HISLOP, VICTORIA: Elämänlanka

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Thread

Suomennos: Susanna Tuomi

Victoria Hislop (s. 1959) herätti huomiota heti esikoisteoksellaan Saari, jonka ansiosta hän sai vuonna 2007 parhaan tulokkaan British Book Awards -palkinnon. Kirjasta tehtiin 26-osainen tv-sarja, joka on Kreikassa ollut äärimmäisen suosittu ja jota on esitetty Suomessakin.

Elämänlanka-romaanin tapahtumapaikkana on suurimmaksi osaksi kreikkalainen Thessalonikin kaupunki ja kuvauksen kohteena sen traagiset vaiheet vuodesta 1917 vuoteen 2007. Vuonna 1917 kaupunki paloi miltei maan tasalle, vuonna 1922 se joutui ottamaan vastaan valtavan määrän Turkista paenneita kreikkalaisia ja vuosina 1941–1944 se oli saksalaisten miehittämä, menetti suuren osan juutalaisväestöstään ja joutui liittoutuneiden pommittamaksi. Vuonna 1978 Thessalonikiin iski voimakas maanjäristys, joka tuhosi monia arvokkaita rakennuksia.

Romaanissa liikutaan niin rikkaiden kuin vähävaraisten parissa. Rikkaita edustaa jääkylmä kangaskauppias Konstantinos Komninos, jolle tärkeintä elämässä on haalia omaisuutta keinolla millä hyvänsä ja pröystäillä seurapiirien huipulla. Vaimo on hankittu edustamaan ja synnyttämään, poika jatkamaan kauppaliikettä. Vaimo alistuukin yksinäiseen elämään kullatussa häkissä, mutta Dimitri-poika valitsee oman tiensä. Lapsena saadut vaikutteet ja solmitut ystävyyssuhteet ohjaavat hänet sosialismin pariin ja taisteluun saksalaisia vastaan.

Toisaalta seurataan tapahtumia köyhien korttelissa, jossa eri uskontojen ja kulttuurien edustajat elävät vieretyksin niukasta elannosta taistellen. Tänne saapuu pieni Katerina, joka on Smyrnan sekasortoisessa evakuoinnissa joutunut omasta perheestään eroon, mutta päässyt onnekkaasti hyvään huomaan. Katerinan luontainen lahjakkuus ompelijana osoittautuu myöhemmin merkitykselliseksi ja kirjontalanka hänen käsissään todelliseksi elämänlangaksi. Katerinan ja Dimitrin rakkaustarina yhdistää eri kaupunginosia ja säätyjä keskenään ja solmii juonen haaroja yhteen.

Elämänlanka on vetävä lukuromaani, jossa on sekä romantiikkaa että jännitystä. Thessalonikin historia avautuu luotettavasti ja monipuolisesti kaikessa värikkyydessään ja traagisuudessaan. Ihmiset vaikuttavat aidoilta ja uskottavilta, mutta voiko kenenkään kohdalle ihan oikeasti osua näin monta yllättävää sattumaa? Ei pieni epäuskottavuus kuitenkaan haittaa, sillä juoni pysyy hyvin koossa.

PS. Kirjan takakannessa paljastetaan ihan liikaa tapahtumista, osa jännityksestä katoaa auttamatta. Tosin kirjailija itse syyllistyy samaan prologissaan, jota ei oikeastaan tarvittaisi lainkaan.

ANDERSSON, LENA: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

Kustantaja: Siltala 2014

Alkuteos: Egenmäktig förfarande – en roman om kärlek

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Lena Anderssonin (s. 1970) viides romaani Egenmäktig förfarande – en roman om kärlek voitti syksyllä 2013 kaunokirjallisuuden August-palkinnon, joka arvostukseltaan vastaa suomalaista Finlandia-palkintoa. Teräväsanaisen kolumnistin maineessa oleva Andersson toimii kirjallisuuskriitikkona Svenska Dagbladetissa ja kolumnistina Dagens Nyheterissä ja Fokus-aikakauslehdessä. Ilahduttavan rivakasti suomennettu Omavaltaista menettelyä : romaani rakkaudesta on kooltaan pieni mutta sisällöltään antoisa – etenkin jos pitää mustasta huumorista.

Ester Nilsson on kolmekymppinen runoilija ja esseisti, joka elää järkevässä ja yllätyksettömässä parisuhteessa, kunnes kohtaa työtehtävien puitteissa keski-ikäisen videorunoilija Hugo Raskin. Jokin Hugossa vetoaa Esteriin niin, että hän rakastuu päätä pahkaa:

Ester meni aivan voimattomaksi katsoessaan Hugon liikkeitä ja ajatellessaan, miten aistillisen täytyy olla jokaisen, joka näkee kauneutta sateessa seisovissa ihmisissä. Eikö hän ollutkin koko elämänsä etsinyt juuri sitä?

Intohimo roihusi Esterin sisällä. Polttomoottorit kävivät kaikilla sylintereillä. Hän eli pelkällä ilmalla. Hän ei syönyt eikä kaivannut ravintoa. Hän ei juonut eikä tuntenut janoa. Päivä päivältä housut roikkuivat hieman enemmän. Hänen lihansa oli tulessa eikä hän pystynyt nukkumaan.

Esterin avoliitto loppuu siihen. Uusi suhde etenee ensin lupaavasti: on tapaamisia kahviloissa, pitkiä älykkäitä keskusteluja (pääasiassa Hugosta) ja viimein rakastelua. Ester on onnesta huumaantunut ja innoissaan, mutta Hugo alkaa vetäytyä. Voiko häntä sitten vaatia vastuuseen asiasta, jota pitää hetken huvituksena itselleen yhdentekevän naisen kanssa? Voiko häntä syyttää julmuudesta, jos hän tietoisesti tai tiedostamattaan herättää Esterissä toivonkipinän yhä uudestaan? Ainakin tarinan edetessä tulee halu ravistella Esteriä itseään! Miksi hän yhä uudestaan nöyryyttää itsensä haikaillessa haluttoman miehen perään?  Miksi hän pettää itseään ja tulkitsee selvät kohteliaisuusfraasitkin rakkaudentunnustuksiksi? Nainen on tunnetusti selkeä-älyinen analyytikko, mutta osoittautuu rakastuessaan täysin kritiikittömäksi, sokeaksi ja kuuroksi!

Puhumisesta ei ole mitään hyötyä. Rehellisiä vastauksia ei tule, mikä johtuu huomaavaisuudesta. Toinen pettää ja toista petetään, eikä mitään puhuttavaa ole, sillä silloin kun ei ole halua, ei ole myöskään velvollisuuksia. Armeliaisuudesta tehty teko ei paljon lämmitä, jos toinen toivoo, että se on tehty rakkaudesta.

Andersson havainnoi tarkkanäköisesti henkilöidensä ja heidän tunteidensa kehittymistä, mutta tuntuu julmalta, että Esterin tuskaisa pyristely Toivon parissa saa jatkua jatkumistaan. Silti hienosti muotoillut lausahdukset saavat myös nauramaan ja nauttimaan oivalluksista. Tarina sinällään on arkipäiväisen tuttu, mutta se on kerrottu tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Harva kirja herättää lukijassa näin voimakkaita tunteita.

KAKSI DEKKARIA JUHANNUSLUKEMISEKSI

LINDGREN, MINNA: Ehtoolehdon pakolaiset

Kustantaja: Teos 2014

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin. Hän kuunteli yläpuoleltaan tulevaa jyrinää, seinän takaa kuuluvaa pauketta ja jostain kaukaa kantautuvaa ryskettä ja muisti, että Ehtoolehdossa oli jo jonkin aikaa uhkailtu asiakkaita putkiremontilla.

Ehtoolehdon pakolaiset on itsenäinen jatko-osa vuonna 2013 ilmestyneelle ja suuren suosion saavuttaneelle Kuolema Ehtoolehdossa -teokselle. Kirjojen nimeämä Ehtoolehto on helsinkiläinen vanhusten palvelutalo, jossa kaiken aikaa tapahtuu jotain kummallista ja epäilyttävää ja jopa vanhuksille vaarallista. Nyt rakennus on muovin peitossa ja kiroilevien miesten temmellyskenttänä. Seinät rysähtelevät ja pölysavu leijailee, mikä pelästyttää jotkut uskomaan, että Neuvostoliitto on hyökännyt Helsinkiin. Lopulta vain sitkein sissi jää lymyämään rakennuksen uumeniin ja kaikki muut hankkiutuvat kuka minnekin. Tarmokas Siiri saa idean kimppakämpästä ja Anna-Liisan tuore aviomies pystyy tarjoamaan Hakaniemestä sopivan asunnon, hieman oudon kyllä satiinilla päällystettyine seinineen, pyöreine sänkyineen ja alapesualtaineen.

Kirjassa on herkullisia henkilöhahmoja. Yhdeksänkymppiset rautarouvat ovat tietenkin omaa luokkaansa, filosofisen rauhallisia, pienistä asioista nauttivia ja valmiita kaikkeen uuteen. Kuolema on heille luonnollinen osa elämää ja joskus jopa tervetullut tapahtuma. Nuoret kotiavustajat saavat vanhoilta rouvilta hieman opastusta ja äidillisiä neuvoja, vaikka kauhistuttavat etenkin Anna-Liisaa ronskilla ja kielioppivirheitä vilisevällä puheellaan. Afrikkalaisten maahanmuuttajien kanssa Siiri vaihtaa ruokareseptejä ja löytää tapoja tuottaa molemmille osapuolille hyötyä ja iloa. Tämä onkin kirjan opetus: avosydäminen löytää ystäviä mistä vain.

Ehtoolehdon pakolaiset on lämminhenkinen veijaritarina, mutta myös ironinen kuvaus vanhusten asemasta. Ikäihmisten mielipidettä remontista ei kysellä eikä heidän turvallisuudestaan huolehdita. Ylimielinen projektipäällikkö suoltaa tyhjää:

Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana.

Palvelutalon asukkaiden oikeuksia ei kukaan valvo, vaan heitä rahastetaan tunnontuskitta. Maksu asunnosta juoksee kaikkine mahdollisine lisäkuluineen, vaikka vanhus asuisi omalla kustannuksellaan muualla remontin ajan. Kuntoutusjaksolla olevan on otettava kotihoidon palvelut vastaan, vaikkei haluaisi eikä itse asiassa oikein tarvitsisikaan. Kotiavustajat taas ovat ammattitaidoltaan ja palveluhalultaan vaihtelevaa porukkaa, joka saapuu asiakkaan luo milloin sattuu ja joskus ei ollenkaan. Eivät toki vanhuksetkaan kaikki puhtaita pulmusia ole.

Minna Lindgren on kirjoittanut kirjan, joka sekä nostaa hymyn huulille että aktivoi ajatuksia. 

BRADLEY, ALAN: Piiraan maku makea

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie

Suomennos: Maija Paavilainen

Kanadalaisen Alan Bradleyn (s. 1938) työ radio- ja televisioinsinöörinä kesti vuosikymmeniä, mutta samaan aikaan hän loi myös kirjailijan uraa: käsikirjoituksia televisiolle, novelleja ja muistelmia. Vuonna 2007 Bradley otti vaimonsa yllytyksestä osaa englantilaiseen Debut Dagger-kilpailuun ja voitti sen Flavia de Lucea käsittelevällä romaaninluonnoksella. Hän sijoitti kirjan Englantiin ja tavoitti peribrittiläisen tunnelman varsin hyvin, vaikkei ollut maassa koskaan käynytkään. Tästä lähti kehittymään kokonainen Flavia de Luce –sarja, jossa tähän mennessä on ilmestynyt kuusi osaa.

Piiraan maku makea sijoittuu englantilaiseen maalaiskylään ja vuoteen 1950. De Lucen perhe asuu vanhassa Buchshawn kartanossa, suvun perinteiden ympäröimänä. Äiti on julistettu kuolleeksi, joskaan hänen ruumistaan ei ole koskaan löydetty (kehittyykö tästä jatkossa jotain?). Isä elää omassa maailmassaan ja tutkii postimerkkejä. Sisaret ovat inhottavia ja kiusaavat Flaviaa niin sanoin kuin teoin. Tosin Flaviakaan ei ole lempeä hymytyttö, vaan kehittelee enoltaan perimässä laboratoriossa kiusallisia yllätyksiä läheisilleen. Tyttö on 11-vuotiaana jo täysin sisällä kemian saloissa ja tavattoman innostunut etenkin myrkyistä.

Oli kemiallisessa mielessä loogista, päättelin, että jos sekä alkalisuola että kanaliemi olivat parannuskeinoja, niin elähdyttävä vaikutus täytyikään olla lasillisella poreilevaa kanalientä!

Eräänä päivänä keittiön rappusilta löytyy kuollut kurppa, nokassaan postimerkki. Miksi isä hermostuu siitä aivan hirveästi? Entäpä sitten, kun Flavia löytää kurkkupenkistä kuolevan miehen? Kuka hän on? Onko mies murhan uhri? Flavia ryhtyy selvittelemään arvoitusta penkomalla arkistoja ja haastattelemalla ihmisiä ja käyttämällä välillä hieman kierojakin konsteja. Lopulta hän ratkaisee murhan kemiantaitojensa ansiosta.

Kirjassa on leppoisaa vanhanajan henkeä ja sitä suositellaankin neiti Marplesta ja Viisikko-kirjoista pitäville. Tyyli on hieman lapsenomainen, nuoresta sankarittaresta johtuen, ja samalla salakavalan ilkikurinen. Keskustella voi toki siitä, onko Flavian hahmo ihan uskottava, mutta tavanomaisesta poikkeava ja piristävä hän joka tapauksessa on. Kirja sopii kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet yhä raaemmiksi käyneisiin dekkareihin ja kaipaavat tilalle älyä ja nokkeluutta. 

KINNUNEN, TOMMI: Neljäntienristeys

Kustantaja: WSOY 2014

Kuusamossa 1973 syntynyt Tommi Kinnunen toimii nykyisin Turussa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Syksyllä 2012 hän osallistui työväenopiston kirjoittajakurssille, missä muotoutui jo joitakin Neljäntienristeys- teokseen otettuja tekstejä, mutta varsinaisesti ajatus romaanista syntyi keväällä 2013 Kirsti Ellilän vetämällä kurssilla. Siihen asti Kinnunen oli uskonut kirjoittavansa novellikokoelmaa. Jotain novellimaista Neljäntienristeyksessä silti on, sillä se koostuu lyhyistä luvuista ja nopeista tuokiokuvista.

Kirjassa seurataan neljän ihmisen elämäntietä halki vuosien. Ihmiset ovat osittain eri aikakausilta, mutta kuuluvat tavalla tai toisella samaan perheeseen. Ensimmäisenä puhuu pitäjänkätilö Maria, jonka esikuvana on ollut Kinnusen oma isoisoäiti. Itsenäinen ja ronski Maria ei kaipaa miestä vierelleen, vaan kasvattaa tyttärensä yksin ja rakennuttaa kylän komeimman talon yksin. Hän on synnyttäville naisille hellä, mutta isännät saavat kuulla kunniansa. Eletään lestadiolaisseudulla, jossa naisten kuuluu synnyttää:

Yhä uudelleen haurasluiset emännät kaatuvat vuoteille odottamaan yli kymmenennettä lastaa. Huutavat ja kirkuvat, työntävät ja puskevat, pyörtyvät ja huutavat apuun äitejään, siskojaan ja taivaan vaateliasta Jumalaa, kunnes saava syliinsä verisenä kirkuvan tulokkaan.

Seuraava ääni on Marian Lahja-tyttären. Nuorena Lahja oli valmis uhmaamaan rajoja, valmistumaan valokuvaajaksi ja synnyttämään isättömän lapsen. Miksi hänestä tuli myöhemmin niin kova läheisiään kohtaan ja katkera etenkin aviopuolisoaan Onnia kohtaan? Syitä voi etsiä rivien välistä, kunnes seuraavat kertojat paljastavat lisää. Järjestyksessä kolmantena kertojana on Lahjan miniä, Kaarina, jota anoppi ei suostu edes sinuttelemaan niiden neljänkymmenen vuoden aikana jotka asutaan saman katon alla. Samalla kasvaa myös Lahjan ja hänen jälkeläistensä välille kuilu, jota Kaarina ei sovitteluyrityksistään huolimatta onnistu kaventamaan.  Selitys Lahjan käytökselle selviää täysin vasta, kun ääneen pääsee aviomies Onni. Surullinen ja riipaiseva tarina avaa lukijalle myös kirjan prologin, joka on siihen asti kutkuttanut salaperäisyydellään.

Neljäntienristeys on hieno esikoisteos. Henkilökuvat ovat todentuntuisia ja vain syvenevät kertomuksen edetessä. Paljastuu hyviä ja huonoja puolia, hyvässä uskossa ja katkeruuden vallassa tehtyjä vääriä valintoja, anteeksiantoa ja syyllisyyttä. Kirjan yksityiskohdat on mietitty todella viimeisen päälle. Jokaisen kertojan osuus alkaa jollakin virallisella valalla: Marialla se on kätilövala, Lahjalla lottasääntö, Kaarinalla avioliittolupaus ja Onnilla sotilasvala. Lukujen otsakkeena on aina jokin kadunnimi yhdistettynä tapahtumavuoteen, mitä kannattaa seurata. Kadunnimi kuvastaa jollakin tapaa luvun sisältöä, joskus hienovaraisen humoristisesti. Esimerkiksi ”Laukunkantajantie 1944” kertoo perheen valmistautumisesta evakkomatkaan ja ”Huvikuja 1954” rentouttavasta kesämökkielämästä. Lukiessa tulee selattua kirjaa edestakaisin ja verrattua eri henkilöiden kokemuksia samoina ajankohtina. Lukija saa koota palapeliä ja se on hauskaa!

ATKINSON, KATE: Elämä elämältä

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

Alkuteos: Life after Life

Suomennos: Kaisa Kattelus

“Aika on kehä”, Ursula sanoi tohtori Kelletille. ”Se on kuin… palimpsesti.”

”Voi sentään”, tohtori Kellet sanoi. ”Kuulostaapa rasittavalta.”

Ursula Todd syntyy lumimyräkän keskellä helmikuussa 1910, mutta tämä onkin sitten ainoa fakta joka kirjassa ei muutu. Kirjailija alkaa nimittäin hahmotella erilaisia vaihtoehtoja Ursulan ja hänen läheistensä elämälle (ja kahdelle jäniksenpoikasellekin). Ursula olisi saattanut kuolla synnytyksessä tai sitten selvitä täpärästi hengissä. Hän olisi voinut tulla raiskatuksi tai elää viatonta nuoren tytön elämää. Hän olisi voinut saada sodan aikana surmansa mitä moninaisimmista syistä tai elää kypsään ikään. Hän olisi voinut murhata Hitlerin. Omat valinnat vaikuttavat, mutta pelkällä sattumallakin on osuutensa.

Atkinson vahvistaa tapahtumien merkittävyyttä hienovaraisilla tunnelmakuvauksilla. Ursulan lapsuutta maaseutukartanossa leimaa nostalgisuus. On ihana isä ja huumorintajuinen äiti, suojeleva sisko ja rakastettava pikkuveli. On rauhallista ja turvallista. Myöhemmin tummat sävyt lisääntyvät ja sota-aika on juuri niin ahdistava ja tuhoisa kuin monen muunkin kirjailijan kuvaamana. Kirjan henkilöhahmot pysyvät periaatteessa eri versioissa samanlaisina, mutta erojakin on – esimerkiksi äidin satiirinen elämänote saattaa muuttua kärkevyydeksi ja katkeruudeksi. Kiehtovin henkilöistä on Ursulan täti Izzy, joka seilaa vuosikymmenten halki aina yhtä huvittelunhaluisena ja vapaana.

Elämä elämältä –romaania lukiessa tulee aina katsoa luvun otsikosta, missä vuodessa mennään. Näin pysyy hieman paremmin perillä siitä, mitä Ursulan elämänvaihetta kirjailija kulloinkin rakentaa uudelleen. Aikajärjestyksessähän ei voi pysyä siitäkään syystä, että Ursulan elämä on eri versioissa eripituinen. Kirjan lopussa on yksi vaihtoehtoinen selitys Ursulan elämälle, mutta onko sekään totuus? Onko tarkoituskaan löytää mitään totuutta? Elääkö Ursula todella  elämäänsä yhä uudestaan ja saattaa jopa hämärästi muistaa edelliset elämänsä? Tämä on kiehtova kirja, jossa lukijalle jätetään vapaus valita oma ratkaisunsa.

PS. Yksi huveista Atkinsonia lukiessa voisi olla siteerattujen kirjojen ja kirjailijoiden bongaaminen. Thomas Mannin Taikavuorella on merkittävä osa, mutta listaan mahtuvat ainakin Dante, Jane Austen, Charles Dickens, Henrik Ibsen…