suon kuivattamiseksi tarkoitettujen ojien kaivuu keskeytyy, kun työkoneen kauha nostaa suosilmäkkeestä ihmisen luun. Lisää luita saadaan ylös poliisien saavuttua. Kuka on suon vainaja? Miten ja milloin hän joutui suolampeen?

Kirjan nykyhetkeen limittyy mennyttä aikaa 1920-luvulta alkaen. Keskeisenä teemana on veljesten Wilhelm ja Eino Vanhakosken välinen vihanpito. Vanhemmat luovuttavat jo eläessään hulppean maatilansa Wilhelmille ja muut lapset saavat korvaukseksi vain pienet neularahat. Wilhelm menestyy; hänellä on omaisuutta, hän on virkamies ja lestadiolaisseurakunnan saarnaaja

Torpparina uurastava Eino on syystäkin katkera. Hän joutuu rahanpulan vuoksi hakemaan muilta tukea ideoimaansa tervakauppaan, mutta luottaa vääriin ihmisiin ja ajautuu yhä pahempaan taloudelliseen ahdinkoon. Yhdessä asiassa hän on veljensä lyönyt, sillä hän on saanut vaimokseen ihanan Saaran. Seko on syynä Wilhelmin tuntemaan vihaan?

Pajalan kylässä alkaa tapahtua vuonna 1931, kun uuden tien rakentamiseen liittyviä tieosuuksia huutokaupataan kyläläisille; urakan saisi se, joka tarjoutuisi tekemään työn muita pienempää korvausta vastaan. Köyhät taistelevat toisiaan vastaan ja lopulta Eino huutaa alimman hinnan osuudesta, jonka tietää jo etukäteen kiviseksi ja mutaiseksi. Jostainhan rahaa on saatava perheen elättämiseen.

Elämä on vaikeaa, ajatteli Eino. Vaikea oli elää ilman toivoa. Mitään parannusta ei ollut nähtävissä. Aina sama nälkä, aina samat taudit, lapset alkoivat yskiä ja kuolivat. Sellainen yhteiskunta ei ollut ihmiselle hyvä. Se pitäisi repiä alas ja rakentaa uudelleen perustuksista lähtien, niin kuin tehtiin kelvottomille taloille.

Eino raataa apunaan muutama ystävä ja jo viisitoistavuotiaana kookas ja vahva poikansa Algot sekä Suomesta leipäänsä tienaamaan lähetetty Kalevi, mutta palkasta ei jää kenellekään käteen juuri mitään. Kirjan hurjin kertomus liittyy Kaleviin, joka kuolee kahdesti ja herää sitten taas henkiin. Algotille  merkityksellisintä on se, että hän tutustuu tilallisen poikaan Petrukseen ja saa tulevaisuudelleen aivan uuden suunnan.

Sitten Etelä-Ruotsista saapuu Pajalaan mies, joka maalailee puheessaan työläisten oikeuksia ja sosialismin tuomaa tasa-arvoa. Työn raskaan raatajat innostuvat niin, että perustavat oitis Metsuri- ja tukkilaisliiton Pajalan osaston ajamaan heidän asiaansa. Seudun varakkaimmat – Wilhelm heidän joukossaan – pelottelevat, että ammattiyhdistykseen liittyvät uhraavat iäisen autuutensa.

Oliko oikein olla tekemättä työtä? Voisiko työstä kieltäytyminen parantaa elinoloja? Mitä heidän lapsensa söisivät, jos eivät saaneet pureskeltavakseen mitään muuta kuin sanoja? Voisivatko köyhät koskaan päihittää rikkaita? Miten maailmasta voisi tulla hyvä, kun se oli näin kauan ollut näin hirvittävän huono?

Ammattiyhdistysväki yrittää turhaan neuvotella tietöistä parempia korvauksia. Seuraa lakko. Lakkoilevilta miehiltä evätään köyhänapu, mistä seuraa nälänhätä. Pajalan tilalliset ja yrittäjät perustavat Työn vapaus -ammattiyhdistyksen, joka maksaa rikkureiksi ryhtyneille huomattavan hyvää palkkaa. Kansallissosialismi nostaa päätään. Lopulta osapuolien välillä vallitseva viha uhkaa karata käsistä.

Pois vanhat aikansa eläneet vaateet, vaihtakaa tilalle uutta lihaa ja uudet aivot sillä aikaa kun me sullomme entisen murheenlaakson säkkiin ja heitämme järveen. Siihen emme aio enää palata.

Työväestö ja köyhälistö iloitsevat, kun sovitteluratkaisu kesällä 1932 hyväksytään ja lakko loppuu, mutta mitä he oikeasti voittivat? Työtaistelun aikana näkemyserot ovat hajottaneet perheitä ja nyt varakkaat tilalliset suunnittelevat jo kostontoimia lakkoon osallistuneita kohtaan. Toki Einokin saa vuonna 1934 äänestää ensi kertaa elämässään.

Siw-nimisen naisen tarinalla on tärkeä osa Silkkiin kääritty kivi -teoksessa . Vuonna 1979 neljätoistavuotias Siw on isänsä Davidin kanssa kuolinvuoteella makaavan Wilhelm-vaarin vierellä. Siw ei tiedä suvustaan juuri mitään, koska David ei ole halunnut siitä hänelle kertoa. Kuka on esimerkiksi huipputyylikäs Lindelöwin täti? Kuka on Lasse, joka ymmärtää Siwiä ilman sanojakin? Jotain hämärää on vaarinkin kohdalla.

Siwin sisimmässä on lapsesta asti asustanut jokin, jota hän kutsuu Saivaksi. Saiva aistii etenkin ihmisten pahuutta sekä tietää ihmisille tapahtuneista asioista, nykyhetken tilanteesta ja tulevasta kohtalosta. Joskus tieto ajaa Siwin hysteeriseen kohtaukseen. Onko kyseessä riivaaja, joka pitäisi karkottaa voimakeinoin, vai sukupolvelta toiselle kulkeva lahja?

Niemen monikerroksisessa tarinassa Tornionlaakson köyhälistöä kuvataan ymmärtäen ja kunnioittaen. Ajankuva rakentuu hienosti pienistä yksityiskohdista ja kieli vaihtelee herkästä ronskiin ja asiallisesta ironiseen, vaikka suomennoksessa ei näykään alkuteoksessa puhuttujen kielten runsaus. Kaikki salaisuudet paljastuvat lukijalle vähän kerrassaan, myös suohaudassa olleen henkilöllisyys ja se miksi kirjan nimenä on Silkkiin kääritty kivi.

GRIMALDI, VIRGINIE: Hyvä elämä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Une belle vie (2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

On vuosi 2022. Noin nelikymppiset siskokset Emma ja Agathe matkustavat Baskimaalle viettääkseen viikon mimmun eli isoäidin talossa. Tämä on viimeinen mahdollisuus viipyä mimmulassa ennen sen tyhjentämistä, sillä mimmun kuoleman jälkeen taloon ovat tulossa uudet omistajat. Siskokset eivät ole tavanneet viiteen vuoteen, joten selviteltäviä asioita on paljon, vaikka vanha läheisyys löytyykin nopeasti.

Viisi vuotta me elimme yksikön ensimmäisessä persoonassa. Henkäyksen ajaksi tiemme erkanivat ja etenivät irrallaan, rinnakkain. Ne viisi vuotta toivat meidät takaisin yhteen. Olisimme voineet muuttua niin paljon, ettemme olisi enää tunteneet toisiamme, tai pysyä tismalleen samanlaisina ja inhota toisiamme, mutta aloimme heti askeltaa taas yhtä jalkaa. Meidän välisemme side on niin vahva, että se kestää riidat ja erot…

Isosisko Emma on lapsesta asti ollut vastuuntuntoinen ja järkevä. Hän on järjestelmällinen lähes kontrollifriikkiyteen asti – kauppalistassakin ostokset jaettuina osioihin! Hän nauttii työstään alakoulun opettajana ja rakastaa kovasti miestään ja kahta lastaan. Silti viikko Baskimaalla on hänelle eräänlainen hengähdystauko.

Emmaa viisi vuotta nuorempi Agathe on toista maata. Hän seilaa vahvojen tunteiden viemänä milloin ylös ja milloin alas. Hyvässä vedossa ollessaan hän on seurueen riehakas keskipiste, joka heittäytyy täysillä kaikkeen uuteen, mutta seuraavana hetkenä onkin jo kyllästynyt ja masentunut. Tällä hetkellä Agathen elämä näyttää kuitenkin tasaantuneen ja työ ikäihmisten sosiaaliohjaajana hänelle sopivalta.

Siskosten lomaviikko on täynnä tapahtumien ja ihmissuhteiden muistelua, naurunräkätystä ja huonoja vitsejä, mutta myös äkisti syttyneitä riitoja ja sanoja, jotka satuttavat koska kumpikin tuntee toisen niin hyvin. Aina päästään ennen pitkää sopuun, mutta silti on vaistottavissa jotain pinnan alla piilevää. Jotain, mistä on vaikea puhua.

Nykyhetkeen limittyy siskosten elämää Agathen syntymästä lähtien. Tyttöjen isä kuoli hyvin varhain auto-onnettomuudessa eikä äiti osannut käsitellä yksinhuoltajuuttaan. Lapset oppivat pelkäämään yhtäkkisiä raivonpuuskia, joiden aikana tuttu äiti tuntui katoavan jonnekin ulottumattomiin. Etenkin herkkä Agathe alkoi kärsiä erilaisista peloista ja unettomuudesta.

Emma ja Agathe olivat lapsina ja nuorina lähes erottamattomia. He tukivat ja lohduttivat toisiaan elämän kolhuissa, pettymyksissä ja sydänsuruissa ja kostivat loukkaajille toistensa puolesta. Mikä sitten lopulta johti peräti viiden vuoden hiljaisuuteen? Siitä on puhuttava lomaviikon aikana ja jostakin muustakin tärkeästä asiasta. Ja sitten käy ilmi, että mimmullakin on ollut salaisuuksia!

Virginie Grimaldi kirjoittaa sisaruuden voimasta, siskosten välisestä siteestä ja kyvystä antaa toisilleen anteeksi. Hän puhuu vaikeista asioista kuten sukupolvelta toiselle jatkuneista käyttäytymismalleista, mielenterveydestä, perheväkivallasta, alkoholismista ja lapsettomuudesta, mutta aina lempeästi ja huumoria viljellen. Millaista sitten on hyvä elämä? Emma ja Agathe uskovat, että heidän on.

Millään muulla ei loppujen lopuksi olekaan väliä kuin sillä, että tekee itselleen paikan jonkun sydämeen ja ottaa muita omaa sydämeensä…

 

TEIGE, TRUDE: Isoäiti tanssi sateessa

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Mormor danset i regnet (2015)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansikuva: Ville Laihonen

Norjalaisen toimittajan, kirjailijan ja televisiojuontajan Trude Teigen (s. 1960) teos Isoäiti tanssi sateessa on romaani, mutta saanut innoitusta todellisista tapahtumista. Kirja oli Norjan bestsellerlistalla vielä seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen ja herätti kiivasta keskustelua saksalaisten kanssa seurustelleiden norjalaisten naisten kohtelusta. Tämä johti valtion viralliseen anteeksipyyntöön.

Nykyhetkeen sijoittuvan osuuden päähenkilö on Juni, jonka tarina on surullisen yleinen. Nuori Juni rakastui komeaan, rikkaaseen ja hurmaavaan Jahniin, mutta havaitsikin ajautuneensa perheväkivallan uhriksi. Lapulta Juni pakenee miehensä luota – ja huomaa sitten olevansa raskaana. Haluaako hän pitää lapsen – siitä Juni ei ole lainkaan varma.

Lukioikään asti Juni asui mumminsa ja vaarinsa kanssa saaressa. Tekla-mummin ja Konrad-vaarin välillä vallitsi lapsenkin havaitsema suuri ja lämmin kiintymys ja sopu. Mummi oli värikäs henkilö, joka maalasi värikylläisiä tauluja ja käytti enimmäkseen punaisia mekkoja. Erikoisinta hänessä oli tapa lähteä sateella tanssimaan ulos puutarhaan.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Mummin kuoleman jälkeen taloon muutti hänen tyttärensä ja Junin äiti Lilla. Lilla oli kaunis ja tyylikäs nainen, mutta jostain syystä hyvin katkeroitunut. Jo lukioaikana Juni ymmärsi äitinsä käyttävän liikaa alkoholia ja ajan myötä tilanne vain paheni. Aneluista huolimatta Lilla ei missään vaiheessa suostunut kertomaan, kuka tai millainen Junin isä oli.

Nyt myös Lilla on kuollut ja saaren taloon asettuu tulevaisuuttaan miettimään Juni. Tavaroita järjestellessään ja sotkuja siivotessaan hän löytää vanhoja asiakirjoja, jotka hämmentävät häntä: oliko Lilla syntynyt ennen mummin ja vaarin vihkimistä? Valokuva nuoresta Teklasta säteilemässä saksalaisen sotilaan rinnalla hämmentää lisää. Onko mummikin salannut tärkeitä osia elämästään?

Meillä kaikilla on varmasti salaisuuksia – isoja tai pieniä. Joskus valehtelemme, koska haluamme pitää ne salassa muilta. Ja itseltämme. Tai vältämme totuuden kertomista, mikä sekin on eräänlaista valehtelua. Useimmiten ihmisten salaisuudet vaikuttavat vain heihin itseensä. Ne ovat vain asioita, joita he eivät halua muiden tietävän. Mutta on myös salaisuuksia, joiden paljastuminen vaikuttaa muiden elämään.

Junin tutkimuksiin mumminsa menneisyydestä limittyy Teklan oma tarina. Kesäkuussa 1945 hän on 19-vuotias ja seurustellut salaa saksalaissotilaan Otto Adlerin kanssa. Suhde paljastuu tytön järkyttyneelle perheelle juuri, kun juhlitaan Norjan vapautumista miehityksestä, Teklaa kielletään ehdottomasti enää tapaamasta Ottoa, mutta rakastunut neitokainen lähtee mieluummin tämän mukana Saksaan, missä odottavat rikas perhe ja komeat tilukset hevosineen.

Paikan päällä unelmat romahtavat. Saksa on raunioina ja ihmiset taistelevat pysyäkseen hengissä. Tekla joutuu kokemaan (yllättävän vähän tunnetun) Demminin murhenäytelmän jälkimainingit. Hän näkee hirveitä asioita ja hänelle tehdään hirveitä asioita. Hän joutuu kohtaamaan surua, menetystä ja luopumista. Hän päättää, ettei koskaan kerro näistä asioista.

… jos kukaan ei saisi tietää, totuus olisi olemassa ainoastaan hänen sisällään. Ajan myötä siitä tulisi kuin tumman pullon pohjalle jäänyttä sakkaa, joka pysyy näkymättömissä, kunhan sitä ei kaadeta ulos.

Teklaa pitää pystyssä määrätietoinen pyrkimys päästä takaisin Norjaan, vaikka tie osoittautuukin yllättävän vaikeaksi ja mutkikkaaksi. Onneksi pahuuden keskeltä löytyy myös hyviä ihmisiä, jotka jakavat tarvitseville vähästäänkin. Jotka hoitavat Teklaa sairauden, kivun ja masennuksen hetkinä. Ja joku opettaa hänet tanssimaan sateessa.

Isoäiti tanssi sateessa -teos on rakenteeltaan hyvä. Teklan ja Junin tarinat kulkevat rinta rinnan, lukija saa vähän kerrassaan asioita tietoonsa ja kaikki mielessä heränneet kysymykset saavat lopulta myös vastauksensa. Teklan kokemukset Saksassa ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä aiheesta ei ole juuri romaaneja kirjoitettu.

Junin osuus on kertomuksen kannalta tärkeä, mutta miksi kirjailija ei ole antanut hänen selvitä omilla avuillaan? Nyt hän tukeutuu naapurustoon muuttaneeseen Georgiin, joka tekee historian väitöskirjaa ja on uskomattoman ihana ja ymmärtäväinen. Romanssihan siitä syntyy! Tämä hieman tekemällä tehty kuvio ei kuitenkaan vähennä kirjan merkitystä. Kannattaa ottaa selvää, miksi isoäiti tanssi sateessa!

KINCAID, JAMAICA: Äitini omaelämäkerta

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Autobiography of My Mother (1996)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Elaine Potter Richardson syntyi vuonna 1949 karibialaisella Antiguan saarella. Ensimmäistä teostaan kirjoittaessaan hän otti itselleen nimen Jamaica Kincaid ikään kuin erottamaan uutta elämänvaihetta entisestä. Romaaneissaan hän sivuaa aina jotenkin Karibian saaristoa ja vahvatahtoista äitiään, mutta Äitini omaelämäkerta -teoksessa pääsee ääneen Dominicalla asuva Xuela Claudia Richardson itse.

Äitini omaelämäkerta -teoksessa toistuu lause: Äiti kuoli sillä hetkellä kun synnyin. Äidittömyydestä tuli Xuelan elämän keskeisin tekijä: siitä versoivat koko elämän mittaiset yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteet. Kaipauksesta kertoivat unet, joissa nuori Xuela näkee taivaasta tyttärensä luo laskeutuvan äitinsä.

Äiti laskeutui tikkaita, uudestaan ja uudestaan, kerran toisensa jälkeen, pelkät kantapäät ja valkoinen helma näkyvissä, hän laskeutui ja laskeutui, uudestaan ja uudestaan. Katsoin häntä unessani koko yön. En nähnyt hänen kasvojaan. En ollut pettynyt.

Xuelan isä pitää tyttärestään huolta omalla tavallaan. Hän vie vastasyntyneen perheen pyykeistä huolehtivalle Eunice-mamalle, joka vielä imettää omaa lastaan. Hän pistää tytön kouluun, mikä saarella on melko harvinaista. Hän ottaa teini-ikää lähestyvän Xuelan kotiinsa mentyään uudelleen naimisiin. Hän siirtää neitokaisen ystäväperheen kotiin, pois vihamielisen äitipuolen ulottuvilta.

Lapsena ja nuorena Xuela ei saa osakseen rakkautta eikä hyväksyntää. Häntä halveksitaan, koska hänen äitinsä oli yksi viimeisimmistä alueen alkuperäiskansan edustajista eli karibi-intiaani. Häntä vieroksutaan, koska hän on älykäs ja nopea oppimaan. Häntä pidetään taakkana tai kilpailijana. Niinpä Xuelakaan ei opi rakastamaan lähimmäisiään, mutta yrittää sentään rakastaa itseään.

Opin rakastamaan itseäni uhmakkaasti, epätoivosta, sillä muuta ei ollut. Sellainen rakkaus on välttävää: se kelpaa muttei ole parasta mahdollista…

Viisitoistavuotiaana Xuela tutustuu isän ystävän luona seksiin ja huomaa pitävänsä siitä. Suhde sinällään ei kosketa hänen tunteitaan, sillä Xuela ei pidä rakastajastaan eikä sääli tämän vaimoa, mutta kokee nyt omaavansa valtaa toisiin nähden. Kun Xuela huomaa olevansa raskaana, hän teettää abortin ja muuttaa sen jälkeen omilleen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Xuela ottaa elämänsä omiin käsiinsä.

Siitä että puhuin tilanteestani, itselleni ja muille, tuli jotain mitä olen tehnyt siitä pitäen aina. Juuri sillä tavalla tulin äärimmäisen tietoiseksi itsestäni, kiinnostuin omista tarpeistani ja niiden täyttämisestä, tulin tietoiseksi omista murheistani ja omista iloistani.

Xuela kertoo hyvin lakoniseen sävyyn kokemistaan asioista. Kuvauksissa korostuvat fyysiset tuntemukset kuten kivut ja hajut, mutta aina välillä pilkahtaa myös sisimmässä piilevä viha ja kaipuu. Kuvaus ei kaihda rumuutta, mutta silti ote on miltei runollinen. Suurinta kauneuselämystä Xuelalle tuottaa saaren aistikylläinen luonto, johon kietoutuu yliluonnollisuuteen viittavia tarinoita.

Xuelan äiti kuului kukistettuun kansaan, mutta muitakin saarelaisia luokitellaan esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he oikeaa englantia vai saaren kieltä eli murteellista ranskaa. Ihonvärilläkin on merkitystä, sillä valkoinen rotu edustaa valloittajia ja ylivaltaa. Xuela ei kuulu valloittajiin, mutta ei kyllä alistettuihinkaan. Hänen kohtalonsa herättää myötätuntoa, mutta kovin miellyttävää henkilöä hänestä ei taida kehittyä.

Tämä on ollut kertomus äitini elämästä yhtä paljon kuin minun elämästäni, ja silti se on kertomus niiden lasten elämästä, joita en saanut… Tämä kertomus on kertomus ihmisestä, jonka ei koskaan sallittu olla, ja kertomus ihmisestä, joksi en päästänyt itseäni kasvamaan.